Helena siskosi.
J.K. Saat oman huoneen; siihen tuntuu pieninkin viileä tuulahdus,
ja näköala on hurmaava. Lasten huone on aivan vieressä, niin että
voit kuulla, jos heille yöllä jotakin tapahtuisi."
"Mainiota!" huudahdin. Käden käänteessä olin jo lähettänyt Helenalle
sähkösanoman, jossa, kiittäen kutsusta, ilmoitin tulevani. Samalla
olin ajatuksissani valikoinut mukaan otettavaa kirjallisuutta
niin runsaasti, että sitä olisi riittänyt vaikkapa kahdeksitoista
loma-ajaksi. En tosin ollut samaa mieltä Helenan kanssa siitä, että
hänen poikansa olivat maailman kilteimmät, mutta tunsinhan heidät
tarpeeksi hyvin tietääkseni, ettei heistä tulisi minulle paljoakaan
vaivaa ja vastusta. Phil pienokaisen kuoltua edellisenä syksynä oli
heitä elossa vain kaksi: viisivuotias Willy, josta muistan pikaisilta
käynneiltäni Helenan luona vain ujot, vakavat, miettivät, hienot kasvot
ja suuret, viattomat, läpitunkevat silmät, Melkeinpä pelkäsin katsetta
noista silmistä. Tom selitti, että poika oli syntynyt profeetaksi tai
suureksi hyväntekijäksi ja Helena ilmaisi ajatuksensa hyräilemällä
Mulochin säettä:
"Oi päivää ihmeellistä,
kun Willy kosiin käy."
Toddy oli kolmivuotias, huoleton pikku pallero. Tuolla vaalealla
kiharapäällä oli herttainen tapa tanssia huoneeseen pujahtavien
auringonsäteiden keskellä. Olin aina kadehtinut Tomin hevosia,
puutarhaa, taloa ja sen asemaa, ja olin aivan ihastuksissani
ajatuksesta, että saisin hallita ja vallita kaikkea tuota parin viikon
aikana. Olin aina kunnioittanut Tomin makua mitä tulee sikaareihin ja
punaviiniin, ja Hillcrestin naisasukkaat olivat, mikäli muistan, kuten
muutkin maalaiskaunottaret -- sukupuolensa suloisimpia.
Kolmen päivän kuluttua läksin matkaan ja, puolentoista tunnin
junamatkan jälkeen New-Yorkista Hillcrestiin, jatkoin matkaani
maanteitse Tomilaisten luo. Vähän matkan päässä lankoni talosta
peljästyivät hevosemme äkkiä. Ärjäistyään hevosille kyytimies kääntyi
puoleeni huomauttaen:
"Tuo oli yksi lurjuksista."
"Kuka", kysyin.
"Tuo pikku veijari, joka peljästytti hevoset. Tuo tuossa, risu ojossa.
Olisipa hänen tapaistaan pyytää päästä hevosen selkään. Kas siinä
sitä tullaan juoksujalkaa. Missähän se toinen on! Ainahan ne ovat
yhdessä. Täälläpäin kutsutaan heitä lurjuksiksi, koska heillä on aina
konnankujeet mielessä. Aina he säikyttävät hevosia, hätyyttävät lehmiä
tai ajavat takaa kananpoikasia. Vanhemmat ovat kyllä kunnon ihmisiä, ja
siksipä täytyykin noita lapsia ihmetellä."
Sillävälin oli pikku ilkimys läähättäen lähestynyt ajopelejämme. Ja
siinähän olikin ilmielävänä edessäni sisareni poika Willy puettuna
likaiseen merimiespukuun, leveälieriseen olkihattuun, sukat makkarassa
ja kengät hölskyen vain muutaman harvan napin varassa. Tienviereltä,
pensaikosta, ryömi tällävälin esiin pienempi poika vihreässä
pumpulimekossa, kaularöyhelössä, joka todennäköisesti kerran oli ollut
valkea, likaisissa sukissa, sinisissä puolikengissä, jotka olivat
puhki varpaiden kohdalta ja vanhanaikaisessa olkihatussa. Lykäten
edellään maantientomussa puunoksaa hän huusi täyttä kurkkua: "Tättä
on minun juohonleikkuukoneeni!" Hän kiirehti meitä kohden melkeinpä
näkymättömänä pölypilvessä. Kun hän oli pysähtynyt, ja tomupilvi hiukan
hälvennyt, eroitin selvästi Toddy pojan piirteet.
