Yö ja aamu.
Yö oli hurmaava. Puhdas ja raitis ilma, kukkien tuoksu, hyönteisten
hyrinä puissa ja pensaissa, itse vuodenaika näytti estävän minua
lukemasta filosofiaa. Siksipä paninkin Fisken syrjään ja herkuttelin
lukemalla jonkun tunneherkän palan Paul Haynen uudesta runoteoksesta
ja muutamia lukuja "Kesä" nimisestä kirjasta. Vihdoin laittauduin
levolle. Sisarenpoikani nukkuivat makeasti. Tuntui mahdottomalta, että
päivällisillä kiusanhengilläni saattoi olla noin puhtaat, enkelimäiset
kasvot. Vuoteessa maatessani saatoin nähdä särmikkään vuorenhuipun
tummat varjot, yläpuolella hopeanhohtavat tähdet taivaan tummaa sineä
vastaan, alapuolella tulikärpästen leikkivät valot tumma vuorenrinne
taustana. Pyörien kolina ei häirinnyt, eikä yksikään noista tuhansista
äänistä, jotka täyttävät suurkaupungin levottomuudella. Ihmetellen,
melkeinpä närkästyneenä ajattelin, kuinka järkevät, mukavuutta
rakastavat ihmiset saattavat asua tuossa kauheassa New-Yorkissa, kun
kerran lähellä saattoi löytyä näin hauskoja asuinpaikkoja. Sitten
tuli Alice Mayton mieleeni ja sitten eräs liiketuttava, myöhemmin
tähdet, tavaraleimat, kukkakimput, likaiset sisarenpojat, tulikärpäset,
virheelliset tilikirjat, rautatieliput, rintasokeri ja Herbert Spencer,
kaikki tuo pyöri mielessäni yhtenä ainoana sekasotkuna. Sitten
ilmestyi ihana näky: ylväs enkeli puettuna erittäin hienoon pukuun
ajaen uudenaikaisissa ajoneuvoissa. Erinomaisella loistollaan tuo näky
himmensi kaikki muut ja olin juuri vaipumaisillani autuaalliseen uneen,
kun kuului:
"Ah-h-h-o-o-e-e!"
"Sh-h-h", huusin.
Varoitus vaikutti ja olin jälleen nukahtamaisillani.
"Ah-h-h-o-o-ee!"
"Toddy, tahdotko, että eno lyö sinua?"
"En."
"Makaa sitten vaiti."
"Olen kadottanut nukkeni, enkä voi löytää titä mittaan."
"Etsin sen sinulle varmasti huomen aamuna."
"Oo-ee-ee, tahdon nukkeni."
"Sanoinhan jo, että saat sen heti aamulla."
"Tahdon ten nyt, heti -oo-ee."
"Sinä et saa sitä nyt, paneudu vain maata."
"Oh-ee-oo-oo."
Hypähtäen ylös kiiruhdin toiseen huoneeseen, kiusanhenkeni luo.
Kiireessäni löin otsani raollaan olevaan oveen. Kiristin hampaitani,
sytytin kynttilän ja sanoin jotakin, samantekevää mitä.
"Tinä tanoit juman tanan, eno," huudahti Toddy "kun kuolet et pääte
taivaateen."
"Et sinäkään, jos ulvot kuin pieni hirviö yön läpeensä. Oletko nyt
vaiti?"
"Kyllä, mutta tahdon nukkeni."
"En tiedä, niissä nukkesi on enkä rupea panemaan nurin koko taloa tuota
kirottua nukkea etsiessäni."
"Ei te ole kijottu. Te on minun nukkeni."
"En tiedä missä se on. Luuletko, että minä sen olen vienyt?"
"Tahdon ten vuoteeteen kanttani."
"Charles", sanoin, "huomen aamuna noustessasi löytyy varmaankin
nukkesi. Nyt sinun täytyy tuosta halustasi luopua ja asettua levolle.
Peitän sinut hyvin." Ruvetessani pöyhimään ja järjestämään vuodetta,
putosi sieltä tuo onneton nukke, tuskieni tuottaja. Toddy sieppasi sen
kasvot hellyydestä loistaen ja huusi:
"Voi, tinä oma nukkeni. Tule nukke, oman itäti luo, minä tinua niin
jakattan."
