Päivällistä syödessä -- ja sen jälkeen.
Päivällispöydässä Willy ja Toddy esiintyivät puhtaissa pukimissa ja
kasvotkin olivat päässeet oikeuksiinsa. Willy istuutui avutta pöytään,
mutta Toddy sysäsi kauvas pöydästä korkean tuolinsa, ja kapusi siihen
istumaan huutaen:
"Pittä jalat pöydän alle."
Täydelleen käsittäen, että tämä huomautus merkitsi pyyntöä siirtää
tuoli pöydän luokse, täytin sen heti. Palvelustyttö kaatoi minulle
lasiin viiniä ja pojille vettä. Senjälkeen hän hävisi. Mielipahakseni
muistui mieleeni, ettei Helenan luona koskaan ollut palvelijaa
ruokailuhuoneessa aterian aikana muuten kuin juhlatilaisuuksissa.
Hänellä oli näet käsitys, että palvelijat ystävilleen ja tuttavilleen
juoruilevat kuulemiansa perhepiirin yksityiskeskusteluja. Periaatteessa
olin täydelleen samaa mieltä hänen kanssaan, mutta noiden periaatteiden
käytännössä toteuttaminen tuotti minulle enemmän kärsimystä kuin
mitkään muut periaatteet tätä ennen, nyt, kun minulla oli nuo kaksi
pientä ahmattia huolehdittavinani. Mutta eihän siinä mikään auttanut.
Kohtalooni alistuen vain nakutin pöytään ja kumarsin päätäni sanoen:
"Herra opeta meitä kiitollisuudella nauttimaan mitä meille nyt suot."
Sitten kysyin Willyltä halusiko hän leipää vaiko keksiä.
"Mutta -- emmehän ole lukeneet ruokalukua", sanoi hän.
"Luinhan jo, Willy", sanoin minä, "etkö kuullut?"
"Tarkoitatko sitä äskeistä?"
"Tarkoitan."
"Minä en pidä sitä minään ruokalukuna. Isä ei koskaan lue sellaista
ruokalukua."
"No, mitä isä sitten sanoo, jos saan kysyä", utelin jo vähän sulaen.
"Isä sanoo: 'Hyvä Jumala, me kiitämme Sinua tästä ruuasta, armollisesti
muista tänään kaikkia nälkäisiä ja tarvitsevia Kristuksen tähden,
amen.' Niin hän sanoo."
"Se on aivan sama asia, Willy."
"Mutta minä en usko sitä. Ja eihän Toddykaan ole ehtinyt lukea omaa
rukoustaan. Sitäpaitsi en usko, että Taivaan Jumala pitää tuollaisesta
rukouksesta."
"Kyllä hän varmaankin pitää, poikaseni. Kyllä hän ymmärtää mitä me
ihmiset tarkoitamme."
"Mitenkä Hän voi ymmärtää, mitä Toddy tarkoittaa, kun hän ei ole saanut
ollenkaan lukea siunaustaan."
"Tahdon lukea tiunaukteni", ulvoi Toddy.
Enempää ei tarvittu. Yksi ainoa aikaisempi erimielisyys Toddyn kanssa
oli opettanut minua kunnioittamaan tuon nuoren herrasmiehen luonteen
lujuutta. Niinpä siis vain taivutin pääni ja toistin Willyn opettaman
isän ruokaluvun. Willy täydensi siinä, missä muistini petti. Samassa
silmänräpäyksessä kun aloitin ruokalukuni, rupesi Toddy nopeasti lukea
sopertamaan ja heti kun olin lausunut "amen", nosti hän päänsä ja sanoi
ilmeisellä tyytyväisyydellä:
"Latketin tiunaukteni kahdetti."
Willy sanoi juhlallisesti:
"Luulen, että nyt olemme valmiit aloittamaan." Päivällinen oli
erinomainen, mutta noiden hirveitten lasten ruokahalun tähden
kadotin haluni käydä ruokaan todenteolla käsiksi. Pian jätin heidät.
