Luettuaan Liina tuijotti kirjettä kauhusta jäykistynein katsein.
Siinä nyt oli tuo julma hämähäkki, joka musersi Akun ja hänet. Liina
sieppasi kirjeen arkit paidalta, rutisti ne raivoisasti ja heitti
palavaan uuniin. Tuskin hän oli sen tehnyt, kun jo toivotti sitä
takaisin, mutta hehkuvat hiilet pitivät saaliinsa.
Aika kuluu onnettomankin, vaikka se laskeutuu raskaana taakkana
uhrinsa hartioille. Liina luuhistui kasaan, muuttuen muutamassa
päivässä vanhaksi vaimoksi, joka katseli maailmaa pelokkailla
kuoppiin painuneilla silmillä. Äitiys, joka hänelle oli hymyilevänä
heijastanut, niin kauan kuin onni vaikka epätietoisenakin vastassa
häämöitti, muuttui nyt raskaaksi taakaksi ja -- -- häpeäksi. Voi,
mitä olivat nyt Liinan mielestä entiset kärsimykset; leikkiä ja onnea
oli kaikki ollut nykyisen rinnalla. Nyt ei ollut toivoa missään.
Ihmiset osoittaisivat pian häntä sormellaan ja kuiskaisivat murhaavia
sanoja. Eikä hän erehtynytkään. Toverit tehtaassa kyselivät milloin
häitä vietettäisiin, tai ehkä hän olikin ollut vaan kesämuija. Liina
oli valmistautunut tätä kuulemaan, mutta pilkkasanat tappoivat
viimeisenkin elämänrohkeuden hänessä. Nyt he saivat sanoa mitä
tahansa; kyllä hän oli huono. Hän meni säännöllisesti työhön, kävi
syömässä, nukkui yönsä huonosti, eli kuin kone. Häpeä oli sen
elämän harmaa pohja ja toivottomuus sen musta raita. -- Tulkoon
mitä tahansa, jospa saisi hukkua, kuolla, kadota. Se olisi helppoa
ja silloin... Mutta elämä sen jälkeen? Ja Aino, lapseni! -- Nämä
ajatukset häiritsivät öistä unta ja silloin hän aina veti Ainon
luokseen, ikäänkuin turvatakseen, vaipui horrostilaan tuntien
haihtuvansa olemattomiin ja putkahti hereille. Tuo oma tyhjyys oikein
nauratti ja se haihtuminen oli niin hassunkurista. Tietysti hän oli
matonen, sellainen pehmeä ryömijä, jota oli poljettu. Huh! Elämä
ehkä lentää hänestä näin jonnekin... Siunatkoon sentään, minä tulen
varmaan hulluksi, -- sanoi hän puoliääneen. Yöt ja ajatukset alkoivat
nyt peloittaa.
Eräänä iltana hän harhaili kaupungilla ja pysähtyi sillalle
katselemaan veden myllertäviä pyörteitä koskessa ja tehtaista
heijastavien valopatsaitten väreilyä tyynessä juoksussa, tuulen
huuhdellessa hänen kuumaa otsaansa. Joku pysähtyi hänen kohdalleen.
Liina kääntyi äkkiä outoon herraan päin. -- Saanko tulla neitiä
saattamaan? -- sanoi vieras, ja mustien silmien ilkeä katse
puistatti Liinaa. Hän inhosi niin tuota miestä, että vapisi kiukusta
ja häpeästä ja sylkäsi roistoa vasten naamaa. Outo kääntyi pois
kiroillen ja Liina purskahti itkuun, kiirehti kotiinsa ja heittäytyi
rappusille rennoksi ja itki, -- itki hiljaa sydämen kyllyydestä;
kyyneleet tulvivat lähteistänsä. -- Hän ei siis sentään ollut huono,
ei ilkeä, eikä inhottava kuten tuo herra. Nyt hän uskaltaisi kertoa
tytöille, asuintovereilleen kaikki ja pyytää heitä jäämään luokseen.
