turvapaikka ja luostari. Mutta se on ollut. Täällä kävi usein
matkustavia veljiä, mutta senjälkeen kuin eräs jättiläismunkki
toverinsa kanssa tämän valtasi, joutui luostari rappiolle. Nämä kaksi
tekivät täällä kaikenlaista pahaa. He ajoivat kaikki munkit pakosalle
paitsi meitä vanhimpia. Me emme jaksaneet juosta ja sen tähden saimme
luvan jäädä. Mutta meillä ei ole mitään syötävää, kuten näette.
— Saatanko minä uskoa, että kaksi munkkia on tämän kaiken tehnyt teidän
ilmottamatta siitä viranomaisille?
— Oo, kunnianarvoisa munkki, viranomaiset ovat kaukana, sangen kaukana
täältä eikä olisi poliisivoimakaan heidän hävitykselleen mitään
mahtanut. Se hurja munkki ja hänen toverinsa harjottivat täällä
kaikenmoista ilkityötä, murhasivat, ryöstivät ja polttivat. Nyt asuvat
he tuolla luostarinjohtajan rakennuksen takana.
— Mikä on miesten nimi?
— He käyttävät tietysti valenimiä. Se jättiläismunkki sanoo itseään
»rautaiseksi Buddhaksi» ja hänen seuralaisensa nimi on »lentävä
noita». Munkinviittaa he käyttävät luonnollisesti valepukuna. Niin,
he ovat suorastaan sentapaisia rosvoja, jotka metsissä vaaniskelevat
ohikulkijoita.
Syvähengen näin tutkiskellessa vanhoja munkkeja, osui ruuanhaju hänen
nenäänsä. Hän läksi heti sauva kädessä etsinnälle ja löysikin savesta
tehdyn tulisijan, jolla oli kattila tulella. Hän nosti kattilan kantta
ja näki riisijauhopuuron kiehuvan.
— Mitä lurjuksia te munkit olettekaan! — sätti hän. Sanotte minulle,
että ette ole kolmeen päivään mitään syöneet, ja täällä kiehuu
puuropata. Mitä se sellainen valehteleminen on?
Vanhat munkit voivottelivat, kun heidän riisipuuronsa löytyi, ja
korjasivat lautasensa pian pois. Mutta Lo Syvähenki tunsi nälkänsä
kasvavan kovasti, etenkin nyt, kun oli löytynyt syötävää, ja koska hätä
keinon keksii, niin hän pyyhkäisi ruohotukolla tomun vanhalta pöydältä,
tarttui kaksin käsin kattilaan ja tyhjensi sen pöydälle.
Kun nuo vanhat munkit näkivät, miten heidän puuronsa kävi, he tulivat
pöydän luo ottaakseen osansa. Mutta Syvähenki sysäsi heidät pois,
työnsipä toisia nurin ja ajoi toisia matkoihinsa. Senjälkeen hän alkoi
puuron sakeampaa osaa mätkiä kämmenellään suuhunsa. Eipä ennättänyt hän
seitsemää kertaa pistää kättään puuroon, kun nuo vanhat munkit taas
hänet ympäröivät valittaen:
— Totta totisesti, me emme ole kolmeen päivään syöneet mitään, ja kun
meidän nyt onnistui saada vähäsen riisiä puuroksi, niin te tulette ja
viette senkin.
Kun Syvähenki poistui pöydän luota, hän kuuli jonkun laulavan ulkona,
nosti sauvansa olalle ja riensi pihalle.
Luostariin näkyi tulevan muuan mies, joka kantoi olkapäällään koria ja
ruukkua kiinnitettyinä kantopuun kumpaankin päähän. Korista pisti esiin
kalan pyrstö ja sitäpaitsi näkyi siinä lotoskukan lehtiin käärittynä
olevan muutakin ruokaa. Ruukussa oli väkijuomaa ja ruukun kantena
lotoslehti. Mies lauloi tullessaan:
Sä olet yksin niinkuin minäkin,
ei sulla miestä, mull' ei vaimoa.
