Minä olen laitakaupungin lapsi, syntynyt ja kasvanut pienessä
kamarissa, likaisessa ympäristössä, toruvien ja tyrkkivien ihmisten
joukossa. Kadulla olen leikkinyt ja mutaisen pihan lammikossa
lastulaivoja uittanut.
Minua sanottiin jo lapsena kauniiksi ja sananparsi vieläkin kertoo:
-- Jumalakin kattelee, kun Aaron Lulu lullaa. --
Vanha tätini, kokenut yksinäinen nainen silitti toisinaan päätäni ja
huoaten sanoi:
-- Sinä olet kuin ruusu rikkaruohostossa. -- Tietysti minä kysyin,
millainen oli ruusu rikkaruohostossa.
Ja hän kertoi:
-- Saran päässä kasvoi väkevässä maassa ohdakkeita ja
orjantappuroita, heinää ja nokkosia. Ja näitten keskellä kukoisti
ihana ruusu. Ohikulkija näki sen, ihmetteli ihanuutta ja ajatteli:
-- Sattuman oikku on sinut tänne heittänyt rikkaruohon keskellä
kukoistamaan. Sinulla ei ole omistajaa, joka ihanuudestasi nauttisi.
Minä otan sinut ja pistän povelleni. --
Hän taittoi ruusun, rutisti kourallaan armottomasti sen lehtiä
painaen niitä kuumille huulilleen ja hengittäen niitten suloista
tuoksua. Sitten hän kiinnitti sen rintaansa, unohti sen kulkiessansa
ja antoi ahnaan tuulen repiä kellertävät sulotuoksuiset lehdet.
Ne putoilivat tielle ihmisten poljettaviksi. Ainoastaan sisimmät
lehdet sulkeutuivat nuppuun, liittyivät lujasti toisiinsa. Silloin
kulkija muisti ruusun, otti sen käteensä, puhalteli sitä kuumilla
huulillaan ja taivutti lehdet auki armottomilla sormillaan,
saadakseen runsaammin nauttia ruusun sydämen tuoksua. Mutta ruusun
varsi kuihtui, se taipui hervottomaksi nupun juurelta. Se ei
jaksanut kantaa runneltua kruunuansa, sen sydän oli musertunut, eikä
sillä ollut juurta, mistä olisi uutta voimaa imenyt. Ruusu putosi
kantajansa rinnalta ja ihmiset tulivat ja polkivat sitä. --
Näin hän kertoi, vanhat silmät sumenivat kyynelistä ja kuihtunut käsi
vapisi. Silloin en sitä tajunnut, mutta nyt ymmärrän, että hän kertoi
oman tarinansa ja aavisti vanhan viisaudella, miten se pää, jota hän
silitteli, kerran taipuisi saman kohtalon alaiseksi.
Ja minä olen elänyt tämän ruusun tarinan. Nyt sen tiedän, kun lumous
on haihtunut, nuoruuden hehku sammunut, tulevaisuus häämöttää
harmaana ja ijäisyyden ranta avautuu eteeni äärettömänä ulappana.
Nyt palautan ajatuksiini oman, menneen elämäni ja tarkastan sitä kuin
jonkun vieraan elämää, sillä se ei enää ole minun elämäni vaan sen
entisen lumotun ihmisen elämä.
Minä olin puotityttö ja omasta mielestäni yhtä ylhäinen kuin mikä
hieno neiti tahansa. Pää pystyssä kuljin kadulla ne harvat kerrat kun
minulla oli aikaa siihen. Ihmisten ihailevat silmäykset hivelivät
olentoani ja jalkani nousivat kevyesti ja juhlapukuni oli mielestäni
somempi kuin kenenkään muun. Sitten tulivat tanssiaiset. Oi, kuinka
me nuoret silloin tanssimme! Se oli riemuisaa lasten leikkiä
iltamyöhästä aamun valkeaan, se oli laulun hyminää pitkin päivää ja
hypähteleviä askeleita työnkin ohessa. Ja kun ilta tuli ja valssin
aaltoileva tahti nosti savillensa, kiidätti pitkin kiiltävää lattiaa
oman hurmaavan lakinsa mukaan, silloin olin mielestäni sydänten
kuningatar ja riemu lauloi rinnassani.
Sitten tuli aika jolloin tanssi taukosi, soitto vaikeni ja me monet
kyselimme: miksi, miksi? Vanhemmat katsoivat meihin suruissaan ja
säälien. Synkät varjot liikkuivat kaikkien mielissä ja suru asui
kunkin sydämessä.
