Riehuvassa syksymyrskyssä kulki Elli sillan poikki toisella kädellään
pidellen hattuaan ja toisella tanssikenkiä. Tuuli kietoi ohuet hameet
tytön lapsekkaan vartalon ympärille ja heitteli häntä, jotta askeleet
muuttuivat pakosta hyppäyksiksi. Tyttö vilkkui sillan yläpuolelle
koskeen, jossa vesi oli noussut padon reunan tasalle ja tehtaitten
syöksytorvet tupruttivat vettä kidan täydeltä padon alapuolelle.
Vielä kerran hän vilkaisi ja juoksi sitten kuin vainoojaa pakoon
suunnaten askeleensa tehtaalaisten kaupunginosaan ja poikkesi
pieneen, matalaan taloon. Kömpelöt ja kuluneet arkikengät lopsuivat
jaloissa, kun hän parilla harppauksella nousi rappusia ja pienellä
nykäyksellä veti kamarin oven auki.
-- Elli, nopsa! Niinhän sinä olet kuin variksen peläte: tukka
hajalla ja hattu kallellaan, -- huudahti Ellin huonetoveri, jykevä
kankurityttö, ja toinen toveri jatkoi:
-- Mahdoit sinä olla näppärä laululintu. Oliko sinulla nuokin, äitisi
vanhat kengät jalassa? --
-- Ei, vaan nämä! -- Elli veti kainalostaan somat tanssikengät,
siveli niitä ja hymyili kuin pikkutytöt nukilleen. -- Arvatkaas,
miksi minä niin juoksin ja olen kuin variksen peläte? Minä näin taas
koskipedon ja se tietää jotakin. Se ärjyi siellä padon takana ja
irvisteli hampaillaan. Myrsky uhkasi nostaa minut padon yli koskeen,
mutta silloin minä juoksin, juoksin kiiruusti kotiin. -- Elli
nauroi omien kuvittelujensa pelolle, niin että silmät kosteudesta
kirkastuivat ja valkoinen hammasrivi hohti.
Toiset olivat ennenkin kuulleet jutun koskipedosta, joka tokeitten
takana näyttää hampaitaan kuin leijona häkkinsä ristikosta.
-- Minun on niin nälkä. Äiti, eikö sinulla ole yhtään
leivänpalaakaan? --
Äiti makasi vaatteissaan sängyssä hiljaisena seuraten tyttöjä
katseillaan.
-- Mistä minulla aina riittäisi. Etkö sinä saanut sieltä? --
-- Niin, eikö laululinnulle jyvästäkään annettu? Tipa, tipa! --
ivasivat tytöt.
-- Kuule, Elli, kyllä tämä sentään on liikaa. Äitisi on kipeä ja sinä
tuhlaat kaikki laululintupukuusi ja noihin tiattereihin. Kaikki, koko
viikon palkka on mennyt. Millä nytkin elätte? Ei leivän palaa ole
kummallekaan. --
-- Tik, tik, tik, tiktaak! -- visersi Elli, jotta huone täyttyi
riemulla.
-- Kyllä sinä hoilata osaat. --
-- Voi, te ette tiedä, kuinka siellä tänäänkin riemuittiin! Minä
luulin melkein lehahtavani lentoon, kun ihmiset löivät käsiään ja
huusivat: hyvä, hyvä! Mikolle ja minulle. Ja te sanotte etten saisi
mennä sinne, kun ei sitten muka ole leipää; vaan viisi minä leivästä!
Kun siellä lauletaan:
"Jos sydän sulla puhdas on",
unohtuu kaikki ja minä tahtoisin hukkua, sulaa ihmislaumaan. Missä
pujottaudun ahtaimpaan tungokseen, likistyn kiinni ihmisiin ja laulan
myötä. Silloin ei tunne nälkää, ei väsymystä, eikä ole vilu. Te ette
tiedä kuinka kokoushuoneen tuoksukin lumoaa minut! -- -- -- Voi, voi
minun on kauheasti nälkä. Antakaa nyt edes tämä kerta! --
-- Sano tämä viikko. Tyhjästäkö sinä huomennakaan syöt. Ja äitisi.
Tiedätkö mikä tauti häntä nytkin vaivaa? Hän on heikko liian vähästä
ruuasta. --
-- Voi, hyvä Jumala, minkä minä luonnolleni mahdan! Minun täytyy
saada laulaa ja iloita. Tiedättekö kuinka se ilo minulle tuli?
Minä näytän. Katsokaas, tässä minä kerran istuin, tällä jakkaralla
ja katselin ovea. Minä tiesin sieltä jonkun tulevan. Voi, se oli
niinkuin unta, vaikka oikein minä sen näin. Tuolta ovesta tuli tyttö,
-- iloinen tyttö. Katsokaas, näin hän astui sisään ja näin hän katsoi
minuun. Juuri näin ja sitten, -- niin sitten se pujahti minuun.