Ja tuo lystikäs lapsi oli niin syvän rakkauden valtaamana, että harmini
väistyi ja tuo näky tuotti minulle todellista taidenautintoa. Mutta
voihan ajan ollen väsyä mitä kauneimmankin taulun katselemiseen kun ei
ole täysin valveilla ja seisoo vedossa kynttilä kädessä. Niinpä minäkin
peitin sisarenpoikani hyvin ja palasin omaan huoneeseeni, jossa jäin
mietiskelemään lapsuusajan monia ristiriitoja, kunnes nukuin.
Seuraavana aamuna heräsin hyvin varhain siihen, että valoa tulvi
huoneeseen. Olin edellisenä iltana jättänyt ikkunaluukut sulkematta.
Ilma oli täynnä lintujen laulua, ja idän taivas liekehti sellaisissa
värivivahduksissa, joita taiteilijan on mahdotonta kankaalle
kiinnittää. Mutta lintujen laulun ja rusopilvien ihaileminen ennen
auringonnousua, ei juuri sovellu miehelle, joka oli valvonut lukien
puoleenyöhön. Siksi vedinkin kierrekaihtimet alas, suljin ikkunaluukut,
ja paneuduin uudestaan maata, puoliksi unessa kiittäen taivasta siitä,
että sain nukkua tuollaiseen ihanaan musiikkiin. Sydämestäni annoin
anteeksi kaikille vihamiehilleni ja olin jo vaipumaisillani suloiseen
tajuttomuuteen, kun tunsin keveän käden poskellani. Hetkessä nousi
vihani. Hypähdin pystyyn ja näin Willyn, joka arkana vetäytyi vuoteeni
luota.
"Minä vain hyväilin sinua, kun sinä olet niin hyvä ja toit meille
rintasokeria. Isä antoi meidän hyväillä itseään, milloin vain
halusimme, vaikka jok'ikinen aamu."
"Näinkö aikaisin?" kysyin.
"Niin pian kuin vain voimme jotakin nähdä."
Tom parka. En ollut koskaan voinut käsittää minkätähden hän aina oli
niin laiha ja rasittuneen näköinen. Olihan hän melkein huonomman
näköinen kuin Lousianan soilla tai Virginian metsissä ollessamme,
vaikka hänellä nyt oli hyvä vaimo, hyvät tulot ja puhdas omatunto.
Mutta nyt selvisi minulle kaikki. Mutta mitäpä saattoi tehdä? Tuon
lapsen silmät, ääni ja kasvojen ilme voittivat suloudellaan ihanimman
enkelin. Ja tuo lapsi sai miehisen miehen unohtamaan oman mukavuutensa,
vieläpä yö-unensakin tehdessään hänelle mieliksi. Hän todellakin oli
riistämässä yöleponi ja siksipä suutelinkin häntä ja sanoin:
"Juokse vuoteeseesi, poikaseni, ja anna enon nukkua. Aamiaisen jälkeen
teen sinulle pillin."
"Oikeinko totta?" Enkeli muuttui yht'äkkiä taas pojaksi.
"Kyllä, menehän nyt vain!"
"Kovaäänisen pillin, oikein kovaäänisen?"
"Kyllä, mutta mene heti paikalla vuoteeseen."
Pikku askeleet häipyivät. Käännyin vuoteessani ja suljin silmäni.
Lintujen laulu kävi vähitellen heikommaksi, ajatukseni rupesivat
harhailemaan ja hajaantumaan; olin kiitävinäni pehmeällä
pilvenhattaralla seurassani sadottain kerubeja, joilla kaikilla oli
Willyn yöpaita.
"Harry eno!"
Antakoon Jumala anteeksi rukouksen, jonka silloin lähetin korkeuteen!
"Harry eno!"
"Kyllä minä sinut vielä opetan, poikaseni," ajattelin. "Jos annan sinun
huutaa kauhean kurkkusi käheäksi, silloin ehkä osaat olla häiritsemättä
enoasi, joka juuri yritti ruveta toden teolla sinua hellästi
rakastamaan."
"Harry-y-ee-noo!"