-- Itkuisena hän tuoksahti huoneeseen herättäen tytöt oudolla
vilkkaudellaan, nyyhkytysten lomassa puhuen:
-- Hyvät tytöt, älkää jättäkö minua, älkää luulko huonoksi. Kun
Aku tulee, menemme naimisiin ja... jos kuolisin tai ellei hän pian
tulisi, niin ettehän jätä? Jos te halveksitte, niin muutkin ja
Ainokin saisi vielä kuulla ja kärsiä! -- Molemmat tytöt itkivät
vuoteissansa.
-- Emmehän ole aikoneetkaan muuttaa. Kaihan se Aku tulee, kun joutuu.
Älä nyt noin itke. Monet saavat kärsiä paljon pahempaa. Ethän sinä
ole ensimmäinen etkä viimeinenkään, jolle tällaista tapahtuu. --
-- Sinun pitää jäädä kotiin lepäämään huomenna, -- sanoi toinen
tyttö; -- olet pelkkä luu ja nahka, eihän hevonenkaan sellaisena
myötäistä raatamista kestä! --
-- Ja nyt pannaan maata, -- sanoi toinen haukotellen.
Liina makasi seuraavan päivän, eikä ollut sittenkään ylös
yrittämistä. Tytöt hoitelivat häntä ja Ainoa; mutta sairautta kesti
yhä vaan ja lopuksi täytyi turvautua vaivaisapuun.
* * * * *
Eräänä päivänä tuli kaksi herrasmiestä Liinan luo. Toinen, jyrkän
näköinen, katseli vilkkuvin silmin huonetta ja Liinaa, kysyi
tahtoisiko Liina antaa lapsensa kasvatiksi. Liina tuijotti häneen
suurilla silmillään pitkään. -- Missä hän lie nähnyt tuon miehen?
-- Täytyykö minun? -- kysyi hän toiselta herralta, joka oli
vaivaishoidon esimies.
-- Ei, -- sanoi tämä, -- mutta pitäähän teidän suoda lapsellenne onni
päästä parempien ihmisten hoitoon, sillä eihän teistä taida olla
hoitajaksi. --
-- Ei nyt, mutta kun paranen. --
-- Kuinka sitä voitte tietää. Kun on noin huonona, niin pitäisi jo
kuolemaansakin ajatella ja suoda lapsellensa onni, jota ei itse
mitenkään hänelle voi toimittaa, -- sanoi esimies.
Liina kävi kalmankarvaiseksi.
-- Minä, minä en anna! -- huudahti hän kohoutuen istumaan, mutta
selästä riipasi niin, että luuhistui takaisin vuoteelleen.
-- Kas, niin, älkää suotta estelkö. Tämä herra on asioitsija Hile ja
hänen rouvansa tahtoisi kovin mielellään teidän tyttärenne. -- Liina
veti sängyn vieressä seisovaa Ainoa luokseen syleilläkseen häntä ja
suojatakseen, mutta hänen kätensä vaipuivat ja lapsi lujui takaisin
lattialle.
-- Minä en voi suostua, mutta te viette hänet kuitenkin. Viekää ja
hoitakaa paremmin. Minä en jak-sa, -- ja Liina vaipui tajuttomana
vuoteelleen.
Miehet katsoivat neuvottomina toisiinsa. Mutta kun Liina jälleen
henkäsi, tarttui Hile Ainon käteen ja vei hänet pois.
Esimies jätti Liinalle rahaa ja lähti hänkin.
Liina tajusi nyt ensi kerran mitä Paavo oli tarkoittanut sanoillaan:
-- älä jätä lapsia! -- Hän oli jättänyt lapset antaessaan elämänsä
toiselle. -- Oi, hyvä Jumala, rankaise minua, mutta säästä lastani! --
Pikku Ainon uusi koti ei ollutkaan kaukana. Punaposkisena hän
sipsutteli vieraan herran taluttamana hyvän rouvan luo, joka pihalla
oli häntä joskus puhutellut ja antanut pullaa. Rouva avasi hänelle
oven ja otti syliinsä, ja kissakin oli siellä. Vasta illalla maata
pannessa tuli äitiä ikävä.