-- Miksi, miksi? -- kysyimme me nuoret ja pienet.
Niin, se tuli jostakin korkealta ja kaukaa, painui yhä lähemmäksi ja
saavutti viimein meidät pienoiset ja nuoret. Silloin me sen vasta
ymmärsimme, kun laulu meiltä kiellettiin, lippumme kierrettiin
tangon ympärille, emmekä saaneet puhua sydämestä sydämeen toinen
toisellemme, vaan puheemme kytkettiin papereihin.
Silloin se alkoi se näytteleminen. Meidän täytyi saada jakaa ilot ja
surut, tuntea sydänten sykähtelevän samassa tahdissa niinkuin ennen
olivat sykähdelleet tanssin sävelissä.
Silloin se alkoi minunkin tarinani.
Me näyttelimme rakkautta.
Hänellä oli hellät, hyväilevät kädet, lämmin syli, kuumat huulet
ja vihreät silmät. Näyttämöllä hän seurasi minua varjona, talutti
kädestä, ohjasi olkapäistä, hyväili suuren yleisön nähden ja suuteli
omanansa. Minä unohdin näyttämön, unohdin yleisön, näin ja tunsin
yksin hänet. Siksi oli aivan luonnollista, kun hän kamarissani,
puodin takana, veti minut syliinsä ja sanoi omaksensa.
Minä olin ylpeä hänestä. Ei kukaan astunut kuin hän, niin reippaasti
ja ryhdikkäästi; ei kenenkään ääni niin matalana väreillyt kuin
hänen. Hän oli arvokkaampi kuin kukaan meistä. Ja hän piti minusta
vähäpätöisestä. Ylpeyteni haihtui, varmuuteni katosi. Mitä oli
minulle muu maailma! Varjoja ne kaikki olivat, joitten joukossa
kuljin kuin unessa kävijä.
Illan tullen hiivin viimeisenä toverien poistuttua tapaamaan häntä.
Ei kukaan saisi tietää meidän liitostamme. Se ei kuulunut maailmalle,
emmekä me välittäneet ihmisistä.
Kerran hän kävi luonani.
-- Katsos, Arvo, tässä ovat isäni ja äitini valokuvat. He ovat
kuolleet. Minä olen maailmassa aivan yksin. Ei siskoa eikä
veljeäkään ole minulla. -- Minä nielin kyyneleeni häveten itseni
surkuttelemista. Mutta hän otti tylysti kortit kädestäni, heitti ne
pöydälle ja syleili minua kuumasti.
-- Niin olet sinä minun, yksin minun! --
Hänen vihreät silmänsä polttivat ja minä pelkäsin häntä.
-- Arvo, näytä minulle siskosi tai veljesi tai vanhempiesi
kuvat, kerro heistä, kerro itsestäsi, omasta lapsuudestasi. Minä
janoon saada kuulla sinusta kaikki, kaikki poikamaiset vehkeesi,
lempileikkisi, puhutaan niistä. --
-- Emme huoli niistä, nykyisyys on meidän. --
-- Niin, puhukaamme nykyisyydestä. Tiedätkö mistä minä haaveksin?
Minä tahtoisin itselleni kamarin, jossa olisi vaaleanpunaiset seinät,
himmeä kattolamppu, puhtoinen valkea uudinvuode ja ruusuja akkunalla.
Oi, niin puhdasta siellä pitäisi olla, ettei kirkas auringonsäde
siellä pölyn hiukkasta löytäisi, ei vieraan jalka sen lattiata
koskettaa saisi eikä oudon ääni sen hiljaisuutta häiritä. Ja niin
rauhaista siellä pitäisi olla, ettei ruma ajatus uskaltaisi sinne
hiipiä, eikä kukaan sen olemassaolosta tietäisi. Paitsi sinä ja minä.
