"Rakas Aku.
Kummastelet kai, että minä näin pitkiä kirjeitä kyhään. Onhan
minulla iltaisin hyvää aikaa, kun työstä päästään jo kolmelta.
Kerronpa sinulle eileniltaisesta lystistämme. Olimme, näes, Aino
ja minä iltamassa. Siellä eräs herra levitteli aatemaailmoita
meille, köyhälle työväelle. Ehkä ne muut olivat viisaampia,
vaan minä en paljoa käsittänyt hänen puheestaan. Yksi asia
minua kuitenkin harmitti, kun hän puhui yksimielisyydestä ja
kestävyydestä ja yhteenliittymisestä. Kyllähän hänen on hyvä
puhua. Hänellä on kaunis koti ja onnellinen vaimo, terveet ja
siistit lapset vastassaan, kun hän kotiin tulee, rikkaita ja
mahtavia sukulaisia, jotka auttavat, kun tarvitaan. Hänen on
tosiaan helppo olla yhteenliittynyt.
Vaan mitä voitti Paavo? Hän hääräsi yhdistyksissä ja oli
'yhteenliittynyt', ajettiin pois työstä, sairastui työssä
vahingoittuneena, eikä kukaan korviansa nostanut. Kaikki
tuollainen puhe on jaaritusta, kun ei kuitenkaan tehdä niinkuin
puhutaan.
Eiväthän puut huutaen metsästä kaadu, ellei niitä hakata!
En minä jaksanut seurata hänen viisastelujaan. Ajatukseni
harhailivat kaukana sinun luonasi; käsivartesi luja puristus
tuntui vieläkin vartalollani ja sydäntäni särki eron katkeruus.
Olenhan minä nyt kuolleen ja elävän leski. Ties, tapaammeko
milloinkaan!
Juolahti kuitenkin mieleeni kuullessani sanan 'yhteenliittymys':
-- mitä, jos menisi hänen rouvansa luo neuvoa kysymään ja apua
pyytämään, niin, sitä yhteenliittymystä! Mitähän tuo sanoisi?
Katsoisi kai ylpeästi kuin ne rouvat kadulla, silloin kun minä
olin niin kurja ja aijoin pyytää heidän apuansa. Ei, maar, yksin
se on talvi taas kestettävä. Katkeraksi näistä puheista vaan käy.
Sitten hän vielä sanoi olevan kyllin työtä maanviljelemisessä;
silloin minun sydämeni sävähti: se olisi ihanaa, voi kuinka
raataisin, kun vaan saisin olla Akuni kanssa! Minä katsoin sitä
miestä ja sydämeni ovi loiskahti lukkoon, aivankuin olisi kivi
sitä vastaan heitetty. Ymmärsin, että kaikki tuo oli puhetta
vain. Ei mitään minua ja sinua varten.
En tiedä olinko odottanut jotakin lohdutusta tai apua omassa
asemassani; kovin oudolta vaan tuntui, kun hän lopetti, enkä
minä ollut saanut mitään itselleni. Ehkei hän tarkoittanutkaan
minun laisiani ihmisiä, vaan niitä mahtavia, joita Paavo ennen
sanoi työväen kermaksi. Minä ja minun laiseni saavat toistaiseksi
vaeltaa hiljaista polkua, laitakaupungin loassa.
Oi, oi, oikeinhan minä osaan saarnata enkä kuitenkaan välitä
niistä asioista. Mitä ne minuun kuuluu, mitättömään yksinäiseen
vaimoon!
Syksy on käynyt kovin sameaksi ja minua väsyttää ja nukuttaa niin
surkeasti. Aavistan jotakin, vaan en sano varmaan. Ehdimmehän
vielä vihillekin. Marraskuussa tulee vuosi umpeen.
Kamarissamme on turvallista. Kuinka sinä olitkin minulle hyvä!