-- Minä menen totiin, äitini vieleen, -- nyyhki hän, uinahtaen kesken
surujaan rouvan seisoessa vuoteen vieressä.
-- Äitinsä ilkielävänä. Liina, ihan kuin Liina. Näin maailmassa
toisinaan käy; ei rakkaus aina elätä. No, Hile, mikä jalouden puuska
sinun sisälläsi nyt myllertää? Toithan lapsen minulle kuin hyvä
paimen karitsan. --
-- Itsehän tahdoit. --
-- Niinkö sinä minun tahdoistani välittäisit, ellei oma sisusi myöten
anna. --
-- Älä toru, kun lelun sait. Lasia se raukka voi olla niinkuin
äitinsäkin. Kas tota, älä nyt töllötä! Olethan sinä äiti ja minä isä.
Huomenna on jo kaikki laillisessa kunnossa, hi, hi! -- nauroi Hile
kaupungille lähteissään.
Annia, Hileen vaimoa, tämä miehen käytös ihmetytti kovin, sillä ei
tämä nyt ollut hänen tapaistaan.
Nukkuvan lapsen suloiset kasvot viehättivät Annin muistelemaan
entisiä asioita. Viisi vuotta oli kulunut siitä, kun hän lähti Liinan
luota raivoissaan ja häpeissään, onnettomana ja kostonhimoisena. Aika
ja Liinan onnettomuus olivat lauhduttaneet hänen vihansa, vaikka
hyljätty rakkaus vieläkin kirveli hänen sydäntänsä. -- Miksi Aku
takertuikin Liinaan? Tuohon uhrilampaaseen, jonka onnettomuus veti
kaikki mukaansa! Jos hän, Anni, olisi Akun saanut! --
Pikku Ainon makuuhuone oli pieni, siisti keittiö ja sen takana oli
kamari, jossa Anni ja Hile nukkuivat. Hile viipyi kauan ulkona
ja Annilla oli hyvää aikaa tottua siihen, että Liinan lapsi oli
nyt hänen kasvattinsa. Miksi Hile oli nyt niin auliisti myöntynyt
hänen, puoleksi leikillä tekemäänsä ehdotukseen ottaa vieras lapsi
hoitoonsa, sitä hän ei käsittänyt. Hile, joka oli tyly, itsekäs, eikä
kammonnut pahimpiakaan koukkuja asioissaan, oli nyt kiltisti tuonut
tyttösen kotiinsa.
-- Nyt on kaikki järjestetty, -- sanoi Hile seuraavana päivänä. --
Tänään saat viedä tytön lääkärille tarkastettavaksi. --
-- Että onko se lasivauva, vai mitä meinaat? --
-- Vaikka vaan senkin vuoksi, taikka oikeastaan henkivakuutuksen
vuoksi. --
-- Joko sinä sen mamsellin myötäjäisiäkin ajattelet. Kovinpa oletkin
isällinen, -- nauroi Anni herttaisesti.
-- Et tarvitse puhua äidin sairaudesta ja heikkoudesta, se
kallistaisi maksuja, -- selitti Hile vilkaisten sivulta vaimoaan ja
sitten tähystäen kissan kanssa leikkivää tyttöä kylmällä, häijyllä
katseella. Anni sattui huomaamaan sen ja hätkähtäen hän huudahti:
-- Sanon sinulle heti: lapsi on minun turvissani. Älä yritä mitään
koukkuja. Jätä ne kerrankin! --
Hile astui kamariin ja heitti oven kolauksella lukkoon.
Aino, joka nyppi perunasta kuoria pudotellen niitä kissalle, pieni
suu töröllään, alkoi itkeä ja hapuili ovea.
-- Minne sinä nyt? --
-- Äitini tytö. --
-- Pysy kauniisti täällä! -- ärjäsi Anni, jonka suuttumus ei vielä
asettunut ja heitti tytön kädestä sängyn luo. Aino, ennestäänkin
tottunut vieraan käden kovaan pitelyyn äidin työssä ollessa, ei
enempää peljästynyt, leikki kissan kanssa ja kodistui vähitellen.
