ja läksi astumaan kotiinsa.
Molemmat vartiat seisoivat kuin patsaat paikallaan ja katsoa
tuijottivat hämmästyneinä avosuin hänen jälkeensä.
— Emmekö jatka matkaa? — ehdotti Liu Tshung.
— Siinäpä vasta oli hurja munkki! — ihmettelivät vartiat. — Yhdellä
sauvansa iskulla kaatoi tuollaisen puun!
— Eihän se ole vielä mitään hänen töikseen, — selitti Liu Tshung. —
Olisittepa esimerkiksi nähneet kuinka hän Suuren saarnaajan luostarissa
kerran nykäisi puun juurineen maasta, että multa ilmaan pöllähti.
Molemmat vartiat nyökäyttivät toisilleen päätään kuultuaan luostarin
nimen, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa:
— Sieltä oli se munkki siis kuitenkin.
Loppusananen Lo Tan myöhemmistä vaiheista.
[Tapausten kulku työntää nyt sankarimme syrjään. Se, mitä muitten
asiain yhteydessä ja lomassa hänestä myöhemmin kerrotaan, on tähän
koottu lyhykäiseksi loppusanaseksi.]
Syvähenki — eli Lo Ta — oli sillä välin palannut takaisin Hai Fungiin,
Suuren saarnaajan luostariin. Mutta kuten saattoi odottaakin, hänen
asemansa muuttui pian hyvin epävarmaksi, kun kerran tuli tunnetuksi,
että hän oli auttanut hirmuvaltaisen hallituksen uhrin vapaaksi.
Mutta ystäväinsä, noitten laiskottelevien maankulkijain kautta, hän
sai viime hetkessä tiedon uhkaavasta vaarasta ja pakeni keskellä yötä
siinä rymäkässä, minkä sytyttämänsä rakennuksen palo herätti johtaen
viranomaisten huomion toisaalle.
Hän pakeni pohjoiseen ja tapasi siellä jonkun ajan kuluttua Liu
Tshungin sekä useita muita vanhoja tuttaviaan, jotka olivat yhtyneet
kapinaan hallitusta vastaan. Hän liittyi heti näihin ja saavutti
voimallaan ja jalomielisyydellään hyvän maineen kapinoitsijain
keskuudessa.
Nyt toteutui vähitellen luostarinjohtaja Tshi Tshinin ennustus
Syvähengen »hyvistä töistä». Hän liittyi nimittäin siihen
sankarijoukkoon, joka tuli tunnetuksi nimellä »Satakahdeksan» ja
jonka jäsenet olivat Lo Tan tavoin aikaisemmin monta kovaa kokeneet
ja monta vaarallista seikkailua suorittaneet. Tämä joukko asettui
kapinallisten etupäähän Lo Liang-virran varsilla. Turhaan yrittivät
hallituksen joukot saada haltuunsa heidän miehittämiään vuoria. He
palauttivat monta seikkaa entiseen hyvään kuntoon, hyökkäsivät kaikkein
lujimmin linnoitettuja kaupunkeja vastaan ja vapauttivat monen monta
uhria sortajain hirmuvallasta. Näitten »sadankahdeksan» joukossa oli
kolmekymmentakuusi ensi luokan tähteä, m.m. Lo Ta, Shi Tsun ja Liu
Tshung, sekä seitsemänkymmentäkaksi toisen luokan tähteä, joihin m.m.
Li Tshing kuului.
Useat kerrat Lo Ta oli menettää henkensä. Kerran antoi eräs vaimo,
joka miehensä kanssa piti ravintolaa ja oli salaisessa yhteydessä
muutaman rosvojoukon kanssa, hänelle myrkkyä. Mutta silloin sattui
ravintoloitsija itse tulemaan kotiin. Kun tämä huomasi Lo Tan
sankarillisen ryhdin ja muodon ja katseli hänen suurta rautaista
sauvaansa ja mahtavaa miekkaansa, hän tunsi toverillista myötätuntoa
Lo Taa kohtaan ja pelasti hänet antamalla vastamyrkkyä. Useammin kuin
kerran hän joutui vangiksi, kun hän jalon luonteensa innostamana koetti
omin voiminsa vapauttaa jonkun ystävän linnoitetusta kaupungista tai
vihollisen leiristä. Mutta milloin hänen personalliset voimansa eivät
riittäneet ylivoimaisiin urotöihin, hänen asetoverinsa pitivät huolta
siitä, että apua tuli ajoissa. Katurosvoilemiseen Lo Ta ei kuitenkaan
ottanut koskaan osaa, vaikka useat hänen tovereistaan eivät siitä
paljon välittäneet, jos ryöstivätkin.