"He ovat sisareni lapsia", huokasin.
"Mitä!" huudahti kyytimies. "Hitto vie, unohdin, että olitte matkalla
eversti Lawrencen luo. Mutta enpähän puhunut muuta kuin totta, ovathan
he viisaita kuten pojat yleensäkin. Mutta eivät he kuole ainakaan
siihen tautiin, johon lapset pyhäkoulukirjoissa."
"Willy", sanoin kaikella mahdollisella vakavuudella "tunnetko minut?"
Profeetan ja suuren hyväntekijän alku tarkasteli minua tutkivasti
hetkisen. Sitten hän vastasi:
"Kyllä, olet Harry eno. Toitko meille mitään?"
"Toitko mitään", kertasi Toddy.
"Toivonpa, että minulla olisi mukana teille iso vitsa", sanoin hyvin
vakavasti, "koska käyttäydytte noin tuhmasti. Tulkaa tänne rattaille."
"Tule Tod", kirkaisi Willy, vaikk'ei Toddyn etäämpänä olevasta korvasta
ollut kyynäränkään vertaa Willyn suuhun. "Harry eno antaa meidän
ratsastaa!"
"Antaa jattattaa", toisti Toddy haaveksivin ilmein.
Opin ennen pitkää käsittämään, että sanojen toistaminen ja haaveileva
ilme olivat ominaisia Toddylle.
Heidän kiivetessään rattaille huomasin, että kummallakin oli kädessään
hyvin likainen, keskeltä kiinteään vetosolmuun vedetty käsiliina.
Mietittyäni hetken inhon vallassa noiden riepujen tarkoitusta, ja kun
en päässyt mihinkään tulokseen, kysyin Willyltä, mitä virkaa noilla
käsiliinoilla oli.
"Eivät ne ole käsiliinoja -- ne ovat nukkeja", vastasi sisarenpoikani
silmänräpäyksessä.
"Hyvä Jumala", huudahdin. "Luulisipa, että äidillänne on varaa ostaa
teille kunnollisia nukkeja, ettei teidän tarvitsisi näyttäytyä ihmisten
ilmoilla nuo inhoittavat rievut käsissänne."
"Emme pidä ostonukista", selitti Willy.
"Nämä ovat niin kauniit. Minun nukkeni nimi on Mary ja Toddyn nuken
Marfa."
"Marfa?" kysyin ihmetellen.
"Niin juuri, etkö ole kuullut seuraavaa runoa:
"Kas Maria ja Marfa jo soittamaan
On menneet kelloja taivaan."
"Ahaa, tarkoitat Marthaa?"
"Niin sanoinhan jo, se on Marfa. Toddyn nukella on ruskeat silmät ja
minun nukellani siniset."
"Näytä kelloati", pyyteli Toddy kiiveten syliini ja temmaisten
kellonperiäni.
"Oh -- oo -- ee, minä myös", ulvoi Willy varaten itselleen toisen
polveni. Hän pyyhki kenkineen housujani ja takinliepeitäni.
Kumpainenkin lurjus kietoi käsivartensa ympärilleni pysyäkseen
vakavammin istumassa, ja minä vedin esille kuusikymmentä guineaa
maksavan kelloni ja näyttelin heille sen osoittimia.
"Tahdon nähdä pyörien pyörivän", sanoi Willy.
"Nähdä pyöjien pyöjivän", kaikui Toddyn suusta.
"En voi avata kelloani, täällä on niin pölyistä", sanoin minä.
"Miksi et?" kyseli Willy.
"Nähdä pyöjien pyöjivän", kertasi Toddy.
"Tomu tunkeutuu kelloon ja pilaa sen", selitin.
"Nähdä pyöjien pyöjivän", yltyi Toddy.
"Sanoinhan, etten voi, Toddy", toistin melko tuimasti. "Pöly pilaa
kellot."
