isäntä pelästyi aika lailla nähdessään Syvähengen kääntyvän suoraa
päätä kohti Viidentaulunvuorta, jolla luostari oli.
Luostarin kesämajan luo saavuttuaan Lo Syvähenki poikkesi siihen
istumaan. Mutta kun viina taasen oli tehnyt tehtävänsä, hän hypähti
pystyyn ja höpisi itsekseen:
— Onneksi en ole keneltäkään vielä kättä tai jalkaa taittanut. Mutta
siitä huolimatta tuntuu kuin olisin masennuksissa. Pitääpä vähäsen ajaa
voimia liikkeelle.
Ja seisoessaan kesämajan ovessa hän kääri kauhtanansa hihansuut kokoon
ja alkoi työntää nyrkkejään ylös ja alas, oikeaan ja vasempaan,
ikäänkuin voimia kootakseen. Sattuipa hänen raskas ruumiinsa
tätä tehdessään joten kuten horjahtamaan ja hän keikahti puista
kattopylvästä vasten, joka riuskahtaen katkesi. Lo Ta säpsähti ja
ennätti kaikeksi onneksi hypähtää syrjään, ennenkuin koko toinen
puolisko kesämajan kattoa luhistui romahtaen maahan.
Kun luostarin portinvartiat kuulivat tämän hirvittävän ryskeen, he
juoksivat lähellä olevalle kummulle katsomaan, mitä oli tulossa. Sieltä
asteli Lo Syvähenki hoipertaen mäkeä ylös.
— Taivasten tekijä! — huusivat vartiat kuin yhdestä suusta, — sieltä
marssii tuo voimaihminen taas jättiläispöhnässä luostariin!
Sukkelasti he sulkivat portin, telkesivät sen visusti ja jäivät
henkeään pidättäen seisomaan sen taa kuullakseen ja nähdäkseen, mitä
tapahtuman piti.
Kun Lo Ta oli saapunut portin eteen ja nähnyt sen suljetuksi, hän alkoi
nyrkeillään sitä rummuttaa, jotta hänelle avattaisiin. Mutta eipä
haluttanut vartioita vähääkään täyttää tulijan toivomusta. Kun Lo Ta
siis oli jonkun aikaa jyskyttänyt porttia, hän kääntyi raivostuneena
etupihaan, jossa katseensa osui erääseen kivestä ja savesta tehtyyn
patsaaseen. Tällaisia patsaita on buddhalaisissa rakennuksissa asetettu
sisäänkäynnin vartioiksi sen kahden puolin. Lo Ta alkoi heti haukkua
patsasta:
— Te pönäkät jättiläispatsaat, miksette tule auttamaan minua, kun minä
porttia jyskytän? Vai nostatteko ilettävät turpanne korkeutta kohti
pelottaaksenne minua? Se ei tule onnistumaan!
Ja hän syöksyi kuvapatsasta kohti, nykäisi muutamia patsasta ympäröiviä
paaluja irti aivankuin olisi kitkenyt sipuleja maasta ja hypättyään
kuvapatsaan jalustalle alkoi paalulla hakata kuvan jalkoja, että savea
ja soraa lensi alas.
Kun portin takana vaanivat vartiat tämän näkivät, he huusivat
kauhistuneina ja riensivät johtajan luo ilmottamaan asiasta.
Sillä välin oli Lo Ta kääntänyt katseensa kuvasta vähän hengähtääkseen
ja äkkäsi nyt ympäri kääntyessään toisen kuvapatsaan toisella puolella
etupihaa. Hän raivostui taas ja ärjäsi:
— Sinä lurjus seisot siellä ja naurat minulle!
Ja Lo Syvähenki ryntäsi suojusaidan yli toisen patsaan päälle ja iski
sitä jalkoihin niin vimmatusti, että kuului ensin ritinää ja rätinää
ja sitten hirvittävä jyrähdys: Hänen ylhäisyytensä herra Porttivahti
suistui valtapaikaltaan ja makasi nyt häväistynä tomussa. Mutta Lo
Syvähenki huitoi yhä aseillaan ja nauraa räkätti kuin mielipuoli.
