kätensä häntä kohti sanoen: »Teidän nöyrät palvelijanne ovat tulleet
ilmaisemaan teille kuuliaisuuttaan.» Mutta samassa tarttui toinen
heistä Syvähengen oikeaan toinen vasempaan jalkaan. Ennenkuin he
ennättivät nostaa hänet ylös ja viskata kuoppaan, riuhtaisi Syvähenki
oikean jalkansa irti ja lennätti Ruohokäärmeen likahautaan. Ja kun
Katurotta päästi vasemman jalan pötkiäkseen pakoon, hän sai sellaisen
potkun, että lensi toverinsa perään.
Muut maankulkijat ihan kangistuivat hämmästyksestä ja seisoivat mykkinä
suut selällään. Kun he sitten yrittivät pakoon, Lo Syvähenki huusi
heitä jäämään:
— Joka liikahtaa paikaltaan, sen käy samoin kuin noiden kahden!
He pelkäsivät hievahtaa paikaltaan ja katselivat vavisten noita kahta
kapinoitsijatoveriaan, jotka nyt siellä liassa rypesivät. Kuoppa oli
näet suuri ja syvä ja täynnä perkeitä ja lokaa ja he olivat suistuneet
sinne suin päin. Päästyään vihdoin jaloilleen ja toinnuttuaan ensi
säikähdyksestään he huusivat hartaasti pyytäen:
— Kunnianarvoisa, pyhä isä, olkaa meille armollinen!
— Tulkaa tänne, lurjukset, — tiuskaisi Syvähenki, — ja auttakaa noita
kahta vaivaista tuolta kuopasta! Ja korjatkaa sitten luunne mitä
pikimmin!
He auttoivat molemmat onnettomat toverinsa kuopasta ja taluttivat
heidät kurpitsa-aitauksen luo. Mutta kun he olivat niin likaiset, että
oli ilettävää lähestyä heitä, komensi Syvähenki nauraa hirnuen:
— Mars, pässinpäät, tuohon vesilammikkoon peseytymään, ja kun te olette
puhtaat, tahdon puhua kanssanne!
Kun nuo molemmat juonittelijat olivat lammikossa pesseet itsensä, he
saivat toisilta puhdasta vaatetta ylleen. Sitten käski Syvähenki:
— Tulkaa nyt minun asuntooni, ja antakaa minun kuulla, mitä teillä on
kerrottavaa puolustukseksenne.
Kun kaikki olivat koolla Syvähengen asunnossa, hän jatkoi:
— Muistakaa, te lurjukset, ettette toista kertaa pidä minua narrinanne.
Mutta sanokaahan, keitä ja mistä te olette ja mikä sai teitä sellaiseen
roskaiseen juoneen ryhtymään?
Kaikki maankuljeksijat lankesivat maahan hänen eteensä ja selittivät:
— Me olemme tästä ympäristöstä ja elämme mistä sattuu. Tästä
vihannestarhasta olemme tottuneet ottamaan hedelmiä, vaikka luostari
on kyllä koettanut estää meitä siitä lupaamalla meille palkintoja.
Mutta mikäs autti? Entä mistä te, kunnianarvoisa isä, olette kotoisin
ja mitenkä on luostarinjohtaja tavannut teidät? Eihän ole teitä ennen
näillä mailla näkynyt. Me vakuutamme tästä päivästä saakka olevamme
teidän nöyriä palvelijoitanne.
Syvähenki kertoi heille omista seikkailuistaan ja lisäsi sitten:
— Minä ryntäisin vaikka sotajoukon läpi, miksi puhunkaan siis
sellaisista raukoista kuin te!
— Se on totta! Se on totta! — huusivat kaikki ja läksivät pois
kiitettyään häntä ensin, että oli niin vähällä heidät vapaaksi laskenut.
Seuraavana päivänä päättivät miehet ostaa ruokia ja juomia ja kestitä
Syvähenkeä hänen omassa tuvassaan. Mutta kun he saapuivat hänen
luokseen, Lo Syvähenki virkkoi:
— Mitä joutavia! Se nyt oli aivan tarpeetonta, että te minun tähteni
ryhdyitte sellaisiin uhrauksiin!