Jos hyväilyittä elät sinäkin,
mun elämäni vast' on kauhea.
Munkit seurasivat Syvähenkeä ulos, osottivat laulavaa miestä ja
kuiskasivat hänelle:
— Tuo on se »lentävä noita».
Syvähenki kohotti sauvansa ja seurasi miestä. Tämä ei huomannut
sitä, vaan meni suoraa päätä luostarinjohtajan rakennuksen takana
sijaitsevaan olinpaikkaansa.
Nyt näki Syvähenki kolmelle hengelle katetun sievän pöydän tuuhean
puun varjossa. Tanakka, hartiakas munkki, jolla oli mustat, pitkät
kulmakarvat, istui yläpäässä pöytää ja hänen vieressään nuori tyttö.
Syvähenki astui hiljaa aivan lähelle ja pelotti heidät. Munkki hypähti
pystyyn ja sanoi:
— Minä pyydän, kunnianarvoisa isä, olkaa hyvä ja istuutukaa kanssamme
aterioimaan.
Syvähenki nosti sauvansa olalleen ja kysyi:
— Miksi olette tämän luostarin hävittäneet?
— Hyvä isä, — vastasi munkki, — pyydän teitä istuutumaan ja
kuuntelemaan, mitä sanon.
— Minä odotan pikaista vastausta, ymmärrättekö, — huusi Syvähenki
katsoen tuimasti.
— Tämä luostari oli paraita näillä seuduilla, sillä sillä oli laajat
tilukset ja se saattoi tarjota monen monelle munkille mitä mukavimman
olon. Mutta luostarin munkkeja, joista näette vielä muutamia vanhoja
tuolla käytävässä, syytettiin siitä, että he elivät ylellisesti ja
pitivät naisia luonaan eikä voinut johtajakaan pitää heitä kurissa.
Tekivätpä he vielä valituksen häntä vastaan ja saivat hänet pois
virastaan. Kun luostari senjälkeen oli vähitellen joutunut aivan
rappiolle, munkit hajaantuivat mikä minnekin ja luostarin tilukset
myytiin. Sentähden minä tulin tänne ottaakseni luostarin haltuuni ja
laittaakseni sen taas kuntoon. Me olemme tässä juuri olleet hommassa
korjata vanha ulkoportti ja tehdä uudet katot muutamiin rakennuksiin.
— Kuka on tämä nuori tyttö? — kysyi Syvähenki.
— Hyvä isä, minä tahdon kertoa teille hänenkin tarinansa. Hän on erään
rikkaan miehen tytär naapurikylästä. Hänen isänsä oli pitkän aikaa
luostarin suosijoita. Mutta perhe joutui vararikkoon ja tyttö on nyt
köyhä; hänen miehensä on sitäpaitsi sairas. Sentähden on hän, kuten
näette, tullut tänne hakemaan vähäsen riisiä, ja kunnioituksesta hänen
isäänsä kohtaan minä pyysin häntä aterioimaan kanssamme. Älkää uskoko,
hyvä isä, mitä nuo vanhat munkit teille sanovat!
Kun Syvähenki oli saanut kuulla tämän perinpohjaisen selvityksen, hän
virkkoi:
— Vai ovat nuo vanhat munkit vetäneet minua nenästä? No, enpä aio
toista kertaa enää sellaista suvaita.
Sen sanottuaan hän nosti taas sauvansa olalle ja palasi
keittiörakennuksen takana olevaan mökkiin.
Munkit seisoivat paraikaa pöydän ympärillä noukkien viimeisiä
riisinjyväsiä. Syvähenki hyppäsi heidän keskelleen ja huusi:
— Te itse olette tämän luostarin hävittäneet ja sitten kehtaatte vielä
valehdella minulle vasten naamaa!
