kynttilät, asettamaan pöydän kuistille, ripustamaan kukilla
koristettuja lyhtyjä sen yläpuolelle, tuomaan vadin lihaa sekä suuren
kattilan väkevänpuoleista juomaa ja olemaan valmiina palvelemaan
ylkämiestä.
Kello oli kahdeksan tienossa, kun Kirsikkavuorelta päin alkoi kuulua
kellojen ja rumpujen ääntä. Liu-vanhus kuuli tämän ja alkoi vapista,
palvelijat astuivat ulos katsomaan mitä oli tulossa, ja näkivät
puolisen sataa tulisoihtua, jotka valaisivat ympäristön, että oli
valoisaa kuin päivällä. Näkyipä sieltä nopeaan laukaten lähestyvän
joukko ratsumiehiäkin. Liu käski avata portin ja astui itse ulos
lausumaan vieraansa tervetulleeksi.
Rosvopäällikön edessä ja takana oli hänen omia asestettuja miehiään
vartioina. Näiden yllä oli juhlapuvut, käsissä lippuja ja hatuissa
kukkia. »Kuninkaan» edellä marssi kahdeksan miestä kullakin
harsokankainen lyhty kädessä ja neljä muuta kantaen tyhjää kantotuolia,
jossa morsian aiottiin viedä uuteen kotiinsa. »Kuninkaalla» itsellään
oli keilamainen punainen turbaani päässä, harmaa kultaompeleinen viitta
yllä, vyötäisillä kullattu vyö ja pitkävartiset ratsusaappaat jalassa.
Hän ajoi uljaalla, vaahtosuisella ratsulla.
Juhlakulkueensa ympäröimänä saapui siis »suuri kuningas»
Kirsikkamajaan, ja kun hän astui ratsunsa selästä alas, niin hänen
juhlajoukkonsa kohotti äänekkään onnentoivotushuudon. Liu-vanhus riensi
omasta kädestään tarjoamaan tulomaljaa, jota täyttäessä hän ja kaikki
hänen palvelijansa polvistuivat maahan rosvokuninkaan eteen. Mutta tämä
tarttui ukon käteen, nosti hänet ylös ja sanoi:
— Te olette minun appeni. Miksi polvistutte siis minun eteeni?
— Älkää puhuko noin, — vastasi Liu, — minähän olen vaan suuren
kuninkaan alamainen.
Rosvokuningas, joka nähtävästi oli jo kotonaan tyhjentänyt monet
lähtömaljat, nauroi noille sanoille ja arveli:
— Minä toivon, etten ole tuottava teille häpeätä tullessani vävyksenne.
Kun he astuivat kuistille, arveli hän:
— Isäni, eipä olisi ollut syytä näin suuremmoiseen vastaanottoon.
Sitten rosvokuningas tyhjensi kolme maljaa ja huusi eräälle
saattomiehelleen, että hän kiinnittäisi ratsun puuhun. Ja kun hän
senjälkeen astui pylväskäytävään, päristi hänen saattojoukkonsa rumpuja
ja helisti soittimia.
— Appi-isäni, — kysyi rosvokuningas, — missä on morsiameni?
— Hän on sangen kaino, — vastasi Liu, — eikä uskaltanut tulla vastaan.
— Hyvä on, — nauroi rosvokuningas. — Antakaahan minulle vielä
tulojuomaanne, jotta saisin juoda meidän uuden sukulaisuutemme maljan.
Mutta pitäissään maljaa kädessään juolahti toinen ajatus hänen
mieleensä ja hän virkkoi:
— Mutta ehdinpä tyhjentää sukulaisuusmaljamme, kun olen nähnyt
morsiameni.
Nyt suuntautuivat vanhan Liun ajatukset tuskallisesti Syvähenkeen ja
kaikesta sydämestään hän toivoi, että munkin salaperäisellä keinolla
olisi toivottu seurauksensa.
— Sallikaa minun opastaa teitä, — sanoi Liu ottaen kynttilän käteensä.