— Me pidämme sitä suurena onnena, kunnianarvoisa isä, että tapasimme
henkilön, joka meistäkin huolehtisi, — vastasivat he.
Lo Syvähenki oli siitä kovin iloissaan ja söi ja joi heidän kanssaan,
että tulivat hauskalle tuulelle. He mekastivat ja kertoivat
seikkailujaan, paukahuttelivat käsillään ja naureskelivat. Hauskoja,
huolettomia poikia näyttivät olevan.
Yht'äkkiä kuului ulkoa pelto varisten äänekästä rääkkymistä ja kun he
astuivat ulos puutarhaan, eräs työmiehistä osotti uuden variksenpesän
eräässä raidassa.
Jotkut ehdottivat, että pitää noutaa tikapuut ja ottaa pesä alas, mutta
Ruohokäärme lupasi kiivetä puuhun ja tuoda pesän ilman tikapuita.
Nyt silmäili Syvähenki puuta hetken aikaa, ikäänkuin olisi sitä
katseellaan mitannut, astui sitten puun luo ja heitti päällysviittansa
yltään. Sen jälkeen hän kiersi oikean kätensä puun rungon ympäri aivan
läheltä tyveä, otti vasemmalla kädellään ylempää kiinni, asettui
tukevaan asentoon ja ponnistaen itsensä suoraksi repäisi yhdellä
tempauksella puun juurineen päivineen maasta.
Kun tyhjäntoimittajat hänen ympärillään huutaen tahtoivat onnitella Lo
Syvähenkeä tämän yliluonnollisen jättiläisteon johdosta, hän arveli
rauhallisesti, niinkuin ei mitään erinomaista olisi tapahtunut:
— Eihän tuossa mitään sen kummempaa. Huomenna saatte nähdä, että minä
osaan aseitakin käyttää.
Senjälkeen erosi tuo elämöivä seurue yöksi aikoen seuraavana aamuna
jälleen kokoontua.
Kun nuo maankuleksijat huomasivat, että Syvähenki oli taipuvainen
huvitteluun, he tulivat joka päivä hänen luokseen, ja kun he olivat
aikansa syöneet ja juoneet, esitti Syvähenki heille puutarhassa
voimatemppuja.
Eräänä päivänä hän oli kutsunut heidät kaikki luokseen ja kun he olivat
kyllikseen mässänneet, lausui joku joukosta isännälle:
— Mutta te ette olekaan vielä näyttänyt meille, mitenkä te tuota
rautaista sauvaa käsittelette.
Syvähenki otti esiin viisi jalkaa pitkän ja kuusikymmentä naulaa
painavan sauvansa. Toiset hämmästyivät kovasti sen nähdessään ja
sanoivat, että sillä, joka sitä käyttää, pitää olla puhvelihärän voima.
Mutta Syvähenki nosti sen vaivatta ylös ja viskasi kuin korren ilmaan
ja vaikka hän teki sillä vielä kaikellaisia muita temppuja, ei sen
paino näyttänyt häntä lainkaan häiritsevän eikä väsyttävän.
— Mainiota! — ärjyivät vetelehtijät.
— Erinomaista! — huusi outo ääni tarhamuurin takaa. — Se oli loistava
näytös!
Kun Syvähenki kuuli huudon, hän katsoi muurin yli ja näki siellä
sotilaspukuisen miehen viuhka kädessä. Hänen silmänsä olivat suuret ja
pyöreät, parta kuin pantterilla ja vartalonsa ainakin seitsemän jalkaa
pitkä; iältään hän saattoi olla lähes neljäkymmentävuotias.
— Siinäpä vasta merkillinen munkki, — jatkoi sotilaspukujen mies. — Hän
näkyy totta tosiaan tietävän, kuinka aseita on käytettävä!