"Ulvo vain pikku lurjus", ajattelin. "Olet saanut minut täysin
hereille, keuhkosi kärsikööt siitä!" Yht'äkkiä kuulin, kuinka jotakin
lausuttiin hyvin unisella ja sekavalla äänellä. Toddy se siellä
soperteli:
"Tahdon nähdä pyöjien pyöjivän!"
"Willy", huudahdin tuskissani siitä, että Toddy heräisi, "mitä tahdot?"
"Harry eno!"
"Mitä tahdot?"
"Harry eno, mistä puusta aijot tehdä pillin?"
"En tee sinulle ollenkaan pilliä, vaan sen sijaan ison kepin, jolla
annan sinulle selkään, koska et ole hiljaa, kuten käsken."
"Mutta eno, isä ei lyö koskaan kepillä, vaan läimähyttää kädellään."
Taivas! Isä, isä ja aina vain isä! Eikö tuo isään vetoaminen koskaan
loppunut. Kauhistuin huomatessani, että tunsin sydämessäni mitä syvintä
vihaa erinomaista lankoani kohtaan. Yksi asia oli ainakin varma,
nukkumisesta ei ollut puhettakaan. Siksipä pukeuduin ja menin ulos
puutarhaan. Hurmaavien, tuoksuvien kukkasten ympäröimänä kulkiessani
saavutin mielenmalttini takaisin ja olin iloinen kun Willy, vastattuani
ruokakellon soittoon, riensi vastaani sanoen:
"Missä olit, Harry eno? Etsimme sinua sisältä joka paikasta, mutta emme
nähneet sinusta jälkeäkään?"
Aamiainen oli erinomainen. Jälkeenpäin sain tietää, että Helena,
tuo kunnon tyttö, oli jokaista ateriaa varten, minkä tulisin heidän
kotonaan syömään, valmistanut ruokaluettelon. Koska minun ja sisaren
poikieni pöytäkeskustelu ei ollut sitä laatua, että sen leviäminen
tuottaisi mitään ikävyyksiä, pyysin palvelustyttöä, Maggia, auttamaan
poikia ruokapöydässä ja annoin pienen juomarahan seurata pyyntöäni.
Tällä tavoin vapautettuna edesvastuusta sisarenpoikieni kauhistuttavaan
ruokahaluun nähden tein täyttä oikeutta aterialle, katselinpa vielä
huvitettuna Willyä ja Toddya, jotka pikku haarukoineen ja lusikoineen
olivat kovassa syömisen touhussa. Vähän aikaa he söivät äänettöminä ja
nopeasti, mutta pian tuli pahin nälkä tyydytetyksi ja kielen siteet
irtaantuivat.
"Hajjy eno", huomautti Toddy, "tuolla ylhäällä on niin hijmuten hautka
ito kittu. Näytän ten aamulliten jälkeen."
"Toddy on tuhma pikku poika", sanoi Willy, "hän sanoo aina aamullinen
aamiaisen asemasta."
"Mitä hän tarkoittaa kittulla, Willy?"
"Minä luulen että hän tarkoittaa matkakirstua", vastasi vanhempi
sisarenpoikani.
Muistan, kuinka itse olin ihastuksissani saadessani kääntää mullin
mallin vanhan matkakirstun sisällön. -- Tuntuu kuin jos tuosta ajasta
jo olisi vuosisata kulunut. -- Siksipä hymyilinkin ymmärtämyksellä
Toddylle hänen ilmeiseksi ihastuksekseen. Kuinka miellyttävää onkaan
virittää ymmärtämyksen kieli lapsen mielessä, ajattelin, kuinka
nopeasti lapsen silmä ymmärtääkään katseen, joka käy sanoin lausutun
ajatuksen edellä. Rakas, pikku Toddy! Vuosikausia olisimme voineet
istua saman pöydän ääressä piittaamatta toistemme sanoista, mutta
nyt oli erään mielitekosi satunnainen mainitseminen äkkiä saattanut
sielumme suloiseen sopusointuun, samantapaiseen, joka varmaankin
yhdisti Mestarin siihen opetuslapseen, joka hänkin puolestaan
ilmeisesti oli heikoin kahdestatoista valitusta. "Hijmuten hautka ito
kittu" näytti äkkiä tasoittavan kaikki eroavaisuudet ijässä, asemassa,
kokemuksessa tuon pienen pojan ja minun välilläni. --
Kauhistuttava ajatus juolahti yht'äkkiä mieleeni. Syöksyin portaita
ylös huoneeseeni. Niin, hän tarkoitti kuin tarkoittikin minun
matkakirstuani. Minä en havainnut siinä mitään "hautkaa", päinvastoin.