Ja hän johti vieraan tyttärensä kamariin, jonka ovea osottaen lisäsi:
— Tässä. Olkaa hyvä ja astukaa sisään, suuri kuningas.
Sitten Liu kääntyi ympäri ja epäillessään, ettei vaan häntä
poistuessaan pidätettäisi, riensi hän ulos minkä ehti.
Kun rosvokuningas oven avattuaan huomasi, että tyttären kamarissa oli
pimeä kuin vankityrmässä, huusi hän:
— Hitto vieköön, kuinka minun appeni on huolimaton isäntä, kun ei ole
käskenyt asettaa lyhtyä morsiamen kamariin, vaan antaa hänen istua
täällä pimeässä. Lähetänpä huomenna muutamia miehistöni tuomaan hänelle
ruukullisen hyvää paloöljyä.
Syvähenki, joka istui keskellä pimeätä kamaria, kuuli kaiken tämän,
mutta ei uskaltanut nauraa, vaan oli hiljaa kuin hiiri. Rosvokuningas
hapuili eteenpäin puhuen puoliääneen:
— Neitoseni, miksette tullut ulos tervehtimään minua? Eikö teitä
pelota, kun joudutte tänä yönä meidän leirimme haltiattareksi?
Ja haparoidessaan pimeässä edelleen hän kuiskaili yhä kärsimättömämmin:
minun impeni, minun impeni!
Vihdoin sattui rosvokuninkaan käsi Syvähenkeen.
Tämä hypähti tuolilta pystyyn, kahmaisi rosvon syliinsä ja heitti hänet
permannolle. Rosvo puolustautui ja pyrki ylös. Mutta Syvähenki iski
häntä nyrkillä päähän ja sanoi:
— Tuosta saat, sinä ilkeä rosvo!
— Taivas, — huusi rosvokuningas, — miksi lyötte aviomiestänne?!
— Jotta hän paremmin oppisi vaimoaan muistamaan, — vastasi Syvähenki,
painoi hänet alas ja löi ja rusikoi häntä. Rosvo huusi täyttä kurkkua
apua.
Kun vanha Liu toisessa päässä taloa kuuli tämän avunhuudon, hän kävi
pelosta aivan kalpeaksi.
— Minä olen koko ajan luullut, — höpisi hän itsekseen, — että tuo
munkki tulisi jotenkin käyttämään järjenkeinoa eikä väkivaltaa
saadakseen rosvon luopumaan aikeestaan. Mutta mitä merkitsi tämä
avunhuuto? Ukko otti lyhdyn ja huusi hämmentyneenä rosvokuninkaan
saattojoukon koolle mennäkseen sen kanssa taloon katsomaan, mitä siellä
oikein tapahtui.
Ja todellakin! Siellä istui tuo kunnianarvoisa munkki kahareisin
permannolla pitkällään olevan rosvokuninkaan selässä piesten tätä käsin
ja jaloin pahanpäiväisesti.
Kun vartioväen johtaja tämän huomasi, hän kutsui saattoväen
vapauttamaan »kuningasta». Mutta kun Syvähenki näki saattoväen
ryntäävän sisään, hän jätti uhrinsa, sieppasi sauvansa ja alkoi niin
hurjasti raivota saattojoukon keskellä, että kaikki hänen pelkästä
näkemisestään pötkivät pakoon.
Silloin kuului vanha Liu huudahtavan:
— Voi meitä poloisia, te olette syössyt meidät perikatoon! Te olette
meidät kaikki surmansuuhun ajanut!
Sillävälin karkasi rosvokuningas lattialta pystyyn ja suoraa päätä ulos
pihalle, löysi hevosensa ja hyppäsi nopeasti sen selkään. Mutta vaikka
hän sitä vinhasti ruoskallaan iski, se ei lähtenyt paikaltaan, sillä
rosvokuningas oli kiireessä unohtanut irroittaa sen puusta.
— Sinä onneton, — huusi hän, — hevosenikin minua halveksii eikä liiku
paikaltaan.