-- Sinulla on sellaiset rääsyt päälläsi, ettei kehtaa minnekkään
viedä. Pysy siivolla täällä, niin käyn ostamassa vaatteita, -- sanoi
Anni tavallisella jyrkällä tavallaan, aavistamatta niissä vähääkään
epäystävällisyyttä piilevän. Mutta kun lapsi oli illalla puettu
kauniiseen paitaan, pesty puhtaaksi ja makasi siistissä vuoteessaan,
huomasi Anni ensi kerran sanojensa jyrkkyyden, hiljensi äänensä ja
puhui lempeämmin. Tyttönen pani kätensä ristiin ja luki: Itä meilän
olet taivaitta, pyhitty olkoon nimet. --
-- Sano: pyhitetty olkoon sinun nimesi, -- varotti Anni.
-- Minunko nimeni? --
-- Vaikka sinunkin. Lue nyt lyhyt siunaus ja nuku. --
-- Lyhyt tiunas ja nutu, -- sopersi lapsi Annin nauraessa.
-- Tahtoitin äitiä halia, -- sanoi Aino, hetken ääneti oltuaan.
-- Minä olen äitisi; etkö minua tahtoisi halia! -- sanoi Anni painuen
lähemmäksi, vaan tyttö veti suunsa mutruun, siirtyi poispäin eikä
liikahtanut. -- Äitiä halitin, -- sanoi hän vaan itsepäisesti.
-- Sinä olet sellainen itsepäinen pässi kuin äitisikin. Kas niin,
peiton alle! -- huudahti Anni kärsimättömästi. Hetken päästä kuului
nyyhkytystä:
-- Äitin tytö menitin. --
-- Ellet nyt ole hiljaa, niin tukistan ja piiskaan! -- huusi Anni,
suuttuneena mennen lapsen luo ja uhaten häntä kädellään. Aino nousi
äkkiä istumaan ja tuijotti häneen pelokkain silmin. Annin käsi
vaipui, tuntui kuin joku olisi nykäissyt häntä käsivarresta. --
Liinako katseli lapsen silmillä? --
-- Älä itke, Aino, saat nuken. Katsos, eihän sekään itke, painaa
silmät kiinni noin. Paina sinäkin! -- Anni taivutteli häntä
hellyydellä, jonka lapsen oma sulous ja avuttomuus vähitellen istutti
korskeaan naiseen.
Illalla Anni kertoi miehelleen Liinasta tuntien kiitollisuutta
miestään kohtaan hänen ihmistymisestään, niinkuin hän luuli.
-- Kyllähän sinulla ystäviä sitten olikin! -- hymähti Hile
halveksuvasti.
-- Vai on se niin merkillistä sinusta? Olinhan minä piian hameissa,
silloin kuin sinä nait minut herra asioitsijan housuissa; mutta nyt
onkin tapa sellainen, että moni piika puhdistaa likaisen herran
tahraiset vaatteet, vaan mikään herra ei tee sitä palvelusta piialle.
Pikemmin sysää senkaltaiset lokaan, jos vaan ylettyy. Älä sinä puhu
halveksuen minun ystävistäni; sinun ystäväsi istuvat Kakolassa! --
puhui Anni suuttuneena.
-- No, joko nyt taas tuo vanha jaaritus? Minkä minä sille mahdan,
että tuhmat ihmiset puhuvat itsensä pussiin. --
-- Tuhmia he kyllä olivat, kun eivät osanneet koukutella itseään
irti satimesta, vaan pelkäsivät, raukat, sielunsa lentävän avatusta
uunista suoraa päätä sen sarvellisen haltuun! -- nauroi Anni, mutta
vaikeni äkkiä, sillä Hile seisoi nyrkki kohollaan hänen edessään.
-- Ellet kitaasi tuki, niin...! --
-- Lyö, -- sanoi Anni murtuneella äänellä, ylpeästi silmäillen
miestään, seisoessaan hänen edessään. -- Sinulla on siihen oikeus ja
tilaisuus. Enhän minä ole ostanut sikaa säkissä. Olethan sinä tehnyt
minusta rouvan ja nyt on meillä tytärkin. Olemme kunniallinen perhe,
vaan sinun takkisi kaipaa vielä harjaamista. Varo koukkuja! --
Hile katsoa muljautti pahasti vaimoonsa, vaan ei sanonut mitään.