— Älkää uskoko heitä, — huusivat munkit kuin yhdestä suusta. — Kun he
näkivät teidän sauvanne ja miekkanne ja olivat itse aseitta, he eivät
uskaltaneet haastaa riitaa kanssanne. Jollette usko meitä, niin menkää
vielä kerta takaisin, ja saattepa nähdä, että he ottavat teidät nyt
toisin vastaan. Ja ajatelkaa toki, kunnianarvoisa veli, että he syövät
lihaa ja juovat viinaa, kun meillä sitävastoin ei ole enää riisin
jyvääkään ja jouduimme vielä suurempaan hätään, kun te saatoitte syödä
viimeisemme.
— Siinä on järkeä, — ajatteli Lo Syvähenki itsekseen ja läksi toisen
puolueen luo. Mutta ovi, joka vei sinne, oli suljettu ja teljetty ja
hänen täytyi potkaista se auki.
Kun hän astui sisään, tuli »rautainen Buddha» häntä vastaan suuri
miekka kädessä. Lo Syvähenki kohotti sauvansa ja ottelu alkoi. Kun
»rautainen Buddha» oli kaksitoista tai neljätoista kertaa iskenyt
miekallaan, hänen täytyi jo peräytyä jaksamatta tuskin enää välttää
Syvähengen lyöntejä. Silloin hiipi »lentävä noita» Lo Syvähengen taa
iskeäkseen väkipuukon hänen selkäänsä.
Syvähenki kuuli kyllä hänen askeleensa ja näki hänen varjonsa, vaan ei
uskaltanut heti kääntyä ympäri peläten salajuonta. Hän laski sentähden
sauvansa maahan ja heitti itsensä sen varassa »rautaisen Buddhan»
lyöntipiiriä ulommaksi karjaisten samalla niin kamalasti, että toiset
säpsähtäen vetäytyivät taaksepäin. Saatuaan näin selkänsä turvatuksi
hän kääntyi kumpaakin vastaan ja taisteli kuolemaa halveksien pitkän
aikaa yksin kahta vastaan. Mutta ensiksikin Syvähenki taisteli
nälkäisenä, toiseksi hän oli sinä päivänä kulkenut pitkän matkan
ja kolmanneksi oli yksin peräti vaikeata pitää hyvissä voimissakin
puoliaan kahta sellaista sotakarhua vastaan. Hän laski sauvansa ja
pakeni.
Toiset kaksi seurasivat häntä ulkoportille saakka. Siellä Syvähenki
kääntyi vielä kerta heitä vastaan ja piti vielä jonkun aikaa puoliaan,
mutta sitten hänen täytyi taas paeta. Nyt eivät »rautainen Buddha» ja
»lentävä noita» viitsineet enää ajaa häntä takaa, väsyneitä kun olivat,
vaan istuutuivat kivisillan kaidepuulle.
Lo Syvähenki oli ennättänyt jo melko kauas, kun hän huomasi
unohtaneensa myttynsä luostariin Buddhapatsaan eteen. Kiireessä hän ei
ollut niitä muistanut. Mutta kuinka hän voisi tulla rahatta toimeen
matkalla? Sitäpaitsi hänen oli kova nälkä ja hyvin toivottomalta näytti
paluu takaisin ja uusi tappelu noitten lurjusten kanssa. Se olisi
suorastaan vaarallista!
Hänen näin arvellessaan, mitä nyt olisi tehtävä, painui tie tuuheaan
havumetsään:
— Kuinka synkkä metsä! — ajatteli hän.
Samassa näkyi tuntematon mies pistävän päänsä esiin puunrungon takaa ja
viheltävän. Mies katsahti vain lyhyeen sieltä, löi kätensä yhteen ja
katosi.
Syvähenki ajatteli:
— Se on joku pakkoverottaja, joka vaanii ohikulkijoita, ja kun hän
näki, että minä olen vain munkki, hän löi käsiään yhteen, ikäänkuin
sanoakseen: Ei ole sinusta mihinkään. Mutta minäpä näytän hänelle,
että kyllä on minussa vielä miehen vastus. Entä jos kiskoisin tuolta
lurjukselta hänen vaatteensa ja moisin ne sitten saadakseni vähäsen
suuhun pantavaa?