Vihdoin tarkemmin katsottuaan hän huomasi syyn, miksei hevonen
totellut, katkaisi marhaminnan ja ajoi täyttä laukkaa pois kiroten
ehtimän takaa vanhaa Liuta ja antaen viattoman hevosensa, joka nyt
hurjaa vauhtia häntä leiriin kiidätti, tuntea hänen kostonhaluansa.
Vanha Liu valitteli nyt Syvähengelle:
— Te olette syössyt taloni onnettomuuteen. Minä luulen, että te
olisitte keskustellut hänen kanssaan ja sillä tavoin koettanut hänet
saada luopumaan aikeestaan, enkä epäillyt vähääkään, että te olisitte
näin häntä piessyt. Hän riensi varmaan takaisin leiriinsä kutsuakseen
kaikki väkensä kokoon ja palatakseen meitä surmaamaan.
— Ei hätää mitään, vanhus, — lohdutti Syvähenki, — minä olen ollut
kaupunginpäällikön henkivartiaston päämiehenä, mutta jouduin munkiksi,
koska tulin tappaneeksi erään miehen. Minä en pelkää, vaikka kokonainen
asestettu rykmentti hyökkäisi kimppuuni, saatikka sitten nuo
koirankuonolaiset! Jollette usko minua, niin koettakaahan vain kohottaa
tätä sauvaa.
Talonrengit jaksoivat töin tuskin nostaa Syvähengen sauvan ja arvelivat:
— Piru vieköön, se vasta painaa!
Sitten tarttui Syvähenki vuorostaan siihen ja leikitteli sillä kuin
oljenkorrella.
— Pyhä munkki, — huudahti Liu-vanhus, — älkää jättäkö meitä, sillä jos
te meitä suojelette, niin me varmaan nahkamme pelastamme.
— Minäkö jättäisin?! — murahti Syvähenki. — Siltä tieltä ette minua
tapaa! Mieluummin tuperrun paikkaani!
— Tuokaa vielä väkijuomaa tälle kunnioitettavalle munkille, — käski Liu
ja Syvähengen puoleen kääntyen hän lisäsi, — mutta teidän ei pidä juoda
itseänne liian täyteen.
— Jota enemmän minä juon, sitä vahvemmaksi tulen, — vastasi Syvähenki.
— Se hyvä, riemastui Liu, — sillä minulla on runsaasti hyvää väkijuomaa
ja mainiota lihaa! Käyttäkää siis mielenne mukaan hyväksenne, arvoisa
munkki!
Samaan aikaan istui toinen rosvokuningas leirissään ajatellen lähettää
jonkun tiedustelemaan, miten hänen virkaveljensä oli häähommissaan
onnistunut, kun muutamat hääseurueen jäsenistä syöksyivät hengästyneinä
leiriin huutaen: »Murhaajia! Murhaajia!»
— Mitä on tapahtunut? — kysyi hän.
— Meidän päällikkömme on revitty palasiksi! Mutta tuskin olivat he
ennättäneet ruveta selittämään tapahtumaa yksityiskohtaisesti, kun
tuo päällikkö palasikin leiriin ilman turbaania ja aivan repaleisissa
vaatteissa huutaen tuskallisesti:
— Hyvä veli, pelasta minut!
— Mikä sinut takaisin karkotti ja vielä tuollaisessa kunnossa?
— Minä saavuin taloon ja astuin morsiuskamariin. Mutta tuo vanha
veijari oli lähettänyt tyttärensä pois ja pannut hänen sijaansa suuren,
vahvan munkin. Mitään pahaa aavistamatta hapuilin minä pimeässä
kamarissa, kunnes tuo roisto tarttui minuun ja alkoi kuin itse piru
piestä minua käsin ja jaloin. Kun hän sitten näki väkeni tulevan minua
auttamaan, hän heitti minut ja ajoi muut rautasauvallaan tiehensä, ja
sillä välin minä pelastin henkeni. Hyvä veli, minä toivon, että sinä
kostat puolestani.