Pikku Ainon päivät kuluivat jotakuinkin, vaan yöt...! Silloin hän
usein värisi vilusta peiton siirryttyä syrjään ja akkunan hohkaessa
kylmää hänen sänkynsä jalkopäässä. Silloin hän aina kauan huuteli
äitiä; mutta kun ei kukaan kuullut, nousi lapsi ylös, hapuili
suljettua kamarin ovea, jota ei saanut auki. Anni kuuli, kuinka Aino
huuteli peloissaan hiljaisella äänellä: -- Äitii, minun on tylmä,
minä peltään, avaa ovi! -- Anni ei useinkaan raaskinnut jättää
lämmintä vuodettaan noustakseen kylmälle lattialle. -- Olihan tyttö
opetettava pysymään yöllä hiljaa. --
Eräänä yönä kuu paistoi suoraan hänen vuoteelleen ja jotakin kylmää
liikkui hänen kasvoillaan. Aino oli hiipinyt hänen luokseen ja
tuijotti suurin silmin sopertaen: -- Minä peltään! -- Annia kiukutti
tämä tällainen yön rauhattomuus ja hän hyppäsi vuoteeltaan ja
riepoitti lapsen keittiöön.
-- Onpa nyt ilmeinen ihme, ellei sinulta yöllä rauhaa saa! -- ja
luudantyvellä hän löi pelosta ja vilusta värisevää lasta. Nukkuihan
Aino siten lämmitettynä, itkusta ja tuskasta uupuneena. Lapsi oli
tottumaton yöllä kylmässä makaamaan, sillä äidin huone oli aina ollut
lämmin. Hän sai kuumeen eikä jaksanut aamulla nousta, vaikka kissa
teki lattialla temppuja, jotta sille piti nauraa ja "äititäti", joksi
Aino Annia nimitti, paistoi lättyjä.
-- Onko Aino kipeä? -- kysyi Hile.
-- Kuumahan se tuntuu olevan kuin kekäle, -- sanoi Anni levottomana
katuen yöllistä suuttumustaan. -- Ole sinä kotona, minä käyn
tohtorilta kysymässä ja tuon lääkkeitä, -- sanoi Anni, ennen lähtöään
tunnustaen Ainon polttavaa otsaa. Kaunis se lapsi oli kuin Herran
enkeli; oikein tuli vedet silmiin sitä katsellessa ja sydän täyttyi
lempeydellä.
Anni viipyi kauan poissa. Hile astui kiivain askelin huoneensa
lattialla, huitoen käsillään ja heitellen niitä kuin kellon heiluria,
pyörähti väliin Ainon vuoteen viereen ja taas takaisin; mutta äkkiä
hän pysähtyi lapsen sängynpäähän, sysäsi akkunan auki ja veti peiton
pois lapselta, kiiluvin silmin seuraten sairaan saamattomia yrityksiä
vetää peittoa takaisin.
Raitis pakkanen kietoi pienokaisen kylmään syliinsä, ahnaasti
suudellen hänen hohtavia poskiaan, kuumia huuliaan, hapuilevia
käsiään ja joka jäsentään, kunnes sinertävä kalpeus ja koko ruumiin
täristys ilmaisivat julmurille hänen tarkoituksensa saavutetuksi. Hän
sulki hitaasti akkunan ja peitti Ainon. Samassa kuului ulkoa kolinaa
ja Anni tuli kotiin.
-- Jestas, kuinka siellä on kylmä, -- puhui Anni, kiireesti riisuen
päällysnuttunsa ja asettaen lääkkeet pöydälle. Hän ei heti kylmästä
tultuaan huomannut huoneen viileyttä. -- Hui, ihan päälakea karmii ja
otsaa pakottaa, eikä täälläkään lämmin ole. Aino, kultaseni, kuinka
onkaan... lapsi, sinähän olet kylmä kuin leikattu kala ja täriset.
