Ei vanhalla emännällä ollut maata eikä mantua, mutta emännäksi häntä
kutsuttiin kuitenkin. Ja harvoin lienee kukaan paremmin emännän nimeä
ansainnut kuin hän.
Minkä vuoksi?
No, hän oli sellainen kunnianarvoinen, äidillinen ja aina askaroiva
nainen. Ei hän koskaan pahaa sanaa sanonut, ei ketään hyljeksinyt
eikä halveksinut, kaikkia hän auttoi ja opasti. Ruuanlaitossa,
vaatteiden neulomisessa ja varsinkin lastenhoidossa hän oli aina
valmis neuvomaan, sillä lapsista hän piti paljon. Ja lapset, he
olisivat vaikka aina olleet vanhan emännän ja hänen Aapelinsa
kamarissa. Se veti kuin taikakeinoilla puoleensa.
Se kamari vasta oli puhdas. Pölynhiukkasta ei siellä nähnyt. Akkunaa
kaunistivat valkoiset verhot ja sängyn peittona upeili sinivalkoinen
pumpulivaate. Lattiata risteilivät rääsymatot, niin merkillisen
kirkasväriset, ettei olisi luullut vanhojen rääsyjen voivan loistaa
sellaisella hohdolla. Nepäs saivatkin joka päivä raitista ilmaa ja
hiukan keppiä selkäänsä. Kesällä ne kylvetettiin järvivedessä ja
talvella annettiin niille jäinen ryöppy. Kukaan ei hennonnut sokaista
niiden kirkkaita värejä sylkemällä tai polkemalla niitä likaisin
jaloin. Huoneen kalustuksena oli puinen, punainen rahi ja pöydän
päissä akkunan alla vankat, tukevat tuolit. Piirongin yläpuolella
naksutti kello tik, tak, ja kissa kehräsi uunin vieressä. Kaikki oli
huoneessa vanhaa ja kulunutta, mutta yhtä ystävällistä kuin emäntäkin.
Aivan toisenlaisia olivat vanhan emännän naapurien kamarit samassa
"krantissa" missä hänkin asui. Ei niihin ollut hyvä mennä.
Ovea avatessa lensi kamala löyhkä nenään. Lattialla ei ollut
kirkasvärisiä mattoja; akkuna ammotti tyhjänä ja samearuutuisena.
Likainen pienokainen ryömi siivottomalla lattialla, nyppi suuhunsa
kuolleita kärpäsiä ja muuta törkyä. Äiti keitti uunissa kahvia ja
paistoi rasvassa perunoita pilaten ilman huonoa huonommaksi. Hän
ei välittänyt vaikka seinät, katot, pitovaatteet, sängyn tyynyt ja
peitteet saavat inhoittavan, menehtyneen rasvan hajun, joka löyhkää
koko kamarin väen liikkuessa vielä ulkonakin, puhuen heidän emäntänsä
siivottomuudesta.
Tällaisessa kamarissa asui vanhempiensa luona neljä vallatonta
pojanvekaraa, joista toiset kävivät kansakoulua, toiset katukoulua,
puhuivat roskaisia sanoja, kiroilivat ja polttivat paperossia.
Vanhan emännän läsnäollessa he vaikenivat ja piilottivat paperossit
kouraansa. Nämä uppiniskaiset nulikat hakkasivat hänelle puita ja
kantoivat ne kamariin käyttäytyen vallan kiltisti.
Mistä tämä hyvyys tuli?
Hyvät ystävät, hernerokasta.
-- Niin, mutta se hernerokka on makeampaa kuin maitovelli, --
vakuuttivat pojat.
-- Vanha emäntä panee siihen varmaan sokeria sekaan, -- sanoi kerran
pikku Mia, joka oli vanhan emännän paras lemmikki ja asui viereisessä
kamarissa.
-- Mitä, sokeria, pyh! -- mutisivat pojat sellaisella
halveksumisella, että se olisi sopinut vaikka mällisuiselle äijälle.