Kun luostarinjohtaja sai kuulla, mitä ulkona oli tapahtunut, hän sanoi
käskevästi:
— Älkää haastako riitaa hänen kanssaan, vaan täyttäkää velvollisuutenne.
Johtajanapulainen, kyökkimestari, lukkari ja muut luostarin ylemmät
virkamiehet kokoontuivat johtajan huoneeseen kertomaan, että se
villipeto on tänään taas hurjassa humalassa, koska on hajottanut koko
toisen puolen kesämajaa ja kaatanut kuvapatsaan portin luota. Ja he
tiedustelivat, mitä nyt pitäisi tehdä.
— Minä luulen, — vastasi johtaja, — että itsepä maan keisarin täytyisi
väistyä sellaisessa tilassa olevan ja niin väkevän soturin tieltä. Sitä
suuremmalla syyllä meidän! Jos hän on kuvapatsaan särkenyt, niin hänen
suosijansa korvaa sen uudella, ja jos hän on kesämajan hävittänyt,
niin tuo suosija rakennuttaa sen uudelleen. Jättäkää hänet vain tänään
rauhaan.
— Mutta se kuvapatsas on portin suojelushenki, — sanoivat munkit. —
Kuinka me voisimme suvaita, että se särjetään?
— Jos te viskaatte minulle tuollaisen kysymyksen, — intti johtaja, —
niin vastaan siihen, että vaikka hän särkisi luostarin kallisarvoiset
Buddha-kuvat, saatikka sitten portti patsaita, niin me emme voisi häntä
estää. Kaikki, mitä nyt voimme tehdä, on antaa hänen olla rauhassa.
Ettekö nähneet, kuinka hän viime kerralla raivostui aivan vähäisen
vastustuksen tähden?
Munkit poistuivat ja arvelivat mennessään, että heidän johtajansa on
suuri raukka. Mutta portinvartioille he huusivat:
— Vartiat, älkää millään muotoa avatko porttia, vaan pitäkää häntä
tarkasti silmällä!
Mutta kun Lo Ta kuuli heidän huutonsa, hän ärjäsi portin takaa:
— Jollette te kaljupäät heti avaa minulle, niin sytytän portin tuleen
ja poltan koko luostarin poroksi!
Munkit pitivät viisaampana avata portin salvat, sillä muussa
tapauksessa olisi Lo Ta varmaankin pannut uhkauksensa täytäntöön.
Portinvartiat avasivat siis teljet ja irrottivat tynkipuomit aivan
kuulumattomasti ja pakenivat sitten munkkien perään piiloutuakseen
luostariin.
Lo Syvähenki ryntäsi nyt hurjaa vauhtia nyrkit pystyssä päin porttia,
joka avautui heti niin helposti, että hän kaatui pitkälleen maahan.
Mutta hän nousi jaloilleen, löi kevyesti kädellä päähänsä ja läksi
suoraa päätä makuusuojaansa.
Munkit istuivat sisällä syvään mietiskelyyn vaipuneina noudattaen pyhää
velvollisuuttaan, mutta kun Lo Ta kohotti oviverhoa ja astui sisään
heidän riviensä väliin, valtasi suuri pelko heidät ja he painoivat
päänsä alas.
Hän pääsi kuitenkin onnellisesti vuoteensa luo ja alkoi riisuutua. Hän
avasi vyönsä ja rupesi hellittelemään pukunsa sidenauhoja, mutta kun ne
eivät heti avautuneet, hän repi ne auki. Sitä tehdessään putosi koiran
reisiluu hänen povestaan.
— Haa, sepä mainiota! — huusi Lo Ta. — Minulla tuntuu juuri olevan aika
nälkä!
Ja hän alkoi syödä. Mutta munkit peittivät häpeissään ja inhoissaan
kasvonsa ja hänen lähimmät naapurinsa vetäytyivät vuoteillaan
mahdollisimman kauaksi hänestä.