— Jos niin surkeasti on laitasi, niin mene sisälle lepäämään. Minä
sillä välin varustaudun matkaan sanoakseni tuolle munkille mielipiteeni.
Toinen rosvokuningas astui nyt vuorostaan hevosen selkään ja riensi
keihäs kädessä koko väkensä saattamana mäkeä alas. Pian kuultiin
Kirsikkamajassa hänen raivohuutonsa. Mutta kun Syvähengelle
ilmotettiin, että nyt he tulevat kostamaan, niin arveli hän vain:
— Mainiota! Teidän ei tarvitse pelätä, vaan pistätte heidät köysiin
sitä mukaan kun minä heitä nakkaan maahan. Sitten saatatte heidät
jättää viranomaisten käsiin ja vaatia palkkiota.
Ja Syvähenki viskasi kaapunsa pois, kääri alusvaatteensa ylös ja
pisti miekkansa vyöhön. Sen tehtyään hän meni kuistille ja heilutti
tyytyväisenä sauvaansa.
Rosvopäällikkö saapui taloon täysissä varustuksissa tulisoihtujen
ympäröimänä ja huusi kovalla äänellä Syvähenkeä tarkottaen:
— Missä se kaljupäinen aasi on? Tulkoon hän heti ulos mittelemään
voimia kanssani!
— Sinä kaltoin kasvatettu sikiö, — huusi Syvähenki vimmastuneena, —
opetanpa sinua nyt kerrankin, jotta vastedes minut muistaisit.
Ja huitoen sauvallaan päänsä yli hän syöksyi rosvokuningasta vastaan.
Tämä vältti iskun keihäällään ja huusi:
— Kuuleppas, munkki! Sinun äänesi tuntuu tutulta. Mikä on nimesi?
— Nimeni oli ennen Lo Ta, mutta sitten minä rupesin munkiksi, ja siitä
saakka kutsutaan minua Syvähengeksi.
— Hahahaa! — nauroi rosvokuningas, astui alas hevosen selästä, heitti
keihäänsä syrjään, kumarsi ja sanoi:
— Missä olette te kuljeskellut senjälkeen, kun viimeksi tapasimme!
Ymmärränpä nyt millaisen miehen käsiin asetoverini joutui.
— Hän joutui täällä pahaan pulaan ja se olikin hänelle oikein, — sanoi
Lo Ta astuen askeleen taaksepäin ja laskien sauvansa maahan. Mutta
kun hän tulisoihtujen valossa katseli rosvopäällikköä tarkemmin, hän
tunsi hänet Li Tshung nimiseksi rohtokauppiaaksi ja puoskariksi, tuoksi
tunnetuksi »Tiikerisurmaksi», jonka hän oli viimeksi nähnyt juomalassa
Wei Tshoun kaupungissa.
Lo Syvähenki vastasi nyt toisen kumarrukseen. Sitten he vaihtoivat
keskenään kohteliaita selityksiä, kunnes Syvähenki vihdoin pyysi rosvoa
astumaan sisään keskustelemaan asiasta enemmän.
Kun vanha Liu huomasi tämän muutoksen, hän huudahti:
— Mikä pohjaton onnettomuus! Tämä munkki kuuluu nähtävästi samaan
joukkoon kuin nuo muut rosvot.
Kun nuo molemmat olivat taas istuutuneet, kuten kerran tuossa Wei
Tshoun juomalassa, huusi Syvähenki Liun luokseen. Mutta tämä pelkäsi
niin kovasti, ettei mitenkään olisi uskaltanut lähemmäksi astua.
— Älkää peljätkö, vanhus, — virkkoi Syvähenki, — tämä on vain eräs
toverini.
Tämä lisäsi Liu paran pelkoa sitäkin enemmän, mutta hän ei uskaltanut
vastustaa, vaan astui luo ja istuutui heidän viereensä.
