Neljä vuotta oli kulunut. Liinaa ja Paavoa oli kova onni seurannut ja
pakottanut heidät muuttamaan kaupungin äärimmäiseen kolkkaan.
Marraskuun hämärässä illassa juoksivat rääsyiset poikavekareet
kapealla, kuoppaisella kadulla huutaen ja tapellen, jotta loka
räiski kahden puolen. Ohikulkevat toruivat, väsyneinä pujotellen
ränstyneitten kallistelevien rakennusten välillä, kuin haamut yön
hämärässä. Näitä kurjia katuja kulki Liinakin, kiireisesti astuen
ja kantaen maitokannua, leipää ja suolakalaa, jotka oli työstä
tullessaan ostanut. Hän suuntasi kulkunsa erästä piharakennusta
kohti, jonka portaita kattoi ränstynyt lautakoppi. Pimeään keittiöön,
joka oli kaikkien rakennuksessa asuvien yhteinen, kuului väsyneen
lapsen itkua ja miehen yskimistä.
-- Erkki, kultaseni, älä itke, äiti tulee jo! Aino, missä sinä olet?
-- Kukaan ei vastannut. Pikku Erkki huusi, eikä mies voinut yskältään
puhua. Liina juoksi naapurinsa suutarin kamarista tulta lainaamaan
ja sieltä hän löysi Ainonsakin. Arkulle asetettuna valaisi himmeä
lamppu köyhää huonetta. Poissa oli Liinan upea piironki peilinensä,
ompelukone ja muhkea sänky. Sijaan oli saatu kömpelö perhesänky
rääsyineen ja matkakirstu. Köyhyyden haju oli huoneessa pistävän
kitkerä.
Pikku Erkki istui isänsä takana sängyssä itkien, jotta kyyneleet
valuivat pitkin kalpeita poskia ja laihat kädet kurkottivat
äitiä kohti. Silmät seurasivat äidin liikkeitä ja nyyhkytykset
nytkäyttelivät pientä ruumista. Lastansa avuttomampana makasi Paavo
sängyssä, hänkin katseillaan seuraten vaimoansa. Aino, äitinsä kuva,
sinisilmäinen, pyöreä tytöntyllerö, unohti kaiken nähdessään maidon,
leivän ja silakat arkunkannella. Molemmin käsin hän tarttui leipään,
nakersi sen syrjää kun hiiri terävillä hampaillaan, puraisi silakan
selkään ja ryyppäsi maitoa kannusta palan painimeksi.
-- Voitko syödä, Paavo? sairas ravisti päätään.
Pikku Erkki sai hetken keikkua äidin käsivarrella askareita tehdessä,
juotettiin maidolla, pistettiin leivänpala käteen ja kiedottiin
uudestaan isän taakse sänkyyn.
-- Nyt menen pesutupaan. Sieltä pilkoittivat valkeat; pyydän hiukan
lämmintä vettä vaatteilleni, -- sanoi Liina, keräten mytyn vaatteita
kainaloonsa. Hän auttoi vielä Ainon sängyn jalkapäähän, missä tytön
tila oli, ja lähti pesutupaan.
Siellä akat liikkuivat kuin haamut sakeassa höyryssä. Lempeällä
hiljaisuudellaan oli Liina voittanut naapuriensa suosion, joten he
mielellään auttoivat häntä kun niin sopi.
-- Tuohan tänne myttysi niin hierotaan yksin väin, -- sanoi Pärmäskä.
-- Kyllähän minä ne itsekin -- -- taitaa tulla vaivaa -- -- olette
väsyneitä jo itsekin, -- eitti Liina.
-- Ei ne kenenkään selkää katkaise. Itse taidat olla hyvinkin
väsynyt. Annas elättää neljä henkeä vaimo-ihmisen tällaisena aikana,
-- sanoi suutarin vaimo.
-- Eihän heissä suurta elättämistä ole. Paavo ei niin palaakaan
ole syönyt moneen päivään. Lapset vähän kuluttavat, -- puhui Liina
jakaessaan vaatteet akoille.
