Ystäväni, nuoren viehättävän rouvan elämä on monipuolista ja rikasta.
Hänellä on hyvä, lahjakas mies, hyvät tulot, huomattu asema ja
turvattu tulevaisuus. Joka vuosi hän matkustaa ulkomaille saaden
mielensä mukaan siellä valita olinpaikkansa. Mies kantaa häntä
käsillään, kuten sanotaan. Ja kyllä hän sen ansaitseekin, sillä
suloisempaa, sydämellisempää ja sielukkaampaa olentoa, kuin hän on,
en ole milloinkaan tavannut.
Ainahan onnelliseltakin jotakin puuttuu. Emmehän eläisi, ellei olisi
toivomuksia.
Ystävälläni ei ole lasta.
Hän on kolmenkymmenen vaiheilla, jolloin hyvä nainen alkaa
sydämestään kaivata tuollaista pientä, avutonta olentoa vaaliakseen
ja kääriäkseen pehmeisiin, lämpöisiin vaippoihin, sitä sylin
kantaakseen, sydämin ja suin helliäkseen.
Minä neuvoin häntä tekemään kuten muutkin rouvat: kun aika käy
pitkäksi ja työnpuute tuntuvaksi, myyvät he huonekalunsa, ostavat
ihkasen uudenaikaisia ja nauttivat kotinsa uudesta asusta. Kutsutaan
vieraitakin ihailemaan ja ollaan tyytyväisiä, kunnes kaikki käy
vanhaksi ja taas ostetaan uutta.
-- Voi, minä olen saanut niin kylläkseni kaikista koreista rääsyistä,
etten siedä nähdäkään niitä, sitä vähemmän hankkia niitä kotiini.
Enkä ikinä taipuisi repimään ja hajoittamaan rakkaaksi käynyttä
kojuamme. Vai pitäisikö minun hankkia kotiini noita julman kömpelöjä
huonekaluja, joita kunnioitetaan nimellä 'suomalaiskuosiset', vaikka
niitä kernaammin voisi sanoa elehvantti-sohviksi ja -tuoleiksi? --
-- Ala sitten suosia taidetta. Onhan sinulla taipumuksia
maalaamiseen, voit menestyksellä jäljentää mitä taideteosta tahansa.
--
-- Ja turmella oman rakkauteni taiteeseen. Tiedätkö, kaunista
taideteosta katsellessani en tunne pienintäkään halua jäljittelemään,
nöyrästi ja iloiten katselen taulua, kunnes siihen rakastun ja ostan
sen, jos voin. --
-- Tunnen kyllä syyn sinun haluttomuuteesi: et voi ajatella muuta,
kuin tuollaista parkuvaa ja nukkuvaa raukkaa; olet sen kerran saanut
päähäsi. --
-- Taikka koko olentooni, -- sanoi hän hiljaa ja miettiväisesti.
Tiesin hänen käyvän laitakaupungilla pieniä, turvattomia lapsia
ihailemassa; mutta joka kerta kun hän sieltä tuli, oli hän entistä
alakuloisempi. Syynkin siihen tiesin: hän ei uskaltanut valita
noitten ihmisparkojen lapsista ainoatakaan omakseen, niin kurjia ne
olivat.
Eräänä päivänä hän tuli kiihtyneenä luokseni.
-- Minulle on tapahtunut jotakin merkillistä tänään, -- sanoi hän,
istuttuaan pöytäni ääreen. -- Kun tulin aamulla ostoksilta, astui
eräs naisolento eteeni juuri meidän kulmassa. Hän töksähti siihen
aivan yliluonnollisella tavalla. Kädet ristissä hän rukoillen sanoi:
-- auttakaa, hyvä rouva! -- ja samassa hän hävisi edestäni kääntyen
kulmasta. Minä säikähdin, melkein kauhistuin, sillä nainen oli ihan
harmaa. Hänellä oli harmaat vaatteet, harmaa tukka, harmaat silmät
ja kasvotkin kalvakat. Minä heitin kääröni rappusiin ja juoksin
hämmästyksestä selvittyäni häntä hakemaan, vaan en nähnyt ihmistä
missään.
-- Nyt minäkin myönnän sinun tarvitsevan tuollaista tunteellisuuden
johdattajaa, sillä muuten -- --
-- Kaiketikin, mutta kuulehan nyt! Minä ymmärsin, että hän voi mennä
vaan yhteen suuntaan, katua ylöspäin, sillä muuten olisin vieläkin
voinut nähdä hänet torilla. Minä juoksin seuraavan talon pihaan.