Lo Syvähenki kiskaisi palan lihaa koiran reidestä ja ojensi sen
viereiselle munkille sanoen:
— Pistä poskeesi!
Mutta munkki painoi kauhtanansa hihaa huuliaan vasten estääkseen
lihapalaa sattumasta niihin. Kun Lo Ta sen huomasi, hän huusi:
— Etkö tahdo syödä? Hä? Varroppas!
Ja hän sieppasi munkin kainaloonsa ja työnsi lihapalan väkisten hänen
suuhunsa. Eikä hän antanut toiselle aikaa sylkäistä palaa suustaan,
vaan pakotti uhrinsa nielemään tuon vastenmielisen palan. Silloin
ryhtyivät toiset munkit auttamaan onnetonta toveriaan.
Mutta Syvähenki viskasi koirankoiven luotaan ja alkoi nyrkit pystyssä
nasikoida virkaveljiensä kaljuja päitä. Koko makuusuoja joutui
epäjärjestykseen ja kiihdyksiin. Munkit kokosivat vaatteensa ja
hankkiutuivat lähtemään kokonaan talosta pois huolimatta apulaisen
kehotuksista jäädä paikoilleen. Syvähenki raivosi niin kauan heidän
keskuudessaan, että kaikki olivat peräytyneet ulos etsiäkseen itselleen
turvapaikan jostakin muualta.
Tällä kertaa eivät kyökkimestari ja lukkari enää kääntyneet
luostarinjohtajan puoleen, vaan kutsuivat luostarin palvelusväen
kokoon, luvultaan noin sata henkeä ja hyökkäsivät tämän talouskaluilla,
seipäillä ja nuijilla asestetun joukon kanssa makuusuojaan. Syvähenki
oli juuri tulossa ulos, mutta kun hän äkkäsi vaarallisen asemansa,
hän päästi hurjan sotahuudon ja peräytyi takaisin. Hänellä ei ollut
minkäänlaista asetta ja sentähden hän kiireessä repäisi Buddha-kuvan
edessä olevasta uhripöydästä kaksi jalkaa ja alkoi heti tehdä puhdasta
jälkeä. Ja totta puhuen, vaikka toiset olivatkin niin vahvasti
varustetut, olivat he kuitenkin iloisia, että saattoivat paeta tästä
kahakasta heitettyään aseensa.
Mutta pihalle johtavaan käytävään he uskalsivat pysähtyä hetkeksi ja
päättivät nyt hyökätä yhtaikaa käytävän kummaltakin puolelta Lo Tan
kimppuun, kun tämä on menossa ulos. Mutta Syvähenki huomasi juonen.
Hänellä oli pöydänjalka kummassakin kädessään ja huitoi niitä yhä
enemmän yltyneenä oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse tehdäkseen
tilaa ja karkottaakseen viholliset tieltään. Hän oli näin taistellen
edennyt pihalle saakka, kun luostarinjohtaja yhtäkkiä ilmaantui
kamppailevain näkyviin ja huusi kuuluvalla äänellä:
— Syvähenki, heretkää!... Ja te munkit, antakaa hänen olla rauhassa!
Luostariveljet, joista osa oli kamppailussa haavottunut, hillitsivät
itsensä, ja kun Lo Ta huomasi, ettei kukaan häntä enää vastustanut, hän
heitti pöydänjalat maahan ja sopersi:
— Herra johtaja, minä alistun teidän tuomioonne.
Nyt alkoi Lo Ta vähitellen selvitä.
— Syvähenki, — lausui johtaja, — jos te tulette elämään tällä tavalla
edelleen, niin te sillä joudutatte minun kuolemaani. Kun te ensi kerta
olitte humalassa ja aikaansaitte täällä yleisen epäjärjestyksen, minä
ilmotin siitä teidän sukulaisellenne, herra sihteeri Tshaulle, joka
sen johdosta kirjotti anteeksipyyntökirjeen luostarin veljeskunnalle.