— Nyt, kun te molemmat siinä edessäni istutte, — sanoi Syvähenki, —
niin tahdonpa teille kertoa palasen elämääni.
Kun hän oli kertonut, hän jatkoi rosvopäällikköön päin kääntyen:
— Minä en aavistanut vähääkään, että tulisin tapaamaan teidät täällä.
Entä kuka oli tuo, jota minä niin kovasti pitelin? Ja mitä te täällä
muutoin teette?
— Erottuani teistä ja Shi Tsunista siellä juomalan edessä, — kertoi Li
Tshung, — minä seuraavana päivänä kuulin, että te sen likakauppiaan
todella tapoitte. Minä etsin sitten Shi Tsunia, mutta kun en häntä
tavannut, tunsin asemani teidän vangitsemiskuulutuksenne johdosta
epävarmaksi ja pakenin. Kun minä sitten pitkän aikaa senjälkeen kuljin
tämän vuoren ohi, hyökkäsi tuo mies, jota te niin pahoin pieksitte,
minun kimppuuni aikeissa ryöstää minut. Minä pidin kuitenkin puoleni ja
hän kutsui minut luokseen ja pyysi minua liittymään joukkoonsa tarjoten
minulle sivupäällikkyyden. Häntä nimitetään »toiseksi päämieheksi»,
Tshou Jungiksi.
— Hyvä! — selitti Syvähenki. — Koska nyt itse olette täällä, niin
pyydän teitä, ettei sanaakaan enää puhuttaisi Liun tyttären häistä.
Tämä on hänen ainoa lapsensa, ja jos hänet Liu vanhukselta otettaisiin,
jäisi ukko vanhoilla päivillään aivan yksin, ystävittä epätoivoon.
— Tässä suhteessa ei tule olemaan mitään vaikeuksia, vakuutti Li
Tshung, — mutta ettekö palaisi kanssamme vuorelle tervehtimään meitä?
Ja ukko Liu lähtee ehkä samaan seuraan?
Kun vanha Liu tämän kuuli, hän riemastui suuresti ja riensi
toimittamaan kestitystä kummallekin vieraalle. Jokainen Li Tshungin
joukkueesta sai niin paljon kuin jaksoi nauttia. Sitten toi Liu rahat
ja punaisen silkkikankaan, jotka morsiuslahjaksi oli annettu, käski
tuoda kaksi kantotuolia esiin, toisen, suuremman Syvähenkeä varten ja
toisen pienemmän itseään varten, ja valitsi palvelijat, jotka saivat
tehtäväkseen tuoda tavarat. Sitten he lähtivät liikkeelle Li Tshungin
kanssa, joka nousi hevosensa selkään, Kirsikkavuoren rosvoleiriin,
jonne he aamun valjetessa saapuivat. He istuivat ylipäällikkö Li
Tshungin teltassa, kun tämä lähetti kutsumaan Tshou Tungia, tuota
toista rosvopäällikköä sinne. Kun Tshou Tung astui sisään ja näki
miehet, hän suuttui tuimasti ja sanoi:
— Veli, mitä tämä on? Sen sijaan, että kostaisitte puolestani, te
tuotte hänet tänne osottaen hänelle kunniapaikan teltassanne!
— Veli, — kysyi toinen, — ettekö tunne tuota munkkia sitten?
— Jos olisin hänet tuntenut, niin en kaiketi olisi joutunutkaan hänen
käsiinsä.
— Tämä munkki tappoi kolmella nyrkiniskulla keisarin »läntisen rajan
suojelijan», kuten olen teille joskus kertonut.
Silloin kävi Tshou Tung tukkaansa kiinni ja huudahti ihmetyksestä.
Sitten hän kumarsi Syvähengelle. Tämä vastasi kumarrukseen sanoen:
— Minä toivon, ettette tunne itseänne loukatuksi, vaikka nousinkin
teitä vastaan.