Viattomat, harmaat silmät katsahtivat ylös ihmeissään, ja likaiset,
mutta kauniit huulet liikkuivat tuskin huomattavasti; Toddy kuiskasi:
"Nähdä pyöjien pyöjivän."
Suljin muitta mutkitta kelloni ja pistin sen taskuuni. Heti alkoi
Toddyn alahuuli venyä, ja venyi venymistään, kunnes rupesin pelkäämään
alaleuvan menevän sijoiltaan. Hänen leukansa värähtelivät ja hän huusi:
"Ah-h-h-h-h-h tahdon -- nähdä -- pyöjien -- pyöjivä-än."
"Charles", (Charles-nimen hän sai kasteessa) -- "Charles", huusin
melkeinpä vihaisesti, "lopeta tuo heti paikalla! Kuuletko?"
"Ky-y-y-ll-ä."
"Älä sitten huuda enää."
"Nähdä pyö --."
"Toddy, minulla on matkalaukussani rintasokeria, mutta en anna sinulle
palaakaan, jollet lopeta tuota hirveää melua."
"Niin. Tahdon nähdä pyöjien pyöjivän. Vo-o-o-i-i."
"Toddy kulta, älä huuda noin. Tuolla tulee naishenkilöitä ajaen
vaunuissa. Ethän tahdo antaa heidän nähdä että itket? Saat nähdä
pyörien pyörivän heti kun pääsemme kotiin."
Ajopelit, joissa istui kaksi naista, lähenivät nopeasti. Silloin Toddy
taas huutamaan:
"Ui-i-i- nähdä pyöjien pyö -- --."
Epätoivoissani tempasin kellon taskustani, avasin kuoren ja näytin
koneiston. Vaunut olivat juuri sivuuttamaisillaan meidät, ja minä
painoin alas pääni, päästäkseni kohtaamasta vieraiden vaunussaolijoiden
katseita, sillä muutamien hetkien yhdessäolo sisarenpoikieni kanssa
oli tehnyt minut mielestäni sanomattoman epäsiistiksi. Äkkiä vaunut
pysähtyivät. Kuulin nimeäni mainittavan. Kohotin päätäni (Willy ja minä
löimme päämme yhteen, niin että päähineeni keikahti toiselle korvalle)
ja katsahdin toisiin ajopeleihin. Siellä istui neiti Alice Mayton
suorana, terveenä, somana, levollisena, silmät loistavina, kasvot
kirkkaina, hymyillen ja reippaana, hän, jota noin vuosi sitten olin
matkan päästä ihaillut.
"Milloin olette te tullut tänne, herra Burton?" kysyi hän, "ja kuinka
kauvan olette ollut lapsenhoitajana. Te muodostatte iloisen näköisen
kolmikon, niin epäsovinnaisen. En ensinkään pidä lapsista, jotka ovat
turhamaisesti puetut ja kankeat kuin nuket lähtiessään ajelemaan. Ja
näyttääpä teillä olevan hauskaa heidän kanssaan!"
"Minä -- minä vakuutan, neiti Mayton", sanoin, "että kokemukseni
ovat kaikkea muuta kuin hauskat. Jos sattuisin tuntemaan jonkun
vivisektionin harrastajan, joka en tietäisi mitään sen hauskempaa tapaa
sammuttaa tiedonjanoaan kuin puuhailemalla koe-esineittensä kanssa,
niin ilmoittautuisin vapaaehtoiseksi ruumisvarkaaksi ja sitoutuisin
silmänräpäyksessä hänelle toimittamaan kaksi mieltäkiinnittävää
ruumista."
"Te hirveä ihminen", huudahti neiti Mayton. "Äiti, sallitko minun
esittää sinulle herra Burtonin -- Helena Lawrencen veljen. Kuinka
sisarenne voi, herra Burton?"
"En tiedä", vastasin, "hän on miehensä kanssa parin viikon vierailulla
kapteeni ja rouva Waynen luona, ja minä houkkio lupasin pitää huolta
talosta sillä aikaa."
"Miten hauskaa!" ilostui neiti Mayton. "Sellaisia hevosia, sellaisia
kukkia, sellainen ruuanlaittaja!"