Siellä näin erään keski-ikäisen, ilkeännäköisen akan, joka haisi
väkevältä. Kysyin häneltä kuitenkin, oliko hän nähnyt harmaata naista.
-- Harmaatako? Niin, harmaa se hupsu onkin, ihan harmaa kuin kissa,
ha, ha, -- nauroi se akka inhoittavan rumasti levittäen suunsa
ammolleen.
-- Miksi te häntä hupsuksi sanotte? -- kysyin minä suuttuneena. Akan
röyhkeä muoto äköitti minua.
-- No, eihän se muuten ole hupsu, mutta kun se keräilee kaiken
maailman vieraat lapset luoksensa. Minunkin tyttöni vei aina
kotiinsa. Voi, voi sentään, nyt se on vainaa. Jumala senkin korjasi.
-- Akan valitus ja itku oli vielä ilkeämpää kuin hänen naurunsa. --
Tietääkös rouva, mitä se hupsu, se Sero minulle uskotti? Se sanoi
Mariani omaksi lapsekseen ja tahtoi viedä väkisin sen minulta. Minä
kuritin tyttöä, mutta se mukula oli noiduttu, meni aina vaan Serolle.
--
Minä en tiedä, mitä kaikkea akka lörpötti. Me seisoimme akkunan
alla ja huoneesta kuului surkeaa naisen itkua. Se oli epätoivon
vaikerrusta. Huolimatta akan estelyistä menin sisään. Siellä harmaa
nainen virui polvillaan pienen tyttären vuoteen vieressä itkien ja
väännellen käsiään tuskassa.
-- Tulittehan, rouva, mutta liian myöhään. Tuo, tuo tuossa on
piiskannut lapsen kuoliaaksi! -- sanoi hän osoittaen ovella seisovaa
akkaa, joka oli seurannut minua. -- Katsokaa tätä veristä selkää! --
sanoi hän hellästi silitellen pienokaisen runneltua ruumista. Minä en
voinut katsoa lapseen muuten kuin vilaukselta, luontoani käänsi ja
inhoni muuttui kauhuksi tuntiessani akan katseet itseeni tähdätyiksi.
Harmaa nainen herätti sääliäni; en olisi millään ehdolla tahtonut
jättää häntä hirviön kanssa kahden. Juopuneen naisen koko olemus
todisti syytöksen oikeaksi. Hän oli havuvitsoilla piiskannut hennon
lapsen kuoliaaksi. Pienokaisen huudot olivat kutsuneet harmaan naisen
hänen avuksensa, vaikka liian myöhään; silloin oli jo pieni sydän
tuskasta pakahtunut. Minä pyysin sitä harmaata pois ja hän totteli
niinkuin lapsi.
Hänen suuret, avoimet silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, kun hän
katsoi minuun kysyvällä, lapsellisella katseellaan. Vieläkin oli hän
minusta, ellei juuri yliluonnollinen, niin ainakin hyvin salaperäinen
olento. Uteliaana seurasin toiselle puolelle pihaa hänen huoneeseensa.
Huone oli pieni, pöytä täynnä kudottuja villavaatteita ja sukkakone
akkunan edessä. Silmäni eivät keksineet muuta omituista, kuin harmaan
peitteen sängyssä ja rivin pieniä tuoleja seinällä ja matalan pöydän
näiden edessä.
-- Onko teillä koulu? -- kysyin minä emännältä, mutta hän ei
näyttänyt ymmärtävän kysymystäni, sanoi vaan:
-- Kyllä Mari nyt on kuollut ja se on, se on minun syyni! --
-- Tarkoitatteko sitä pientä tyttöä? -- Hän ei nytkään välittänyt
kysymyksestäni.
-- Mari oli minun tyttöni, -- jupisi hän, ikäänkuin minä olisin
väittänyt vastaan. Minä jo luulin sen juopuneen akan olleen oikeassa,
että Sero, joksi hän minun harmaatani nimitti, olisi hupsu, mutta
samassa Sero kääntyi minuun päin.
-- Luuletteko tekin rouva että lapsi kuolee, kun sitä toivoo
kuolemaan? --
-- Ei, hyvä ystävä, emmehän me voi toivojemme mukaan lyhentää tai
pidentää kenenkään elämää, -- sanoin minä vakuuttavasti, mutta hän
näytti epäilevän.
-- Mutta jos äiti ennen lapsen syntymää on määrännyt sen kuolemaan ja
toivonut sitä kaikesta sydämestään? --
Enhän minä siihen osannut mitään vastata, vaikka näin hänen
kiihkeästi odottavan selitystä. Ja varmaan hän olisi uskonut
sanojani, vaan minä en voinut vastata hänelle viisastelulla.
-- Katsokaas nyt! -- huudahti hän hurjalla katkeruudella. -- Ettehän
tekään voi valeeksi väittää, etten minä olisi syypää Marin kuolemaan!
--
Minua hämmästytti tämä johtopäätös.
-- Oliko Mari teidän lapsenne? Tuo akka sanoi sitä omaksensa. --
-- Oli se. Katsokaas, siitä on nyt kolme vuotta; minulle oli tulossa
lapsi. Minä olin tyttö ja minä toivoin lasta kuolemaan jo ennen sen
syntymistä; voi kuinka minä toivoin! Ei ollut sitä hetkeä päivässä,
jolloin en olisi sitä ajatellut ja toivonut. Kun se lapsi syntyi,
niin se vietiin pois; minä en sitä nähnytkään. Äiti vainaani sanoi
sen syntyneen kuolleena ja niin ne toisetkin sanoivat; mutta minä
tiesin, että se eli. Se eli ihan varmasti, vaikka he veivät sen pois,
etten minä joutuisi häpeään. Minä rukoilin ja pyysin saada nähdä sitä
lasta, mutta he sanoivat sen haudanneensa. Minä en sitä uskonut,
tiesinhän lapsen olevan elossa; he olivat vieneet sen kaupunkiin.
Äitini kuoltua sain talonosuutta, ostin tämän sukkakoneen ja asetuin
tänne kaupunkiin asumaan. Myymässä käydessäni etsin tyttöäni. Tiesin
kyllä kuka minun tyttöni olisi. Tänä kesänä tulin tähän taloon ja
pihalla juoksi vastaani Mari. Marilla oli vaalea tukka, siniset
silmät ja punainen suu. Juuri sellaisen piti minun tyttöni olla. Minä
otin hänet luokseni; mutta se vaimo, jonka tykönä Mari oli, sanoi
sitä omakseen ja nämä pihan muijat luulivat minua -- -- luulkoot mitä
tahansa! Maria oli minun lapseni. Mutta kun minä sitä silloin toivoin
kuolemaan, niin se kuoli ja kaikki on minun syyni ja minun täytyy
aina elää vankina! --
-- Vankina, -- se sana selitti, miksi hän kulki harmaissa vaatteissa.
-- Oletteko elänyt nämä kolme vuotta vankina? -- kysyin minä
uteliaana kuulemaan, miten hän antaisi sekoittaa ajatusjuoksunsa,
vaan minä petyin kuullessani hänen tyynen vastauksensa:
-- Te luulette minusta samaa kuin tämän talon akat, mutta minä en ole
hupsu. Olen pitänyt itseäni vankina tuon ruman toivomukseni takia,
sillä paha ajatus on jo rikos. --
-- Mitä tuoleja teillä on täällä? -- kysyin.
-- Ne ovat pikku Marin toverien tuoleja. Me keitimme puuroa ja velliä
koko joukolle. Katsokaas, minä tiesin, että Mari pysyisi luonani, jos
olisin ystävällinen kaikille lapsille, -- sanoi hän salaperäisesti
hymyillen. -- Kun etsin Mariani, tutkin kaikkia lapsia ja juuri
sellaisia lapsia, joita aina oli toivottu kuolemaan. Sellainenhan
minunkin tyttöni oli. Maria oli toivottu kuolemaan ja siksi hänen
piti kuolla. Voi minua, minä olen vanki, koko ikäni olen vanki! --
Hänen silmissään kuvautui avuton suru ja ahdistus. En tiennyt
mitä sanoa, lohdutus oli hyödytöntä, näin paraaksi mukautua hänen
ajatusjuoksuunsa. Siitä hän rauhoittui ja kertoi nähneensä minut
pieniä lapsia auttamassa ja siksi hän sanoi uskaltaneensa kutsua
minua Marin avuksi. Nyt hän taas muisti surunsa ja alkoi vaikeroida:
-- Minä olen vanki, koko ikäni olen vanki! --
-- Mitä sinä luulet? Eikö hänen pitäisi päästä parantolaan? -- sanoin
ystävälleni.
-- Hänkö, parantolaan? Ei, pikemmin kaikki ne, jotka mustat
ajatuksensa kätkevät ja toimettomuudellaan murhaavat hoitamattomat
lapset!
Minä en sanonut mitään, sillä nyt tiesin, että ystäväni jonakin
kauniina päivänä valitsisi omakseen yhden noista kuolemaan
tuomituista pienokaisista.