— Hän mahtoi tehdä temppunsa taitavasti, — arvelivat maankuleksijat, —
koska sotaväen harjotusmestarikin noin ihmettelee.
— Vai on hän harjotusmestari. Mikä on hänen nimensä sitten? — kysyi
Syvähenki.
— Liu Tshung. Hän palvelee keisarillisessa armeijassa, — vastattiin.
— Olisipa hauskaa tutustua häneen.
Tämän kuultuaan Liu Tshung hyppäsi muurin yli, astui Lo Syvähengen luo
ja kysyi:
— Hyvä isä, saanko kysyä mistä olette kotoisin ja mikä on nimenne?
Syvähenki sanoi nimensä ja lisäsi:
— Poikana kävin pääkaupungissa, jossa tulin tuntemaan teidän isänne,
kapteeni Liun.
Liu Tshung iloitsi sitäkin enemmän ja he solmivat heti läheisen
ystävyyden.
Mutta kun Liu Tshung kertoi, kuinka hän oli vaimonsa kanssa tullut
Suuren saarnaajan luostariin ja nähdessään munkin vaikeat temput jäänyt
ihmettelemään, vaikka vaimonsa oli mennyt palvelijattarensa kanssa
luostarin temppeliin, tuli viimeksimainittu juosten Liu Tshungin luo ja
ilmotti hätääntyneenä:
— Tulkaa pian! Joku puhuttelee teidän rouvaanne temppelissä.
— Mitä tämä on?! — huudahti Liu Tshung.
— Kun rouva astui temppeliin, — selitti palvelijatar, — hän kohtasi
miehen, joka ensin ei ollut häntä huomaavinaankaan, mutta sitten ei
antanut hänen liikkua rauhassa.
— Suokaa anteeksi, minä hetkeksi... — sanoi harjotusmestari, joka jo
riensi vaimonsa avuksi.
Saavuttuaan temppeliin hän näki porraskaiteen luona joukon miehiä
erilaisine soittokoneineen ja käytävän yläpäässä erään miehen, joka
näytti sulkevan rouva Liulta tien.
— No mutta kuulkaahan nyt, — esteli nuori mies, — minulla olisi teille
asiaa.
— Kuinka te kehtaatte, — sanoi siihen nuori vaimo punastuen häpeästä
ja harmista, — loukata minua tällä lailla keskellä päivää ja vielä
tällaisessa tilaisuudessa?
Samassa riensi Liu Tshung nuoren miehen luo, tarttui häntä hartioihin
ja oli juuri aikeessa lyödä häntä, kun hän tunsi tuon nuoren miehen
kenraali Kon ottopojaksi. Tämä kenraali nautti suurta suosiota
keisarin puolelta ja oli sitäpaitsi kovin väkivaltainen mies. Ja
hänen ottopoikansa Ko Ja Nai oli kaltoin kasvatettu ja aivan piloille
hemmoteltu eikä osannut muuta kuin elää huikentelevasti. Jokainen
pääkaupungin nainen oli siis vaarassa joutua hänen kanssaan tekemisiin.
Kun Liu Tshung tunsi tämän vastustajansa, hänen käsivartensa vaipuivat
voimattomina alas. Ko Ja Nai, joka ei ensin tiennyt, kuka tuo nainen
oli, kysyi Liu Tshungilta, mitä tämä tahtoi. Miehet, jotka olivat
seisoneet porraskaiteen luona, tulivat siihen ja koettivat tyynnyttää
Liu Tshungia selittäen, ettei Ko Ja Nai tiennyt, kuka nainen oli.
Vaikka Liu Tshung vapisi vihasta, hän antoi Ko Ja Nain kuitenkin
poistua rauhassa.
Tämä oli tuskin ennättänyt nousta hevosensa selkään ja ajaa karahuttaa
pois, kun Lo Syvähenki sauva ojossa ryntäsi temppeliin ja hänen
kintereillään joukko maankuleksijoita.
— No minne nyt? — kysyi Liu Tshung.
— Minä vaan olisin tarjonnut teille käsivarteni apua, jos se olisi
tarpeen ollut, — vastasi Syvähenki.