Kun tataarit sitten jonkun ajan kuluttua nousivat maan herroiksi,
hän olisi heidän hallitessaan saanut helposti korkean, hyvätuloisen
viran jo senkin vuoksi, että oli syntyperältään lähempää sukua
tataareille kuin kiinalaiselle rodulle. Mutta häntä ei miellyttänyr
enää virkamiehenä olo, vaan nyt hän todellakin kaipasi rauhaa. Tästä
syystä hän uudisti tuttavuutensa Kirsikkamajan vanhan Liun kanssa,
jonka tyttären hän aikoinaan oli pelastanut rosvokuninkaan käsistä, ja
nai nyt kaikkien asianomaisten suostumuksella tämän tytön. Hänen ei
tarvinnut enää käyttää munkinpukua eikä hän koskaan ollutkaan tuntenut
mieltymystä tähän säätyyn. Niinpä hän nyt siis heitti valepukunsa ja
Syvähenki-nimensä ja valitsi niitten sijaan kelpo vaimon. Talonpoika
Lo astui talonpoika Liun sijaan, jonka hän myöskin saattoi hautaan.
Voittipa Lo Ta — kukapa olisi sitä uskonut? — naapuriensa keskuudessa
rauhallisen ja raittiin miehen maineen. Kun hänen vanhat ystävänsä
useita vuosia myöhemmin sattuivat tapaamaan hänet matkoilla tai kävivät
hänen luonaan Kirsikkamajassa, hänen oli tapana heille kertoa, miten
tämä tapahtui:
— Pian senjälkeen kun olin asettunut tänne, minun täytyi asioitteni
tähden tehdä matka läheisimpään kauppalaan. Silloisen tapani mukaan
minä pistäydyin ravintolaan kohtaamaan tuttaviani ja join itseni
juovuksiin. Kukkarossani sattui olemaan runsaasti rahaa ja olisipa
joku saattanut varastaa ne minulta, jollei eräs hyvä ihminen, jonka
nimeä en koskaan tullut tietämään, olisi ottanut niitä minulta talteen
minun maatessani humalassa kyläravintolan lattialla. Hän vei rahat
vaimolleni kotiini, kertoi hänelle missä ja millaisessa tilassa minä
olin, punnitutti rahat, jotta nähtäisiin, ettei hän ollut pitänyt
niistä mitään, ja läksi pois. Hänen lähdettyään riensi vaimoni, joka
on helmi kaikkien vaimojen joukossa, minun luokseni, niin kaukana
kuin kyläravintola olikin. Kun vaimoni astui sisään, niin minä tunsin
hänen suloisen äänensä, vaikka olinkin aika humalassa, ja hän alkoi
hoitaa minua hellästi kuin lasta. Vähitellen minä siitä selvisin ja
halusin lähteä kotiin. Hän talutti minua kädestä eikä lausunut koko
matkalla moitteen sanaa, vaan jutteli kauniisti kanssani. Ja siitä
päivästä saakka — lopetti Lo Ta riemuiten, — ei ole vaimoni koskaan
voinut sanoa, että olisin juovuksissa ollut. Ja vaikka siitä on jo
kaksikymmentä vuotta kulunut, ei hän ole koskaan nähnyt minua edes
hienossakaan hiprakassa. Minä kiitän tästä kyllä Buddhaa, mutta enemmän
vielä kelpo vaimon rakkautta. Ennenkuin minä sen opin tietämään, olin
narri, vieläpä pahempaakin — murhamies. Taivas suokoon sen minulle
anteeksi!