Tällä kertaa olette ollut paljon raivoisampi ja rikkonut paljon
pahemmin sopivaisuuden ja hyvän järjestyksen sääntöjä vastaan.
Te olette särkenyt kesämajan ja porttipatsaan. Tämän kaiken voi
teidän sukulaisenne korvata. Mutta te olette ahdistanut munkkeja
ja karkottanut heidät luostarista ulos; sellainen rikos on sangen
vakavaa laatua. Tämä Wan Shu Buddhisatwalle pyhitetty tomppelimme
Viidentaulunvuorella on ollut levon, rauhan ja yksinäisyyden tyyssija,
josta uhrisavu jo yli tuhannen vuotta on kohonnut taivasta kohti.
Kuinka voisimmekaan suvaita, että te sitä tällä tavalla häpäisette?
Tulkaa muutamaksi päiväksi minun suojaani, kunnes minä olen hankkinut
teille toisen paikan.
Syvähenki seurasi luostarinjohtajaa, sittenkun tämä oli käskenyt erään
ylemmän virkamiehen lepyttämään hartaustoimituksessaan häirittyjä
munkkeja ja johtamaan heitä paikoilleen makuusuojaansa ja auttamaan
haavotettuja ja ruhjottuja.
Seuraavana päivänä piti luostarinjohtaja apulaisensa kanssa
neuvottelun. He tahtoivat antaa Syvähengelle rahaa ja lähettää hänet
menemään, mutta pitivät kuitenkin parempana ilmottaa asiasta sihteeri
Tshaulle.
Johtaja kirjotti siis kirjeen ja lähetti kaksi palvelijaansa viemään
sitä herra Tshaulle hänen kesäasuntoonsa. Heidän oli määrä odottaa
vastausta. Herra sihteeri luki kirjeen ja tuli neuvottomaksi, mutta
kirjotti vastauksen luvaten korjata kesämajan ja hankkia uuden
porttipatsaan ja sanoi yhtyvänsä arvoisan johtajan mielipiteeseen, että
Syvähenki olisi lähetettävä jonnekin muualle, koska hän oli niin paljon
pahaa aikaansaanut.
Luostarinjohtajan luettua vastauksen hän käski ensin palvelijansa
tuoda mustan päällysviitan, parin kenkiä ja kymmenen taelia hopeata ja
kutsutti sitten luokseen Syvähengen, jolle lausui:
— Syvähenki, kun te ensi kerta tulitte humalassa kotiin, minä pidin
sitä vain pahana sattumana. Nyt te olette tehnyt itsenne toisen
kerran syypääksi tähän rikokseen, vieläpä paljon raskauttavammassa
muodossa, sillä te ette ole ainoastaan särkenyt pyhiä esineitä, vaan
ahdistanut ja solvaissut munkkeja personallisesti. Teidän menettelyänne
ei voida näin ollen enää kauempaa sietää tässä puhtauden ja rauhan
tyyssijassa. Ottaen huomioon teidän suojelijanne mielipiteen minä annan
teille kirjeen, joka on oleva teille suosituksena toiseen luostariin.
Sinne saatte nyt lähteä ja sinne asettua ja täyttyköön siellä teidän
kohtalonne. Me emme voi missään tapauksessa pitää teitä kauempaa
luonamme.
— Pyhä päämieheni, — vastasi Syvähenki, — minne aiotte lähettää minut,
teidän oppilaanne, jotta minä kutsumukseni täyttää voisin?
— Minulla on nuorempi veli, — selitti johtaja, — joka nykyään on
»Suuren saarnaajan» luostarin esimiehenä maan itäisessä pääkaupungissa.
Hänen nimensä on Tshi Tsing. Tämä kirje, jonka annan teille myötä,
on hänelle osotettu, ja hän hankkii kyllä teille paikan, jota voitte
hoitaa loukkaamatta omaa luostarillista arvoanne.