Se oli Ko Ja Nai, kenraali Kon ottopoika, — selitti Liu Tshung. — Hän
käyttäytyi sopimattomasti minun vaimoani kohtaan, kun ei tätä tuntenut.
Aioinpa piestä sen lurjuksen pahanpäiväiseksi, mutta sitten pidin
kuitenkin kenraaliin nähden viisaampana antaa hänen ottopoikansa mennä
rauhassa matkoihinsa.
— Te pelkäätte kenraali Kota, — huomautti Lo Ta, — mutta minä en sitä
tee. Kun minä sen vietävän ottopojan vasta tapaan, niin annanpa hänen
selkäänsä satamalla sataa.
Kun Liu Tshung huomasi, että Lo Syvähenki oli hiukan tuulessa, hän
myönsi:
— Aivan oikein, pyhä isä, aivan oikein! Minä totta puhuen annoin vetää
itseäni nenästä, kun päästin sen vietävän menemään.
— Niin, puheli Lo Ta, — jos te vastedes tarvitsette asetoveria, niin
ilmottakaa vaan minulle. Minä lähden kanssanne, minne ikänä tahdottekin
enkä silloin turhia pelkää.
Ja nostaen sauvansa olkapäälle Lo Syvähenki marssi temppelistä
maankuleksijoineen.
Lo Ta auttaa erään ystävänsä pulasta.
Senjälkeen Lo Syvähenki ja Liu Tshung tapasivat toisensa useammasti.
Mutta eräänä päivänä tehtiin Liu Tshungia vastaan väärä ilmianto
ja hänet tuomittiin ruoskittavaksi, häpeällisellä rikollisen
poltinmerkillä leimattavaksi ja karkotettavaksi Tsang Tshouhun lähellä
Tien Tsinin kaupunkia. Tämä katala ilmianto oli kaikesta päättäen tehty
Ko Ja Nain alotteesta, joka kaikin tavoin koetti saada Liu Tshungin
vaimoa valtaansa. Mutta Liu oli ryhtynyt varovaisuustoimenpiteisiin
ja uskonut vaimonsa tämän isän huostaan, joka oli vaikutusvaltainen
henkilö ja saattoi siis suojella tytärtään. Aviopuolisoiden ero oli
tuskallinen; he itkivät molemmat katkerasti.
Liu Tshung sai rautaisen »kauluksen» ja häntä lähdettiin kahden miehen
vartioimana viemään uuteen karkotuspaikkaansa. Vartiat, Tung ja Sii,
saivat päivää ennen lähtöä kutsun saapua erääseen ravintolaan, jossa
heidän oli määrä tavata muuan herrasmies, joka — hän ei sanonut
nimeään — näkyi olevan hallituksen virkamies. Tämä kestitsi vartioita
ja lupasi heille kymmenen taelia hopeata, jos he jossakin syrjäisessä
seudussa toimittaisivat Liu Tshungin toiseen maailmaan. Miehet
antoivatkin puhujan vaikuttaa mielipiteeseensä, kun he huomasivat tuon
virkamiehen saaneen tehtäväkseen kenraali Kon tahdon perille ajamisen,
vakuuttivatpa he täyttävänsä tuon toivomuksen jossakin metsässä tien
varrella noin kolmen, neljän päivän matkan päässä Hai Fungista, josta
he nyt läksivät Liu Tshungia viemään.
Ensimäisenä päivänä he katkaisivat kymmenen penikulmaa pitkän taipaleen
ja viettivät yön majatalossa, jossa heille — kuten laki tällaisissa
tapauksissa määrää — annettiin ylläpito ilmaiseksi. Seuraavan päivän
aamuna lähdettiin jo varhain liikkeelle ja jota ylemmäksi päivä yleni
sitä paahtavammin helotti aurinko. Alkoipa Liu Tshungin ruoskahaavoja,
jotka matkalle lähtiessä eivät olleet lainkaan rasittaneet, nyt
kirveliä kovasti. Kolmantena matkapäivänä kävi hänen asemansa paljoon
kävelemiseen ja »rautakaulukseen» tottumattomana yhä tukalammaksi ja
matka alkoi hänen tähtensä kulua hitaasti.