-- Nyt, työväki, syömään, -- kehotti vanha emäntä, levitti liinan
pöydälle ja latoi siihen viisi pienoista kivivatia. Kauhalla hän oli
ajanut padasta kypsän kypsäksi keitettyä hernerokkaa vadit täyteen ja
pistänyt niihin hohtavan valkoiset puulusikat.
-- Voi kuinka on hauskaa syödä puulusikalla! -- sanoi pikkuinen Mia.
Se käy sileästi kuin rasvattu suussa eikä ollenkaan polta. --
Hernerokkaa meni lasten suuhun kuin hongan koloon. Naamat punoittivat
tyytyväisyydestä vatien tyhjentyessä. Viisi lusikkaa on niin
ahkerassa työssä, ettei sivulle joudeta vilkaisemaan. Vanha emäntä
seisoo patansa vieressä tyytyväisyydestä hymyillen yhä uudestaan
täyttäessään tyhjennettyjä vateja.
-- No, Urho, Aimo, Yrjö ja Väinö, ovatko nyt vatsat täynnä? -- kysyi
vanha emäntä, kun ei enää vateja tuotu padalle.
-- Pannaan nyt kädet ristiin ja kiitetään Jumalaa ruuasta, -- kehotti
emäntä.
Pojat katsoivat hämillään toisiinsa, sillä tämä oli perin outo
temppu, mutta ilman ei pälkähästä päässyt, täytyi tehdä kuten
käskettiin. Sitten siepattiin lakit lattiasta ja rynnättiin ovelle.
-- Työväki saa ensin kiittää emäntää! -- huusi vanha emäntä. Pojat
taas vilkaisivat toisiinsa ja tekivät kömpelön kumarruksen.
-- Nyt, Mia, huuhdotaan vadit ja lusikat ja pannaan paikoilleen
hyllylle. --
Pojat kerääntyivät kaikki yhteen sikermään hevosvajaan, pihan
äärimmäiseen kolkkaan, tyrkkien toisiaan ja painiskellen, sillä
hernerokka oli elvyttänyt heidän miehuuttaan vallan peloittavassa
määrässä.
Äkkiä tuli hiljaisuus. Aimo veti taskustaan paperossin. Sitä
kuletettiin suusta suuhun ja kukin sai imaista kaksi kertaa.
-- Mennäänkö mekin mukaan ensi yönä? -- kysyi Aimo, salaperäisellä
äänellä.
-- Mutta jos siellä on poliisi, -- epäili Urho.
-- Aimo, sinä pelkäät. Meitähän on suuri lauma. Mitä meille poliisi
-- purraan siltä kintut poikki! --
-- Mennään, mennään! -- huusivat pojat unohtaen salaperäisyyden. --
Mistä saadaan kiviä? Meillä pitää olla kaikki taskut täynnä, vaikka
miljoona kiveä! -- huusi Väinö, jolle vielä miljoona oli sama kuin
housun taskut täynnä.
-- Sinne tulee poikia joka haaralta. Tulee kerrankin oikea pommitus!
-- uhmaili Urho heitellen lakkiaan.
-- Se on tietty. Heti mennään kun koulusta tullaan, kuudelta.
Odotattehan? -- kysyivät Yrjö ja Väinö, jotka kävivät koulua.
-- Tänä iltana paukkuu ja ryskää ja linnan akkunat -- noh! -- Tallin
ovi läimähti seinää vasten ja pikku Mia seisoi ovella.
-- Mene pois täältä plikka! -- sanoi Aimo työntäen Mian pois vajasta.
-- En minä vaan rosvojen kanssa viitsi ollakaan, -- huusi Mia niin
ylpeästi kuin taisi.
-- Näinköhän Mia kuuli? Sama se, ei se kuitenkaan tiedä, -- sanoi
Aimo.
-- Tietää se. Halilan koululla sen kaikki tytötkin tietävät, --
vakuutti Yrjö.
-- Jos se plikka vaan puhuu, niin kyllä sen sille kostan! -- puuskui
Aimo.