Syvähenki nosti sauvansa olkapäälle ja astui metsään:
— Hoi, sinä metsäkukko! Astu esiin!
Metsässä vaaniva mies nauroi ja puheli itsekseen:
— Hän on loukkaantunut ja vaatii minua esille!
Ja hän sieppasi miekkansa ja hyppäsi esiin huutaen:
— Nyt sinä kaljupää joudut surman suuhun! Mutta syytä itseäsi, en minä
sinua tänne kutsunut!
— Tahdonpa antaa sinulle jotakin, jotta minut muistaisit! — huusi
Syvähenki ja hyökkäsi toista kohti.
Mies varustautui puolustamaan itseään miekallansa. Mutta tuskin hän oli
kunnolla ehtinyt silmäillä Syvähenkeä, kun mieleensä juolahti ajatus,
että tuo näyttää tutulta. Ja hän kysyi:
— Herkeä hetkeksi, munkki! Äänesi kuuluu tutulta. Mikä on nimesi?
— Kyllä minä sen kohta sinulle sanon ja niin, että sinun pitää se
muistaman, — vastasi Syvähenki.
Nyt pikastui toinenkin ja ottelu alkoi. Mutta tuskin he olivat kymmentä
kertaa iskeneet, kun metsävaanija arveli:
— Tuopa vasta julma munkki! — Ja hetken kuluttua virkkoi hän taas: —
Herkeä, pyhä veli edes silmänräpäykseksi, minulla on asiaa sinulle.
Molemmat peräytyivät pari askelta ja mies sanoi asiansa.
— Todellakin, minä tunnen teidät. Mikä on nimenne?
Kun mies kuuli nimen Lo Ta, hän heitti miekkansa maahan, kumarsi
kohteliaasti ja sanoi:
— Ehkä muistatte vielä erään Shi Tsunin?
— Kautta kunniani, herra Shi siinä seisookin edessäni! — huusi Lo
Syvähenki nauraen ja vastasi kumarrukseen. Sitten molemmat astuivat
syvemmälle metsään kertoakseen seikkailujaan.
Myöskin Shi Tsun oli lihakauppiaan murhan johdosta paennut Wei Tshousta
pohjoiseen päin. Mutta kun hänen varansa vihdoin loppuivat, hän
pysähtyi tänne »katsomaan, miten päästä pälkähästä».
Kun Syvähenkikin oli kertonut omat seikkailunsa, virkkoi Shi Tsun:
— Veli hyvä, jos teidän on nälkä, on minulla tarjota lihaa ja muutamia
piirakoita. — Ja kaivettuaan ruoat esiin lisäsi: — Koska olette
unohtanut myttynne luostariin, niin lähdemme yhdessä niitä hakemaan, ja
jos ne lurjukset eivät niitä hevillä hellitä, niin kyllä me teemme pian
selvää.
— Niin teemme, — lisäsi siihen Syvähenki kiirehtien syömistään. Sitten
he tarttuivat aseihinsa ja läksivät tuohon rappiolle joutuneeseen
luostariin.
»Rautainen Buddha» ja »lentävä noita» istuivat yhä vielä kivisillalla.
— Ylös, roistot! — huusi Syvähenki heille. — Tällä kertaa ottaakin
kovalle!
— Vai syhyy teidän selkänne vielä, vaikka äsken jouduitte alakynteen? —
vastasi siihen »rautainen Buddha» nauraen.
Silloin nosti Syvähenki raivostuneena sauvansa ja syöksyi sillalle.
»Rautainen Buddha» asettui paljastettu miekka kädessä ja otsa
ryppyisenä vastarintaan. Tällä kertaa piti Shi Tsun huolta siitä,
ettei »lentävä noita» voinut takaa päin hyökätä Syvähengen niskaan.
Sitäpaitsi hänen nälkänsä oli tyydytetty ja hän oli siis sekä
paremmissa voimissa että hyvällä tuulella.