— Astele nopeammin, sinä pässinpää, — huusi Sii, — sillä matkaa on
vielä viisisataa penikulmaa ja jos me tällä tavalla kuljemme, niin emme
pääse ikinä perille.
— Minua niin väsyttää vankeudessa-olon johdosta, joka heikonsi kovasti
voimiani. Sitäpaitsi ovat raipparangaistuksesta saamani haavat
ruvenneet tässä helteessä niin vihoittelemaan, että tuskin jaksan enää
paikaltani liikkua.
— Älä pane pahaksesi, — virkkoi Tung, toinen vartioista, — äläkä
piittaa hänestä.
Tung oli taipuvainen säälimään Liu Tshungia ja vitkastelemaan murhaan
nähden, mutta Sii pysyi armottomana ja järkähtämättömänä.
Kun he saman päivän iltana pysähtyivät yöksi majataloon, Liu
Tshung osti omalla rahallaan hyvää ruokaa ja juomaa tarjoten
matkakumppaneilleen. Hänen ystävyydenosotukseensa vastatakseen nämä
tilasivat vielä enemmän väkevää juomaa ja pakottivat häntä juomaan,
kunnes hän juopuneena lysähti raskaine »rautakauluksineen» lattialle.
Sillä välin Sii oli pistäytynyt ulos ja palasi nyt tuoden suuren
vadillisen kiehuvan kuumaa vettä.
— Herra harjotusmestari Liu Tshung, — sanoi hän, — ettekö pese
jalkojanne ennenkuin käytte levolle?
— En missään tapauksessa!
— Matkustaja ei saa käyttäytyä siivottomasti, — väitti Sii.
Liu Tshung ei aavistanut mitään pahaa, vaan nosti jalkansa ylös ja Sii
upotti ne kuumaan veteen.
Kuului parahdus ja Liu Tshung nosti jalkansa ilmaan; mutta ne olivat jo
pahasti palaneet.
— Antakaa minun olla rauhassa, — huusi hän.
— Kas vaan tuota! — hohotti Sii. — Luulisinpä, että minun pitäisi
saada olla rauhassa, että vangin pitäisi palvella vartiaansa eikä
päinvastoin. Kaikesta huolimatta pelkään, etten voi olla mieliksenne,
koskei näinkään lämmin vesi vielä ole riittävän lämmintä!
Tähän tapaan kiusattiin ja pilkattiin Liu Tshungia pitkin iltaa
eikä hän mahtanut sille mitään, makasi vain nurkassaan ja kärsi
rauhallisesti tuskat. Vihdoin molemmat vartiat pesivät jalkansa ja
kävivät levolle.
Seuraavana aamuna nousi Sii muita varemmin levolta ja valmisti
aamiaisen. Liu Tshung ei voinut syödä ensinkään ja näytti siltä kuin
hän ei jaksaisi käydäkään. Sii sysäsi häntä kepillä kylkeen saadakseen
hänet nousemaan makuulta ja Tung, josta sääli vankia kohtaan oli
kadonnut, toi parin karkeita ruokosandaaleja, jotka varmaan tulisivat
aiheuttamaan kipua jalkapohjissa, ja pakotti Liu Tshungin vetämään ne
jalkaansa.
He läksivät varhain matkalle. Mutta ennenkuin he olivat edes
penikulman täyteen kulkeneet, olivat Liu Tshungin jalat hiertyneet
niin pahasti rikki, että alkoivat vuotaa verta, ja hänen täytyi
lopulta voihkia tuskasta joka askeleella. Sii morkkasi häntä siitä
ja uhkasi sauvallansa. Mutta Liu Tshung vakuutteli, ettei se ollut
uppiniskaisuutta, vaan että hänen oli suorastaan mahdoton kävellä
nopeammin.