Taivas varjelkoon, mikä sinun on? Hile, tuohan pian minun peittoni!
Kas noin, kiedotaan ja viedään äititädin sänkyyn. Siellä on lämmin
ja sitten saat lääkettä. -- Anni kääri lapsen huolellisesti pehmeään
vuoteeseensa.
Hile vilkkui sivulta lähennellen ovea, puki sukkelaan turkin ylleen
ja meni ulos.
Annia hyristytti. Hän ihmetteli huoneen kylmyyttä ja koitti eteisen
ovea. Olihan se lukossa ja pellit kaikkialla kiinni ja hellakin
oli ihan kuuma ja kamarin uuni lämmin. Hän piteli Ainon vaatteita
siivotakseen vuodetta. Vaatteet olivat jääkylmät vaikkei hän sitä
äsken tuntenut kylmiin käsiinsä. Katse sattui epäilevänä akkunaan.
Lumi oli pyyhkäisty pois ulkolaudalta. -- Akkuna on ollut auki!
-- huudahti Anna ehdottomasti. -- Se konna, se julmuri! Taivas
armahtakoon meitä! Minä aasi kun jätin hänet yksin lapsen kanssa. --
Annia pöyristytti. -- Vaan mikä on syy? Ilman se ei sentään! Jos Aino
nyt kuolee! --
Aino yskäsi. Se oli kuin vasaranlyönti Annin sydämelle. Sukkelasti
hän juoksi lapsen luo, antoi lääkkeitä ja puhui ystävällisiä sanoja,
vaan ne eivät voineet elvyttää pakkasen puremaa, hentoa ruumista. Se
oli kuin kukka, jonka elonnesteet kylmyys on jäädyttänyt; se säilytti
jonkun aikaa värinsä ja muotonsa ja raukesi sitten värittömänä,
muodottomana multaan. Aino oli nyt kuuma uudestaan, mutta pieni
ruumis nytkähteli, kädet ja jalat kangistuivat, suloiset kasvot
vääntyivät.
Lapsen avuttomuus viilsi Annin sydäntä ja äkkiä hän heittäysi
polvilleen vuoteen viereen, peitteli ja silitteli: -- Voi sinua
pikkuinen enkeli, sinä tulit susien luolaan. Minäkin kurja sinua
löin. Oi, hyvä Jumala, armahda minua tämä kerta. Oi, älä rankaise
minua tämän lapsen kuolemalla. Hyvä Jumala, olinhan minä kova, kun
en ottanut värisevää lasta syliini, en lämmittänyt vuoteessani, en
hyväillyt. Oi, minä en tehnyt niin. Minä olen kurja ihminen. Rankaise
minua, mutta säästä lasta, viatonta lasta, Liinan lasta! Hän on ollut
hyvä, aina hyvä! --
Hiukan tyynnyttyään lähetti hän naapurin hakemaan lääkäriä.
-- Lapsella on vetotauti, ennen iltaa, on hän lopussa, -- sanoi
lääkäri...
-- Kuolee, kuolee kuitenkin, vaikka -- -- -- Niin, eihän Anni
itsekään tiennyt, miksi ei lapsi saisi kuolla. Vähitellen hänelle
vasta selvisi ettei hänellä ollut varmaa toivoa, eikä niin lujaa
uskoakaan, että hetkeksikään olisi voinut vakuuttaa itselleen
vakaumuksella rukoilleensa. Se oli vaan hätähuuto, joka tyhjiin
kaikui.
Koko hänen entinen varmuutensa oli mennyt ja nöyränä hän hoiteli
kuolevaa pienokaista, lääkärin määräysten mukaan. Illalla Aino
sammui, nukkui kovat tuskat kestettyään Annin syliin.
Illalla Hilekin tuli kotiin. Anni inhosi ja pelkäsi miestään ja
päätti lapsen hautajaisten jälkeen heti lähteä hänen luotaan. Minne?
Sitä ei tiennyt, mutta pois hänen täytyi; ilma ympärillä oli kuin
rutto.