Syvähenki kumarsi johtajalle yhdeksän kertaa [hänen olisi pitänyt
kumartaa vain kolme kertaa. Yhdeksänkertainen kumarrus osottaa
suurinta kunnioitusta ja saattaa tulla vain keisarin, jumalankuvain
tai Konfusiuksen osaksi], otti yhden mytyn kainaloonsa, viskasi toisen
selkäänsä ja kolmannen, jossa kirje oli, rinnalleen, sanoi jäähyväiset
luostarin johtajalle ja veljeskunnalle ja läksi Viidentaulunvuorelta
muille maille.
Lo Ta voittaa rosvopäällikön uudella tavalla.
Paikka, johon Lo Syvähenki ensinnä suuntasi kulkunsa, oli pajan
läheisyydessä oleva majatalo, jossa hän aikoi viipyä siksi, kun hänen
sauvansa ja miekkansa valmistuisivat; sitten tulisi hän jatkamaan
matkaa. Tuskin tarvitsee huomauttaa, että jokainen Viidentaulunvuoren
munkki iloitsi sydämensä pohjasta nähdessään Syvähengen katoavan
kaukaisuuteen ja että hänen suojelijansa, sihteeri Tshau lähimmässä
tulevaisuudessa korvasi hänen aikaansaamansa vahingot.
Parissa kolmessa päivässä sai seppä sauvan ja miekan valmiiksi. Sauva
oli Lo Tan suureksi mielihyväksi kirjailtu väri- ja lakkamaalauksilla
ja seppä sai työpalkkansa lisäksi vähäsen hopeata. Sitten Syvähenki
otti myttynsä, kiinnitti miekan vyötäisilleen, tarttui sauvaansa,
heitti jäähyväiset sepälle ja tämän sälleille ja läksi matkalleen.
Emmekä me erehdy väittäessämme, että jokainen vastaantulija, joka häntä
hiukankin tarkemmin tuli silmäilleeksi, ajatteli:
— Tuossapa vasta tanakka munkki!
Pyhiinvaeltajamme kulki parin viikon ajan kohti maan itäistä
pääkaupunkia välttäen visusti kaikkia tien varrella olevia luostareita
ja viettäen yönsä majataloissa. Toisinaan hän poikkesi juomalaankin
ottaakseen ryypyn virkistykseksi.
Mutta eräänä päivänä, kun hän kulki tietään ihaillen ympäristönsä
kauniita vuorimaisemia, yö yllätti hänet hänen huomaamattaan, ja hän
tunsi, ettei hän enää jaksaisi lähimpään matkan varrella olevaan
majapaikkaan. Mikä neuvoksi yön pimeydessä, kun hän oli yksin vieraalla
seudulla?
Hän oli kulkenut vielä noin kolme Kiinan penikulmaa eteenpäin, kun
saapui pienelle puiselle sillalle, josta näki punaista hohdetta jonkun
matkan päässä. Pian saattoi sakeassa puistikossa erottaa yksinäisen
talonpoikaistalon. Muuten ei näkynyt kuin loppumattomia harjanteita
toinen toistaan ylempänä.
— Parasta on, — arveli Lo Syvähenki, — pyytää yösijaa tuosta
talonpoikaistalosta.
Ja hän kääntyi valoa kohti, riensi portaita ylös ja tuli pihalle,
jolla talon palvelusväki hyöri kuumeisesti juosten edes ja takaisin,
ikäänkuin olisi sillä ollut tavattoman tärkeä ja kiireinen asia
toimitettavana. Lo Ta jäi talon eteen seisomaan, nojasi sauvaansa ja
puhutteli palvelusväkeä huutamalla, mutta kohteliaasti.
— Munkki, mitä asiaa on teillä näin myöhäiseen aikaan tähän taloon? —
kysyttiin häneltä.
— Minä en jaksa enkä löydä enää lähimpään majapaikkaan, — selitti
Syvähenki, — ja pyytäisin sentähden päästä yöksi teidän kunnioitettavan
isäntänne taloon.