— Tule, — virkkoi Tung tarttuen häntä käsivarteen, — minä autan sinua
eteenpäin.
Tällä tavalla kuljettiin sitten penikulma, jopa toistakin, kunnes
he tulivat synkkään villikasvuiseen metsään. Paikkaa sanottiin
Metsäsianvuoreksi ja se oli kaikkein vaivalloisin ja rasittavin kohta
koko matkalla Hai Fungista Tsang Tshouhun.
Liu Tshung pyysi nyt, että he pysähtyisivät hetkeksi metsään
levähtämään. Vartiat suostuivatkin, istahtivat maahan ja heittyivät
pian pitkälleen. Mutta he nousivat kohta taas jalkeille ja sanoivat
etteivät voi nukahtaa pelosta, että Liu Tshung karkaisi; heidän täytyi
siis sitoa hänet puuhun kiinni.
Liu Tshung selitti olevansa rehellinen mies eikä milloinkaan
elämässään vielä karanneensa. Mutta vartiat sitoivat kun sitoivatkin
hänet kiinni. Kun se oli tehty, otti kumpainenkin sauvansa ja he
ilmottivat Liu Tshungille täyttävänsä vain kenraali Kon käskyn, jos
nyt tappaisivat hänet tähän paikkaan ja veisivät hänen polttomerkkinsä
takaisin todistukseksi kuuliaisuudestaan. Voisivathan he lykätä teon
jonkun päivän tuonnemmaksi, mutta sehän pidentäisi vain turhaan
tuota vaivalloista matkaa. He pyysivät siis, ettei Liu Tshung heille
suuttuisi, jos he nyt täyttäisivät kenraalin tahdon.
— Tulevana vuonna tähän aikaan voisitte te sitten viettää vuosipäivää
elämänne merkkitapauksen johdosta, — lopettivat he. — Me olemme tämän
jo keskenämme päättäneet, sillä meidän täytyy rientää takaisin.
Kun Liu Tshung tämän kuuli, hän rupesi itkemään ja sanoi:
— Minä en ole koskaan käyttäytynyt vihamielisesti enkä kantanut vihan
kaunaa teitä kumpaakaan kohtaan. Oi, ettekö voisi armahtaa minua?! Minä
en unohtaisi sitä koskaan, en ikinä!
— Tuo on joutavaa puhetta, — virkkoi Tung. — Me emme mahda sille mitään.
Sii nosti jo painavan sauvansa iskeäkseen sillä onnetonta päähän.
Tuossa tuokiossa olisi Liu Tshung jättänyt tämän maailman, ellei
samassa silmänräpäyksessä olisi tapahtunut jotakin odottamatonta.
Yhtäkkiä jyrähti nimittäin voimakas mörähuuto ukkosena puitten takaa
ja suuri rautainen sauva pisti esiin kohti kohotettua käsivartta
lennättäen siitä aseen korkealle ylös ilmaan. Sitten syöksyi tanakka
munkkipukuinen mies päin vartioita huutaen:
— Kyllä minä kuulin, mitä te sanoitte, roistot!
Kun Liu Tshung nosti päänsä, hän tunsi tuon miehen Lo Syvähengeksi ja
huusi hilliten:
— Odottakaa! Kuulkaa, mitä sanon!
Syvähenki laski sauvansa maahan, mutta nuo kaksi vartiaa seisoivat kuin
salaman lyöminä paikallaan, kun Liu Tshung jatkoi:
— Nämä molemmat miehet eivät ole syyllisiä. He toimivat kenraali Kon
käskyn mukaisesti. Jos te heidät tapatte, niin teette väärin.