Kutsuin palvelustytön ja käskin hänen pitämään huolta siitä, että
pojat söisivät tarpeeksi ja että pian pääsisivät levolle. Itse
sytytin sikaarin ja läksin kävelylle puutarhaan. Ruusut kukkivat
parhaillaan, kuusamain tuoksu täytti ilman, rhododendron-pensaat
eivät vielä olleet kuihtuneet ja monissa lempikukissani oli jo suuret
nuput. Tunnustan, että huolellisesti tarkastin puutarhan nähdäkseni
miten kauniin kukkakimpun saisin kokoon neiti Maytonille. Olin niin
ihastunut näkemääni, että halusin heti paikalla ryhtyä työhön. Mutta
sovinnaisuussäännöt eivät sallineet tuollaista kiirehtimistä. Kuljin
käytävää ylös, toista alas kädet selän takana, kasvot tuoksuvan
savupilven peittäminä, mietteissäni ja unelmoiden. Tuumin, oliko
mitään järkeä kukkaiskielessä, josta mielettömät kirjailijat joskus
mainitsevat. Olisinpa ollut iloinen, jos sillä olisi ollut. Mahtoiko
neiti Mayton ymmärtää sitä! Kuvittelin, että joka tapauksessa
kykenin sommittelemaan kukkakimpun sellaisella aistilla, että se
vaateliaimmankin naisen makua tyydyttää. Ja Alice Maytonille halusin
saada, jotakin niin hienon hienoa, että hänen kasvonsa varmaan
kirkastuisivat, kun hän saisi kukkatervehdykseni. Kuvittelin, kuinka
hänen sinisenharmaat silmänsä loistaisivat, poskille leviäisi puna,
ei hempeämielisyyden, vaan todellisen ihastuksen puna, miten hänen
ankarapiirteiset huulensa hieman avautuisivat ja paljastaisivat suun
ympärillä pehmeän piirteen, joka niin harvoin oli havaittavissa, hän
kun aina niin täydellisesti hallitsi kasvojensa ilmeet. Minä -- minä,
selväjärkinen, edistyvä liikemies toivoin kun toivoinkin voivani
irtautua kaikista yhdeksännentoista vuosisadan etuisuuksista ja
mukavuuksista ja tulla henkiolennoksi, joita ainoastaan hupsut tytöt ja
haaveelliset kirjailijat kuvittelevat, ja saavani olla näkymättömänä
läsnä kun kukkaseni kohtaavat tuon hienostuneimman niistä ainoista
kukista, mitä suurkaupungit tuottavat. Mitä kukkaa hän enin muistuttaa?
Liljaa? -- ei, se on liiaksi, ei juuri liiaksi rohkea, mutta liiaksi,
liiaksi, en keksinyt oikeaa sanaa, mutta ainakaan se ei ollut sana
rohkea. Ruusua? Ei tuota loistavaa, mutta silmiinpistävää rönsyruusua
eikä ujoa, siroa, ilmavaa teeruusua sulavine värivivahduksineen.
Ehkäpä ihanaa Gloire de Dijonia, tuota ankaraa, voimakasta ja varmaa
keskellä hennompaa sisarusparvea, mutta samalla niin sopusuhtaista ja
kaunismuotoista, ylevää, epämääräisissä värivivahteluissaan lumoavaa,
joka hurmaa kaikki ja viekottelee ihailijansa yhä uudelleen ja
uudelleen luokseen täydellisyydellään -- muuttumattomalla loistollaan.
"Ah-h-h-h-ee-oo-" kaikui ikkunasta pääni päällä. Sitten kuului huuto
-- "Harry eno" äänellä, jonka tunsin Willyn ääneksi. En vastannut.
On hetkiä, jolloin sielussamme väreilee sointuja, jotka eivät sovi
lasten kuultaviksi. "Haarryy-eenoo", kertasi Willy. Kuulin kuinka
kierrekaihdin laskettiin ylös. Sitten Willy selitti:
"Harry eno, tahdomme, että tulet kertomaan meille satuja." Katsahdin
ylös, ja olin juuri antamaisillani tuiman, kieltävän vastauksen kun
näin ikkunassa tutut, mutta samalla vieraat kasvot. Saattoivatko nuo
suuret, haaveelliset silmät, tuo kaunis suu, tuo henkevä ilme olla
Willyn. Varmaankin -- --? tuo yläilmoihin pyrkivä nenä, nuo tavattoman
suuret korvat eivät olleet kenenkään muun. Käännyin äkkiä, ja menin
sisälle. Portaissa oli minua vastassa kaksi pientä valkopukuista
olentoa, joista suurempi huomautti:
"Tahdomme, että kerrot meille satuja, isä tekee niin aina iltaisin."
"No, hypätkääs vuoteeseen. Mistä saduista pidätte?"
"Voi, kerro Joonaasta", sanoi Willy.
"Kejjo Joonaatta", toisti Toddy.
"Joona istui eräänä päivänä ulkona auringonpaisteessa. Silloin kasvoi
äkisti maasta pensas, joka pian tuli niin suureksi, että se loi hänelle
varjoa. Sitten kaikki taas hävisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin."
Syvä hiljaisuus vallitsi hetkisen. Sitten Willy loukkaantuneena
huomautti:
"Ei tuo ollut ollenkaan Joonaasta. Minäpä osaan kertoa hänestä."
"Osaatko?" sanoin. "No, sittenhän sinä oletkin niin hyvä ja autat
minua."
"Mitä?"
"Jos osaat kertoa Joonaasta, niin tee se. Olisi todellakin hauska
kuulla."
"Kerran Jumala käski Joonaan menemään Niniven kaupunkiin ilmoittamaan
ihmisille, että he olivat kaikki pahoja. Mutta Joona ei tahtonut mennä,
vaan istui haahteen, joka purjehti Joppeen. Sitten nousi kova myrsky ja
satoi ja tuuli ja aallot olivat talon korkuisia. Ja merimiehet olivat
vakuutettuja siitä, että haahdessa oli joku, josta Jumala ei pitänyt.
Ja sitten Joona sanoi, että hän varmaankin on juuri sellainen. Niin he
ottivat Joonaan ja heittivät hänet mereen, mutta minun mielestäni se
oli pahasti tehty, sillä Joonahan oli puhunut totta. Ja suuri valaskala
tuli uiden ja se oli hirveästi nälissään, sillä kaikki pikku kalat
joista se pitää pakenivat pohjaan, kun myrsky nousi ja valaskalat eivät
voi mennä pohjaan, sillä niiden täytyy tulla ylös hengittämään, mutta
sitä ei pikku kalojen tarvitse tehdä. Ja Joona näki, että valaskalan
sisässä oli pimeää, eikä siellä ollut tulta, ja siellä oli märkää, eikä
hän voinut kuivata vaatteitaan, sillä siellä ei voinut niitä ripustaa
mihinkään, ja siellä ei ollut ikkunoita, mistä katsella ulos, ei mitään
syötävää, eikä mitään, eikä mitään, eikä mitään. Niin hän rukoili
Jumalaa päästämään hänet ulos ja Jumala sääli häntä ja antoi valaskalan
mennä aivan lähelle rantaa, ja Joona hyppäsi suoraan ulos valaskalan
suusta. Kyllä hän mahtoi olla iloinen. Ja sitten hän meni Niniven
kaupunkiin ja teki, mitä Jumala oli käskenyt. Ja se hänen olisi pitänyt
heti tehdä, jos olisi ymmärtänyt omaa parastaan."
"Ymmäjtänyt omaa pajattaan", tuki Toddy veljensä väitettä.
"Kejjo meille toinen kejtonut."
"Ei laula meille laulu", pyyteli Willy.
"Laula meille laulu", toisti Toddy.
Koetin muistella jotakin sopivaa laulua, mutta ainoa, joka johtui
mieleeni, oli M'Appari. Lauloin siitä nuorelle kuulijakunnalleni useita
säkeistöjä. Willy keskeytti laulamiseni sanoen:
"En usko että tuo on hyvä laulu."
"Kuinka niin, Willy?"
"Koska en ymmärrä siitä sanaakaan."
"Laula laulu 'Gory, gory, halleluija'", pyysi Toddy. Taipuvaisena
tottelin. Tuo vanha sävel kiehtoi minut ihmeellisesti. Olin kuullut
sitä pikku poikana usein laulettavan ulkoilma-jumalanpalveluksissa
ja neekeri asunnoissa kaukaisessa lännessä. Senjälkeen olen kuullut
sitä monin paikoin mitä erilaisimmissa olosuhteissa. Ja kaikki nuo
muistot valtasivat minut kokonaan laulaessani tuota laulua. Ja ehkäpä
tietämättäni innostuin sitä toistamaan, koskapa Willy huomautti:
"Älä laula ijänkaiken tuota samaa, Harry eno, sinä laulat niin kovasti,
että aivan päähäni koskee."
"Pyydän anteeksi, Willy", sanoin. "Hyvää yötä."
"Joko menet, Harry eno? Et ole kuunnellut iltarukouksiamme. Isä teki
sen aina."
"No, anna tulla sitten."
"Sinun täytyy sanoa edellä", sanoi Willy, "niin isä aina teki."
Minä luin virsikirjasta pyhän Chrysostomin rukouksen. Tuskin oli
ehtinyt "ameneen" kun Willy jo huomautti:
"Isä ei puhu mitään tuollaisista asioista. En luule, että tuo on oikein
hyvä rukous."
"Lueppas sinä sitten hyvä rukous, Willy."
Willy sulki silmänsä ja alensi äänensä hyvin nöyräksi. Hänen kasvonsa
olivat kuin nukkuvan enkelin. Hän alkoi:
"Rakas Jumala, me kiitämme Sinua koko tästä hauskasta päivästä, ja
toivomme, että kaikilla pikku pojilla kaikkialla on myöskin ollut
hauskaa. Suojele meitä ja kaikkia muita ensi yönä, äläkä salli
mitään pahaa tapahtua. Niin, ja sitten on Harry enolla rintasokeria
matkalaukussaan, niin hän ainakin sanoi rattailla. Me kiitämme Sinua
siitä, että olet antanut Harry enon tulla tänne meille, ja me toivomme,
että hänellä on paljon rintasokeria. Ja me rukoilemme Sinua, pidä
huolta kaikista pikku pojista ja tytöistä, joilla ei ole isää ja äitiä,
eikä Harry enoa, eikä rintasokeria, eikä vuoteita, missä nukkua. Ja ota
meidät kaikki kuoltuamme taivaaseen Kristuksen tähden. Amen. Anna nyt
meille rintasokeria, Harry eno."
"Hiljaa Willy, eikö Toddykin lue rukousta?"
"Kyllä, anna kuulua, Toddy."
Toddy sulki silmänsä ähki ja väänteli, hengitti nopeasti ja kuuluvasti,
ikäänkuin rukouksen lukeminen etupäässä olisi ollut ruumiillinen
ponnistus. Vihdoin hän aloitti:
"Jakat Jumala, älä anna minun olla paha ja vajjele äitiä ja itää ja
Willyä ja itoitää ja molempia itoäitejä ja kaikkia hyviä ihmitiä tättä
talotta ja kaikkia muitakin ja minun nukkeani. A-a-a-men!"
"Anna meille nyt rintasokeria", sanoi Willy ja Toddy toisti kaikuna
pyynnön tapansa mukaan.
Nopeasti otin rintasokerin esille matkalaukustani ja annoin kappaleen
kumpaisellekin heidän sanomattomaksi riemukseen. Toistamiseen sanoin
hyvää yötä.
"Ethän antanut meille lantteja", sanoi Willy. "Isä antaa meille joka
ilta jonkun lantin, jonka saamme pistää säästölaatikkoomme."
"Minulla ei nyt satu olemaan rahaa mukanani, odota huomiseen."
"Tahdomme juotavaa."
"Pyydän Maggien tuomaan teille."
"Tahdon nukkeni", sopersi Toddy.
Löysin solmuun sidotut käsiliinat nostin, joskin vastenmielisesti ylös
nuo likaiset rievut ja heitin ne vuoteeseen.
"Nyt tahdon nähdä pyöjien pyöjivän", sanoi Toddy. Syöksyin ulos
huoneesta ja läimäytin oven perässäni kiinni. Katsoin kelloani, se
oli puoli yhdeksän. Olin ollut puolitoista tuntia noiden hirveitten
lasten luona. Mutta olivatpa he sentään hauskoja, ja huolimatta siitä,
että olin heihin kerrassaan harmistunut -- nauroin. Mutta jos he nyt
rupesivat tällä tavoin anastamaan aikaani, milloinka sitten saisin
aikaa lukemiseen. Otin matkalaukusta Fisken "Kosmillisen Filosofian",
menin alas kirjastoon, sytytin sikaarin ja aloin lukea lukulampun
valossa. Tuskinpa olin päässyt alkuun, kun jo kuulin pikku askelia
ja näin edessäni vanhemman sisarenpojistani. Jokainen piirre hänessä
ilmaisi pettymystä, melkeinpä moitetta, kun hän puhkesi:
"Ethän sanonut 'hyvää yötä' et 'Jumala siunatkoon teitä', etkä mitään
muutakaan."
"No hyvää yötä sitten."
"Hyvää yötä."
"Jumala siunatkoon sinua."
"Jumala siunatkoon sinua."
Willy näytti vielä odottavan jotakin. Viimein hän sanoi:
"Isä sanoo: Jumala siunatkoon kaikkia."
"No niin, Jumala siunatkoon kaikkia."
"Jumala siunatkoon kaikkia", vastasi Willy ja kääntyi vaieten astumaan
ylös portaita.
"Jumala siunatkoon tuota tuskastuttavaa, mutta samalla niin vilpitöntä
pikku sydäntä", sanoin itsekseni. "Jospa kaikki uskoisivat Jumalaan
kuten te isäänne, miten vähän työtä saarnamiehillä silloin olisikaan."