--
-- Jaa, kuka uskoisi, että olet vaan puotityttö, minun sydänkäpyni ja
lellivauvani. Hankitaan sellainen koti! --
-- Sano vietämmekö pian häitä? --
-- Häät me vietämme kahden, sinä ja minä; sinun neitsytkammiossasi. --
-- Niin, me haemme papin ja hän siunaa liittomme siellä uudessa
kodissa. --
-- Miksi pappia hakisimme, sinä pikku hupakko? --
Minä en täysin tajunnut silloin mitä hän tahtoi, mutta unelmani
puhtoisesta kammiostani haihtui. Minä tunsin hämärästi, että rumat
ajatukset olivat sinne hiipineet ja minä pelkäsin hänen helliä
käsiään, kuumia huuliaan ja vihreitä silmiään. Mutta minä olin hänen
vallassansa. Hän oli taittanut minut juurestani irti, pistänyt
povelleen ja kantoi minut, minne ikinä tahtoi.
Hän oli sieluton, ahnas ja tyly. Hän kuihdutti minun nuoruuteni kukan
ja haavoitti sydämeni verille ja heitti minut tielle poljettavaksi.
Vaan minä en ollut ruusu enkä ainoastaan nainen. Minä olin ihminen
ja minulla oli sielu. Se sama sielu, joka oli pukeutunut rakkauden
hahmoon ja tahraantunut likaisen ihmisen kosketuksesta, se puhdisti
siipensä sydämen tuskassa ja kirkastui ihmisten pilkan rankaisemana.
Voi kuinka sydämeni oli silloin sairas! Minä odotin vaan lapseni
tuloa maailmaan kuristaakseni hänet kuoliaaksi. Sellaisen sieluttoman
likaisen miehen lapsen! Mutta kun se sitten elottomana syntyi,
rukoilin minä yötä ja päivää, että se olisi elon saanut. Minä tahdoin
siihen oman eloni vuodattaa, sille oman sieluni perinnöksi jättää.
Oi, minä olisin sen tahtonut kuolleista herättää vaikka tiesin,
että se olisi ollut nurkissa nukutettava, tyrmässä tyydytettävä
ja risoissa rinnoillani vaalittava. Mutta se olisi kuitenkin
ollut lämmin elonkipinä, sydämeni sulattaja, aatosteni ahjo ja
tulevaisuuteni toivontähti.
Voi, kuinka minä silloin kadehdin onnellisia, rakastettuja äitejä,
jotka nuoruutensa kukassa saavat korkealle kohottaa käsivarsillaan
oman esikoisensa ja koko maailmalle huutaa: -- tämä on minun ja
hänen, jota rakastan! --
Ja kuinka heidän pienet palleroisensa saavat tepsuttaa isän kädestä
taluttamina, oppia isän reippaan käynnin, saada isän avonaisen
katseen ja kasvaa kodin ruusuisessa suojassa!
Oi, mitä on rakkaus ilman lasta ja mitä on lapsi ilman kotia?
Kuin tuuleen huudettu ääni on rakkaus ilman lasta. Kuin myrskyyn
heitetty korsi on lapsi ilman kotia.
Arkipäivien työn tuote on juhla. Tuskan ja vaivain palkka on
rakkauden riemu. Nuorten lemmen huumaus on vaan hääsoittoa, joka
houkuttelee hyppyyn ja iloon.
Sen hääsoiton minä kuulin ja sen tuskan ja vaivan minä löysin, vaan
rakkauden palkkaa en milloinkaan ole saanut.
Hän tuli, joka minua rakasti. Minä tunsin sen hänen kätensä
puristuksesta, hänen lempeän silmänsä loisteesta, hänen hyvän
sydämensä sykinnästä. Hän rakasti minua miehen jalolla tunteella ja
sielunsa puhtaalla hehkulla.
Vaan minä olin köyhä. Minun kalleuteni olivat ryöstetyt ja aarteeni
tuuleen hajoitetut. Suruni oli ainoa omaisuuteni ja se olisi ollut
liian synkkä ja liian raskas taakka minun kantaakseni hänen lempensä
pyhittämään kotiin.
Iloton ei elämäni kuitenkaan ole. Ystäväni on avannut eteeni
ajatusten kirjan; ja tätä kirjaa lukiessani häipyy oma elämäni
etäisyyteen, liittyy näkymättömänä lankana ihmiskohtalojen kankaaseen.
Minä etsin ja etsin elämäni tarkoitusta enkä löydä varmaa pohjaa
muussa kuin arkipäiväisessä työssä, enkä soinnukasta rauhaa muussa
kuin ijäisyysajatuksissa.
Sairas sydämeni väsyy. Päivät tulevat ja menevät ja vievät elämäni
lopulliseen ratkaisuunsa; mutta minä olen levollinen, sillä
ijäisyyden ranta häämöttää edessäni loppumattomana ulappana.