Sitten he istuutuivat kaikki paitsi vanha Liu, ja Syvähenki sanoi:
— Herra Tshou ja te, hänen asetoverinsa, kuulkaa minua. Minä toivon
teidän ottavan huomioonne, että Liu vanhuksella on vain yksi ainoa
tytär. Tämän täytyy, niin kauan kuin isänsä elää, pitää hänestä huolta,
ja kun hän kuolee, haudata hänet ja toimittaa hänelle uhrilahjoja
ja pyhää savua. Jos te siis yhä aiotte voittaa hänen tyttärensä,
niin saatatte te vanhan isän epätoivoiseksi. Hän ei voi tyttärensä
naimisiin suostua. Sentähden täytyy teidän nyt luvata olla tätä
enää ajattelematta ja valita itsellenne joku toinen. Tässä ovat
morsiuslahjaksi annetut rahat ja silkkikangas. No mitä te nyt asiasta
arvelette?
— Kaiketi, — vastasi Tshou Tung, — en minä tulevaisuudessa enää astu
siihen taloon.
— Suuren päällikön täytyy pitää sanansa ja vastata kunniastansa,
tietäkää se, — sanoi Syvähenki.
Ja rosvokuningas Tshou Tung katkaisi jousensa vannoen pitävänsä
sanansa. Vanha Liu kiitti häntä syvään kumartaen, antoi morsiuslunnaat
takaisin ja läksi sitten kotiinsa.
Lo Ta opettaa omalla tavallaan.
Rosvot teurastivat nyt hevosia ja sikoja ja pitivät Syvähengen luonaan
pitkän aikaa juhlien häntä. He näyttivät hänelle myöskin leirinsä
ja sen ympäristön. Ja tämä Kirsikkavuori oli todellakin mainio
väijyntäpaikka, sillä sen huippu oli metsän peittämä, jyrkänteet olivat
louhikkaita ja luoksepääsemättömiä ja ympäristö oli sakeaa metsää ja
köynnöksiä monen peninkulman päähän. Leiriin johti yksi ainoa tie, joka
oli vahvasti vartioitu.
Kun Syvähenki oli muutaman päivän heidän luonaan viettänyt, hän huomasi
heidän olevan halpamaisia ja ahneita ja halusi sentähden pois vuorelta.
He koettivat pidättää häntä, mutta turhaan.
— Kuinka saattaisin minä, — sanoi hän, — kun olen kerran vetäytynyt
maailman menosta syrjään, ruveta ruohossa vaanimaan ohikulkijoita?
— Siinä tapauksessa, — vastasivat rosvot, — vartokaa edes huomiseen
saakka, hyvä ystävämme. Me lähdemme alas ja mitä saaliiksi saamme, sen
annamme teille lahjaksi.
Seuraavana päivänä he pitivät hänelle suuren lähtöjuhlan ja toivat
kaikki kulta- ja hopeatavaransa esiin. Samalla tuli tieto, että
alhaalla vuoren juurella kulki kaksi kuormaa ohi vain kymmenen
vartiomiestä mukana. Silloin hypähtivät rosvot pystyyn ja suurin osa
heistä riensi jyrkännettä alas, joten vain pari kolme jäi jälelle
Syvähenkeä palvelemaan. Lähtiessään huusivat he vielä:
— Ystävämme, käyttäkää mielenne mukaan hyväksenne mitä tahdotte, kunnes
me palaamme takaisin ja tuomme jotakin teille lahjaksi.
Kun he olivat poistuneet, tuumaili Syvähenki:
— Vaikka noilla roistoilla on runsaasti kultaa ja hopeaa, lähtevät he
pois antamatta minulle siitä mitään ja ryöstävät mieluummin toisten
omaisuutta — minulle lahjaksi. Tehdäkseen minulle mieliksi, täytyy
heidän siis tehdä muille pahaa. Mutta minäpä hämmästytän heitä!