— Meillä tulee ensi yönä kaikki olemaan epäjärjestyksessä emmekä siitä
syystä voi ottaa teitä luoksemme.
— Voittehan kuitenkin antaa minun jossakin talon nurkassa levätä tämän
yön jatkaakseni matkaani aamulla varhain.
— Kunnioitettava isä, te teette hyvin viisaasti, jos kiireimmän kautta
laitatte itsenne täältä pois. Te ette kuitenkaan voisi jäädä tänne
joutumatta alttiiksi häpeälliselle kuolemalle.
— Mikä järjetön ajatus! Tehdä yösijastani niin suurenmoinen asia,
ikäänkuin minun pyyntöni sisältäisi kuolemalla rangaistavan rikoksen!
— Lähtekää nyt suosiollisesti, sillä jos te tässä vielä jonkun aikaa
viivyttelette, niin mahdollisesti teidät vangitaan.
Nämä sanat saivat Syvähengen sisun kiehahtamaan ja hän tiuskaisi:
— Te puhutte kuin typerät moukat! Vai ettäkö minut vangittaisiin,
vaikken ole sanallakaan antanut aihetta sellaiseen tekoon!
Nyt alkoivat muutamat haukkua häntä toisten koettaessa yhä hyvällä
puheella saada häntä lähtemään. Mutta Syvähenki kohotti sauvansa ja
oli aikeessa antaa heille oikein tuntuvan vastauksen, kun eräs ukko
riensi talosta ulos. Syvähenki huomasi hänet ja antoi kätensä painua
alas. Tulija oli yli kuudenkymmenen vuoden ja hänen kädessään oli pitkä
seiväs, joka ylettyi korkealle pään yli:
— Mikä melu täällä on? — huusi ukko tullessaan.
— Tämä munkki aikoo piestä meitä, — vastasi palvelusväki. — Syy ei ole
siis meidän.
— Minä olen Viidentaulunvuoren luostariveljiä, — selitti Syvähenki, —
ja olen asioissa matkalla itäiseen pääkaupunkiin. Koska en tänään enää
voi ehtiä seuraavaan majataloon, oli aikomukseni pyytää yösijaa teidän
kunnioitetusta talostanne. Mutta tuo roistojoukko vakuutti härnäillen,
että jollen lähde, niin minut täällä pistetään köysiin.
— Jos te olette Viidentaulunvuoren munkkeja, — sanoi ukko, — niin olkaa
hyvä ja käykää sisään.
Lo Syvähenki seurasi ukkoa sisään ja kun he olivat istuutuneet, virkkoi
vanhus:
— Pyhä veli, teidän ei pidä suuttua, sillä palvelusväkeni ei tiennyt,
että te olette tuosta buddhalaisten munkkien kuuluisasta turvapaikasta,
ja vaikka meidän talossamme ensi yönä tuleekin olemaan hyvin
rauhatonta, tahdon kuitenkin koettaa auttaa teitä.
Lo Syvähenki nousi, nojautui matkasauvaansa, kiitti ukkoa ja sanoi:
— Minä olen teille erittäin kiitollinen, te hyväntahtoinen ystäväni.
Saanko luvan kysyä teidän kunnianarvoisaa sukunimeänne?
— Sukunimeni on Liu, — vastasi ukko, — ja meidän taloamme sanotaan
Kirsikkamajaksi. Tästäpä syystä ovat ihmiset ruvenneet nimittämään
minua Kirsikkamajan vaariksi. Mutta saanko luvan kysyä teidän
munkkinimeänne, pyhä veli?
— Minun esimieheni nimi on Tshi Tshin (uskollinen sydän) ja oma nimeni
Lo Ta, mutta veljeskunnassa minua nimitetään Syvähengeksi.
— Olkaa hyvä ja syökää vähäsen välipalaksi, pyhä veli, — pyysi vanha
Liu, — mutta tuskinpa syötte lihaa, vai kuinka?