"Ja sellaiset lapset", sanoin luoden lurjuksiin paljonpuhuvat katseen.
Sivumennen sieppasin Toddylta nenäliinan, jonka hän oli vetänyt esille
taskustani löyhytellen sitä tuulessa.
"He ovat maailman kilteimmät lapset -- Helena ainakin sanoi niin
ensimäisen kerran tavatessamme tänä kesänä. Lapsethan ovat lapsia.
Meillä oli luonamme viime kesänä kolme pientä serkkua, ja he ovat aivan
varmaan syypäät siihen, että näytän vuotta vanhemmalta, kuin mitä
oikeastaan olen."
"Kuinka nuori mahdattekaan sitten olla, neiti Mayton", sanoin minä.
Arvatenkin olin sen näköinen kuin olisin tarkoittanut täyttä totta
sanoillani, sillä vaikka hän taivuttikin päätään sanoen kevyesti:
"Paljon kiitoksia", ei hän tuntunut voivan vastata kohteliaisuuteeni
yhtä varmasti kuin hänen tapansa oli. Ei mikään voinut keskustelussa
saattaa Alice Maytonia hämilleen enempää kuin muutamiksi sekunneiksi,
ja niinpä hän nytkin oli saavuttanut tavallisen mielenmalttinsa kuten
seuraava huomautuksensa selvästi osoitti:
"Luullakseni te koristitte kukilla huoneuston S:t Zephaniah-myyjäisissä
viime talvena, herra Burton? Se oli aistikkaimmin järjestetty tilaisuus
koko viime talvikautena. En tahdo antaa teille mitään vihjauksia, mutta
rouva Clarksonilla, jonka luona asumme, ei ole ainoatakaan kukkaa
puutarhassaan. Rikon hirveästi kymmenettä käskyä vastaan joka kerran
kun sivuutan eversti Lawrencen puutarhan. Hyvästi, herra Burton!"
"Oi kiitän teitä. Tulee olemaan ilo. Hyvästi."
"Tietysti käytte tervehtimässä", sanoi neiti Mayton vaunujen vieriessä
eteenpäin -- "täällä on kuolettavan ikävää -- ainoastaan pyhäisin
herroja."
Kumarsin myöntävästi. Mietiskellessäni kaikkia mahdollisuuksia, mitä
lyhyt keskusteluni neiti Maytonin kanssa voisi tuoda tullessaan, olin
kokonaan unohtanut pölyisen pukuni ja molemmat pikku rikoksentekijät.
Puhutellessani neiti Maytonia olivat veitikat olleet aivan vaiti, mutta
nyt irtaantuivat heidän kielensä kahleet.
"Harry eno", sanoi Willy, "osaatko tehdä pillin?"
"Hajji eno, jakattatko tuota tätiä", sopersi Toddy.
"En, Toddy, en tietenkään."
"Tilloin olet paha ihminen, ja Jumala ei päättä tinua taivaateen, jot
et jakatta toitia ihmitiä."
"Kyllä, Willy", kiiruhdin vastaamaan, "osaan kyllä tehdä pillin; ja
varmasti saat sellaisen."
"Jumala ei jakatta ihmitiä, jotka eivät jakatta toitia ihmisiä", toisti
Toddy.
"Hyvä, Toddy, koetapa siinä suhteessa tehdä voitavani. Kiiruhda,
kyytimies, niin paljon kuin voit. Tahdon mahdollisimman pian jättää
nämä nuorukaiset hoitajattarelleen ja pyytää häntä upottamaan heidät
kylpyammeeseen."
Helena oli tehnyt kaikki voitavansa, jotta minulla olisi mukavaa. Hänen
huoneestaan oli hurmaava näköala ylös vuorenrinnettä ja alas laaksoon.
Sekin tuntui lohdulliselta, että pikku veitikoiden makuuhuone sijaitsi
aivan minun huoneeni vieressä, sillä saatoinhan iltasin, kun he jo
olivat vaipuneet uneen, katsella heitä. Silloin he eivät ainakaan
kiusanneet tuskastunutta enoansa.