Hile vietti yönsä keittiössä ja Anni kuolleen lapsen kera kamarissa.
Hän oli nyt jälleen voittanut entisen rohkeutensa ja valvoi
kiihkoisella rakkaudella kuolemassa omakseen saamaansa lasta, jonka
arvoa hän ei eläessä tuntenut. Annin piti niinkuin jokaisen naisen
nähdä vaivaa ja tuntea tuskaa, voidakseen lapsen rakkaana vetää
povelleen. Ensikerran tunkeutui epäitsekäs, jalostava rakkaus hänen
sydämeensä, taivuttamaan korskean luonteen hellyyteen ja pelastamaan
hänet kovuuden uhriksi joutumasta.
Kaikki oli ohitse. Anni palasi hautausmaalta pienokaista saattamasta.
Hile oli tahtonut ajaa hänen kanssaan ja ottaa pienen arkun syliinsä,
vaan Anni oli kieltäytynyt istumasta samaan rekeen. Hile jäi pois
koko saatosta.
Anni riensi kotiin tultuaan keräämään tavaroitaan, miettien kaiken
aikaa, minkä vuoksi Hile sen oli tehnyt, kun hän pöydällä huomasi
Ainon henkivakuutuspaperit, joita hänen miehensä oli pidellyt.
Silloin hänelle selvisi juonen kamaluus.
-- Sen olisi siis pitänyt tapahtua tavalla taikka toisella, -- myönsi
hän nyt itselleen yhä jouduttaen tavaroitaan kasaan.
-- Mitä sinä nyt aiot? Mitä varten noita hynttyitäsi keräilet? --
-- Minä en voi olla täällä kauempaa, menen ennen vaikka minne! --
-- Minäpä tuotan sinut poliisilla takaisin. --
-- Sinäkö minut poliisilla? Sinä, joka pakkasella murhasit lapsen!
Julkeatko sinä puhua minulle poliisista? -- Annin silmät säkenöivät
suuttumuksesta ja ääni värähteli inhosta hänen komean vartalonsa
ojentuessa suoraksi ja ylpeäksi. Hile väänteli itseään tuijottaen
lattiaan kasvot harmaina ja roteva vartalo kokoon luuhistuneena.
-- Sinä, sinä -- -- -- -- julkeasti valehtelet. Näes, -- -- -- kun
sinä, kun tulit -- -- -- Ei, vaan kun sinä itse illalla, silloin
yöllä, muistatkos, löit sitä! Niin, sinäpä juuri löit. Jos sen kuka
tappoi, niin sinä se tapoit! Kas kuinka onkin huono muisti, kun on
oma synti... Vai minä tapoin? Sinä, sinä häntä löit, en minä! -- Hile
reuhtoi ja osoitti Annia sormellaan.
-- Minä olin kova, en hoitanut hyvin, en pidellyt kuin lasta
pidellään, vaan minä en tehnyt sitä tahallani, en tiennyt paremmin
tehdä. Jospa Jumala minulle sen anteeksi antaisi! Ja niin totta
kun sitä sielulleni toivon, täytyy minun erota sinusta. Ainakin
menen luotasi pois siksi kunnes itse tunnustat rikoksesi ja otat
rangaistuksen kärsiäksesi. Minä en voi toteennäyttää tekoasi. Minä,
minä en voi muuta -- -- minua kammottaa sinun läheisyytesi. Kuinka
sinä voit turvattoman sairaan lapsen lopettaa? Sinä olet peto! --
Hile hiipi masentuneena pöytänsä luo, pisteli papereita taskuihinsa,
vilkkuen Anniin sivulta.
-- Pidä hyvänäsi mitä täällä on; minä en tule takaisin; tee nyt mitä
tahdot! -- sanoi Hile ja lähti pois.