-- Voi, voi sentään, Liina, kun minä muistan sinut neljä vuotta
sitten, kuinka korea olit; ja miten nyt saat laahustaa yöt ja päivät.
--
-- Siitä on niin pitkä aika. Olen melkein unohtanut entiset olemiset.
Enhän minä jouda ajattelemaan tyttöaikaista elämääni. --
-- Voi mun päiviäni, vai pitkä aika, neljä vuotta; vastahan sinulla
on nenänpää, eikä ijänpää. Paljon on vielä edessäsi ja tällaistahan
se on köyhän ihmisen elämä: yhtämittaista raatamista, väliin yön ja
päivän kanssa. Toisinaan istu laiskana ja odota nälkäisellä vatsalla,
mistä taas rahanpennin leiväksesi irti saisit. Vielähän sinun kelpaa
kun on tehdas turvanasi ja vakinaista tuloa, -- lohdutteli Pärmäskä.
-- Eikä Paavokaan kauvaa elä, -- sanoi suutarin vaimo.
-- Jestas sentään, enhän minä häntä kuolemaan toivo! -- huudahti
Liina, vastenmielisyydestä hätkähtäen kuvaillessaan Paavoa ruumiina.
-- Ei suinkaan siinä parantumisenkaan toivoa ole. Se mies kanssa
on koettanut omasta ja muittenkin puolesta ja huonosti vaan kävi.
Putosiko se siellä Helsingissä, vai mistä se verta alkoi sylkeä? --
kysyi Pärmäskä.
-- Putosi telineiltä. Ensin ei mitään tuntenut, eikä hoksannut
tapaturma-apua aikanaan vaatia, tuli kotiin sieltä ja oli hiljainen,
ei ollenkaan kuin ennen. Minun kävi kovin sääli ja kysyin usein,
mikä häntä vaivasi. Hän jaksoi kuitenkin kolme ensimäistä vuotta
maalailla; vasta tänä vuonna tuli turva sänkyyn. --
-- Se on ollut riuska mies, sanonut suoraan herroille asiat ja
kyllähän sen ymmärtää mikä siitä seuraa. Milläs köyhä oikeutta
hankkii? -- puhui Pärmäskä ojentaen pestyt vaatteet Liinalle.
Akat kahlasivat likomärkinä pihan poikki ja Liina kiipesi vinttiin
vaatteitaan kuivuulle hajoittamaan. Jokainen askel oli kuin
piiskanlyönti hänen heikolle selälleen. Alas tullessa pilkoitti
valo hänen huoneensa ovenraosta. Se oli suuri helpotus pimeässä
jännitetylle katseelle; mutta Liina huokasi: -- palaa suotta lasten
maatessa! --
Ovea avatessa sattui hänen katseensa Paavon luiseen leukaan ja
nenään. -- Kuinka teräväksi nenä olikin muuttunut ja harmaaksi,
silmät vaipuivat kuoppiinsa ja siristivät oudosti luomiensa alta. --
-- Paavo, -- huudahti Liina säikähtyneenä.
-- Liina, -- kuiskasi sairas hapuillen kädellään peitteen päällä.
Liina pani korvansa sairaan huulien eteen, pujotti kylmästä
kangistuneen kätensä sairaan luiseen kouraan ja kuunteli heikkoa
ääntä.
-- Jäät leskeksi; älä jätä lapsia -- -- lapsia. -- Ääni hävisi
korinaan ja silmät avautuivat. -- Lupaa, älä jätä! -- sanoi hän nyt
ääneensä.
Liina yritti irroittaa kättään, mutta sairaan sormet puristuivat
lujasti kuin rautakoura hänen ranteensa ympärille. Vielä sanoi
kuoleva selvästi: -- Aino, Aino, palellut tyttöseni! -- Sitten
purskui verta suusta ja sieramista tukehuttaen kauan kärsineen. Liina
auttoi kuolevaa mukavaan asentoon vasemmalla kädellään ja sulki hänen
silmänsä yritettyään irroittaa käsivarttaan. Mutta joka kerta kun
hän nykäisi rannettaan nytkähti kuolleen koko ruumis. Liinaa alkoi
kammottaa ja hätäisenä hän yritti irroittaa noita kangistuvia sormia
ranteestaan, lukien samalla rukouksia muististaan, tajuamatta omia
sanojaan.