Tuima ottelu oli taas käymässä. Lo Syvähenki alkoi jo päästä
vastustajastaan voitolle, kun »lentävä noita» yritti taas takaa päin
hänen kimppuunsa. Mutta silloin hyppäsi Shi Tsun sillalle huutaen:
— Äläppäs huolii Jätä hänet!
Ja Shi Tsun kävi tuon salakavalan »lentävän noidan» kimppuun. Nyt he
olivat niinkuin pitikin, kaksi kahta vastaan. Syvähenki sai vähitellen
voiton ja työnsi »rautaisen Buddhan» vihdoin sillan kaidepuun yli.
Kun »lentävä noita» näki toverinsa putoovan, hän menetti rohkeutensa
ja yritti paeta. Mutta Shi Tsun seurasi häntä kintereillä, löi hänet
miekallaan maahan ja lävisti hänen ruumiinsa. Sillä välin oli Lo Ta
iskenyt sillan alle pudonnutta vielä niin rajusti, että tämä paikalla
heitti henkensä. Niin olivat nuo kaksi rohkeata seikkailijaa kadonneet
kuin unelma. Syvähenki ja Shi Tsun sitoivat heidän ruumiinsa yhteen ja
heittivät jokeen.
Kun he sitten astuivat luostariin noutamaan myttyjä, he huomasivat,
että kaikki vanhat munkit olivat hirttäytyneet, nähtävästi peläten
»rautaisen Buddhan» vihaa. He pistäytyivät myös luostarinjohtajan
aution asunnon taa ja näkivät tuon nuoren tytön syöksyneen kaivoon ja
hukkuneen. Ei ainoatakaan elävää sielua näkynyt.
Ystävykset löysivät eräästä vaatekääröstä vähäsen hopeata, minkä Shi
Tsun otti huostaansa, sekä lihaa ynnä muuta ruokaa. He keittivät nämä
ja tyydyttivät nälkänsä tyystin. Sitten he laittoivat matkamyttynsä,
tekivät muutamia risukimppuja ja sytyttivät aution, hävinneen luostarin
tuleen. Kun tulenlieskat yhtenä suurena patsaana taivasta tavottelivat,
he läksivät pois.
Koko yön he kulkivat yhdessä ja kun he seuraavan päivän aamuna
saapuivat erääseen kylään, he poikkesivat majataloon aamiaiselle.
— Mitä te nyt oikein aiotte tehdä, — kysyi Syvähenki toveriltaan.
— Lähden tästä Hua Jiniin ja astun kapinallisten joukkoon. Ties sitten,
mitä kohtalo osakseni suo.
— Niinhän se on, hyvä veli, — virkkoi Syvähenki ja kaivoi arvokkaan
lautasen matkamytystään. — Ottakaa tämä, sillä saatte jonkun verran
eväitä itsellenne.
Kylä ei ollut vielä kovinkaan kaukana heidän takanaan, kun tiensä
erosivat. Siinä he heittivät jäähyväiset toisilleen ja läksivät sitten
kumpikin omalle taholleen.
Lo Ta rupeaa vihannestarhan vartiaksi.
Lähes kymmenen päivän kuluttua Lo Ta saapui pääkaupunkiin. Hän asteli
väkirikkaan kaupungin katuja pitkin katsellen hartaasti ympärilleen ja
kysellen myymälöistä »Suuren saarnaajan» luostaria.
Vihdoinkin hän löysi luostarin ja astui vierassuojaan. Eräs munkki
ilmotti hänen tulostaan luostarin sairaanhoitajalle, joka ilmaantui
pian vierassuojaan. Mutta kun tämä näki vieraan uljaan ryhdin,
rautaisen sauvan ja miekan sekä nuo suuret matkamytyt, niin pelottipa
häntä aika lailla. Hän malttoi kuitenkin pian mielensä ja kysyi mistä
»kunnioitettava veli» tulee. Syvähenki heitti sauvansa ja kantamuksensa
maahan, kumarsi, — johon toinen vastasi — ja selitti:
— Minä tulen Viidentaulunvuoren luostarista ja tuon kirjeen
päämieheltäni Tshi Tshinilta teidän luostarinne johtajalle, herra
Tsingille, pyynnöllä toimittaa minulle paikka.