Mia riensi suoraa päätä kertomaan vanhalle emännälle:
-- Pojat menevät tänä iltana rikkomaan Pispansaaren huvimajan
akkunat. --
Pispansaari oli pieni, vihreä maantilkku kosken syrjäjuoksussa.
Sillankorvasta johti kapea lautakäytävä saaren somalle huvimajalle,
joka nyt oli autioksi jätetty. Tämä linna oli pommitettava, sillä sen
mustat akkunat, suljetut ovet ja yksinäisyys kiihottivat poikalauman
sotaintoa ja hävityksen halua.
-- Mitä sinä sanot? Kutka pojat? -- kysyi vanha emäntä levottomana.
-- Meidän talon pojat ja suuri joukko muitakin! --
-- Voi, voi noita nulikoita! Kun tuollaisillakin jo pitää olla
mokomaa rohkeutta. Mikä mieleenkin tuo? Mitä me nyt teemme? --
-- Luetaan "Neljäkymmentä ryöväriä" loppuun tänä iltana, -- ehdotti
Mia ylpeänä siitä, että vanha emäntä sanoi "me".
-- Niin, meidän pojat saadaan kyllä aisoissa pysymään, mutta se suuri
joukko...! Minä menen ilmoittamaan poliisille. Mene sinä käskemään
pojat kello kuudeksi tänne lukemaan. --
-- Tänä iltana luetaan loppuun "Neljäkymmentä ryöväriä"! -- huusi Mia
jo kaukaa pojille.
-- Mitä me sun ryöväreistäsi. Lue itse, -- sanoi Aimo mahtavasti.
-- Mitä me sellaisista ryöväreistä, olivat tuhmia kuin pässit, --
sätti Väinö.
-- Tulkaa nyt sentään. Saatte teetä ja pullaakin, -- houkutteli Mia.
-- Mitä, jos menisimme ensin; yöllähän vasta...
-- No, sama se, mennään vaan. Mutta jos sinä Mia jotakin tiedät, niin
älä lörpötä taikka...! --
Poliisikamarista palatessaan tapasi vanha emäntä Aimon, joka oli
tavallisuuden mukaan rottajahtiin menossa. Terveyslautakunta maksoi
kymmenen penniä jokaisesta rotanhännästä, mikä sille tuotiin.
-- Kuulehan, Aimo, heittäkää pois pahat tuumanne. Poliisi
tietää niistä. Jos joku saadaan kiinni ilkityössä, viedään se
poliisikamariin piiskattavaksi. --
Aimo mutisti suunsa töröön ja poistui vihellellen.
Illalla tulivat pojat kuulemaan satua. Aimo yksin oli jäänyt
tulematta. Vanha emäntä selitti, kuinka vaarallista ja ilkeätä
sellainen pommitus olisi. Pojat kuuntelivat punasissaan, hautoen
omia ajatuksiaan, mutta kun ensimmäinen rosvo oli menettänyt päänsä,
unohtui heidän oma pommitusjuttunsa.
Mian lukiessa salaperäisellä äänellä Morganin sanat: "ei vielä",
astui Aimo sisään; pitäen toista kättään selän takana hiipi hän
jännityksellä kuuntelevien taa ja läimäytti kuolleen rotan vasten
Mian suuta ja juoksi sitten tiehensä. Lapset parkaisivat kaikki
yhdestä suusta. Mia itki ja vapisi poikien seisoessa noloina hänen
ympärillään.
Vanha emäntä oli mennyt lapsille pullaa ostamaan.
-- Se oli kostoa, -- sanoi Yrjö.
-- Aimo on häijy, -- päättivät toiset. -- Hyvä oli, ettei menty
pommitukseen. Poliisi olisi vienyt. --
-- Mitä vielä, olisi juostu karkuun, -- uhmaili Väinö.
-- Mihinkä tämä viedään, ettei vanha emäntä näe sitä? -- kysyi Urho,
roikottaen rottaa hännästä. Koston innossa oli Aimo unohtanut hännän
leikkaamatta.