-- Äiti, minä joitin! -- huusi Aino itkuisella äänellä ja herätti
Erkin. Molemmat lapset yltyivät ja Liina taisteli päästäkseen irti
kuolleen kammottavasta kättelystä.
-- Lapset, odottakaa, -- puhui hän hätäisesti ja taivutteli
yksitellen sormet irti ranteestaan. Vapaaksi päästyään juoksi hän
suoraa päätä naapurinsa suutarin ovelle huutaen:
-- Tulkaa, Paavo on kuollut! -- Sitten hän otti lapset pois
sängystä ja vei heidät suutarille. Hetken kuluttua oli suutarin
vaimo kerännyt koko huonekunnan ruumista korjaamaan. Hänen virttä
veisatessaan puettiin Paavo puhtaisiin ja nostettiin kovalle
vuoteelleen laudoille. Näitten puuhien ohessa alkoi Liinaa
värisyttää. Hänen hampaansa kalisivat, sillä pyykkituvassa kastuneet
vaatteet kylmäsivät syömätöntä ruumista ja kammottava jännitys
oli tyhjentänyt loputkin voimat. Uskovainen, hyvä suutarineukko
lähetti hänet huoneeseensa maata. Liina otti Paavon makuuvaatteet
ja riensi levolle. Kamalalta tuntui kääriytyä samoihin peitteisiin,
joissa vielä oli jälkiä hyytyneestä verestä, mutta väsymys kahlehti
vastenmielisyyden ja jäsenet hervahtivat lepoon.
-- Mikä kolina se oli? Oliko hän pudonnut sängystään? Ei, hän seisoi
sängyn vieressä vääntäen rannettaan irti Paavon kourasta. Voi, kuinka
sitä pakottaa, pakottaa niin että päätä huimaa ja sydän kirvelee ja
nuo silmät... Paavo, mitä sinä tahdot? -- Älä jätä lapsia! -- Paavo
älä purista noin, päästä irti; minun ranteeni katkeaa, laske irti,
minä rukoilen, laske! -- -- -- Missä hän on? Suutarilla lämpöisessä.
--
Uni hiipii uudestaan rauhaisena ja hyvänä virvoitellen väsynyttä.
Mutta päivä on armoton. Se ajaa uusiin huoliin ja vaivoihin, vaatien
vierimään virran mukana, pyörittämään kovanonnen ratasta, elämän
aaltoillessa rikkaana ja vapaana hänen ohitsensa.
Mitä hän nyt tekisi? Hänellä ei ollut varaa haudata miestään. Lainaa
ei saisi, sillä tavarat oli myöty ja syöty. Vaivaishoidolta saa,
sanottiin, pitää vaan ilmoittaa ja pyytää itse. Kyllä sieltä annetaan
ja miksi ei annettaisi? Olihan se heidän oma kassansa, johon kukin
oli maksanut monta vuotta. Omaansa sieltä kukin pyysi.
Liina oli kuin kone, joka väännettäessä panee rattaansa liikkeelle.
Odottihan Paavo laudallaan hautausta, vaivaishoidon hautausta.
Kaupungintalon raskas ovi narahti Liinan pelokkaana sitä avatessa.
-- Rappusia ylös ja oikealle, -- oli hänelle sanottu, -- tuonne
varmaankin, mistä kuuluu ääniä. --
-- Sinä olet sellainen maailman mätä-pilkku koko ihminen, ja ellet
tapojasi paranna viedään sinut pakkotyöhön, -- huusi joku mies
julmasti kiroten jatkoksi. Liinan piti sukkelasti vetää kätensä
pois ovenrivasta ja juosta alas rappusia. -- Ylöskö uudestaan? Ei
tällä kertaa, ennen kadulla kerjään; minä kerjään, ehkä joku hyvä
ihminen auttaa minua. -- Taas ovi narahti Liinan astuessa kadulle
ihmisvilinään harhailemaan heikkona ja viluisena ohuissa vaatteissa.