— Minä en pidä sitä niin suurena asiana, jos syönkin lihaa ja juon
väkeviä juomia, — arveli Syvähenki, — ja sanoakseni teille totuuden,
minä en ole pahoin nirsu mitä viinaan tulee, olkoonpa se sitten
puhdasta tai sekotettua, valkoista tai värikästä.
— Jos kerran se on asian laita, — nauroi ukko Liu, — että te ette lihaa
ettekä ryyppyä viero, niin sallikaa minun käskeä valmistamaan teille
syötävää ja juotavaa. Palvelijat hoi, laittakaa oiva ateria ja runsaat
ryypyt pöytään!
Palvelija kattoi pöydän tuossa tuokiossa, toi paahdettua naudanlihaa,
kolmea, neljää lajia vihanneksia sekä parin syöntipuikkoja Lo Talle.
Tämä pani myttynsä syrjään ja asettui pöydän ääreen. Palvelija toi
vielä kattilan voimakasta juotavaa ja juomakupin.
Syvähenki ei suinkaan ujostellut eikä säästänyt, vaan tyhjensi
kursailematta juomakattilan ja ruokalautaset muutamassa minuutissa,
niin että ukko Liu vain itseksensä häntä ihmetteli. Sitten palvelija
toi riisiä, jonka Lo Ta söi yhtä nopeasti.
— Minun täytyy pyytää teitä, — virkkoi nyt vanha Liu, — ensi yön
nukkumaan eräässä sivurakennuksessa ja pysyä siellä ulos tulematta,
vaikka kuulisittekin melua ja meteliä ulkoa.
— Saanko kysyä, — uteli Lo Ta, — mitä teidän talossanne tulee ensi yönä
tapahtumaan sitten?
— Minä arvelen, että tuskinpa saattaa maailmasta eronneella miehellä,
kuten teillä, olla mitään erikoista halua saada tietää se.
— Mutta isäntä hyvä, miksi olette noin alakuloinen? — kysyi Lo
Syvähenki. — Minä toivon, ettette ole loukkaantunut minun tulostani.
Minä korvaan huomenna mielelläni, mitä olen velkaa yösijastani, enkä
tahdo teitä sen kauempaa rasittaa.
— Oo, ei suinkaan, pyhä veli! — huudahti vanhus. — Kuulkaahan, mitä
sanon. Meillä on ollut tapana antaa vapaaehtoisesti munkeille lahjoja,
emmekä me suinkaan kanna vihan kaunaakaan heitä kohtaan. Mutta ensi
yönä joutuu tyttäreni naimisiin, ja tämä aiheuttaa levottomuuden.
— Hahahaa! — nauroi Syvähenki. — Kun tyttäret tulevat täysi-ikäisiksi,
täytyy heidän päästä naimisiin. Se on, kuten te tiedätte, yksi noista
tärkeistä suhdekäskyistä [kiinalaisten viisi suhdekäskyä ovat:
ruhtinaan ja alamaisen suhde, miehen ja vaimon suhde, vanhempain
ja lasten suhde, sisarusten suhde ja ystäväin suhde], inhimillisen
luonnon suurimpia velvollisuuksia. Kuinka saattaa tämä tehdä mielenne
alakuloiseksi?
— Niin nähkääs, asian laita on se, että tuo uusi sukulaisuus on meille
vastenmielinen.
— Mikä mieletön mies te olettekaan! Jos kysymyksessä olevat
sukulaispuolueet eivät voi sietää toisiaan, niin miksi Herran nimessä
te suostutte sellaiseen avioliittoon sitten?!
— Tyttäreni on ainoa lapseni, — selitti vanhus, — ja on nyt
yhdeksäntoistavuotias. Meidän läheisyydessämme on vuori, jota sanotaan
Kirsikkavuoreksi. Tälle vuorelle asettui aivan äskettäin kaksi »suurta
kuningasta», kuten he itseään nimittävät, ja heidän noin viisi-,
kuusisataa miestään. Mutta todellisuudessa he ovat rosvoja, jotka
pilkkaavat keisaria ja hänen arvoaan. Toinen heistä tuli eräänä päivänä
minun talooni kiskomaan suojelusveroa. Hän katseli tytärtäni, pani
kaksikymmentä taelia ja käärön punaista silkkiä häälahjaksi pöydälle ja
selitti tulevansa tänä iltana noutamaan tyttäreni vaimokseen. Me emme
voi tuota miestä vastustaa, vaan olemme pakotetut tottelemaan. Tämä on
syynä levottomuuteemme eikä meidän mielipahamme kohdistu vähimmässäkään
määrässä teitä kohtaan, kunnioitettava munkki.
— Niinkö! — huusi Syvähenki. — Jos asian laita on se, niin tiedänpä
oivallisen keinon, millä saan hänet luopumaan aikomuksestaan ja
halustaan naida tyttärenne. Mitä te siitä muuten arvelette?
— Hän on kuin itse paholainen, ja voi silmäänsä räpäyttämättä tappaa
jokaisen meistä. Mutta millä tavalla te aiotte saada hänet luopumaan
aikomuksestaan?
— Minä olen Viiden taulun vuoren luostarissa oppinut erinomaisen
tavan, jolla saa niin mainiosti toisen luopumaan aikeistaan, olkoonpa
kysymyksessä vaikka kuka. Viekää tyttärenne jonnekin muualle ja antakaa
minun odottaa ylkämiestä tyttärenne huoneessa, jotta saisin tilaisuuden
osottaa hänelle vaikutusvaltaani. Luottakaa huoletta siihen, että hän
luopuu aikeistaan!
— Jos niin todellakin tulee tapahtumaan, niin te teette minulle
suuren palveluksen. Mutta muistakaa, kuinka tavattoman vaarallista on
silitellä tiikerin partaa.
— Minun henkeni ei joudu lainkaan vaaranalaiseksi. Tehkää te vain,
kuten sanoin.
— Hyvä on, — huudahti vanha Liu. — Mikä onnellinen sattuma olikaan,
että buddhalainen munkki osui oikeaan aikaan minun talooni.
Muutkin hämmästyivät aika lailla munkin lupausta.
— Ehkä söisitte vielä vähäsen jotakin? — kysyi Liu-vaari.
— Syömisestä en minä nyt niinkään välitä, — vastasi Syvähenki, — mutta
jos teillä on vielä samanlaista juotavaa, niin ottaisinpa kernaasti
vielä muutaman kulauksen.
— Kyllä, kyllä! Kuulkaa siellä, tuokaa pian paistettua haukea ja
äskeistä juotavaa.
Kun näitä oli tuotu, pyysi isäntä Syvähenkeä käyttämään hyväkseen ja
tämä joikin vielä muutaman kupposen ja söi palasen haukea. Sitten Lo
Syvähenki otti sauvansa ja kysyi Liu-vaarilta, oliko hän jo vienyt
tyttärensä talteen.
— Minä lähetin hänet täksi yöksi naapuriin, — vastan ukko.
— Näyttäkää minut siis tyttärenne kamariin, — käski Syvähenki.
Vanhus opasti munkin kamarin ovelle ja sanoi:
— Tässä on tyttäreni kamari.
— Hyvä on. Nyt saatte kaikki muut mennä matkoihinne, — virkkoi
Syvähenki lopuksi.
Ukko Liu poistui palvelijoineen päättämään hääjuhlan valmistuksia,
sillä hän ei ollut aivan varma asian onnistumisesta ja jätti Syvähengen
yksinään morsiuskamariin.
Ensi työkseen kokosi tämä kaikki huonekalut yhteen nurkkaan
lukuunottamatta yhtä tuolia, jonka jätti keskelle huonetta. Sitten hän
sammutti tulen, asetti sauvansa tuolin viereen ja istuutui tuolille
kärsivällisesti odottamaan ylkämiehen tuloa.