Hän huusi nuo muutamat jälellejääneet luokseen ja käski heidän tuoda
väkijuomaa. Tyhjennettyään sitä muutaman kipposen, Syvähenki nutisti
heidät maahan ja sitoi heidät heidän omiin vaatteihinsa. Sitten hän
avasi suuren vuotansa, heitti kaiken tarpeettoman siitä pois, sotki
ja rutisti jaloillaan kaikki esilletuodut kulta- ja hopea-astiat ja
kääri ne vuotaan. Sen tehtyään hän otti muut myttynsä, miekkansa
ja sauvansa ja läksi leirin päinvastaiseen päähän. Täällä hän etsi
polkua, jota pitkin voisi päästä pois. Mutta vuoren rinteet olivat joka
puolelta niin jyrkät, ettei niitä pitkin voinut kulkea, ja hän ajatteli
itsekseen:
— Jos minä menen takaisin ja laskeudun sitä tietä vuorelta, niin joudun
minä tekemisiin noitten poikien kanssa. Täytyypä siis koettaa liukua
tästä ruohoa pitkin alas.
Hän sitoi myttynsä yhteen ja viskasi ne alas. Sitten hän lähetti
miekkansa ja sauvansa samaa tietä ja liukui vihdoin itse kyyryssä
vuoren jyrkännettä alas tullen perille pyörien kuin pallo muutaman
kerran ympäri. Ruoho suojasi häntä eikä hän loukkaantunut lainkaan,
vaan nousi heti alas tultuaan pystyyn, sieppasi myttynsä, miekan ja
sauvan ja marssi halki pitkän ruohon maantielle päin.
Sillävälin olivat rosvopäälliköt Li ja Tshou joukkoineen saapuneet
laaksoon, mutta näkivätkin kymmenen miehen sijasta kolmattakymmentä
hyvinvarustettua matkustajaa. Näitä kohti ryntäsivät he nyt keihäät
ojossa huutaen:
— Hei! matkustajat! Pysähtykää maksamaan tullia!
Mutta eräs matkustajista, jolla oli säilä kädessä, astui rohkeasti
Lita kohti ja he miekkailivat jonkun aikaa kummankaan voittamatta
kunnes Tshou raivoissaan ryntäsi toverinsa avuksi. Samalla hyökkäsi
koko rosvojoukko hänen käskystään matkustajain kimppuun, valtasi ne,
tappoi muutamia ja haavotti toisia. Ryöstettyään sen jälkeen kuormat he
palasivat voitonriemuissaan vuorelle takaisin.
Mutta kun he saapuivat leiriin, he huomasivatkin, että jälelle jääneet
pari leiriläistä makasi sidottuina maassa ja että kaikki kulta- ja
hopea-astiat olivat kadoksissa.
Tshou vapautti sidotut ja kysyi heiltä, mitä oli tapahtunut ja missä
Syvähenki on. Kuultuaan tarkemmin asiasta hän meni leirin toiseen
päähän, katseli vuoren rinnettä alas ja huomasi ruohon eräältä kohtaa
olevan laossa. Tästä oli Syvähenki liukunut alas.
— Tuo kaljupäinen lurjus on vanha varas! Kukapa uskoisi, että joku
uskaltaa heittäytyä tuohon rotkoon?! — ihmetteli Tshou.
— Me ajamme häntä takaa ja otamme kiinni — sanoi Li, joka oli saapunut
paikalle, — ja vaadimme häneltä hyvitystä tästä loukkauksesta.
— Parempi on olla ajamatta! — harkitsi toinen. — Kun varas on kerran
mennyt, niin me emme mahda sille enää mitään. Miksi ajaisimme häntä
takaa? Vaikkapa saavuttaisimmekin, saattaisi hän voittaa meidät
ja siten vain lisätä häpeätämme. Jääköön se silleen ja jakakaamme
mieluummin, mitä juuri saaliiksi saimme.
— Koska minä, — virkkoi Li, — olin oikeastaan syynä siihen, että
Syvähenki joutui leiriimme, niin luovutan minä sinulle oman osani
saaliista.
— Ei, ei! — väitti Tshou vastaan. — Me kaksi olemme asetovereja. Se ei
siis sovi meille.