Hän aikoi ojentaa kätensä vastaan tulevia, hienoja rouvia kohti ja
pyytää almua, vaan ääni ei totellut. Kylminä vaelsivat ihmiset hänen
ohitsensa, sivumennen ihaillen hänen kärsimysten kaunistamia silmiään.
-- Ruveta puhuttelemaan outoa naista kadulla! Kuka tietää, mikä
hulttio hän on, ja harvoin kukaan muuten kurjuuteen joutuu. --
Liina hoippui kotiinsa peläten ja paeten noita ihmisiä, joilta oli
aikonut apua pyytää, turvasi köyhiin ystäviinsä, itki ja rukoili
heitä vielä kerran auttamaan ja saattamaan Paavon hautaan. Eikä hänen
turhaan tarvinnut pyytää. Paavo haudattiin kunnialla ja Liina sai
lahjaksi mustan puvun itselleen ja lapsilleen.
Ruumis ja mieli juhlallisessa väsymyksessä istui hän suruhuoneessa.
Muistot heräsivät horroksista poistaen nykyisyyden ja asettuen
omistajansa tuomariksi. -- Kyllä hän oli ollut sokea ottaessaan
Paavon. Niin, vaan äitini kohtalo. Olihan Paavo reipas mies -- --
ahnas hauki ja onneton, niin onnettomia me olimme! Aku tuli liian
myöhään ja Paavo oli armoton, julma -- jestas, sentään, mitä mieleeni
tulee! Eikö se ollut rikos kuollutta kohtaan? Kuka tiesi vaikka olisi
vielä kuulemassa ajatukset tässä vieressä.
Jäätävät väreet risteilivät ruumiissa, sydän pysähtyi, kunnes
paukahti uudestaan lujasti jyskyttämään ja kipeästi pakottamaan.
Onnettomuudet, ihmisteni kovuudet, omat erehdykset, kaikki ne siinä
ilkkuen nauroivat hänen heikkouttaan.
* * * * *
Liinan huone oli taas kalustettu. Akkunan edessä upeili pöytä
puhtaine liinoinensa, täynnä kaikenlaista sälyä. Siinä oli
punakantinen valokuva-alpumi, nelinurkkainen peili pienen lampun
varassa, koreita paperikukkia hohtavassa lasimaljassa, kampoja,
virsikirja, tuoksuva saippua, katekismus, lastenraamattu, postilla,
"Aarniometsän tyttäret", "Berliinin pyöveli", "Montekriston kreivi"
ja "Pariisin mysteeriot" rasvaisissa kansissa. Kuluneet kulmat
osoittivat kirjojen olleen ahkerassa käytännössä. Likaisten tapettien
rikkinäisyyttä peittivät kuvapaperit. Akkunan rumat, tummat puitteet
peittyivät valkoisten verhojen taa. Miellyttävä lämmin tuoksahti
tulijalle vastaan huoneeseen astuessa, sillä täällä asui pelkkiä
naisia puhtaine elämäntapoineen. Liina oli ottanut vuokralaisikseen
kaksi tehtaantyttöä saaden heiltä huoneensa vuokran. Muutenkin oli
nyt toimeentulo helpompaa kuin Paavon aikana. Liina ei vaan ottanut
reipastuakseen. Hänen suurissa sinisissä silmissään väikkyi samea
katse ja ryhti oli entistäkin koukkuisempi. Liikkeitten velttous ja
sieluton hymähdys todistivat elämään kyllästymistä ja toivottomuutta.
Aino hiipi öisin lähelle äitiään vetäen peiton päänsä päälle.
-- Kuinka sinä noin teet, -- kysyi äiti
-- Minä pelkään, -- kuiskasi lapsi.
-- Mitä tyhjää pelkäät, -- rauhoitti äiti, painaen lasta lähemmäksi
itseään. Lapsen nukuttua tunsi hänkin pelon hiipivän yhä lähemmäksi,
toimeentulon ja nälän pelon.
Ahtaat raha-ajat olivat pakottaneet tehtaita vähentämään työväkeä.
Joukottain siirtyi työttömiä ja leivättömiä toisille seuduille, mutta
joukottain jäi heitä kaupunkiin tarjoamaan työtänsä ala-arvoisesta
hinnasta vaikeuttaen siten toistensa toimeentuloa. Jälelle jääneitä
oli tehtaissakin vielä liian paljon, työtä ei riittänyt kylliksi;
moni sai odottaa tyhjin käsin päiväkaudet. Poistua ei saanut,
siitä oli sakko. Kuka voi sanoa millä hetkellä työtä tuotaisiin,
menisi vielä hukkaan sekin pieni ansio. Kyllähän siinä työttömänä
nököttäissä sattui mieleen kaikenlaista: katkeruus ja nöyryytys,
uhka ja suru, nuo työttömän työmiehen tutut mielialat. Vaan eihän
siinä muukaan auttanut, piti odottaa kärsivällisesti viikon loppuun
saadakseen vähintäin neljä, enintäin kymmenkunnan markkaa. Minnekäs
meni paremmilleen keskellä kylmää talvea.
Liina istui pieniruutuisen akkunan edessä pujotellen lankoja niisiin
ja kaiteisiin, kasvavan tytön kera. Työ oli pian loppuun suoritettu.
Kalvava pelko tämänkin niukan ansiolähteen kuivumisesta oli hänen
seuralaisensa odotustuntien hitaasti madellessa päivällisaikaan ja
iltaan. Häntä oli alkanut pistää rinnasta viime aikoina ja lyhyt,
kuiva yskä hävisi kuulumattomiin koneitten kohinaan, saaden yhä uutta
yllykettä tehtaan pölystä ja toivottomasta mielialasta. - Jos vielä
joutuisi sairashuoneeseen ja lapset -- -- --! -- Hän hytkähti; joku
seisoi vieressä.
-- Te olette kalpea kuin ruumis, -- sanoi ystävällinen työnjohtaja.
Liina ei vastannut.
-- Teillä on paha, kuiva yskä, menkää lääkärille! --
Hieno puna elostutti säikähtäneen poskia; hän oli odottanut
työnjohtajan sanovan: -- Menkää pois, teitä ei ensi viikosta alkaen
tarvita! --
Liina meni lääkärille; tehdashan sen maksoi.
-- Kävelkää raittiissa ilmassa, syökää voimakasta ruokaa. Pian on
kevät käsissä, ei tämä ole vaarallista, jos hoidatte itseänne, --
sanoi tohtori.
-- Hoitaisin itseäni! -- myhähti Liina katkerasti itsekseen; --
kuka sitten hoitaisi lapsiani, ja mistä minä sen voimakkaan ruuan
ottaisin, kun täytyy määräseltä syödä kovaa leipää, että lapsille
edes maitoon riittäisi, -- ajatteli Liina kotiin astuessaan. Tuuli
huuhteli värisevää vartaloa, mieltä karvasteli ja itku tuppasi
tulemaan; mutta hän nieli kyyneleensä, karkoitti mielestään kurjuuden
ja suunnitteli miten saisi riittämään tulot viikon menoihin.
Sunnuntaisin hän aina oli istunut kotona. Eihän hänellä ollut
kunnollisia vaatteita näyttäytyäkseen muitten joukossa. Nyt hän
ymmärsi tehneensä väärin, puri pään viimeiseltäkin turhamaisuuden
madolta ja meni lapsineen, rääsyineen puistoon. Raitis, keväinen ilma
antoi voimia ja rohkeutta nuorelle vaimolle. Hän tunsi vähitellen
vapautuvansa elämän raskaudesta, joka kaiken talvea oli kahlehtinut
häntä, saanut rinnan kutistumaan ja selän köyristymään ja ilkamoiden
iskenyt kyntensä uppiniskaisiin voimiin.
Näillä kävelyillään Liina näki kerran Annin hyvin puettuna, hattu
päässä kuin minkäkin rouvan, seurassaan eräs herra. Liinan mielestä
se mies oli pahannäköinen. Kuluneessa puvussa ja sairaan näköisenä
ei hän millään muotoa tahtonut tulla huomatuksi, vaan väistyi
syrjään. Akun hän myöskin tapasi, kerran puistossa istuessaan. Kyllä
he ennenkin olivat sivuuttaneet toisiaan kaupungilla, mutta aina
tervehdittyään jatkaneet matkaansa. Nyt tuli Aku hänen luokseen ja
alkoi puhella kuin ennen, kertoen viettäneensä hurjaa elämää.
Eräänä sunnuntaina astui Aku Liinan kamariin, kainalossa suuri pussi
ja käärö. Pussista ilmestyi vehnästä lasten suureksi riemuksi ja
ystävyys heidän ja Akun välillä oli sidottu. Tyttöjen kaupungilla
ollessa Liina nyt oli kamarinsa emäntä, hääräili kahvia punottavana
kuin nuori tyttö, auringon ja takkavalkean kilvan huonetta
lämmittäissä. Aku istui keijutuolissa tyytyväisenä ja tukevana
uudessa herraskaisessa puvussaan. Huoneessa oli kevät ja sunnuntai.
-- Toin sinullekin käärön, -- sanoi Aku hämillään. -- Nyt on huonot
ajat. On minulla sentään hyvä palkka. --
Liina ei vastannut mitään, silitteli vaan Ainonsa päätä tuijottaen
eteensä ja tuntien hurjaa halua heittäytyä Akun syliin, mutta hän oli
kuin lattiaan kiinni naulattu.
-- Joko sinä menet? -- huudahti Liina, Akun ovea lähestyessä.
-- Minä tulen ensi sunnuntaina puistoon, sinne missä viimeksi
tapasimme, tiedäthän. --
Kyllähän Liina tiesi hetken ja paikan. Siinä olivat he pitkän ja
pahan unen jälkeen heränneet ja kohdanneet taas toisensa.
Akun tuomassa mytyssä oli kymmenen markan seteli ja hamekangas.
Liina neuloi itselleen puvun sunnuntaiksi. Kun pehmeä vaate
kietoutui lämpöisenä hänen vartalolleen, hiipi mieltymys elämään ja
onnenunelmat sydämeen. Vapaassa luonnossa haihtui painostava tunne,
tukehutetut taipumukset heräsivät voimakkaina eloon vaatien kerrankin
tunnustusta. Kovaäänisesti puhellen he kulkivat käsitysten puistossa
ikäänkuin olisivat tahtoneet julki kuuluttaa sorrettua nuoruuden ja
rakkauden mahtia. He olivat hetken onnelliset. Mutta äkkiä Liina
muuttui umpimieliseksi.
-- Mikä sinun on? -- kysyi Aku.
-- Älä kysy! Minun ei olisi pitänyt tulla. --
-- Älä sano niin. --
-- Tiedätkö Aku, kun ajattelen entisiä aikoja, jolloin olin vapaa
ja onnellinen, ei ollut huolta mistään, en ollut väsynyt, enkä
kylmästä värissyt, en voi uskoa nyt olevani sama ihminen, en tajua
nykyistä onneamme. Kuinka voin sinun kanssasi naurain kulkea? Enhän
koskaan saa kyllikseni syödä ja Aino ja Erkki jäävät kuitenkin
puolelle vatsalle. Minulla on lapsia, vaan ei oikeutta hankkia edes
ruokaa heille ja itselleni kylliksi. Eihän riittäneet Paavonkaan
ponnistukset, vaikka oli luja mies. Vaivaistalo on edessämme, jos
hetkeksikään uuvun Se on minun piiskani ja painajaiseni, ennen
näännyn kuin sinne menen. Siellä on hulttioita, vaivaisia, sellaisia
raukkoja kuin minäkin! --
-- Älä nyt, Liina! Mistä se päähäsi tuli? Etkö sitten minua minään
pidä? --
-- Kyllä, mutta tiedätkös, minä pelkään Paavoa aina vieläkin,
varsinkin pimeinä öinä. Hän sanoi kuollessaan: -- älä jätä lapsia, ja
se huuto on nyt toisinaan korvissani ihan niinkuin hän sen silloin
sanoi. Juuri äsken nauraessani kuulin sen selvästi. --
-- No, mutta -- --! --
-- Kuule, onkohan sekin rikos Paavoa kohtaan, että toivon toisinaan
lapsia kuolemaan? --
-- Luuletko olevasi ainoa syntinen siinä asiassa? Kyllä kai ne
ovat luetut köyhät ihmiset, jotka lapsensa halusta pitävät.
Kyllä he kaikki toivovat, että Jumala juuri heidän lapsillaan
taivaanvaltakuntaa lisäisi. --
-- Voi, älä puhu noin. Pitäisinhän ne raasut, kun vaan voisin
ne hyvin elättää, vaan enhän minä voi. Ja se saattaa mieleen
kaikenlaista. Pelkään meidän väleistämme tulevan jotakin
onnettomuutta. Ehkä en saisi ajatella sinua, voisi vielä käydä niin,
että sinä joudut työttömäksi, paheksit lapsia, et tahtoisi elättää. --
-- No, no, älä nyt noin. Parempihan olisi, ellei heitä... vaan
kaihan nuo elättääkin jaksetaan. -- Akun tukeva käsi kietoutui
väsyneen vaimon vartalolle ja Liina tunsi ruumiissaan viehättävän
lämmön, painautui lähemmäksi ja antoi kyynelten vapaasti valua. Ne
sulattelivat rinnasta kovettunutta katkeraa palaa, joka söi kalvavana
tuskana elinvoimia ja nuoruutta. Sanat putoilivat hänen huuliltaan
kuin rakeet kesäiseltä taivaalta kirkastaen raskaan sään:
-- Tässä me toivomme lasteni kuolemaa, orporaukkojen, joille
vaivaistalon nurkka on kyllin hyvä, ihmisten ylenkatse ja kylmyys
ainainen osuus. Heillä ei ole sukulaisia, ei ystäviä, ei ketään,
kun heidät maailmalle ajetaan. Sellainenhan minäkin olen... Jaa,
tämä ainainen elämisen murhe! Tahtoisin kerran syödä hyvää ruokaa
kyllikseni, istua juhlapöydässä pehmeissä lämpöisissä vaatteissa ja
nukkua -- -- nukkua, kunnes uupumus olisi paennut ruumiista. Vaan
hyvä Jumala, se onni on meikäläiselle saavuttamaton! Näillä käsilläni
voisin sen yksinäni ollen itselleni hankkia, vaan meitä on kolme ja
minä väsyn ja tahdon heittää taakkani. Voi, äiti, äiti, sinä teit sen
ja minä kauhistun muistoasi! --
-- Kuule Liina, unohdetaan nämä asiat ja ajatellaan muuta. Etkö ole
koskaan ajatellut meidän matkaamme mökille? --
-- En ole uskaltanut. Silloin olisin kuitenkin väsynyt, eikä ole
ollut aikaa sellaiseen. --
-- Niin, köyhä ihminen ei saa syödäkseen, jos hän rakastaa, eikä
saa rakastaa, jos tahtoo kyllikseen syödä. Jaa, se on niin vietävän
surkeata tämä elämä, että väliin sappea kirveltää ja väkisinkin
harppaa pullon viereen ja unohtaa enemmän kuin saisi unohtaa.
Minäkin, näes, yritin upottamaan suruni ja upposin itse. Enhän ole
sama kuin neljä vuotta sitten. --
-- Minä olen pysynyt uskollisesti kahleissa -- voi, mitä minä sanon,
muutenhan olisin voinut periä äitini kohtalon. -- -- Neljä vuotta on
tosiaankin pitkä aika. Se on opettanut minut pelkäämään. Pelkään ja
epäilen kaikkea, sinuakin! -- sanoi Liina masentuneena.
* * * * *
Akun ja Liinan onnenkesä oli kuiva ja poutainen. Aurinko paahtoi
täydeltä terältä ihmisten kiihkeästi odotellessa sadetta. Vaan
harvoin pilvenhattara taivaalle nousi maanmiehen apeata mieltä
lohduttamaan. Pellot halkeilivat kuivuudesta, viljat kuivuivat ja
paikoin paloivat. Kaupungissa liikemies ja työmies hääräili otsa
hiessä ja kalvava huoli mielessä ansaitessaan perheelleen elämisen
varaa.
Ruskeina, vallattomina tepastelivat maalaisten lapset poutaisilla
tanhuilla sillä aikaa, kun kaupungissa murhanenkeli kulkutautien
haahmossa kulki talosta taloon, armottomasti niittäen ihmistaimet,
joita monta kymmentä joka viikko haudattiin. Liinan pikku Erkki
sai myöskin valkoisen kirstun, hienot puhtoiset liinat ympärilleen
ja kedon suloisia kukkia kruunukseen. Myrtinoksa kädessä saisi hän
astua enkelin taluttamana Jumalan valtakuntaan kirkassilmäisenä
valkosiipisenä enkelinä. Eihän Liina tätä ennen ollut ajatellut;
mutta nyt, kun hänen pieni Erkkinsä oli kutsuttu, uskoi hän halusta
taivaan pitojen olemassa olon. Kuinka äiti voisikaan sydänlehtensä
heittää mustaan multaan, ellei toivo lapsen ikionnesta täyttäisi
tyhjäksi jäänyttä sydäntä?
Kuolema oli toisen kerran tullut Liinan läheisyyteen. Ensin se löi
häntä mustalla siivellään, kauhun ja elämänraskauden varjossa,
Paavon kuolinvuoteella. Nyt se oli käynyt hymyilevänä, surumielisenä
vieraana, vieden pikku Erkin toivottuun onneen.
Ijäisyysmietteet eivät kuitenkaan saaneet pysyvää sijaa Liinan
mielessä. Hänen täytyi aina seurata todellisen elämän pyörteitä
voidakseen torjua ja väistää vastukset. Eipä silmä useasti joutanut
tähystämään taivaallisiin korkeuksiin, sillä virran kuumassa
juoksussa piili salakareja, jokaisessa käänteessä uhkasi paadet ja
keskellä suoraa juoksua kohosi terävä kivenkieleke jakaen sydänvedet
kahtia, rikkoen sopusointuisen rauhallisen kulun.
Jumalamietteet ja enkelit väikkyivät Liinan ajatuksissa ainoastaan
valonhetkinä. Tuskassa ja vaikeuksissa unohti hän pyytää mitään
Korkeimmalta. Hän oli kerran rukoukseen uskonut ja lapsena pyytänyt
Jumalaa lähettämään äitiään luoksensa. Pettymyksestään ei hän vielä
aikuisenakaan selvinnyt.
Toverien yhdistysriennot eivät myöskään häneen päässeet tarttumaan.
Ne olivat hämäriä hänelle kuin harmaa usva aamun koittaissa virran
yllä. Siellä pohjemmalla hän valui mukana voimattomana ahdingossa.
Aku oli kerran unohtanut itsensä ja omaisensa ja juovuspäissään
loukannut työnjohtajaa toveriensa ärsyttämänä. Hänet erotettiin
työstä.
Liina ei suuresti jaksanut hämmästyä tätä sanomaa. Hän oli vielä
kesäisen onnensa huumauksessa ja siitä oli vaikea herätä, niin
sanomattoman vaikea. Hän oli juonut onnea kuin janoonsa läkähtyvä ja
elänyt itsensä kylläiseksi ajattelematta huomista päivää; -- tulkoon
ja olkoon vaikka mikä! --
Vasta sitten kun hän yksin istui Ainonsa kera Akun lähdettyä
Helsinkiin työnhakuun, tuli vanha elämänmurhe takaisin. Yksi lohdutus
hänellä kuitenkin oli sai: kirjoittaa, tyhjentää sydämensä Akulle.