I.

Kesäkuun alkupäivien tuulet ovat tuoneet kuivuutta mukanaan.

Aurinko paahtaa täydeltä terältä, vaalea vihreys peittää maan, ja

puut ovat saaneet kesäisen vaippansa. Kevään tenhovoima laajentaa

kaupunkilaisten huonoon ilmaan tottuneet keuhkot ja herättää halun

saada yhä enemmän heittäytyä kesän helmaan. Virkistävä tuuli

leyhkii kolkoilla kaduillakin, joilta luonnon kauneus on tykkänään

karkoitettu.

Iltasin sylvähtää kymmentuhansinen tehtaalaisväestö kaupungille,

sen ahtaille pääkaduille, ainoaan puistokäytävään ja puistoon.

Koko kaupunki on jalkeilla; mutta turhaan etsii noitten tuhansien

ihmisten joukosta terveyttä uhkuvaa, reipasta nuorisoa. He ovat

kaikki kalpeita, puoleksi kehittyneitä, kauttaaltaan harmaita, tukka

tuhkanharmaa, iho samea, silmät sinisenharmaat, liikkeet kömpelöt ja

saamattomat.

Loppumattomissa jonoissa tulvivat he kuin virtaava vesi,

paljoudellaan vallaten katukäytävät, sysäten syrjään vastaantulijat

ja suunnaten kulkunsa samaa päämäärää kohti.

Tyynenä se virta vaeltaa, hiljaa loristen kuin tasainen puro. Se on

ainaisen, totisen työn ääressä taltutettua joukkoa, jolta ilo on

unohtunut tai unelmiksi häipynyt ja koneitten kolinaan yhtynyt.

Kesäisin saattaa tuo virta laajeta ja laskea vetensä vapaammilla

aloilla vellomaan; mutta talven tultua, kylmän yllyttyä, sulloutuu

virta kapeaksi, syväksi juovaksi kulkemaan totuttua uraa. Pisarat

etsivät turvaa toinen toisistaan, nauttivat yhdessä ilonsa, kestävät

liittyneinä vastuksensa, tuntien toisinaan suurissa joukoissa

sydämensä voimakkaana sykähtävän; mutta yksinäisyydessä yllättää

pelko.

Se pelko ajaa heidät, armottomana ruoskana uhaten, poikasina ja

tyttösinä koneitten ääreen saamaan samean ihon, kuihtuneen vartalon,

kömpelöt liikkeet ja matalat ajatukset. Se pelko pakottaa heidät

yhtymään mustaan virtaan silloinkin, kun halu pitää vapaammille

väylille. Se pelko asuu heidän sydänverissään ja vie heidät

määräämäänsä uraan.

Elämisen pakko on se pelko; mutta elämä on kova ja kylmä, ja se on

mustan virran pinnalle jään luonut.

Oudolle, parempiosaiselle on sen jää kovaa. Se sulaa kuitenkin

helposti lemmensäteillä sitä lämmitettäissä, avaa rakkauden katseille

syvyytensä, näyttää aarteita, kalliita helmiä, jotka syntyvät vaan

vesien alla, ahdingossa ja syvyyksissä.

* * * * *

Kesäkuun sunnuntaina vietti työväen urheiluseura juhlaansa puiston

kentällä. Joukottain riensivät sinne vanhat ja nuoret; ei ainoastaan

juhlan vuoksi, vaan näyttääkseen itseään ja kesäistä juhla-asuaan.

Isät kulettivat lapsiaan vaunuissa, joitten komeus oli silmään

pistävä vanhempien muuhun asuun nähden. Näivettyneet vaimot kulkivat

vieressä ylpeillen ja riemuiten pienokaistensa herraskaisista

ajoneuvoista. Olivathan ne todistuksena heidän rehellisistä

ponnistuksistaan hankkia lapsilleen parempaa hoitoa kuin he aikoinaan

itse olivat saaneet.

Eteenpäin kirjavassa jonossa suunnattiin kulku kenttää kohti.

Nuorilla oli varaa käydä aituun sisään ja maksaa lippu, mutta

perheelliset pysähtyivät ulkopuolelle kuuntelemaan soittoa ja saamaan

osansa juhlan huipusta. Lapset kirkuivat riemusta kelliessään

nurmella auringonpaisteessa. Olipa tämä sentään toista kuin

likaisissa pihoissa ja kadulla mylleröiminen.

Aituun sisällä suoritettiin juhla-ohjelmaa, johon kuului muun muassa

Paavo Hartikan mahdikas puhe. Siinä ei säästetty kapitalisteja

enempää kuin tuota suurta työväestön laumaakaan, joka ei tajunnut

aatteita eikä vapautta eikä kuulunut järjestyneihin tai työväestön

kermaan, -- johon puhuja nähtävästi itsensä luki.

Kentän arvokkaimpaan laitaan, missä juhlan sankaritkin liikkuivat,

Paavo Hartikka saattoi seuralaisensa Liinan ja Annin. Tytöt olivat

hienoissa kesäpuvuissa, mutta kummallakin oli harsoliina eikä hattua.

Tämä se oli Paavoakin aina äköittänyt ja hän oli sanonut:

-- Kaikkien naisten pitäisi käydä hatussa; sitten kerrankin

säätyerotus häviäisi. --

Mutta Anni oli tokaissut:

-- Ei herruus hatussa ole! -- ja Paavo oli kauniisti omistanut tytöt

seuralaisikseen ilman hattua.

Liina, hento, vaalea tyttö, jonka siniset lapsensilmät ujosti

tarkastivat ympäristöä, kätki punastuvat kasvonsa huiviin,

huomatessaan Paavo Hartikan tulisen silmäyksen kiintyneen itseensä.

-- Ei tuo sinun Paavosi olisi hullumpi mies, ellei liikanainen

itserakkaus jo kauas hohtaisi, -- sanoi Anni toverilleen Paavon

mentyä puhettaan pitämään.

-- Minun Paavoni! Mitä sinä höpiset? -- jupisi Liina.

-- No, ei ainakaan hän minua hännystele. Herraskainen ja hieno sen

olla pitää, joka Paavolle kelpaa. --

-- Aina sinä pistelet. --

-- Ja sinä otat kaikesta nokkaasi. Jos minua joku kosiskelisi,

niin... pöhö pihlaja, mitäs tästä? Ethän vaan vetistele? -- huudahti

Anni levottomana nähdessään Liinan kätkevän kasvonsa nenäliinaan.

-- Enkö saisi hikeäkään naamaltani pyyhkiä? --

-- Kas, tuolta Paavo jo tuleekin! -- huudahti Anni, kun mies astui

heitä kohti puheensa päätettyään. -- Kyllä hänessä nyt on miestä;

jospahan olisi, maalisuti kourassaan, puoleksikaan noin ylpeä. --

-- No, miltä tuntuu? -- kysyi Paavo tytöiltä. Hän oli roteva, nuori

mies, ja hänen katseessaan asui vielä henkisesti kehittymättömän

tuijottava ilme, huolimatta hänen mahtavasta puheestaan.

-- Kiitoksia saarnasta, -- sanoi Anni.

-- En minä saarnaa, teroitan vaan ihmisille aatteita, vapautta, joka

kaikille kuuluu, vapautta elää ja nauttia kuten itse kukin haluaa. --

-- Niinkuin kapitalistitkin, -- sanoi Anni naurahtaen.

-- Te ette sitä asiaa ymmärrä! -- tiuskasi Paavo tulistuen Annin

pilkallisesta äänestä.

-- Höm, suus' kiinni suutari, kun räätäli puhuu! -- tokasi Anni.

Kentän poikki astui luiseva mies, jonka tulipunainen kravatti hohti

auringonpaisteessa.

-- Kassi Konttinenkin on täällä, -- sanoi Paavo odottaen, että tuo

merkkimies hänetkin huomaisi.

-- Sekö runoniekka? -- kysyi Anni.

-- Lähdetään kävelylle näkötornille päin, -- ehdotti Paavo. Annin

läsnäolo ärsytti häntä, sillä silloin oli Liina aina saavuttamaton.

-- Niin, eihän tässä voi särkiäkään paistaa, -- sanoi Anni terävästi

hyvin tietäen Paavon mielialan.

Liina, tuntien riitaisuutta ilmassa, siirtyi lähemmäksi Annia ja

nykäsi häntä varottavasti käsivarresta.

-- Ei särjet teidän koukkuunne pyri, -- pisteli Paavo takaisin.

Runoilija seisoi portilla ahmien silmillään kirjavaa näkyä kentällä,

ikäänkuin hän olisi tahtonut sen sieluunsa nielaista. Hän liittyi

seurueeseen.

Pian he olivat tornin huipulla, nojasivat kaidepuuhun ja ihailivat

tuttuja näköaloja.

Liinan sinisissä silmissä kuvastui lapsellinen ilo. Mikä noitten

silmien pohjasävy oli, sitä ei Paavo Hartikkakaan olisi kyennyt

selittämään, vaikka hän ahkerasti oli tutkinut tuon hiljaisen tytön

silmissä asuvaa tenhovoimaa. Nyt hän ei enää kysynytkään. Liina

oli hyvä sellaisenaan. Muut ihmiset olivat kyllä typeriä, elleivät

vapautta ja aatteita ymmärtäneet, vaan Liinan ei tarvinnut niihin

puuttua.

-- Rakkauden sokeutta! -- oli Anni huoannut, kun näistä asioista oli

puhe tullut.

Anni katseli veitikkamaisesti molempien miehien innostuneita

viittailuja. Hänen leveillä poskillaan hohti terveydenpuna ja ohuet

huulet puristuivat pilkalliseen hymyyn. Ehdottomasti olisi hymy ollut

katkera, ellei pieni pystynenä ja pyöreät silmät olisi sen kärkeä

katkaisseet.

-- Katsokaa nyt tuota savupiippujen paljoutta! Kuinka monta uunia

niiden juurella hehkuu, ja kuinka monet tuhannet niiden ääressä työtä

tekee! Tunnen rintani paisuvan ylpeydestä saadessani laulaa heille

kaikille! -- huudahti runoilija viittaillen mahtavasti käsillään.

-- Vähäänpä sinä, miekkonen, tyydyt. Ei, herrana täällä olla pitää!

-- sanoi Paavo riuskasti, seisten hajasäärin tornin lattialla.

-- Ainakin yritätte olla herrana täällä tornissa. Otattehan nytkin

suuremman tilan kuin me kolme yhdessä, -- puhui Anni.

-- Mies paikkansa pitää, huono tieltä tyrkätään. Herroiksi sitä elää

pitää eikä olla kenenkään orja! Saatte vielä nähdä, kuinka suuretkin

tehtaat keikahtavat, kun vaan työmiehissä on yksimielisyyttä! --

Paavo sipaisi hatun päästään, heilutti sitä ilmassa ja löi kätensä

tornin kaidepuuhun niin varmana kuin hänen hurjat toivomuksensa jo

olisivat olleet toteutumaisillaan.

-- Tule pois, Liina, täällä käy olo vaaralliseksi, sillä muutamat

alkavat jo höpertyä, -- sanoi Anni iskien silmänsä Paavoon.

-- Mennään vaan, etteivät pienet tirakat tukehdu. Heistä ei ole näin

yläilmoihin, -- pisteli Paavo äkeissään.

-- Pienet tirakat eivät tartukaan liian karkeisiin koukkuihin. Niitä

ei vaivaa suuruudenhulluus, -- tiuskasi Anni.

-- Peijakas, kuinka olettekin ärtyisellä päällä. Eihän vaan jonkun

koukku repele sappeanne. --

Liina ja runoilija seurasivat vaieten tätä kiistaa. Annilla oli taas

pureva vastaus huulillaan, mutta Liina tarttui hänen käteensä.

-- Mennään pois. Älä viitsi! -- sanoi hän ystävälleen.

-- Totta puhuen, koska teidän lakkonne alkaa? kysyi runoilija

Paavolta tiellä.

-- Hitto sen tiesi, miehiä jänestää. --

Tienhaarassa seurue hajaantui.

-- Seuraa sinä tuota kyrmyniskaista ahventa. Sen piikit eivät tunnu

sinun pehmeässä nahassasi, -- sanoi Paavo työntäen toverinsa Annia

kohti.

-- Että ahnas hauki saa niellä sileän salakan! -- huusi Anni

poistuessaan runoilijan kanssa.

Liina ja Paavo kulkivat hetken aikaa ääneti.

-- Sait kai kirjeeni? kysyi Paavo.

-- Sain. --

Kumpikaan ei katsonut toiseensa.

-- Mitä siitä sitten niinkuin tuumit? -- Paavo yritti lyömään

leikiksi luoden tutkivan silmäyksen tyttöön; mutta Liina astui

vakavana, katse maahan kiinnitettynä.

-- En tiedä, -- sanoi hän lopulta.

Paavo huomasi Liinan punastuvan. Samalla nousi veri hänenkin päähänsä

ja sydän löi rajusti, mutta hän oli päättänyt saada varmuutta tänään

ja kysyi rohkeasti:

-- Liina, mennäänkö kuulutukseen? --

He istuivat penkille käytävän viereen ja Paavo yritti kietoa

käsivartensa Liinan vyötäselle, mutta tyttö väisti.

-- Ei nyt. Joku voisi nähdä! -- huudahti hän hätäisesti ja hyppäsi

polulle. Paavo ei uskaltanut pidättää häntä ja Liina astui reippaasti

kotia kohti.

-- Huomenna illalla tulen luoksesi ja silloin päätämme asian, --

sanoi Paavo hyvästellessään.

* * * * *

Neljän viikon kuluttua olivat he naimisissa. Liinan asuintoverina

oli ollut Anni. Hän muutti pois ja Paavo tuli sijaan. Siinä koko

temppu, eikä se suuria mullistuksia tehnyt Liinan elämässä. Hän kävi

säännöllisesti tehtaassa kuten ennenkin.

Niin kävi kuin Anni sanoi: ahnas hauki nieli sileän salakan.

* * * * *

Paavo puuhasi entistä kiihkeämmin maalarien työlakkoa. Runoilija

liehtoi työväen äänenkannattajassa taistelu-intoa haluttomiin,

joilla oli suuret perheet elätettävänään ja nälkä edessä niin pian

kuin ansiot ehtyisivät. Paavo piti puheita aatteista ja vapaudesta,

verenimijöistä ja työväen liittoutumisesta.

Kaupungissa rakennettiin kahta suurta taloa, joista riitti työtä koko

kaupungin maalareille kesäkuukausiksi. Maalarit tahtoivat päästä

päiväpalkoille, mutta rakennuttajat tarjosivat työtä urakalla. Asia

muuttui kireäksi töitten kiireellisyyden vuoksi.

Eräänä iltana huomasivat lakkolaisten asettamat vahdit työmaalle

saapuneen vierasta väkeä ja asettuneen puolivalmiisiin huoneisiin

asumaan. Pahaa aavistaen he kysyivät yövahdilta, mitä miehiä nuo

olivat.

-- He, niitä Helsingin maalareita, -- sanoi mies.

-- Vai niitä! -- Paavo hyppi vihasta ja koko miesjoukko sadatteli.

Pidettiin neuvottelu.

-- Kaihan käsittävät, kun asian kuulevat. Työmiehiähän hekin ovat. --

-- Elleivät ymmärrä muuten, niin kyllä tuo opettaa, -- sanoi muuan

mies, jolla oli nyrkit kuin moukarit.

-- Rökitetään heitä! -- huusivat useat.

-- Ensin neuvotellaan, -- sanoi Paavo.

-- Niin, ensin neuvotellaan, -- huusivat kaikki. Seuraavana aamuna

menivät he helsinkiläisten työnjohtajan puheille. Näres tuli heitä

vastaan hyvin arvaten asian. -- Mitä asiaa? -- kysyi hän, tiukasti

katsoen miehiin, kädet housuntaskuissa.

-- Kyllä teidän sakkinne on joutunut väärään paikkaan. Tämä on meidän

työmaata. Kun sen nyt tiedätte, ette suinkaan aijo jäädä tänne! --

sanoi Paavo, tuimana hänkin.

-- Työ on nyt meidän eikä siihen tule kenenkään mitään! -- tiuskasi

Näres kääntäen selkänsä miehiin ja poistui.

Siinä miehet seisoivat korvallistaan raapien.

-- Se on tehtävä, -- sanoi Paavo synkkänä.

-- On, on! Kyllä ne vielä... senkin käet! -- miehet murisivat kuin

ärsytetyt karhut.

-- Tänä iltana yhdeksältä. Hakekaa kaikki meidän miehet. Aseet

mukaan, -- kuiskasi Paavo lähemmille tovereille. Silmät kiiluvina ja

nyrkkiä puiden taskuissaan, palasivat miehet kukin kotiinsa.

Koko vuoden ansio oli nyt luiskahtamaisillaan sivusuin ja se tiesi

nälkää.

-- Työnjohtajan konttori on alakerrassa ja sinne pääsee akkunasta.

Me tulemme vähitellen: kaksi, kolme kerrallaan, ettei näyttäisi

hyökkäykseltä, ja pujahdamme akkunasta sisään. Käytävissä ja

huoneissa on pimeä, sillä akkunat ovat laudoilla tukitut, -- selitti

Paavo.

Illalla kiersivät miehet rakennusta, kulkien muina miehinä.

Yövahdin siirryttyä kulmasta, pujahti Paavo parin toverinsa kera

akkunasta kellarikerrokseen. Toiset seurasivat, ja kun kaikki olivat

kerääntyneet konttorin ovelle, astui Paavo rivakasti huoneeseen.

Näres seisoi pöydän päässä, himmeä lamppu edessään. Hän ei näyttänyt

hämmästyvän.

-- Vielähän te nytkin täällä liikutte. Onhan vieraita kielletty

tulemasta työmaalle. Sen toki tiedätte! --

-- Sen tiedämme, vaan kuka täällä on luvatta? Te juuri olette

tungettelijoita. Nyt puhutaan suoraan; luopukaa, taikka -- --! --

huusi Paavo.

-- Taikka --! -- huusi Näreskin astuen askelen lähemmäksi.

-- Meitä on monta ja kyllä me vertoja vedämme helsinkiläisille

käille! --

-- Heittäkää uhkaukset. Katsokaa tätä! -- sanoi Näres, kylmästi

ojentaen revolverinsa miehiä kohti.

-- Ei se auta! -- huusi Paavo syösten Närestä kohti. Samassa

revolveri laukesi ja Paavo peräytyi toveriensa luo pidellen

käsivarttaan. Hampaitaan purren tuskassaan ja vihoissaan hän huusi:

-- Ellet, kirottu koira, heitä pois tuota revolveria, niin kyllä

teidät...! --

Revolveri laukesi toisen ja kolmannen kerran yli miesten päitten,

eikä kukaan uskaltanut lähestyä Närestä.

-- Älkää luulko, että te urakkaa saatte. Sitä eivät mestarit anna

teille tämän jälkeen millään ehdolla, vaikka minut tuhoaisittekin, --

sanoi Näres nähdessään veisten miesten käsissä välkähtelevän.

Helsinkiläiset alkoivat tunkeutua puolihämärään konttoriin,

laukaukset kuultuansa.

-- Ulos täältä rauhanhäiritsijät! -- huudettiin joka haaralta.

Nyt seurasi kamala käsikähmä; mutta miehet olivat selviä ja

hillitsivät sen verran sisuaan, ettei ketään tapettu. Muutamat

helsinkiläiset saivat kelpolailla selkäänsä, eikä kukaan heistä

uskaltanut tämän jälkeen iltaisin liikkua syrjäkaduilla.

Seuraavana päivänä pidettiin poliisitutkinto, jossa ei kuitenkaan

mitään tullut ilmi.

Mestarit kutsuivat kokoon oman kaupungin maalarit ja lupasivat heille

työtä samoilla ehdoilla kuin helsinkiläisillekin, jos luopuisivat

Paavo Hartikasta, sillä hänelle ei työtä annettaisi, ei koko

kaupungissa.

Miehet katsoivat salavihkaa toisiinsa ja maahan. Hetkeen aikaan ei

puhuttu.

-- Myykää, pelastakaa nahkanne! -- huusi Paavo ja syöksyi ulos

huoneesta.

-- Kyllähän tätä rähinää jo on ollut kylliksi, -- sanoi muuan vanha

mies. -- En minä suinkaan esteitä pane. --

Asia pidettiin sovittuna ja Paavo uhrattiin.

Seuraavana aamuna, ennen Liinan työhön lähtöä, ilmoitti Paavo

lähtevänsä Helsinkiin työnhakuun. Liina, joka ei ollut selvillä

Paavon hommista, katsoi häneen suurin silmin.

-- Myivät minut nahkansa pelastimiksi, ne saappaat, herrojen orjat! --

-- Etköhän sinä sentään ole liian kiivas? Sellainen tuottaa häiriötä

ja riitaa, -- uskalsi Liina muistuttaa.

-- Jospahan tulisikin oikein hemmetinmoinen sekasoppa! -- huusi Paavo

mättäen vaatteita matkakirstuun.

Liinalle oli yhdyselämä Paavon kanssa ollut suuri pettymys. Miten

hän oli pettynyt ja mitä hän oli ennen naimistaan toivonut, sitä

ei Liina olisi kyennyt selittämään. Hän vaan tunsi, ettei tämä nyt

ollut oikeata avioelämää. Kuitenkin hän toivoi tulevaisuudessa

muutoksen tapahtuvan, mietti itseksensä ja taivutteli luonnettansa

Paavon mukaiseksi, sillä sitä tietä hän luuli saavuttavansa toivotun

muutoksen.

Nyt, kun Paavo äkkiä katkaisi tämänkin mahdollisuuden, ilmoittaen

lähtevänsä maailmalle epämääräiseksi ajaksi, sykäytti se niin pahasti

sydäntä. Mutta samassa nousi toinen ajatus: -- olenhan jälleen vapaa!

-- Eihän siinä mitään merkillistä ollut, aivan tavallinen tapahtuma;

useinhan työmies jättää perheensä, saati lapsettoman vaimonsa, eikä

palaa milloinkaan, sitoo uusia lemmenliittoja ja muodostaa perheen,

eläen kaikessa rauhassa ja unhottaen vihityn vaimonsa siksi, kunnes

sattuma tai oma etu tai pakko johtaa hänet oikean vaimonsa luokse.

Tämä katsantokanta oli niin juurtunut Liinankin mieleen, että hän nyt

tunsi vapautuvansa. Ja kun hän oli antanut viimeiset rahansa Paavolle

eväiksi, pääsi helpotuksen huokaus; hän oli ikäänkuin ostanut itsensä

vapaaksi tuosta miehestä.

* * * * *

Paavon mentyä jatkuivat entiset ystävyyden välit Liinan ja Annin

kesken. Iltaisin he yhtyivät kaduilla ja puistossa tulvivain ihmisten

virtaan. Leväten toistensa seurassa puistikon penkillä, he nytkin

katselivat suihkulähteen säännöllistä pulppuamista, kun syvä miesääni

herätti heidät epämääräisistä ajatuksista.

-- Hyvää päivää! --

Kummankin katse kohtasi nuoren, hartevan miehen, jonka syvät, siniset

silmät hymyillen katsoivat vuoroon kumpaankin tummien, tuuheitten

kulmien alta.

-- No, hyvää päivää. Akuhan se on. Kas, kun en tuota heti hoksannut!

-- huudahti Anni, levittäen ohuet huulensa hymyyn, toverin vaietessa

tapansa mukaan. Kuitenkin osoitti Liinan silmien tummentunut välke ja

lapsellisen suloinen ilme kasvoilla mieluisten tunteitten heräämistä.

-- Mistä sinua nyt tuodaan? -- uteli Anni.

-- Täällähän minä nyt olen konepajalla. Onhan sitä tullut maailmaa

vaellettua. --

-- Taitaa sentään kotipaikka vetää puoleensa. --

-- Siellä se on koti, missä leipäkin, -- sanoi Aku hymyillen.

-- Oletko perheellinen mies? -- kysyi Anni.

-- En maar, sentään, -- tokaisi Aku hämillään.

-- Mitä merkillistä sekään olisi noin pulskan miehen! --

-- No, Anni, -- varotti Liina.

-- Höm. Kuinka kauan olet ollut täällä? --

-- Pari viikkoa. --

-- Emmekä ole ennen sattuneet tapaamaan! --

-- Olen minä nähnyt, vaan en arvannut tulla lähemmäksi. -- Akun

katse sattui Liinaan samalla kun tämä kiinnitti häneen suuret,

salaperäiset, hymyilevät silmänsä ja he punastuivat kumpikin.

-- Mitä sinä pelkäsit? kysyi Anni.

-- Te olette niin muuttuneet. --

-- Niinhän sinustakin on tullut mies ja -- -- -- Anni keskeytti

lauseensa, sillä Aku ei näyttänyt kuuntelevan hänen sanojansa,

katseli vaan Liinaa, joka käytävän ahtauden vuoksi astui heidän

edellään.

Lapsuuden toverin näkeminen palautti Annin, niinkuin hänen

ystävänsäkin, mieleen ne muistot, jotka selvinä kuvina sinne olivat

painuneet; mutta Anni ei tiennyt, että Akun ja Liinan sydämissä asui

rikkaampia ja rakkaampia kuvia, joihin ei hänellä mitään osaa ollut.

-- Muistatkos niitä kansakoulun aikoja? -- jatkoi Anni, -- kun me

asuimme Armonkalliolla ja olimme talosilla, me kolme aina yhdessä.

Sinä, Aku, olit herra, muka, kävelit tikku hampaissa ja kädet

housuntaskuissa. Liina oli rouva, muistatkos sinä, kun pitelit

lepänoksaa pääsi päällä suojana, se oli muka päivänvarjo, ja puhuit

jotakin sekamelskaa, ruotsia, näes. Ja minä, tietysti minä olin

piika. -- Anni nauroi herttaisesti.

-- Se talosilla olo sai surkean lopun, -- sanoi Aku muuttuen äkkiä

synkän näköiseksi.

-- Niin, sinähän löit kuoliaaksi Helmiskän porsaan, kun se tuli

meidän koppiamme tonkimaan, eikä se muija antanut meille pahaakaan

rauhaa sen jälkeen. Äitisikin muutti sitten pois. --

-- Älä puhu, -- kuiskasi Liina Annin korvaan, mutta Aku kuuli sen ja

katsoen Liinaan hän sanoi:

-- Ne ajat ovat elävänä kuvana minun mielessäni; varsinkin se junalta

tulo. --

-- Mikä se sitten oli? Siitä en minä tiedäkään, -- sanoi Anni

vilkasten Liinaan; mutta hän oli kuin suljettu kirja, katsoi vaan

eteensä käytävälle.

Anni ei jatkanut keskustelua, sillä vaistomaisesti hän aavisti Akun

mielialan. Akun isä oli ollut rajuluontoinen ja juovuspäissään

tappanut miehen. Anni muisti vielä, miten katupojat huutelivat

Akulle: -- murhaajan poika! --

Seuraavina iltoina, kun nuoret tapasivat toisensa, olivat entisyyden

ikävät muistot haihtuneet. He elivät nykyisyydessä syttyen uusiin,

voimakkaisiin tunteisiin, jotka kohtalon voimalla määräsivät heidän

vastaisen elämänsä juoksun.

Anni muuttui vähitellen iloisesta umpimieliseksi. Toisinaan hän

tokaisi jonkun purevan sanan, jotta Liina hätkähtäen katsoi Akuun,

jonka tulinen silmäys ajoi punan hänen poskillensa. Liina tunsi

aina sen katseen suojassa suurta turvallisuutta ja samalla salaista

yhteyttä lapsuuden toveriin.

Eräänä sunnuntaiaamuna koputettiin Liinan ovelle ja Aku astui sisään

hymyillen hämillänsä.

-- Etkö lähtisi kävelemään, Liina? --

-- Onko Annikin tullut? -- kysyi Liina ollen ikäänkuin Anniin kiinni

kasvanut sen jälkeen kun Paavo hänet jätti. Akun kanssa kahdenkesken

olo tuntui hänestä luonnottomalta; mutta Aku oli päättänyt olla

rohkea.

-- Ei ole, mennään kahden vaan, -- sanoi hän varmasti. Se vaikutti.

Liina sitoi huivin päähänsä, otti nisuleipää evääksi ja kahden he

lähtivät sunnuntaikävelylle.

-- Minne menemme? -- kysyi Liina.

-- Kauas. --

-- Kuinka kauas? --

-- Metsään. --

-- Mennäänpä sinne mökille! -- huudahti Liina äkillisen mieliteon

valtaamana.

-- Sinne minäkin tarkoitin. Olisin vaan tahtonut viedä sinut

lähemmäksi, kunnes olisit arvannut. --

-- Vieläkö se mummo mahtaa elää? --

-- Hän olisi jo hyvin vanha. --

-- Muistatko sinä niitä aikoja? -- kysyi Liina uneksiva ilme

kasvoillaan.

-- Muistan kyllä. Kaikki minä muistan, varsinkin päivän, jolloin

mökkiin muutettiin. Samana päivänä vietiin isäni raudoissaan

asemalle. Hän laahusti raskaasti jalkojaan ja kahleet kalisivat ja

Helmiskä huusi ilkeästi: -- Seppä on takonut itselleen kovat ketjut.

-- Sinä sanoit Helmiskälle: -- Eipäs, pahat ihmiset ne panivat

Akun isän jalkoihin. -- Minä tartuin sinun käteesi ja yhdessä me

marssimme sitten Armonkalliolle. Kun pojat taas huutelivat: --

murhaajan Aku! -- otin minä nyrkin kokoisen kiven ja aijoin heittää

irvistelijöihin; mutta sinä tartuit käsivarteeni ja vaarallinen

kivi putosi sivullemme. Tämän sinä kyllä muistat! -- puhui Aku

hellästi silmäillen lapsuuden ystävää, kiitollisena siitä, että sai

täyttä sydäntään tyhjentää silmin nähneelle ja sydämin tunteneelle

toverilleen.

-- Muistan kyllä, ja senkin, kun yhdessä äitisi kanssa juoksimme

tätä polkua ja keräsimme käpyjä minun helmaani lehmiksi uuteen

taloomme. Sinne ei pitänyt Annin päästä, sillä hänkin oli sanonut --

muistatko? -- Aku nyökäytti päätään ja Liina puhui iloisesti, vastoin

tavallisuuttaan vapautuneena kainoudestaan ja harvasanaisuudestaan.

Aurinko välkehti lehtopolulla taittaen säteensä korkeitten

honkien kellertäviin kylkiin. Metsän hiljainen humina säesti

lapsuudenystävien muistoja, jotka unesta heränneinä kuiskivat kiviltä

ja mäiltä.

-- Katsos, tuon kivenkin minä muistan, -- sanoi Liina. -- Tässä me

auringon paahteessa nukuimme odottaessamme äitiäni, joka ei koskaan

tullut. --

-- Muistanhan minä. Sinä nukuit itkien minun syliini. --

-- Et sinä aavistanut, kuinka minä silloin kaipasin omaa äitiä.

Minä häpesin, niin, se oli kauhea häpeä, ettei minulla ollut äitiä

niinkuin toisilla lapsilla. Olisinhan minä isänkin mielelläni

pitänyt, niinkuin Annilla oli, ja sitten olisin kovin juhlallisesti

tahtonut sanoa: -- äiti on kuollut. -- Sinua minä usein kadehdin. Kun

äitisi toi rievää ja antoi sinulle, olin oikein vihainen äidillesi.

Kyllä hän aina antoi minullekin, mutta minä olisin tahtonut saada

omalta äidiltäni. --

He olivat saapuneet varsinaiseen metsään, jossa lehtevät koivut ja

lepottavat haavat huokasivat syvään, ikäänkuin Liinan kertomus olisi

herättänyt niissä myötätuntoa. Nuoret kääntyivät katsomaan astumaansa

tietä kaupungin puiston korkeitten honkien suojassa.

-- Muistatko vielä, kuinka me täällä polulla rukoilimme, että

Jumala lähettäisi äitini tänne Lepolan mummon mökille. Olihan mummo

vakuuttanut, että Jumala kuulee. Tässähän me odotimme. --

-- Tiedätkö, mitä minä rukoilin? Mahdottomuuksia. Minä rukoilin isäni

vapaaksi pääsemistä ja sen teon olemattomaksi julistamista. Sitten

odotin monet ajat isää kotiin, vaan kun ei häntä kuulunut, rupesin

minä pelkäämään. Se jokin, se pahansuopa voima, joka oli isänikin

vienyt, se vaani minua joka kiven ja kannon takana, puun juurilla

ja pimeässä viidakossa. Tuskin uskalsin päivällä olla yksinäni.

Toisinaan se ahdisti minua unissakin ja minä painiskelin sen kanssa

ja huusin raivoisasti, kunnes heräsin omaan huutooni. Vielä nytkin

tulee joskus tuo uni minua vaivaamaan. --

-- Katsos, tuollahan mökki onkin! Voi, kuinka se on pieni ja matala.

Oliko se silloinkin noin pieni? Ei, Aku, olihan se paljon suurempi.

Nuo rikkinäiset ruudut ja rääsyt akkunassa sen noin rumaksi tekevät.

Mennään sisään. --

-- Ei tänne pääse. Ovi on lukossa, -- sanoi Aku ovea ryskyttäen.

-- Katsotaan akkunasta. Minä tahtoisin nähdä pesän ja pöydän ja

hyllyn ja sängyn, missä mummon kanssa nukuin. Tehän makasitte

lattialla. Kuule, nosta minua hiukan, hiukan vaan! --

Kurjan, matalan mökin nähdessään unohtivat lapsuudenystävät koko

maailman. Tämän yhteisen kodin seinuksella he olivat sisaruksia.

Täällä he olivat isättömänä ja äidittömänä löytäneet turvan,

piiloutuneet maailmaan pilkalta ja häpeältä, joka jo aikaisella iällä

oli heihin ilkeät nuolensa ampunut ja opettanut kiihkeästi kaipaamaan

sitä, mikä kaikille lapsille on siunatun, onnellisen elämän ehto,

kodin rauhaa ja rakkautta. Vieläkin täytti sama kaipuu heidän

sydämensä ja he vapisivat kiitollisuudesta seistessään tämän kurjan

asumuksen luona, joka kerran oli heille edes hiukan kodintunnetta

suonut ja vieläkin seisoi heidän pyhien lapsuusmuistojensa

todistajana.

-- Ei siellä ole muuria eikä sänkyä eikä pöytää eikä lattiaakaan! --

huudahti Liina masentuneena. -- Se on tyhjä, ihan tyhjä! Miksi he

ovatkin sen paljaaksi raastaneet? Miksi emme tulleet tänne ennemmin?

-- Liina peitti kasvonsa ja itki hiljaa, niinkuin itkee vanhan

ystävän kuolemaa.

Aku silitteli hänen päätään eikä hennonnut puhua. Siinä he

aurinkoisella seinustalla seisoivat, kuten ennen lapsina talosilla

ollessaan. Se hetki sitoi heidät muistojen kaihoisella rauhalla.

-- Tässä on niin hyvä olla, -- sanoi Aku, yhä pidellen Liinaa kädestä.

-- On. --

Mutta todellisuus nousi varmasti kuin usva kosteasta maasta heidän

rauhoitettuihin sydämiinsä; ja usvan haihtumista seurasi paahteinen

keskipäivän aurinko. Se poltti hehkuvana tulena Akun tulisessa

katseessa ja tunkeutui huumaavana lämpönä Liinan sydämeen.

Liina veti hiljaa kätensä pois Akun kädestä ja astui metsäpolulle,

josta olivat tulleet.

-- Joko mennään, -- sanoi Aku seuraten varjona Liinan liikkeitä.

-- Mennään; tämä on pyhä paikka. -- Hän olisi tahtonut juosta ja

huutaa apua, niin vaaralliselta ja lumoavalta täällä olo tuntui.

-- Älä pelkää, -- kuiskasi Aku. -- Minä tiedän, mitä ajattelet, vaan

sinä olet minulle pyhempi kuin sisar. -- Raivoisa tuskan puuska

puristi nyyhkytykset miehen rinnasta. -- Minä tunnen nyt jo, ensi

kertaa kahden ollessamme, kuinka kalliisti saan ostaa nämä tunnit! --

Liina seisoi vavisten hänen vieressään ja tunsi ruumiillista kipua

Akun nyyhkytyksistä. Hän sai ponnistaa kaikki voimansa pidättääkseen

kättänsä koskettamasta Akun kumaraista, paljastettua päätä.

-- Älä luule, Liina, että olen pahoillani, vaikka näit minun itkevän.

Minulla ei ole koskaan ollut näin hyvä kuin nyt. Me tulemme sen

kautta lähemmäksi. --

-- Älä puhu, -- keskeytti Liina hätäisesti.

He astuivat hiljaa, varovin askelin kuin pyhässä temppelissä. Metsän

hyminä oli kuin hartaitten huokaukset.

Entisyyden todellisuus haihdutti lumouksen, ja Aku alkoi kertoa

menneisyydestä. Paluumatka mökiltä johdatti hänen mieleensä ne ajat,

jolloin hän äitinsä kanssa sieltä lähti.

-- Käsikärryillä vedimme tavaramme tätä tietä kaupunkiin. Minä pääsin

kouluun. Ensimmäisen todistuksen saatuani kaipasin sinua. Olisin

tahtonut näyttää sen sinulle, niin komea se oli, vaan en tiennyt

missä silloin olit. --

-- Muistin minäkin sinua. Toverit osoittivat minua sormellaan ja

sanoivat: -- toll' ei oo isää! -- ja joku vielä lisäsi: -- ja äiti

hongottaa! -- Minua hävetti, niin että ratkesin suureen poruun.

Opettaja sattui paikalle ja sanoi: -- Ei saa Liinaa kiusata. Hän on

orpo. -- Jos hän olisi sanonut minua kreivittäreksi, en olisi voinut

olla ylpeämpi. Silloin muistin sinua: -- ei Akukaan tainnut tietää,

että olin orpo, -- ajattelin. Annille kerroin heti, mitä opettaja

oli sanonut. Me olimme silloin hyvät ystävät ja asuimme samalla

suunnalla. Hän oli isänsä luona ja minä talonomistaja Latosella.

Minulla oli kylläkin hyvä olla. Esimies kävi toisinaan katsomassa ja

hänellä oli lempeät silmät. Usein kuitenkin itkin ja odotin äitiäni.

Luulin suureen tyttöön saakka, että hän olisi nuori, kaunis nainen.

Kun kadulla näin hyvännäköisen ihmisen, niiasin syvään ja sydämeni

pamppaili: -- voisihan tuokin olla äitini, -- ajattelin.

-- Etkö ole koskaan äidistäsi kuullut? --

-- Olen, -- sanoi Liina empien, mutta samassa hän katui

umpimielisyyttään. -- Kuulin hänen kuolleen mielipuolena maalla,

saunan seinään kytkettynä.

-- Loppusanat hävisivät kuiskaukseen, eikä kumpikaan puhunut hetkeen

aikaan.

Metsän humina kuiskaili heille, miten mitätön on ihminen kohtalon

kovissa käsissä. Heidän oma pienuutensa, suuren luonnon sylissä,

pakotti heidät arasti ajattelemaan olemustansa.

-- Liina, -- sanoi Aku, katse yhä polkuun kiinnitettynä. -- Minusta

tuntuu kuin ei tämä ruohoinen polku astuessamme etenisi; me vaan

survomme aina samaa paikkaa. Samanlaista on minusta elämämme. Me emme

ole vieläkään irtaantuneet lapsuuden tunteista; ne ovat vaan toisessa

muodossa mielessämme. -- Hetken kuluttua hän äkkiä kysyi:

-- Uskotko, että Jumala etsiskelee isäin pahat teot kolmanteen ja

neljänteen polveen? --

-- Minä en uskalla ajatella sellaisia asioita, sillä jos hetkeksikään

annan niille valtaa, kauhistun niitä ja minusta tuntuu kuin joku

tarttuisi minuun. Ja se joku on aina paha voima, -- puhui Liina

salaisen ahdistuksen painostamana.

-- En minäkään tahtoisi näitä ajatella, vaan minun täytyy. -- Akun

katse oli jännitetty ikäänkuin torjumaan näkymätöntä vihollista.

Liina katsoi häneen säikähtänein, suurin silmin.

-- Toisinaan joudun ihan raivoon ajatellessani, että isäni teki sen

ja jätti minulle kamalan muiston kalisevista raudoistansa. Vanhat

koulutoverini, joita on täällä konepajassakin, muistavat vielä kaiken

tuon. Heidän sivuuttavat katseensa saavat sappeni kuohumaan, kun vaan

kiistaan joudutaan. Ja jos he uskaltaisivat viitata siihen, en tiedä,

mitä tapahtuisi.

-- Jumalan tähden, Aku, älä puhu noin! Sinä et saa miettiä

sellaisia asioita. Ole iloinen, kuule, ajattele muita asioita,

jotakin -- -- --! --

-- Liina, -- keskeytti Aku tarttuen hänen käteensä, -- jos sinä

olisit minun, unohtaisin isäni; mutta sinä et ole! Minä olen yksin,

eikä kukaan minusta välitä! --

-- Minä välitän! --

-- Sinä välität; mutta sinulla on mies. Ja jos sinä uskallat välittää

minusta, saat saman maineen kuin oli äidilläsi. Niin, sinäkin olet

äitisi tytär, heikko ja taipuvainen, vailla rautaa. Miksi sinä

menitkin tuon puskevan pässin vaimoksi? Voitko sinä selittää sitä?

-- Akun katse oli muuttunut uhkaavaksi. Liina väänteli käsiään ja

purskahti itkemään. -- Se on totta, voi äiti, äiti! -- Liina istui

kivelle ja nyyhki kauan aikaa.

-- Heikkoja ei säälitä, ne viskataan lokaan! Kun ajattelen äitiäsi,

vapisen sinun puolestasi, ja se saattaa minut raivoon. Jos näkisin

jonkun miehen sinuun koskevan, niin -- --! --

-- Aku kulta, älä puhu noin, minä pelkään sinua. -- He astuivat

edelleen. -- Jos kirjoittaisin Paavolle ja pyytäisin eroa. Silloin

olisimme vuoden päästä -- -- Liina vaikeni ja katse leimahti kuin

keväinen päivä pilven lomasta. Aku pysähtyi ihaillen hänen hentoa

kauneuttaan.

-- Tahtoisitko sinä? --

-- Tahtoisin. --

-- Tällä viikolla voimme jo saada tiedon. --

-- Niin. --

Päätös toi rauhan kummallekin. Levollisesti jutellen he saapuivat

Liinan asunnolle. Sovittuaan illallisesta yhtymätunnista kaivon

luona, lähti Aku kotiinsa.

Päivä oli mennyt metsässä yhtenä humauksena. Kello oli jo kuusi

Liinan kotiin tullessa. Kiireesti hän söi ja mietti samalla mitä

Paavolle kirjoittaisi. -- Akusta ei mitään sanota, ei, ei vaikka.

Ettei rakasta, niin ettei rakasta. Paras on kirjoittaa, kuten sanat

sattuvat.

Hyvä Paavo!

Kai hyvin hämmästyt pyyntöäni, jonka sinulle esitän. Koska näin

erillään elämme, ajattelen, että meidän olisi parasta erota.

Ethän sinä suinkaan tahdo estää minua pääsemästä vapaaksi, kun

nyt olen tullut huomaamaan tehneeni väärin mennessäni sinun

kanssasi naimisiin? Voithan sinä viipyä siellä vuoden eteenpäin.

Minä kuulutan sanomalehdissä. Odotan vastaustasi hetimiten.

Liina.

Liina ei hetkeäkään ajatellut, että tällainen kirje vaikuttaisi

ärsyttävästi Paavon tapaiseen mieheen. Kun kirje oli laatikossa,

tunsi hän pistosta sydämessään. -- Miten, jos hän olisi ollut Akun

vaimo ja Aku tahtoisi eroa. Nyt tuli sääli Akua, ikäänkuin hän jo

olisi ollut Akun vaimo.

Suihkun luona odottivat Anni ja Aku.

-- Missä sinä, Liina, olet ollut tänään koko päivän? -- kysyi Anni.

Liina vilkasi Akuun, vaan Aku ravisti päätään Annin takana.

-- Enhän minä missään. Hiukan kävelyllä. -- Liina piilotti hämillään

kasvonsa huiviin.

Samassa Anni kääntyi Akuun päin epäilevästi tuijottain häneen.

Aku osasi kuitenkin paremmin kuin Liina säilyttää salaisuuden.

Anni rauhoittui Akun suorasta silmäyksestä. He alkoivat kävelynsä

väkijoukossa, seuraten sen aaltoilua musiikin soidessa. Aku oli

tavattoman hyvällä tuulella, laski leikkiä Annin kanssa, samalla kun

hän salaperäisestä onnesta säihkyvin katsein seurasi Liinaa. Anni

muuttui illan kuluessa synkäksi.

-- Mikä sinua vaivaa? -- kysyi Aku tavantakaa, ja Anni tiuskasi:

-- Mitä sinä minusta välität! --

Äkkiä töytäsi juopunut mies joukosta heitä kohti, puhui rumia

sanoja ja kaappasi Liinan syliinsä. He olivat vähällä kaatua miehen

hoippuessa. Aku iski miestä nyrkillään, niin että hän, kädet

leveällä, kaatui kiviseen katuun. Nostettuaan hänet kevyesti kuin

höyhenen kauluksesta ylös, ravisteli Aku rauhan häiritsijää lyöden

kerta toisensa perään häntä poskelle. Kansaa kerääntyi ympärille

ja poliisia vihellettiin. Ennenkuin järjestyksen valvoja saapui,

kuiskasi Anni Akun korvaan:

-- Varo itseäsi! -- Aku laski heti uhrinsa. Anni ei käsittänyt, miksi

hänen sanansa niin äkkiä Akuun vaikuttivat. -- Ehkä sentään Aku

hänestä piti. -- Nyt hän taas liverteli. Mutta Liinan portilla hänen

lyhyt ilonsa sammui.

Unohtaen kaiken kysyi Aku:

-- Kirjoititko? -- sellaisella katseella silmäillen Liinaa, ettei

Anni enää voinut olla epätietoinen. Liina nyökäytti vastaukseksi

päätään, ja se nyökkäys selitti kaiken.

Liinasta erottua kysyi Anni:

-- Mitä te kirjoittelette? --

-- Emmehän me -- --

-- Pysy erossa Liinasta, hän on toisen muija! ärjäsi Anni nykäisten

Akua hihasta. Aku kiskaisi itsensä irti, kääntyi pois ja jätti hänet

yksin kotiinsa kulkemaan.

Anni puri hammastaan kiivaasti astuessaan. Huonetoveri oli jo

nukkunut ja Anni riisuutui nopeasti tuntien väsymystä. Sydän oli

kuitenkin liian täynnä; uni ei armahtanut tuskaista. Hän heittelehti

kuumalla vuoteellaan jupisten: -- Hyvä Jumala, ota pois tämä tuska,

tee minut vaikka kerjäläiseksi, vaan anna sydämelleni lepoa! --

Rintaa ahdisti; piti likistää hampaat yhteen ja nyrkit kokoon, ettei

raju nyyhkytys herättäisi huonetoveria. Aamun valjetessa täytyi hänen

alottaa päivätyö raskaalla päällä ja kuumeen ruumiissa polttaessa.

Päivällä ei hän saanut tilojaan missään. Kun työ viimeinkin oli

päättynyt, riensi hän, vaatteet muutettuaan, Liinan luo.

-- Sinä olet unohtanut Paavon, et puhu hänestä koskaan. Jos minulla

olisi mies ja lisäksi sellainen kuin Paavo, en ikinä suostuisi

elämään erilläni hänestä, -- puhui Anni ärtyisellä äänellä Liinan

ommellessa koneella. Koneen kolina teki sanat kahta kovemmiksi ja

Liina tunsi kylmiä väreitä ruumiissansa.

-- Kai hän on ensin unohtanut minut, koska hän jätti. Vai pitäisikö

minun juosta hänen jälessään?

-- Muutamat näyttävät tykkänään unohtavan, mikä naineelle sopii, --

jatkoi Anni polttavin katsein.

-- Mitä sinä oikein tarkoitat? -- kysyi Liina, pysäyttäen koneensa.

-- Kyllähän sinä sen itsekin tiedät! -- huudahti Anni ilkkuen.

-- Epäiletkö sinä jotakin Akun ja minun välillä tapahtuneen? Älä

pelkää. --

-- Sinä olet aivan pikeentynyt häneen, näkeehän sen jo kaukaa. Ja

miehet ne ovat kyllä valmiit, missä vaan saaliin tapaavat. Olethan

sinä hieno ja hempeä, oikea miesten silmänruoka. Ethän sinä tahdo

viekotella ja kuitenkin muikistelet suutasi ja paistat särkiä! --

-- Ja teen toiset mustasukkaisiksi! -- huudahti Liina kiihtyneenä.

-- Mustasukkaiseksi! -- huusi Anni hypäten ylös tuoliltaan. -- Oho,

kaikille lampaille kanssa tässä kannattaisi olla mustasukkainen.

Sinä menit naimisiin kuin nauta tappolavalle, puoleksi peloissasi ja

uteliaana. Nyt tuulahtaakin vihreän niityn tuoksu nenääsi ja sinä

rimpuilet köydessäsi. Rimpuile sinä vaan! -- Anni nauroi ja itki

raivoissaan raakojen sanojensa kiihdyttämänä. Intohimo oli murtanut

sen rajan, joka puolisivistynyttä suojaa raakuudelta.

Liinan polttava katse ja tavaton kalpeus todisti sanojen sattuneen.

-- Koska minä olen lammas ja nauta, niin kuinka sinun sopii etsiä

minun seuraani? sanoi hän kuivasti.

Anni taisteli itkuaan vastaan. Tuolin selkään nojaten hänen voimakas

vartalonsa nytkähteli tuskan vallassa. Liinan suuttumus haihtui tätä

katsellessa ja hän läheni ystäväänsä lohduttaakseen häntä. Samassa

Anni hyppäsi ylös uhkaavana.

-- Minä kirjoitan Paavolle, että hän kerrankin tulee kotiin hoitamaan

muijaansa. --

-- Koska ei muija osaa hoitaa itseään, vai miten? Etkö jo kylliksi

ole haukkunut minua lampaaksi ja naudaksi. Kirjoita Paavolle,

kirjoita! Mutta sen sinulle sanon: et sinä sillä Akua saa, et, et! --

Liina oli suunniltaan. Annin uhkaus herätti hänessä rajun katkeruuden.

-- Kas, kuinka oletkin varma. Ehkä sinä oletkin jo Akun rak -- --

-- Mene ulos minun huoneestani! -- huusi Liina vihasta liekehtivin

silmin.

-- Menen, en ikinä tahdo olla sinun likaisen pelisi todistajana.

Naimisiin osasit mennä, eikä sekään sinulle riittänyt, tarvitset

vielä sivumiehiä! --

-- Vaiti! -- huusi Liina särkyneellä äänellä, lyöden Annia vasten

suuta.

Anni, ollen voimakkaampi ja tanakka, tarttui toisella kädellään

Liinan ranteisiin ja toisella hän repäsi alas hänen raskaan

nutturansa ja löi tukasta kiinni pitäen kilpailijaansa kasvoihin.

-- Paavo saa tietää, kyllä minä teidät! Tulkoonhan Aku -- -- --

Ovi lensi auki. Aku seisoi kuin kivettynyt Annin edessä otsasuonet

sinisinä.

-- Sinä, sinä...! -- änkytti Aku. Hän oli tukehtumaisillaan, jaksoi

tuskin pidättää kätensä koskettamasta naiseen.

-- Kyllä, kyllä minä menen, -- huohotti Anni kohottaen kätensä

suojakseen ja perääntyen ovelle, jonne Akun katse seurasi häntä,

kunnes ovi sulkeutui.

Liina itki rajusti painaen tulipunaiset kasvonsa vuoteensa

vaatteisiin. Suuri, vaalea tukka aaltoili kuin auringonpaiste hänen

hennon vartalonsa verhona.

Aku seisoi avuttomana keskellä lattiaa tajuamatta miten auttaisi

Liinaa. Kiihkeän halun valtaamana saada koskettaa tuota vaaleata

tukkaa, horjahti hän vastoin tahtoansa pari askelta itkevää kohti;

mutta Liina hypähti ylös huudahtaen:

-- Älä koske minuun! --

-- En, enhän minä -- -- Pelkäätkö sinä? Katsos, menenhän minä jo, --

puhui Aku kuin lapselle.

-- Pelkään, olenhan minä toisen vaimo! -- Heidän katseensa yhtyivät,

mutta Aku näki vaan Annin herättämän tuskan ja häpeän rakastettunsa

kasvoilla, riuhtasi itsensä irti lumouksesta, syöksyi ulos, juosten

kadulle häpeissään kuin ruoskittu. Jos Aku olisi hetken viivähtänyt,

olisi Liina heittäytynyt hänen syliinsä. Nyt hän seisoi kuin

kivettynyt keskellä lattiaa, kuuli kuistinoven kolahduksen ja lapsen

itkua toisesta huoneesta. Ajatukset seurasivat Akua, joka astui katua

pitkin, hattu syvälle painettuna, hartiat luuhistuneina, ryhdittömänä.

-- Vaikka koko maailma huutaisi, minä saan hänet kuitenkin, --

kuiskasi Liina voitonilosta värähtäen kesken masentavaa tuskaansa;

mutta samassa outo kauhu kuiskasi: -- Näinköhän äitinikin tunsi? --

Häpeän puna nousi uudestaan poskille ja kädet tarttuivat kiireisesti

avonaiseen tukkaan. Hän palmikoitsi sen katsellen samalla Paavon

kuvaa seinällä. Syvä huokaus puristautui rinnasta. Se oli voimattoman

avunhuuto.

-- Tämä oli edeltäpäin määrättyä, näin täytyi käydä -- ajatteli hän.

-- Minkä hän Paavolle voi? Ellei hän hyvällä anna eroa, ei pakkokaan

auta. Takaisin tuodaan vaikka poliisin voimalla. --

Väsyneenä oudosta mielenliikutuksesta, meni hän aikaiseen levolle.

Ensi kerran ajatteli hän leppeästi äitiään tuntien kumminkin kammovaa

ahdistusta verratessaan omaa mahdollista tulevaisuutta äitinsä

kohtaloihin. -- Ei niin, ei niin, -- jupisi hän silloin ehdottomasti.

-- Ennen elän Paavonkin vaimona. Heikko olen kuitenkin, heikko! --

Etuhuoneessa joku kolisteli ja hetken kuluttua hapuiltiin hänen

oveaan.

-- Kuka siellä? --

-- Minä, Paavo, avaa! --