Kirje narisi omistajansa kädessä aavistusten leijaillessa
muodottomina ja uhkaavina ahdistetussa mielessä. -- Ei, vielä tänä
päivänä oli kirjoitettava ja pyydettävä muuttamaan pois siitä
kapakasta. Jos olisi rahaa millä matkustaa, olisi heti paikalla
mennyt Helsinkiin ja tuonut Akun pois. -- Vaan rahaa ei ollut, eikä
paperia, eikä mustetta. Täytyi mennä levolle ja jättää kohtalonsa
sattuman varaan. Seuraavana päivänä pelko tuntui aiheettomalta.
Parasta olisi odottaa levollisesti pari viikkoa. Joka päivä hän
odotti kirjettä, jota toiselta puolen pelkäsi, sillä niin kauan, kuin
ei mitään tietoa tullut, ei mitään pahempaa ollut tapahtunut. Näin
kului kappale toista viikkoa ja Liina rauhoittui uskoen aavistuksiaan
turhiksi houreiksi, sillä olihan koetuksen aika nyt lopussa ja
kerran, oi kerran taas onni heille hymyilisi! Ja nyt hän hoitelisi
miestään ja kotiaan. Aku olisi aina hänen luonaan, tuo vahva miehekäs
Aku, joka osasi olla hänelle niin hellä ja vaaliva ja aina puhutella
lempein sanoin ja auttaa kotiaskareissakin, melkein käsillään kantoi
heidän onnensa kesänä. Liina huumaantui omista muistelmistaan tuntien
heidän tulevan yhdyselämänsä esimakua.
Kaksi viikkoa kului; kirjettä ei kuulunut. Toiveet alkoivat
varovaisesti riisua pois juhlapukunsa, muuttua suruksi ja
pettymykseksi. Ne olivat kyllä vanhoja tuttuja, mutta tällä kertaa
niiden palaaminen tuotti hänelle suurempaa tuskaa kuin koskaan ennen,
sillä nyt hän oli ollut rikas, tiesi miltä onni maistuu. Uudestaan
saivat pahat aavistukset tilaa sydänsopukassa. Kun postinkuljettaja
viimeinkin astui hänen kamariinsa tuoden sormenpaksuisen kirjeen,
ei Liina nähnyt häntä ollenkaan, kuuli vaan äänen ja ojensi kätensä
usvan läpi tavoittamaan sanomaa. Sydän paukahti rajusti lyömään ja
Liina tunsi kirjeen sormissaan, näki sen puhtaan kuoren ja tointui
ilosta. Olihan sekin hyvä merkki tilan parantumisesta.
H:ssä marrask. 18 p.
"Rakas Liinani!
En aikonut sinulle ollenkaan kirjoittaa, vaan antaa sinun
rauhassa surra ja unhottaa; miksi tappaisin hyvän uskosi minuun?
Mutta tuskassani en voi olla vaiti. Minun täytyy pyytää anteeksi
ja selvittää.
En uskalla, en voi sanoa, missä olen, ennenkuin kerron mitä on
tapahtunut:
Muistat kai vielä mitä kirjoitin tuosta seppärentusta, jonka
tilalle minun piti päästä konepajalle. Tuo hei... no, olkoon,
sinun silmiisi en päästä mustaa sanaa. Tuo mies on härnännyt
minua kaikkialla. Vereni on usein kuohahtanut ja käteni on
noussut häntä ruhjomaan; mutta minä hillitsin itseni aina,
muistain sinua, kunnes eräänä iltana kohtalo minut saavutti.
Olin jo muuttanut pois kapakasta tätä varten vuokraamaani
kamariin ja lähdin kapakasta tavaroitani noutamaan. Siellä oli
sakki miehiä ja tuo lurjus mukana. He lyöttäytyivät ystäviksi
ja saivat minut kanssaan ryyppäämään. Pian syttyi riita, minä
tenäsin itseäni irti aikoen lähteä pois, mutta samassa miesjoukko
ympäröi minut alkaen hutkia, mikä minnekin. Olin heitä vahvempi
ja tunsin pian käteni vapaiksi. Tuo vanha roikale asettui
kuitenkin eteeni huutaen, että olin ryöstänyt leivän häneltä.
Vimmoissaan hän heilutteli rautaista pöytää, jonka varmasti
olisin saanut päähäni, ellei vihani olisi kiehahtanut. Näin hänet
kuin savun läpi ja löin molemmin käsin silmittömästi umpimähkään,
kunnes kuulin kolahduksen, jonka jälkeen kaikki oli hiljaista.
Vereni tyyntyi ja järkeni selveni siinä tuokiossa; ymmärsin
lyöneeni liiaksi. Ympärilläni huudettiin murhaa ja käteni
sidottiin. Nuo roikaleet ärsyttivät vielä minua, selittäen
aikoneensa antaa minulle rökityksen siitä hyvästä, että olin muka
tunkeutunut heidän alalleen. Poliisin kuljettamana saavuin tänne
tyrmään, kunnes asia tutkitaan. Mies vietiin sairaalaan ja kuuluu
olevan huonona.
Täällä kopissa palaa mieleeni isäni raudoissa kulku asemalle ja
poikien huudot: tuossa on murhaajan poika! -- Silloin puristui
nyrkkini lujiksi nuijiksi ja karkoitin joukon, vaan katkeruuttani
en voinut karkoittaa. Se on seurannut minua usuttaen sisuani kuin
rähisevä rakki: lyö, lyö, purista, muserra rikki! Ei se auta,
että manaan isäni kohtaloa omaksi varoituksekseni. Aina hänen
muistonsa nostaa verivihani ja sydämeni ulvoo raivosta. Sinä et
aavista, et voi aavistaa nykyistä helvettiä sisälläni.
Ja kuitenkin suren, suren niin lohduttomasti sinun kohtaloasi.
Mitä oli rakkautemme ennen, silloin kun et vielä ollut vaimoni?
Leikkiä se oli, haaveilua. Ja leikkiä, iloista leikkiä se oli
vielä silloinkin, kun omakseni tulit. Nyt vasta tiedän mitä
minulle olet. Sinä olet ainoa, jonka sydän sydäntäni vastaan
sykkii, ainoa ystävä, toveri, joka ei koskaan petä. Sinut olen
minä pettänyt, ehkä kuoleman iskun sinulle antanut! Mitä minä
välitän maailman oikeuksista tai tuomiosta. Maailma sanoo:
työmies taikka renttu; mutta meidän sydämemme oikeus on rikottu.
Minä olen mitannut samalla mitalla kuin muut minulle mittasivat;
sinulle yksin olen väärin mitannut.
Mitä kertoisin sinulle muuta. Niinhän se on: kolmanteen ja
neljänteen polveen. Minä en ole sitä tahtonut uskoa, enkä
vieläkään usko, en! Onnettomuus painoi minut alas, kun uskalsin
pääni nostaa valoisampaa tulevaisuutta kohti. Murhamiehen poika!
Olisin ehkä sentään voinut olla onnellinen ja välttää kohtaloni,
ellei se aina olisi tuossa nenäni edessä härsytellyt ja mukaansa
houkutellut.
Älä koskaan kerro lapsellemme hänen isästään. Anna minun hävitä
pimeyteen. Se on toivoni.