Se oli niin hassunkurista ja minä nauroin yksinäni. Eikö se ollut
kummallista? Se naurattaa minua vieläkin. Minun täytyy nauraa. --
Tytöt nauroivat kilpaa Ellin kanssa.
-- Voi, voi, kuinka minun on nälkä! --
-- Tässä on puolikas leipää ja hiukan voita. Syö! --
-- Täällä kotonahan sinä kyllä saat nauraa. Miksi sinun sitten pitää
mennä niihin kokouksiin riehumaan ja rahasi tuhlaamaan? --
-- Minä en nauraisi kotonakaan, ellen saisi näytellä. --
-- Sinä olet hullu! --
-- Ja tulkoon hallat ja harmit ja muut, -- lauloi Elli. -- Äiti,
jaetaan tämä leipä. Ehkä sitten jaksat huomenna nousta. --
-- Syö sinä vaan, en minä...
Käsi nousi kuitenkin tavottamaan kannikkaa, jota Elli tarjosi.
Ovelle koputettiin hiljaa, varovasti.
Säikähtyneinä lähentelivät tytöt toisiaan oudon, salaperäisen
koputuksen uudistuessa. Tuijottavin katsein he odottivat joko iloisen
tytön ilmestymistä tai koskipedon sisään hyökkäämistä.
Huoneen kynnykselle ilmestyi hieno herra ja kysyi oliko hän nyt
"laululinnun luona".
-- Kyllä, jos minua tarkoitatte, -- sanoi Elli rohkeasti. Hän tunsi
herran teatterin johtajaksi.
-- Asiani on lyhyesti tämä: olen kuullut teidän laulavan ja
näyttelevän muutamin illoin, tämän päiväisessä viiden näytöksessä
viimeksi ja tahtoisin kehoittaa tulemaan teitä teatterimme
oppilaaksi. Oletteko vanhakin? --
-- Seitsemäntoista. --
-- Oletteko koulua käynyt? --
-- Kaksi vuotta. --
-- Se on hyvin vähän, mutta teillä on aikaa. Nuoruus, nuoruus.
No...? --
-- Ellin pitää elättää itsensä ja äitinsä, -- uskalsi toinen tytöistä
sanoa, sillä tämä oli hänen mielestään taas tuota teatterihullutusta.
-- Sen ymmärrän. Hän saa viisikymmentä markkaa kuussa palkkaa. No, te
ette sano mitään! -- sanoi hän yhä Elliä tähystellen.
-- Kyllä minä sanon. Saanko minä -- -- -- saanko näytelläkin? Minä en
tahtoisi olla ainoastaan statisti. Ne eivät kuulu saavan näytellä. --
-- Hyvä lapsi, tietysti, ajan tullen. --
-- No, sitten tulen, niin ja muutenkin tulen. Kyllä minä tulen. Onko
tämä oikein totta? Ihan totta? Niinhän tämä on kuin unta. --
-- Tunnustakaa tätä kättä; onko se ihmisen käsi? -- Johtaja ojensi
valkoisen kätensä, johon tytön työssä kovettuneet sormet upposivat.
-- Huomenna kello seitsemän saatte tulla tunnille. Varustakaa joku
runo ja joku laulu, niin saamme kuulla. -- Johtaja kätteli vielä
Elliä ja kumarsi toisille ja läksi.
Huoneessa olijat katselivat kaikki toisiaan. Tämä oli tosiaan kuin
unta.
-- Elli saa viisikymmentä markkaa kuussa hoilaamisesta. Sen hän
kyllä tehtaassakin voisi saada, mutta se olisi sitten työstä; mutta
hoilaamisesta...
-- Tipa, tipa. Nyt sinulle riputetaan jyviä. No, älä nyt tuossa
nökötä. Nythän sinä saat näytellä. Naura nyt, naura! --
-- Ei minua naurata enää. Nyt minä olen sidottu ja minä tahdon olla
sidottu! Minä saan näytellä, koko ikäni saan näytellä! --
Seuraavana iltana oli Elli ajoissa teatterissa. Koko seura oli koossa
illan näytäntöä varten ja he seisoivat uteliaina oppilaitten huoneen
ovella. Kun Elli pyörähti huudettaissa esille kömpelöissä kengissään,
kuului ovelta naurunkiherrystä ja Elli tunsi kyynelten tukahuttavan
äänensä; mutta hän puristi kätensä nyrkiksi ja luki niin jyrisevästi
kuin suinkin taisi. Kyllä vielä saisivat nähdä ketä olivat nauraneet.
Kotiin mennessään ei hän enää muistanut katsoa oliko koskipeto tänään
näkyvissä, eikä hän liioin nauranut, vaikka oli saanut puolen kuun
palkan etukäteen.
-- Miksi et nyt naura? -- kysyivät toverit.
-- Kaikki oli ennen kuin unta. Nyt se on totta. Täyttä totta. --