Myötätunnon side minun ja sisarenpoikani välillä katkesi tällä
hetkellä. Katsellessani tuota asiaa joltisenkin välimatkan päästä,
nyt, kun muutamien viikkojen väliaika eroittaa minut tuosta päivästä,
täytyy minun myöntää, etten voinut katsella edessäni olevaa näkyä
rauhallisena ja ilman ennakkoluuloa. Nyt huomaan, että Toddya kohtaan
tuntemani myötätuntoisuuden äkillinen ilmeneminen ja yhtä äkillinen
häviäminen olivat elävä todistus ihmismielen muuttuvaisuudesta. Sieluni
oli ikäänkuin kiiruhtanut hänen luokseen siksi, että hän piti vanhojen
kirstujen penkomisesta, ja koska luulin, että hän nautti katsellessaan
sitä mitä erilaisimmista esineistä kokoonpantua muistomerkkiä, joka
oli tuloksena sellaisesta penkomisesta. Edessäni oleva näky osoitti
selvästi, että olin osunut oikeaan arvostellessani sisarenpoikani
luonnetta. Ja nyt minun itsekkäät vaistoni kiirehtivät peittämään
sieluni kirkkaan näkemyksen ja häiritsemään sitä iloa, jota minun
olisi pitänyt tuntea, kun sain nähdä kaiken "ei enää puolittain, vaan
kasvoista kasvoihin."
Matkalaukkuuni sain sopimaan yhtä jos toistakin, sillä ollessani
sotilaana olin kehittänyt matkatavaroiden kokoonpanemisen todelliseksi
taiteeksi. Jos luonteessani olisi ollut rahtunenkin itserakkautta,
olisin ollut itsestäni ylpeä, sillä eipä todellakaan olisi voinut
uskoa, että koko tuo laattialla oleva tavararöykkiö oli saattanut
mahtua yhteen ainoaan matkalaukkuun. Toddy oli ilmeisesti enemmän
asianharrastaja kuin asiantuntija matkalaukun täyttämisessä. Sain
pian selville hänen menettelytapansa ja tuo huomioni loi vähän valoa
matkalaukkuni edessä olevien tavaroiden paljouteen. Kun silinterihattu
ja sen kotelo eroitetaan luonnollisesta yhteydestään, niin ne anastavat
lähes kaksi kertaa enemmän tilaa, vaikka edellisessä olisikin
kengänkiilloitusvehkeet, joita siinä ei tavallisesti pidetä, ja
jälkimäisessä muutamia kokonaisessa rommimeressä lionneita Sikaareja.
Samaa voi sanoa kannettavasta pukukotelosta ja sen sisällöstä, jotka
eräs entinen sotatoveri oli ostanut minulle Wienistä, ja jota eräs
vanha europalainen soturi oli pitänyt suorastaan verrattomana. Remmit,
jotka estivät suojuskotelon putoamasta, olivat leikatut poikki,
revityt tai muuten saatu pois paikoiltaan, ja tuossa suojuksessa oli
frakkipukuni tiukasti kokoonkäärittynä. Kärsimättömänä sieppasin tuon
käärön ja ruvetessani sitä aukomaan kuulin ovelta ulvontaa.
"Otit nukkeni kehdotta -- tahdon tuutia lattani -oo-ee-ee!"
"Sinä ilkiö", huusin, melkeinpä karjasin, olin niin suutuksissani.
"Tahtoisinpa tällä hetkellä katkaista kaulasi. Mitä ajattelet, kun
käännät matkalaukkuni sisällön nurin narin?"
"En-en-tiedä." Ja Toddyn alihuuli työntyi eteenpäin. Uskon, että
bengalialainen tiikerikin voisi heltyä tuntemaan sääliä tuota näkyä
katsellessaan, mutta tuollainen ajatus ei pälkähtänyt päähänikään sillä
hetkellä.
"Miksi teit sen?"
"Niin kun --."
"No, miksi?"
"En minä -- tiedä."