Syvähenki veti miekkansa esiin ja katkaisi sillä köydet, joilla Liu
Tshung oli sidottu, mursi sitten hänen »rautakauluksensa» auki ja
viskasi sen pois alkaen kertoa:
— Kun minä viimeksi olin teistä eronnut, minä pian sen jälkeen
sain surukseni kuulla, että onnettomuus oli teitä kohdannut. Mutta
minulla ei ollut tilaisuutta auttaa teitä. Kun sitten olin saanut
kuulla teidän karkotustuomiostanne Tsang Tshouhun, riensin oikeuteen
saadakseni tarkemman tiedon kohtalostanne; minulle sanottiin, että
te olette paraikaa vankeudessa. Sitten sain vihiä, milloin teidät
lähetettiin vartioituna karkotuspaikkaanne, mutta kun pelkäsin, että
nuo vartiat voisivat tehdä teille matkalla pahaa, päätin salaa seurata
jälessänne. Minä kuulin kyllä, että nämä lurjukset kiusasivat teitä
viimeisessä yöpaikassanne ja aioin jo ryntää sisään tappaakseni nämä
roistomaiset kiusaajanne, mutta toiset varottivat minua siitä sanoen
sillä sellaisessa paikassa vain pilaavan asian. Ja niin päätin seurata
pitemmälle. Lahdin tänään jo teitä varemmin liikkeelle ja pysähdyin
tähän vuoristoon vakuutettuna, että minä täällä vihdoinkin surmaan
molemmat pahanilkiset vartianne. He olivat juuri aikeessa murhata
teidät! Parasta on, että käännän heidän julman aikeensa heidän itsensä
surmaksi!
— Ei, ei! Tyytykää siihen, että olette pelastanut minut, älkääkä
pidelkö pahoin näitä miehiä!
— Kuulkaa, te kaksi raukkaa! — sanoi Syvähenki lujasti. — Jollei tämä
ystäväni nyt puolustaisi teitä, niin kautta kunniani, minä survoisin
teidät palasiksi. Ainoastaan hänen tähtensä minä suostun siihen, että
te saatte palata täältä hengissä.
Lo Syvähenki kohotti sauvansa ja komensi:
— Auttakaa ystävääni, jotta hän voisi seurata minua!
Vartiat tunsivat, että heidän oli kiittäminen Liu Tshungia elämästään,
astuivat kuuliaisesti hänen luokseen ja alkoivat kantaa häntä samaa
tietä pitkin eteenpäin Lo Syvähengen astellessa heidän edellään sauva
kädessä.
Näin kulkivat he noin neljä penikulmaa ja saapuivat tien varrella
sijaitsevaan majataloon. Astuivat sisään, kävivät levähtämään ja
tilasivat ruokaa ja juomaa; Liu Tshungille Syvähenki käski valmistamaan
erikoisen hyvän aterian ja komensi vartiat häntä palvelemaan.
Heidän siinä syötyään ja juotuaan ja hyvän tuulen päästyä vähitellen
valtaan vartiat vihdoin uskalsivat kysyä, minkä luostarin miehiä
Syvähenki oli. Tämä nauroi ja virkkoi: ...
— Mitä se teille kuuluu, roistot, missä minä asun? Vai kysyttekö siksi,
että voisitte kertoa kenraali Kolle? Mutta hän ei mahda minulle mitään.
Toiset pelätkööt häntä, minä en ainakaan. Jos minä sen paholaisen
tapaisin, niin kyllä selkänsä pehmittäisin!
Vartiat eivät uskaltaneet enää suutaan avata.
Kun he sitten valmistautuivat jatkamaan matkaa, Liu Tshung kysyi Lo
Talta, mihin tämä aikoi.
Lo Syvähenki vastasi:
— Jos tapat jonkun, muista odottaa, siks' ett' on henki mennyt
menojaan. Mut' jos sa tahdot jonkun pelastaa, niin auta hänet varmaan
asemaan.
— Minä en siis voi jättää teitä, ennenkuin tiedän, että te todella
terveenä olette saapunut Tsang Tshouhun, ei vankina, vaan vapaana.
Sillä Hai Fungiin palaamista ei kannata enää ajatellakaan.
Kun vartiat tämän kuulivat, he virkkoivat hiljaa toisilleen:
— Nyt meidän kävi huonosti.
— Niin. Mitä me nyt sanomme päälliköllemme kotona?