— Siinä tapauksessa, — sanoi sairaanhoitaja, — on paras, että menemme
suorastaan luostarinjohtajan asuntoon.
Kun he olivat saapuneet sinne, Lo Syvähenki avasi myttynsä, otti
kirjeen esille ja piti sitä kädessä valmiina antaakseen sen
luostarinjohtajalle. Nyt kysyi sairaanhoitaja ihmetellen:
— Ettekö te, hyvä mies, tunne meidän tapojamme ja määräyksiämme.
Luostarinjohtaja on tuossa tuokiossa täällä. Pankaa siis miekkanne
pois ja ottakaa esille seitsemän suitsutuspuikkoa voidaksenne osottaa
luostarinjohtajalle kunniaa.
— Miksette sitä ennemmin sanonut? — virkkoi Syvähenki, avasi taas
matkamyttynsä ja otti suitsutuspuikot. Mutta hän ei näkynyt tietävän,
mitä niillä piti tehdä. Sairaanhoitaja auttoi häntä ja puki myös
puhtaan munkinkauhtanan hänen ylleen.
Kun luostarin päämies astui sisään, sanoi sairaanhoitaja:
— Tämä munkki on saapunut meille Viidentaulunvuoren luostarista,
mukanaan kirje herra Tshinilta.
— Vai niin. Enpä ole pitkään aikaan kuullut mitään vanhemmasta
veljestäni, — puhui luostarinjohtaja.
Sairaanhoitaja käski Syvähenkeä toimimaan ripeästi suitsutuspuikkoineen
ja osottamaan luostarin päämiehelle tälle kuuluvaa kunniaa. Mutta
Syvähengellä ei ollut aavistustakaan, minne suitsutuslaite oli pantava
ja piti sitä sentähden lujasti kädessään. Sairaanhoitajan oli vaikea
pidättäytyä naurusta, kun hän sytytti Syvähengen suitsutuspuikot lieden
luona palamaan ja vei hänet sitten johtajan eteen käskien kumartamaan
kolme kertaa. Sen tehtyään Syvähenki antoi kirjeen.
Kun luostarinjohtaja oli lukenut kirjeen, jossa mainittiin syyt,
miksi Syvähenki oli munkiksi ruvennut ja miksi hänet lähetettiin pois
Viidentaulunvuoren luostarista sekä pyydettiin toimittamaan hänelle
paikka, koska hän on »kantava hyviä hedelmiä», virkkoi johtaja:
— Te olette tullut kaukaa. Menkää nyt munkkien makuusuojaan lepäämään
matkasta, niin sitten saatte syödä.
Syvähenki kiitti johtajaa, sammutti suitsutustulet lieden luona, vaikka
hänen olisi pitänyt jättää ne palamaan, otti myttynsä, miekkansa ja
sauvansa ja seurasi opastaan huoneesta ulos.
Mutta johtaja kutsui luostarin virkailijat kokoon ja lausui:
— Kuulkaahan kuinka järjetön minun vanhempi veljeni Tshi Tshin on.
Tämä munkki, joka tänään saapui luostariimme, on entinen sotaväen
kapteeni, joka on tappanut miehen ja sentähden ruvennut munkiksi
Viidentaulunvuoren luostariin. Mutta pian senjälkeen hän pari kertaa
rikkoi pahasti luostarin järjestystä vastaan ja kiihotti munkkejakin
sopimattomalla käytöksellään, ja tästä syystä hänet sitten lähetettiin
luostarista pois juuri meidän luoksemme. Minä puolestani en tahtoisi
suostua ottamaan häntä luoksemme, mutta minun veljeni pyytää niin
hartaasti. Jos me hänen ottoonsa suostumme, niin hän luonnollisesti
tulee rikkomaan meidänkin hyvää järjestystämme, kuten siellä teki. Mitä
meidän siis on tekeminen?