Valtion asiakirjoista tiedämme, että nämä kaksi Kirsikkavuoren
»kuningasta» jatkoivat entiseen tapaan ryöstämistä.
Lo Syvähenki oli sillä välin, hän oli näet varhain aamulla lähtenyt
leiristä, kulkenut päivälliseen saakka noin viisitoista, ehkä
parikymmentäkin Kiinan penikulmaa ja alkoi nyt vähitellen tuntea
nälkää. Mutta kun hän ei nähnyt ainoatakaan ihmisasuntoa, hän astui
kiireesti eteenpäin katsellen etsivästi joka suuntaan. Vihdoin hän
kuuli helähtävän äänen, ikäänkuin olisi tuulen hengähdys tuonut
luostarin kellon soiton hänen kuuluviinsa, ja hän ajatteli itsekseen.
— Jumalan kiitos, sielläpäin on varmaan joku luostari. Minä tunnen sen
kellojen äänestä.
Eikä hänen tarvinnut kulkea varsin pitkää matkaa yleistä maantietä
pitkin, joka johti tämän vuorisen seudun halki, kun hän joutui
havumetsään johtavalle syrjätielle. Hän lähti kulkemaan tätä pitkin ja
näki jonkun aikaa astuttuaan puoleksi rappiolle joutuneen luostarin,
jonka pienet kellot soivat iloisesti tuulessa huojuvassa hongassa.
Ulkoportin päällä riippui suuri punainen lauta, jossa kultaisin, mutta
jo sangen vaalennein kirjaimin seisoi luostarin nimi. Kun hän oli
kulkenut suunnilleen viisikymmentä askelta portista sisälle, hänen
oli kuljettava kivisillan yli ja niin hän joutui vanhan vieraskodin
edustalle, jonka ovi ja muurit olivat luhistuneet kokoon.
— Kuinka on tämä suuri luostari saattanut joutua näin rappiolle?
— ihmetteli Syvähenki. Hän kääntyi rakennuksesta pois ja tuli
luostarinjohtajan asunnon edustalle, jonka kivitys oli kyyhkysten
likaama ja oven esilukko hämähäkinverkon peittämä. Syvähenki löi
sauvallaan maahan ja huusi:
— Matkustava munkki tahtoo ruokaa!
Mutta niin kauvan ja kovin kuin hän huusikin, ei kuulunut muuta
vastausta kuin kaiku.
Hän meni keittiöön ja ruokahuoneeseen. Siellä ei näkynyt kattilaa
tulella; uuni oli hajalla. Ruokahuoneen suojelusjumalat seisoivat vain
vanhalla paikallaan. Niitten eteen hän laski myttynsä ja läksi sitten
sauva kädessä tarkemmin tutkimaan paikkaa.
Hän joutui pieneen mökkiin keittiön takana. Siellä istui lattialla
muutama vanha, kalpea ja laiha munkki.
— Oletteko te munkit pois järjiltänne? — kysyi Lo Syvähenki. — Annatte
minun juosta ympäri ja huutaa kurkkuni halki eikä viitsi yksikään
teistä vastata!
— Älkää puhuko niin lujasti, — virkkoivat munkit.
— Minä olen matkustava munkki ja pyydän ruokaa. Mitä pahaa voisi siinä
olla?
— Me emme ole kolmeen päivään syöneet riisin jyvääkään, kuinka siis
voisimme teille ruokaa antaa?
— Onhan teillä kaiketi ainakin jyviä tai vadillinen riisijauhoja! Minä
olen Viidentaulunvuoren munkkeja.
— Jos te kerran sieltä olette, olisi pyhä velvollisuutemme auttaa
teitä. Mutta sitä emme mitenkään voi tehdä. Tämän luostarin munkit ovat
kaikki lähteneet matkoihinsa eikä ole meillä jyvääkään varastossa.
— Järjetöntä! Älkää sanokokaan, ettei näin laajassa luostarissa olisi
minkäänlaista ruokaa varastossa.