-- Pannaan se piiloon, ettei Aimo löydä. -- Pojat lähtivät rottaa
piilottamaan ja Mia pesi kasvonsa. Vanha emäntä tuli kotiin ja
laittoi lapsille teetä.
-- Eikö Aimo ole tullut? -- kysyi hän. Pojat katsoivat kysyvästi
Miaan.
-- Vai ei ole tullut. Kunhan ei vaan poliisi olisi vienyt, -- sanoi
emäntä.
Sinä yönä lapset nukkuivat rauhattomasti. Rosvot ja poliisit olivat
aina ahdistamassa ja Aimon rotta kasvoi karhun kokoiseksi pikku Mian
unessa.
Seuraavana aamuna tapasivat pojat Aimon riemusta säteilevänä.
-- Oliko pommitus? Olitko sinäkin? Eikö tullut poliisi? Oliko teitä
paljon? -- sateli kysymyksiä. Aimo katsoi heihin kuin sankari
pelkureihin. -- Mitä te jäniksenpojat sillä tiedolla teette? --
-- Sano nyt! Olitko sinäkin ja heititkös sinäkin? --
Samassa ilmestyi poliisi pihaan ja Aimon naama muuttui ihan
valkeaksi. Pojat tuijottivat mieheen suu ammollaan ja juoksivat
sisään. Aimo perässä ja poliisi kintereillä.
-- Täälläkö se emäntä asuu, joka eilen kävi ilmoittamassa siitä
huvihuoneen pommituksesta? --
-- Täällä, -- sanoi vanha emäntä.
-- Huvimajan akkunat on kivillä rikottu ja muutakin koiruutta ovat
poikaviikarit harjoittaneet. Illalla kun meidän miehemme siellä
vahtia pitivät, oli kaikki hiljaista. Vasta yöllä oli tehty tepposet.
No, emäntä, olivatko nämä pojat kotona viime yönä? --
-- Kotona olivat, -- sanoi vanha emäntä katsoen kiinteästi Aimoon,
joka pysyttelihe toisten poikien takana.
-- Eikö kukaan ollut poissa? -- kysyi poliisi vielä uudestaan.
-- Minä en niin tarkoin tiedä, mutta ei suinkaan, -- sanoi emäntä.
Pojat vilkkuivat Miaan, vaan hänkin oli vaiti.
-- Me luimme satuja yhdessä ja sitte mentiin nukkumaan, -- uskalsi
Yrjö selittää. --
Mian sydän pamppaili niin että kipeätä teki, ja hän heitti vihaisia
katseita Aimoon. Nyt olisi ollut hänen vuoronsa kostaa. Aimon isä oli
kovin raju mies, ja jos hän kerran antaisi Aimolle vitsaa, niin...
Mian oli jo vedet silmissä tätä ajatellessa ja hän käänsi kasvonsa
pois Aimon rukoilevista silmäyksistä.
-- Jassoo, vai satuja. Lukekaa vaan satuja, niin jää monta
selkäsaunaa saamatta ja monta pahaa tekemättä. Tästä vehkeestä tulee
usean selkä pehmitettäväksi, -- uhkasi poliisi.
Illalla tuli Aimo keittiöön Mian paistaessa perunoita ja pisti
pienen, hyvänhajuisen saippuan salavihkaa hänen kouraansa. Mia katsoi
sitä ja katsoi poikaa.
-- En minä sinulta huoli, aina olet niin paha! --
-- Huoli nyt, huolitkos? En minä sitte koskaan sinua rotalla lyö.
Ethän sinä poliisillekaan sanonut. -- Aimo oli vallan onneton Mian
kovuudesta, eikä itkukaan ollut kaukana. Mia huomasi sen ja piti
saippuan; hiukan ylpeästi päätään keikauttaen hän sanoi:
-- No, voinhan sen pitää, koska sitä niin kovasti tahdot. --
Oikeastaan hän oli kovin mielissään saippuasta.