— Todellakin, — sanoi sairaanhoitaja, — kun minä ensiksi näin sen
miehen, arvelin, ettei hän ainakaan ole munkin näköinen. Kuinka
voisimmekaan ottaa hänet luostariimme?
— Sain äsken kuulla, — ilmotti kyökkimestari, — että luostarin
vihannestarhaa ovat sotaväki ja kuljeskelevat pahantekijät hävittäneet
ja voronneet. Mikään tavallinen munkki ei voi sitä estää. Mutta emmekö
lähetä tuota raavasta miestä vartioimaan vihannestarhaamme?
— Teidän ehdotuksenne on hyvä, — sanoi johtaja ja kutsutti Lo
Syvähengen sisään.
Tämän tultua luostarinjohtaja lausui:
— Koska minun veljeni teidän tuomassa kirjeessänne pyytää
hankkimaan teille paikan, niin olemme päättäneet uskoa luostarin
vihannestarhan hoidon ja vartioimisen teidän huostaanne. Se sijaitsee
portin ulkopuolella ja ulottuu yhtä kauaksi kuin temppelin muurit
Viidentaulunvuorella. Teidän tulee siis pitää silmällä puutarhureita ja
huolehtia siitä, että nämä joka päivä tuovat luostariin kymmenen koria
vihanneksia. Mikä siitä jää yli, on teidän omaisuuttanne.
— Minun päämieheni Tshin, — vastasi Lo Syvähenki, — lähetti minut
teidän kunnianarvoisaan luostariinne, jotta minä täällä saisin munkin
paikan. Mitenkä on ymmärrettävissä, että te panette minut vartioimaan
vihannestarhaa, joka on ulkopuolella luostaria, sen sijaan että
tekisitte minusta kyökkimestarin, lukkarin tai jonkun muun sellaisen
virkamiehen?
— Hyvä mies, — selitti luostarinjohtaja, — te arvostelette asemaanne
väärin. Te olette juuri tullut luostariin ettekä omaa vielä mitään
ansioita, joitten perusteella voisimme antaa teille etuoikeuksia.
Kuinka saatatte toivoakaan, että teistä heti tehtäisiin esim.
kyökkimestari? Vihannestarhan hoito ja vartioiminen on sekin hyvin
tärkeä tehtävä.
— Mutta minä en vaan ota pitääkseni huolta vihannestarhasta, — tiuskasi
Syvähenki. — Hitto vieköön, minä tahdon ainakin kyökkimestariksi!
— Kuulkaahan toki, mitä sanon, — alkoi sairaanhoitaja. — Kuten
tiedätte, on luostareissa eri talousosastoja, joista kullakin on oma
esimiehensä. Minulle esimerkiksi kuuluu sairaiden hoito ja kaikki
mikä on jossakin yhteydessä vieraan tulon ja lähdön kanssa. Mitä
tulee luostarin johtajaan, hänen apulaiseensa ja muihin sellaisiin,
niin nämä ovat korkeita virkoja, joita on vaikea saada. Lukkari ja
kyökkimestari ovat vastuunalaiset heitä ylemmille virkamiehille
luostarin varoista ja tiluksista. Mitenkä voitte siis heti vaatia näin
vastuunalaista virkaa? Sitten on virkamiehiä, jotka pitävät huolta
eri rakennuksista. Se, jonka huostassa varastot ovat, on nimeltään
varastomestari, se, joka pitää silmällä temppelejä, on temppelinvartia,
käytävien ja teiden kunnossapito kuuluu tietarkastajalle, järjestys ja
puhtaus kylpyhuoneissa on kylpymestarin asia, ja niin edelleen. Nämä
viimeksimainitut virat ovat toisluokkaisia. Sitten on vielä sellaisia
virkamiehiä, jotka pitävät huolta jokapäiväisestä kulutuksesta, kuten
hiilenhankkija, riisinhankkija, teenhankkija ja vihannestenhankkija,
jolle vihannestarhan hoito kuuluu. Viimeksi mainittu tehtävä on nyt
uskottu teidän huostaanne. Tämä virka on tosin vaatimaton, mutta
olettakaamme, että te hoidatte sitä yhden vuoden, niin sittenhän voitte
jo tulla nimitetyksi hiilenhankkijaksi. Kun sitten taas olette vuoden
ajan hoitanut tätä virkaa, niin saatatte tulla kylpymestariksi, sitten
taas vuoden kuluttua lukkariksi, kyökkimestariksi j.n.e.
— No siinä tapauksessa, — arveli Syvähenki, — olisi syytä ruveta
vihannestarhan päämieheksi... Minä otan huomenna tuon viran haltuuni.
Kun luostarinjohtaja kuuli Syvähengen suostuvan vihannestarhan
vartiaksi, hän kutsui hänet luokseen kestitykselle. Vihannestarhan
pienen vahtimajan seinään naulattiin ilmotus, että tarhan hoito tästä
lähtien kuuluu Syvähengelle, joka seuraavana päivänä astuu virkaansa,
ja ettei maankulkijain ole lupa astua tarhaan ja ottaa sen hedelmiä.
Seuraavana aamuna sai Syvähenki vastaanottaa lakituolissa istuvan
luostarinjohtajan kädestä virkamääräyksensä ja hän muutti omaan
asuntoonsa vihannestarhaan.
Noin parin-, kolmenkymmenen joutilaan maankulkurin oli tapana
tuontuostakin pistäytyä tarhaan vihanneksia ja hedelmiä varastamaan.
Kun nämä lukivat tuon ilmotuksen Syvähengen uudesta toimesta, he
neuvottelivat, miten voisivat kukistaa tuon tulokkaan munkin ja saada
hänet valtaansa.
Eräs heistä ehdotti, että he olevinaan tulisivat onnittelemaan häntä
uuden viran johdosta, polvistuisivat sitten likahaudan luona häneen
eteensä, tarttuisivat yhtäkkiä häntä jalkoihin ja viskaisivat hautaan.
Tämä olisi aluksi hänelle aimo opetukseksi. Ehdotusta pidettiinkin
mainiona.
Kun Lo Syvähenki oli laskenut sauvansa ja matkamyttynsä uuteen tupaansa
ja munkit, jotka häntä sinne saattoivat, palanneet esimiestensä mukana
takaisin luostariin, hän meni ulos majansa edustalle katselemaan miltä
ympäristö näyttää. Eipä kestänyt kauaa, kun ilmestyi maankulkureita,
jotka lahjoja tuoden tulivat häntä onnittelemaan. He jäivät nauraa
kihittäen seisomaan jonkun matkan päähän ja ilmottivat äänekkäästi:
— Kunnianarvoisa isä, kun me eilen saimme tietää, että teidät on
nimitetty tämän vihannestarhan hoitajaksi, niin me naapurit päätimme
tulla tervehtimään teitä ja tuomaan teille nöyrimmät onnentoivotuksemme.
Syvähenki ei huomannut petosta, vaan astui aivan lähelle likahautaa
ottaakseen vastaan heitä ja pyytääkseen heitä astumaan sisään. Kaksi
noista maankulkureista, nimeltä Katurotta ja Ruohokäärme, erosi muista
lähestyen Syvähenkeä ja polvistuivat maahan toivossa, että hän tulisi
auttamaan heitä ylös, jolloin he tarttuivat hänen jalkoihinsa. Mutta
Syvähengen mieleen juolahti epäilys, että noilla on paha nahassa, ja
hän tuumi itsekseen: — Siinä on sitten omituista joukkoa! He eivät ole
sitä eivätkä tätä. Aikovatkohan nuo lurjukset karata kiinni jalkoihini
ja viskata minut ehkä tuohon kuoppaan, koska noin kauan tuossa
kontillaan könöttävät? Jos he tahtovat silittää tiikerin partaa, niin
annanpa heidän tuta myöskin sen käpäliä.