Mutta he eivät mahtaneet sille mitään; heidän täytyi tehdä mitä
Syvähenki käski. Jos hän tahtoi käydä, he kävivät, jos tahtoi pysähtyä,
he pysähtyivät. Vaikka vartiat kohtelivat vapautettua vankiaan
ystävällisesti, niin hän morkkasi heitä, ja jos he niskottelivat,
niin hän löi heitä. Yleensä, heidän täytyi matkalla käyttäytyä peräti
rauhallisesti ja nöyrästi, jos mielivät välttää munkin suuttumista.
Heti kun he saivat vuokratuksi rattaat, he sijottivat Liu Tshungin
niihin ja kävivät itse jälessä. Iltaisin yövyttiin aikaisin,
aamuisin lähdettiin myöhään taipaleelle ja vartiain täytyi toimittaa
palvelijalle kuuluvat tehtävät, nimittäin, tehdä tulta lieteen,
keittää, tarjoilla y.m.s.
Kun Sii ja Tung eräänä päivänä neuvottelivat, mitä he Hai Fungiin
palattuaan tekisivät, sanoi edellinen:
— Minä olen kyllä kuullut puhuttavan eräästä munkista nimeltä
Syvähenki, joka joku aika sitten sai haltuunsa Suuren saarnaajan
luostarin vihannestarhan valvonnan, ja minusta tuntuu kuin tämä munkki
olisi juuri tuo sama mies. Kun olemme vihdoinkin täältä takaisin
palanneet, niin kerromme kaikki mitä on tapahtunut ja pitäkööt
viranomaiset sitten huolta tuosta munkin vietävästä. Mutta meidän,
sinun ja minun, täytyy senjälkeen pysytellä piilossa, kunnes asia on
selvillä.
— Luulenpa, että olet oikeassa, — myönsi toinen ja niin oli suunnitelma
valmis.
Kun he olivat lähes parikymmentä päivää kulkemistaan kulkeneet, ei
Tsang Tshou enää ollut kovinkaan kaukana. Majataloja ei ollut enää
matkan varrella kuin hyvin harvassa. Niinpä he kerrankin sellaisen
puutteessa istuivat tuuhean puun varjoon. Siinä Lo Syvähenki ilmotti
Liu Tshungille, että hänen nyt täytyy erota hänestä, mutta toivoo
jonkun ajan kuluttua jälleen tapaavansa ystävänsä.
— Olkaa hyvä ja käykää Hai Fungiin palattuanne minun appi-isäni luona
ja kertokaa hänelle minun vaiheissani, — pyysi Liu Tshung. — Entä
kuinka saan palkita teidän sanomattoman suuren hyväntahtoisuutenne?
Mutta Lo Syvähenki ei tahtonut kuulla palkitsemisesta puhuttavankaan.
Auttaakseen Liu Tshungia vielä jonkun päivän eteenpäin hän antoi tälle
kaksikymmentä taelia taskurahoiksi. Vartiat saivat häneltä myöskin pari
taelia sekä seuraavat sanat muistissa säilytettäväksi:
— Muistakaa, te pahanilkiset, että minä olisin lyönyt päänne puhki,
jollei olisi tämä ystäväni puolustanut teitä. Häntä on teidän siis
kiittäminen siitä, että vielä hengitätte. Mutta nyt te ette saa palata
takaisin, muuten voisitte ruveta halpamaisesti juonittelemaan minua
vastaan...
— Sellaista me emme ikänä voisi edes ajatellakaan, — vastasivat
vartiat. — Ja tämäkin on kenraali Kon syy eikä suinkaan meidän.
Yhtäkkiä pyöritti Syvähenki sauvaansa pari kertaa ympäri ja iski sillä
niin lujasti erään puun runkoon, että puu taittui ja romahti maahan.
— Kautta Buddhan, noin käy teidän, jos te vähääkään yritätte juonitella
minua vastaani — lisäsi hän osottaen maassa makaavaa puuta.
Sitten Lo Syvähenki kääntyi Liu Tshungin puoleen sanoen: