III LUKU.

Yö ja aamu.

Yö oli hurmaava. Puhdas ja raitis ilma, kukkien tuoksu, hyönteisten

hyrinä puissa ja pensaissa, itse vuodenaika näytti estävän minua

lukemasta filosofiaa. Siksipä paninkin Fisken syrjään ja herkuttelin

lukemalla jonkun tunneherkän palan Paul Haynen uudesta runoteoksesta

ja muutamia lukuja "Kesä" nimisestä kirjasta. Vihdoin laittauduin

levolle. Sisarenpoikani nukkuivat makeasti. Tuntui mahdottomalta, että

päivällisillä kiusanhengilläni saattoi olla noin puhtaat, enkelimäiset

kasvot. Vuoteessa maatessani saatoin nähdä särmikkään vuorenhuipun

tummat varjot, yläpuolella hopeanhohtavat tähdet taivaan tummaa sineä

vastaan, alapuolella tulikärpästen leikkivät valot tumma vuorenrinne

taustana. Pyörien kolina ei häirinnyt, eikä yksikään noista tuhansista

äänistä, jotka täyttävät suurkaupungin levottomuudella. Ihmetellen,

melkeinpä närkästyneenä ajattelin, kuinka järkevät, mukavuutta

rakastavat ihmiset saattavat asua tuossa kauheassa New-Yorkissa, kun

kerran lähellä saattoi löytyä näin hauskoja asuinpaikkoja. Sitten

tuli Alice Mayton mieleeni ja sitten eräs liiketuttava, myöhemmin

tähdet, tavaraleimat, kukkakimput, likaiset sisarenpojat, tulikärpäset,

virheelliset tilikirjat, rautatieliput, rintasokeri ja Herbert Spencer,

kaikki tuo pyöri mielessäni yhtenä ainoana sekasotkuna. Sitten

ilmestyi ihana näky: ylväs enkeli puettuna erittäin hienoon pukuun

ajaen uudenaikaisissa ajoneuvoissa. Erinomaisella loistollaan tuo näky

himmensi kaikki muut ja olin juuri vaipumaisillani autuaalliseen uneen,

kun kuului:

"Ah-h-h-o-o-e-e!"

"Sh-h-h", huusin.

Varoitus vaikutti ja olin jälleen nukahtamaisillani.

"Ah-h-h-o-o-ee!"

"Toddy, tahdotko, että eno lyö sinua?"

"En."

"Makaa sitten vaiti."

"Olen kadottanut nukkeni, enkä voi löytää titä mittaan."

"Etsin sen sinulle varmasti huomen aamuna."

"Oo-ee-ee, tahdon nukkeni."

"Sanoinhan jo, että saat sen heti aamulla."

"Tahdon ten nyt, heti -oo-ee."

"Sinä et saa sitä nyt, paneudu vain maata."

"Oh-ee-oo-oo."

Hypähtäen ylös kiiruhdin toiseen huoneeseen, kiusanhenkeni luo.

Kiireessäni löin otsani raollaan olevaan oveen. Kiristin hampaitani,

sytytin kynttilän ja sanoin jotakin, samantekevää mitä.

"Tinä tanoit juman tanan, eno," huudahti Toddy "kun kuolet et pääte

taivaateen."

"Et sinäkään, jos ulvot kuin pieni hirviö yön läpeensä. Oletko nyt

vaiti?"

"Kyllä, mutta tahdon nukkeni."

"En tiedä, niissä nukkesi on enkä rupea panemaan nurin koko taloa tuota

kirottua nukkea etsiessäni."

"Ei te ole kijottu. Te on minun nukkeni."

"En tiedä missä se on. Luuletko, että minä sen olen vienyt?"

"Tahdon ten vuoteeteen kanttani."

"Charles", sanoin, "huomen aamuna noustessasi löytyy varmaankin

nukkesi. Nyt sinun täytyy tuosta halustasi luopua ja asettua levolle.

Peitän sinut hyvin." Ruvetessani pöyhimään ja järjestämään vuodetta,

putosi sieltä tuo onneton nukke, tuskieni tuottaja. Toddy sieppasi sen

kasvot hellyydestä loistaen ja huusi:

"Voi, tinä oma nukkeni. Tule nukke, oman itäti luo, minä tinua niin

jakattan."

Ja tuo lystikäs lapsi oli niin syvän rakkauden valtaamana, että harmini

väistyi ja tuo näky tuotti minulle todellista taidenautintoa. Mutta

voihan ajan ollen väsyä mitä kauneimmankin taulun katselemiseen kun ei

ole täysin valveilla ja seisoo vedossa kynttilä kädessä. Niinpä minäkin

peitin sisarenpoikani hyvin ja palasin omaan huoneeseeni, jossa jäin

mietiskelemään lapsuusajan monia ristiriitoja, kunnes nukuin.

Seuraavana aamuna heräsin hyvin varhain siihen, että valoa tulvi

huoneeseen. Olin edellisenä iltana jättänyt ikkunaluukut sulkematta.

Ilma oli täynnä lintujen laulua, ja idän taivas liekehti sellaisissa

värivivahduksissa, joita taiteilijan on mahdotonta kankaalle

kiinnittää. Mutta lintujen laulun ja rusopilvien ihaileminen ennen

auringonnousua, ei juuri sovellu miehelle, joka oli valvonut lukien

puoleenyöhön. Siksi vedinkin kierrekaihtimet alas, suljin ikkunaluukut,

ja paneuduin uudestaan maata, puoliksi unessa kiittäen taivasta siitä,

että sain nukkua tuollaiseen ihanaan musiikkiin. Sydämestäni annoin

anteeksi kaikille vihamiehilleni ja olin jo vaipumaisillani suloiseen

tajuttomuuteen, kun tunsin keveän käden poskellani. Hetkessä nousi

vihani. Hypähdin pystyyn ja näin Willyn, joka arkana vetäytyi vuoteeni

luota.

"Minä vain hyväilin sinua, kun sinä olet niin hyvä ja toit meille

rintasokeria. Isä antoi meidän hyväillä itseään, milloin vain

halusimme, vaikka jok'ikinen aamu."

"Näinkö aikaisin?" kysyin.

"Niin pian kuin vain voimme jotakin nähdä."

Tom parka. En ollut koskaan voinut käsittää minkätähden hän aina oli

niin laiha ja rasittuneen näköinen. Olihan hän melkein huonomman

näköinen kuin Lousianan soilla tai Virginian metsissä ollessamme,

vaikka hänellä nyt oli hyvä vaimo, hyvät tulot ja puhdas omatunto.

Mutta nyt selvisi minulle kaikki. Mutta mitäpä saattoi tehdä? Tuon

lapsen silmät, ääni ja kasvojen ilme voittivat suloudellaan ihanimman

enkelin. Ja tuo lapsi sai miehisen miehen unohtamaan oman mukavuutensa,

vieläpä yö-unensakin tehdessään hänelle mieliksi. Hän todellakin oli

riistämässä yöleponi ja siksipä suutelinkin häntä ja sanoin:

"Juokse vuoteeseesi, poikaseni, ja anna enon nukkua. Aamiaisen jälkeen

teen sinulle pillin."

"Oikeinko totta?" Enkeli muuttui yht'äkkiä taas pojaksi.

"Kyllä, menehän nyt vain!"

"Kovaäänisen pillin, oikein kovaäänisen?"

"Kyllä, mutta mene heti paikalla vuoteeseen."

Pikku askeleet häipyivät. Käännyin vuoteessani ja suljin silmäni.

Lintujen laulu kävi vähitellen heikommaksi, ajatukseni rupesivat

harhailemaan ja hajaantumaan; olin kiitävinäni pehmeällä

pilvenhattaralla seurassani sadottain kerubeja, joilla kaikilla oli

Willyn yöpaita.

"Harry eno!"

Antakoon Jumala anteeksi rukouksen, jonka silloin lähetin korkeuteen!

"Harry eno!"

"Kyllä minä sinut vielä opetan, poikaseni," ajattelin. "Jos annan sinun

huutaa kauhean kurkkusi käheäksi, silloin ehkä osaat olla häiritsemättä

enoasi, joka juuri yritti ruveta toden teolla sinua hellästi

rakastamaan."

"Harry-y-ee-noo!"

"Ulvo vain pikku lurjus", ajattelin. "Olet saanut minut täysin

hereille, keuhkosi kärsikööt siitä!" Yht'äkkiä kuulin, kuinka jotakin

lausuttiin hyvin unisella ja sekavalla äänellä. Toddy se siellä

soperteli:

"Tahdon nähdä pyöjien pyöjivän!"

"Willy", huudahdin tuskissani siitä, että Toddy heräisi, "mitä tahdot?"

"Harry eno!"

"Mitä tahdot?"

"Harry eno, mistä puusta aijot tehdä pillin?"

"En tee sinulle ollenkaan pilliä, vaan sen sijaan ison kepin, jolla

annan sinulle selkään, koska et ole hiljaa, kuten käsken."

"Mutta eno, isä ei lyö koskaan kepillä, vaan läimähyttää kädellään."

Taivas! Isä, isä ja aina vain isä! Eikö tuo isään vetoaminen koskaan

loppunut. Kauhistuin huomatessani, että tunsin sydämessäni mitä syvintä

vihaa erinomaista lankoani kohtaan. Yksi asia oli ainakin varma,

nukkumisesta ei ollut puhettakaan. Siksipä pukeuduin ja menin ulos

puutarhaan. Hurmaavien, tuoksuvien kukkasten ympäröimänä kulkiessani

saavutin mielenmalttini takaisin ja olin iloinen kun Willy, vastattuani

ruokakellon soittoon, riensi vastaani sanoen:

"Missä olit, Harry eno? Etsimme sinua sisältä joka paikasta, mutta emme

nähneet sinusta jälkeäkään?"

Aamiainen oli erinomainen. Jälkeenpäin sain tietää, että Helena,

tuo kunnon tyttö, oli jokaista ateriaa varten, minkä tulisin heidän

kotonaan syömään, valmistanut ruokaluettelon. Koska minun ja sisaren

poikieni pöytäkeskustelu ei ollut sitä laatua, että sen leviäminen

tuottaisi mitään ikävyyksiä, pyysin palvelustyttöä, Maggia, auttamaan

poikia ruokapöydässä ja annoin pienen juomarahan seurata pyyntöäni.

Tällä tavoin vapautettuna edesvastuusta sisarenpoikieni kauhistuttavaan

ruokahaluun nähden tein täyttä oikeutta aterialle, katselinpa vielä

huvitettuna Willyä ja Toddya, jotka pikku haarukoineen ja lusikoineen

olivat kovassa syömisen touhussa. Vähän aikaa he söivät äänettöminä ja

nopeasti, mutta pian tuli pahin nälkä tyydytetyksi ja kielen siteet

irtaantuivat.

"Hajjy eno", huomautti Toddy, "tuolla ylhäällä on niin hijmuten hautka

ito kittu. Näytän ten aamulliten jälkeen."

"Toddy on tuhma pikku poika", sanoi Willy, "hän sanoo aina aamullinen

aamiaisen asemasta."

"Mitä hän tarkoittaa kittulla, Willy?"

"Minä luulen että hän tarkoittaa matkakirstua", vastasi vanhempi

sisarenpoikani.

Muistan, kuinka itse olin ihastuksissani saadessani kääntää mullin

mallin vanhan matkakirstun sisällön. -- Tuntuu kuin jos tuosta ajasta

jo olisi vuosisata kulunut. -- Siksipä hymyilinkin ymmärtämyksellä

Toddylle hänen ilmeiseksi ihastuksekseen. Kuinka miellyttävää onkaan

virittää ymmärtämyksen kieli lapsen mielessä, ajattelin, kuinka

nopeasti lapsen silmä ymmärtääkään katseen, joka käy sanoin lausutun

ajatuksen edellä. Rakas, pikku Toddy! Vuosikausia olisimme voineet

istua saman pöydän ääressä piittaamatta toistemme sanoista, mutta

nyt oli erään mielitekosi satunnainen mainitseminen äkkiä saattanut

sielumme suloiseen sopusointuun, samantapaiseen, joka varmaankin

yhdisti Mestarin siihen opetuslapseen, joka hänkin puolestaan

ilmeisesti oli heikoin kahdestatoista valitusta. "Hijmuten hautka ito

kittu" näytti äkkiä tasoittavan kaikki eroavaisuudet ijässä, asemassa,

kokemuksessa tuon pienen pojan ja minun välilläni. --

Kauhistuttava ajatus juolahti yht'äkkiä mieleeni. Syöksyin portaita

ylös huoneeseeni. Niin, hän tarkoitti kuin tarkoittikin minun

matkakirstuani. Minä en havainnut siinä mitään "hautkaa", päinvastoin.

Myötätunnon side minun ja sisarenpoikani välillä katkesi tällä

hetkellä. Katsellessani tuota asiaa joltisenkin välimatkan päästä,

nyt, kun muutamien viikkojen väliaika eroittaa minut tuosta päivästä,

täytyy minun myöntää, etten voinut katsella edessäni olevaa näkyä

rauhallisena ja ilman ennakkoluuloa. Nyt huomaan, että Toddya kohtaan

tuntemani myötätuntoisuuden äkillinen ilmeneminen ja yhtä äkillinen

häviäminen olivat elävä todistus ihmismielen muuttuvaisuudesta. Sieluni

oli ikäänkuin kiiruhtanut hänen luokseen siksi, että hän piti vanhojen

kirstujen penkomisesta, ja koska luulin, että hän nautti katsellessaan

sitä mitä erilaisimmista esineistä kokoonpantua muistomerkkiä, joka

oli tuloksena sellaisesta penkomisesta. Edessäni oleva näky osoitti

selvästi, että olin osunut oikeaan arvostellessani sisarenpoikani

luonnetta. Ja nyt minun itsekkäät vaistoni kiirehtivät peittämään

sieluni kirkkaan näkemyksen ja häiritsemään sitä iloa, jota minun

olisi pitänyt tuntea, kun sain nähdä kaiken "ei enää puolittain, vaan

kasvoista kasvoihin."

Matkalaukkuuni sain sopimaan yhtä jos toistakin, sillä ollessani

sotilaana olin kehittänyt matkatavaroiden kokoonpanemisen todelliseksi

taiteeksi. Jos luonteessani olisi ollut rahtunenkin itserakkautta,

olisin ollut itsestäni ylpeä, sillä eipä todellakaan olisi voinut

uskoa, että koko tuo laattialla oleva tavararöykkiö oli saattanut

mahtua yhteen ainoaan matkalaukkuun. Toddy oli ilmeisesti enemmän

asianharrastaja kuin asiantuntija matkalaukun täyttämisessä. Sain

pian selville hänen menettelytapansa ja tuo huomioni loi vähän valoa

matkalaukkuni edessä olevien tavaroiden paljouteen. Kun silinterihattu

ja sen kotelo eroitetaan luonnollisesta yhteydestään, niin ne anastavat

lähes kaksi kertaa enemmän tilaa, vaikka edellisessä olisikin

kengänkiilloitusvehkeet, joita siinä ei tavallisesti pidetä, ja

jälkimäisessä muutamia kokonaisessa rommimeressä lionneita Sikaareja.

Samaa voi sanoa kannettavasta pukukotelosta ja sen sisällöstä, jotka

eräs entinen sotatoveri oli ostanut minulle Wienistä, ja jota eräs

vanha europalainen soturi oli pitänyt suorastaan verrattomana. Remmit,

jotka estivät suojuskotelon putoamasta, olivat leikatut poikki,

revityt tai muuten saatu pois paikoiltaan, ja tuossa suojuksessa oli

frakkipukuni tiukasti kokoonkäärittynä. Kärsimättömänä sieppasin tuon

käärön ja ruvetessani sitä aukomaan kuulin ovelta ulvontaa.

"Otit nukkeni kehdotta -- tahdon tuutia lattani -oo-ee-ee!"

"Sinä ilkiö", huusin, melkeinpä karjasin, olin niin suutuksissani.

"Tahtoisinpa tällä hetkellä katkaista kaulasi. Mitä ajattelet, kun

käännät matkalaukkuni sisällön nurin narin?"

"En-en-tiedä." Ja Toddyn alihuuli työntyi eteenpäin. Uskon, että

bengalialainen tiikerikin voisi heltyä tuntemaan sääliä tuota näkyä

katsellessaan, mutta tuollainen ajatus ei pälkähtänyt päähänikään sillä

hetkellä.

"Miksi teit sen?"

"Niin kun --."

"No, miksi?"

"En minä -- tiedä."

Juuri tällä hetkellä kauheata melua alkoi kuulua puutarhasta.

Katsahdettuani ulos näin Willyn. Toisella kädellä hän piteli verta

vuotavaa sormea, toisessa oli minun partaveitseni. Hän selitti

jälkeenpäin, että oli vuoleskelemassa venettä ja että veitsi oli

paha hänelle. Haavan peittäminen laastarilla oli vain hetken työ, ja

olin juuri lopettamaisillani tuon lääkäritoimenpiteeni, kun Tomin

puutarhuri, joka samalla palveli kuskina, ojensi minulle kirjeen.

Osoite oli Helenan tuttua käsialaa. Kirje kuului seuraavasti:

(Sulkumerkeissä olevat huomautukset ovat minun lukiessa tekemiäni.)

"Bloomdale, kesäkuun 21 p:nä 1675.

Rakas Harry,

Olen onnellinen ajatellessani, että sinä olet siellä lemmikkieni

luona, ja vaikka minulla onkin täällä kaikin puolin hauskaa,

toivon useasti, että olisin siellä teidän kanssanne. (Hm, niinpä

minäkin.) Toivoisin että oppisit tuntemaan nuo kullanmuruset.

(Kiitos kunniasta, mutta enpä usko, että minulla on halua

juurruttaa tuttavuuttamme syvemmälle, kuin mikä on ehdottomasti

välttämätöntä.) Tuntuu aivan luonnottomalta, että yleensä niin

vähän tunnetaan omia sukulaisia ja ennen kaikkea noita viattomia

pienokaisia, joiden olemassa-oloa tuskin huomataan. (Jollei vain

lukitsemattomia matkalaukkuja satu olemaan käsillä, sisko kulta.)

Haluaisin pyytää sinulta erästä palvelusta. Kotona, kun olimme

lapsia, oli sinun tapana ylitsevuotavalla kaunopuheisuudella

esittää, kuinka kasvojen ja pääkallon muodosta ja muista

pettämättömistä merkeistä saattoi päättää, minkälainen luonne

kullakin oli. Silloin pidin kaikkea tuota hölynpölynä, mutta

jos nyt vielä siihen ollenkaan uskot, pyytäisin sinun tutkimaan

lapsukaisiani ja sitten antamaan minulle tarkoin harkitun

lausunnon heistä. (Oikeita pahoja henkiä, rouvaseni, lurjuksia,

heittiöitä, syntyneet hirtettäviksi molemmat.)

En voi päästä ajatuksesta, että Willy on syntynyt jotakin

suurta varten. (Suurta kiusantekoa varten.) Hän on toisinaan

niin miettiväinen ja ajatuksiinsa vaipuneena, että suorastaan

pelkään häiritä häntä. Sitäpaitsi on hänellä kyky pysyä

järkähtämättömänä. Ja eiköhän moni mies olisi voinut tulla

kuuluisaksi, jos ei heiltä olisi puuttunut tuo ainoa ominaisuus.

(Se kyky hänellä kyllä on. Hän antoi oivallisen näytteen siitä

tänä aamuna, kun minä koetin päästä uneen.)

Toddysta tulee runoilija tai musiikkimies tai taiteilija. (Aivan

niin, kaikki suuret roistot käyvät käsiksi johonkin taiteeseen,

ja taiteilijanimen alla he sitten laiskottelevat.) Hän elää

kokonaan mielikuviensa vallassa. (Aivan niin, esimerkiksi tuo

kiusallinen "nähdä pyöjien pyöjivän.") Hänessä on Willyn ylevää

vakavuutta, mutta hän ei tarvitse sitä; voima, joka vetää häntä

kaiken kauniin puoleen, korvaa tuon puutteen. (Ah, ehkäpä tuo

voi selittää matkalaukkuni kohtalon.) Mutta haluan kuulla sinun

mielipiteesi, sillä tiedän, että sinä olet terävämpi luonteiden

erittelyssä kuin minä.

Iloitsen ajatuksesta, että minä ansaitsen kunnian siitä, että

sinä jo tähän mennessä olet saanut niin paljon luetuksi. Toivon,

että kohdakkoin saan muutaman rivin siitä, kuinka lemmikkini

voivat. Sinua alati rakastava

Helenan pienokaiset · 第 9 / 26 题