* * * * *
Liinan päivät eivät vielä olleet lopussa. Hänen elonliekkinsä
lepotti kuin kynttilä tuulen hengessä. Nuoruus kohotti verevän käden
kynttilän suojaksi. Heikkous talttui unen ja levon virkistellessä
liiaksi kulutettuja voimia. Helmikuun auringon akkunasta vilkkuessa
hän nousi istumaan, kysyen ensimmäiseksi Ainon vointia. Hän oli kyllä
kuullut Ainon joutuneen Annin luo ja ihmetteli, miksi ei Anni itse
tullut häntä tapaamaan. -- Ehkä vielä vihasi Akun vuoksi, vaan miksi
hän oli tahtonut Ainon? -- Liina ei tajunnut Annin vaikeasti taipuvaa
luonnetta ja hyljätyn rakkauden katkeruutta. Hän, joka oli aina
rakkauden varjossa elänyt, kärsinyt ja nauttinut. Nyt hän kuitenkin
hämärästi aavisti Annin mielialan ja odotteli häntä luokseen.
Tytöt toivat kirjekortin jo ovella huutaen:
-- Nyt Liina älä vaan ilosta ratkea! Taitaahan sekin tappaa ihmisiä,
mutta sinun pitää nyt elää. Tässä on, se! --
Toinen tyttö sieppasi sen kiistalla toverinsa kädestä, heilutti
ilmassa ja luki:
R. L. Se on kai rakas Liina. Tulen, arvaa kuka tulee?
-- Ehkä Anni. --
-- Arvaa paremmin. --
-- Kuka se sitten olisi. --
-- Katsokaas tuota, kuinka petollinen sydän, unohtaa...
-- Ei suinkaan Aku. --
-- Entäs jos olisi. --
-- Onko se kortti minulle? --
-- Osaatko lukea kirjoitusta. Liina Hartikkahan siinä seisoo tai
istuu, kuinka sen vaan katsot. --
-- Älä piinaa, hän on jo ihan punanen onnesta, -- sanoi toinen toveri.
Liina tunsi tosiaan kuinka puna nousi ja laski hänen kasvoillaan ja
ihonsa tuoksui virkistävän lämmön ja hien noustessa. Oi, se tiesi
elämää!
-- Anna nyt! -- huudahti hän kärsimättömästi.
-- Tuossa, syö se! -- tokaisi tyttö kansanomaisella, töykeällä
leikillisyydellä.
-- Sanoo tulevansa huomenna ja tämä on kirjoitettu eilen. Tänään
-- -- -- mitä kello on? --
-- Hyvä ihminen, tällä päivällä on ilta myöskin; puolipäivä nyt vasta
on.
Ilta toi Akun terveenä ja onnellisena. Hyvin hän kuitenkin säikähtyi
löytäessään Liinansa niin surkeassa tilassa.
-- Nyt olen jälleen tämän kaupungin asukas. Pääsin vanhaan paikkaani,
kun kauniisti pyysin. Se seppä parani ja minä sain hiukan sakkoa. Nyt
ollaankin varovaisia. Ai jai kuinka lähellä oli! --
-- Miksi et kirjoittanut ennen? --
-- Vasta sain vapauteni. --
Liinalle ei vielä uskallettu kertoa Ainon kuolemasta. Aku valvoi ja
vartioi Liinaansa kuin silmäterää. Liina aavisti kuitenkin jotakin
tapahtuneen ja kyseli yhä kankeammin kuinka Ainon laita oli.
Kun hän jo oli jalkeilla ja pieni tytär sylissään uinaili, kertoi
Aku hänelle Ainosta ja pyysi Annin puolesta, että Anni saisi tulla
tapaamaan.
Mitä Liina tunsi, sitä hän ei kenellekään ilmaissut. Hän oli kuin
jalokivi, joka äänetönnä loistaa. Hän oli puhtaaksi hiottu jalokivi,
valaisi loistollaan monen elämää, eläen itse tyynenä ja valmiina
kestämään iloja ja suruja.
Aku oli antanut kohtalon heitellä itseään virran syvimpiin
onkaloihin. Niissä olivat kulmikkaisuudet hänen luonteestaan
murtuneet ja sisäinen voima päässyt vakaantumaan. Nyt hän ei enää
sokeasti uskonut kohtaloon, vaan tarttui itse onnensa ohjiin.