-- -- -- 5 p. lokak.
"Rakas Aku!
En ole raaskinut kirjoittaa ennemmin; merkki maksaa ja paperikin,
vaan nyt en voi olla purkamatta sinullekin huoliani, ja kaihan
olet odottanutkin kirjettä.
Olen saanut kaksi latojatyttöä kamariimme asumaan. Ei heistä
suurta tiedä; kaiket illat ovat milloin missäkin huvissa ja
iltamassa.
Elän hyvin tarkasti, sillä tehtaassa on uhattu työtä vähentää,
eikä se turhaa puhetta ole, sen kyllä vanhastaan tiedän. Monena
ateriana olen jättänyt itseni puolelle vatsalle, että riittäisi
pennit koko viikoksi. Paikkaan riekaleitani, etten tarvitsisi
ainoata hyvääni käyttää, ja ulkosalla niin vähän kuin suinkin,
jotta kengät kestäisivät. Varhain menemme levolle, sillä öljykin
vie rahaa. Olen koettanut haalia käsitöitä, vaan niillä ei
ansaitse suolaakaan, kun ei ole konetta minulla. Olen luullut
pysyväni terveenä viimekesän hoteilla, vaan ties, mikä minun on
tullut: en jaksa enää samalla lailla kuin ennen.
Entinen pelkokin on taas alkanut minua vaivata. Toisinaan olen
ihan vakuutettu siitä, että joku suuri onnettomuus meitä vaanii.
Se lähestyy kuin hämähäkki uhriansa ja kuristaa siihen paikkaan.
-- -- Jestas sentään mitä kirjoitan, -- vaan sinä et usko, kuinka
selvästi sen tunnen. Usein hätkähdän sikeästä unestani hereille
kylmässä hiessä. Se sellainen, se olematon on ihan vieressäni,
vaanii ja painaa; en liikkua uskalla, en hetkeen aikaan. Ja kun
sydän lopultakin alkaa tykkiä, jyskyttää se niin rajusti, että
luulen sen oudon siinä vieressäni ruhjovan minut, mutta sitten
se aina poistuu. Tytöt sanovat tätä veren heikkoudeksi. Tiedän
sen kuitenkin olevan paljon pahempaa. Se on minun kova kohtaloni,
joka vaanii ja etsiskelee.
Itkinhän minä kirjeesi saatuani. Kuinka lieneekin ollaksesi. Ei
minun pitäisi valittaa, olenhan kotikaupungissa, mutta ainahan
oikeastaan surenkin. En ole koskaan ennen näin surrut, vaan en
ole ennen näin rakastanutkaan.