Juuri tällä hetkellä kauheata melua alkoi kuulua puutarhasta.
Katsahdettuani ulos näin Willyn. Toisella kädellä hän piteli verta
vuotavaa sormea, toisessa oli minun partaveitseni. Hän selitti
jälkeenpäin, että oli vuoleskelemassa venettä ja että veitsi oli
paha hänelle. Haavan peittäminen laastarilla oli vain hetken työ, ja
olin juuri lopettamaisillani tuon lääkäritoimenpiteeni, kun Tomin
puutarhuri, joka samalla palveli kuskina, ojensi minulle kirjeen.
Osoite oli Helenan tuttua käsialaa. Kirje kuului seuraavasti:
(Sulkumerkeissä olevat huomautukset ovat minun lukiessa tekemiäni.)
"Bloomdale, kesäkuun 21 p:nä 1675.
Rakas Harry,
Olen onnellinen ajatellessani, että sinä olet siellä lemmikkieni
luona, ja vaikka minulla onkin täällä kaikin puolin hauskaa,
toivon useasti, että olisin siellä teidän kanssanne. (Hm, niinpä
minäkin.) Toivoisin että oppisit tuntemaan nuo kullanmuruset.
(Kiitos kunniasta, mutta enpä usko, että minulla on halua
juurruttaa tuttavuuttamme syvemmälle, kuin mikä on ehdottomasti
välttämätöntä.) Tuntuu aivan luonnottomalta, että yleensä niin
vähän tunnetaan omia sukulaisia ja ennen kaikkea noita viattomia
pienokaisia, joiden olemassa-oloa tuskin huomataan. (Jollei vain
lukitsemattomia matkalaukkuja satu olemaan käsillä, sisko kulta.)
Haluaisin pyytää sinulta erästä palvelusta. Kotona, kun olimme
lapsia, oli sinun tapana ylitsevuotavalla kaunopuheisuudella
esittää, kuinka kasvojen ja pääkallon muodosta ja muista
pettämättömistä merkeistä saattoi päättää, minkälainen luonne
kullakin oli. Silloin pidin kaikkea tuota hölynpölynä, mutta
jos nyt vielä siihen ollenkaan uskot, pyytäisin sinun tutkimaan
lapsukaisiani ja sitten antamaan minulle tarkoin harkitun
lausunnon heistä. (Oikeita pahoja henkiä, rouvaseni, lurjuksia,
heittiöitä, syntyneet hirtettäviksi molemmat.)
En voi päästä ajatuksesta, että Willy on syntynyt jotakin
suurta varten. (Suurta kiusantekoa varten.) Hän on toisinaan
niin miettiväinen ja ajatuksiinsa vaipuneena, että suorastaan
pelkään häiritä häntä. Sitäpaitsi on hänellä kyky pysyä
järkähtämättömänä. Ja eiköhän moni mies olisi voinut tulla
kuuluisaksi, jos ei heiltä olisi puuttunut tuo ainoa ominaisuus.
(Se kyky hänellä kyllä on. Hän antoi oivallisen näytteen siitä
tänä aamuna, kun minä koetin päästä uneen.)
Toddysta tulee runoilija tai musiikkimies tai taiteilija. (Aivan
niin, kaikki suuret roistot käyvät käsiksi johonkin taiteeseen,
ja taiteilijanimen alla he sitten laiskottelevat.) Hän elää
kokonaan mielikuviensa vallassa. (Aivan niin, esimerkiksi tuo
kiusallinen "nähdä pyöjien pyöjivän.") Hänessä on Willyn ylevää
vakavuutta, mutta hän ei tarvitse sitä; voima, joka vetää häntä
kaiken kauniin puoleen, korvaa tuon puutteen. (Ah, ehkäpä tuo
voi selittää matkalaukkuni kohtalon.) Mutta haluan kuulla sinun
mielipiteesi, sillä tiedän, että sinä olet terävämpi luonteiden
erittelyssä kuin minä.
Iloitsen ajatuksesta, että minä ansaitsen kunnian siitä, että
sinä jo tähän mennessä olet saanut niin paljon luetuksi. Toivon,
että kohdakkoin saan muutaman rivin siitä, kuinka lemmikkini
voivat. Sinua alati rakastava