ruokasaliin ja antoi heille juhlapäivällisen — tietysti kasvisaterian —
ja kullekin pienen arvon mukaisen muistolahjan. Kyökkimestari kuljetti
Lo Taa ympäri, jotta tämä voisi osottaa veljilleen kunnioitusta, ja vei
hänet sitten makuusuojaan, jossa oli alttarin ja Buddhan kuvan edessä
rivittäin mietiskelytuoleja munkkeja varten. Eräälle näistä piti Lo Tan
istua.
Yö kului rauhallisesti ja seuraavana aamuna sihteeri Tshau kääntyi
vielä kerta ennen lähtöään luostarinjohtajan ja veljien puoleen sanoen:
— Herra johtaja ja te veljet! Minä pyydän teitä pitämään silmällä
Syvähenkeä, minun sukulaistani, joka on luonteeltaan jonkun
verran uskalias ja äkkipikainen. Jos hän jossakin kohden rikkoo
luostarin hyviä tapoja vastaan, tapahtukoon se sitten puheessa tai
teossa, niin pyydän vielä teitä, huomioon ottaen minun mitättömän
suojelijaoikeuteni, suomaan hänelle anteeksi ja olemaan häntä kohtaan
niin kärsivällinen kuin suinkin.
— Herra sihteeri Tshau, — vastasi tähän luostarinjohtaja, — te voitte
tämän asian tähden olla aivan rauhassa. Mitä opetukseen ja käytökseen
tulee, olen minä itse opastava häntä, enkä minä epäile lainkaan, ettei
hän vähitellen oppisi lukemaan pyhiä kirjoja, laulamaan hymnejä ja
harrastamaan hengen viljelemistä.
— Minä toivon, — lupasi Tshau, — että minulla vastedes tulee olemaan
tilaisuus palkita teidän hyväntahtoisuutenne arvokkaalla tavalla.
Sitten hän kutsui Syvähengen syrjään erään hongan alle ja varotti häntä
vielä hiljaa seuraavin sanoin:
— Arvoisa veljeni, teidän ei pidä odottaa, että teitä täällä tullaan
pitämään yhtä suuressa maallisessa arvossa kuin mihin olette
tottuneet. Teidän pitää olla kaikissa suhteissa hyvin huolellinen ja
hillitä itsenne. Etenkin, älkää olko kiivas eikä ylimielinen. Jos te
tämän suhteen erehtyisitte, täytyisi minun hävetä teidän tähtenne.
Säilyttäkää oma arvonne. Kyllä minä lähetän tuontuostakin miehen
tuomaan teille vaatteita.
Ehkä tarkotti herra Tshau paitsi vaatteita vielä muutakin, mutta
nähtävästi ei hänen sopinut ilmaista ajatuksiaan selvemmin.
— Minun vanha ystäväni, — virkkoi Lo Ta jotakuinkin harmistuneena, —
jollette olisi tuhlannut tähän ainoatakaan sanaa, olisin minä kaikessa
itsestäni huolta pitänyt.
Senjälkeen sanoi sihteeri Tshau hyvästi luostarinjohtajalle ja veljille
ja lähti kantotuolissaan kulkemaan mäkeä alas kotiinsa. Palvelijat
kantoivat hänen perässään toista tyhjää kantotuolia ja laatikoita.
Kun Syvähenki oli nähnyt kotiin palaavan ystävänsä katoavan
kaukaisuuteen, hän palasi luostariin, meni suoraa päätä makuusuojaan,
jota pidettiin kaikkein pyhimpänä paikkana, jossa munkit saattoivat
vaipua itseään tutkiskelemaan ja jossa toimitettiin uhreja Buddhalle,
heittyi vuoteelleen ja nukahti. Hänen vieressään oli kaksi munkkia
vaipunut rukoukseen ja nämä koettivat herättää häntä sanoen:
— Tuo ei käy päinsä! Jos todella tahdotte ruveta munkiksi, niin
miksette opettele vaipumaan mietiskelyihin?
— Kun minä tahdon nukkua, — murahti Lo Ta, niin mitä se teille kuuluu?
Mutta kun munkit olivat vaihtaneet muutaman sanan unen horroksissa
makaavan Lo Tan kanssa, he näkivät turhaksi saada hänet hereille ja
jättivät rauhaan. Kuitenkin he seuraavana aamuna tahtoivat mennä
luostarinjohtajan luo valittamaan tälle hänen sopimatonta käytöstään,
mutta apulainen esteli heitä sanoen:
— Selittihän johtaja meille, kuten muistatte, että hän tulee vielä
suorittamaan suuria tekoja eikä ole yksikään meistä tuleva hänen
vertaisekseen. Johtaja suojelee häntä, siitä saatte olla varmat.
Paraiten teette, kun ette välitä hänestä.
Ja molemmat munkit saivat tyytyä siihen.
Kun Syvähenki huomasi, ettei kukaan enää hänen käytöstään moittinut,
heittyi hän joka ilta vuoteelleen poikittain tai pitkinpäin, aivan
miten sattui ja millaisella tuulella osui olemaan, ja vaipui heti
sikeään uneen. Nukkuessaan hän kuorsasi kuin olisi mylly käynyt, ja
kun hän herättyään nousi levolta, niin toimitti tehtävänsä sellaisella
melulla, että sai kaikki huoneen asukkaat kiihdyksiin.
Makuusuojan vartiat menivät nyt johtajalle valittamaan, että
Syvähenki käyttäytyy mitä sopimattomimmalla tavalla ja että mille
luostarille hyvänsä olisi mitä suurimmaksi häpeäksi antaa tavoiltaan ja
tottumukseltaan niin kehnon miehen asua muuriensa suojassa.
— Mieletöntä, — huudahti luostarinjohtaja, — ajatelkaa vain sitä, joka
hänet tänne toi. Kyllä Syvähenki ajan kuluessa parantaa tapojaan.
Eikä uskaltanut kukaan vasta muistuttaa johtajalle hänestä. Ja niin
eleli Lo Ta omalla tavallaan edelleen antamatta luostarin neljän tai
viiden kuukauden kuluessa yhtäkään päivää aivan rauhassa viettää.
Lo Ta rikkoo munkkivalansa.
Syksy oli vähitellen lähennyt loppuaan.
Kun Lo Tan oli pitkän aikaa täytynyt pysyä verrattain rauhallisena
paikallaan, niin valtasi hänet nyt sitä suurempi halu päästä liikkeelle.
Eräänä ihanana aamuna, kun luostaria ympäröivät korkeat puut
ojentelivat komeita, kirjavia lehtikruunujaan nousevaa aurinkoa
tervehtien, Lo Ta heitti pitkän mustan kauhtanan ylleen, sitoi sen
ympäri vyötäisilleen tummanvihreän vyön, vaihtoi jalkineensa toisiin,
tavallisiin ja läksi portista ulos alas kesämajaan. Tänne saavuttuaan
hän istuutui lepotuoliin. Hetken aikaa mietittyään hän huudahti:
— Mikä aasi minä olenkaan! Ryyppy ja palanen lihaa ovat aina olleet
minun mieleeni enkä voinut minä ennen ilman niitä päivääkään elää.
Mutta siitä saakka, kun minusta munkki tehtiin, ovat he antaneet minun
melkein kuivettua. Tahtoisinpa tietää, miksei sihteeri Tshau ole
lähettänyt minulle mitään koko tänä aikana. Minun kurkkuni on kuiva
kuin urkupiippu ja mieleni on jännityksessä siitä, voinko tätä pitkää
kieltäymystä läpäistä ilman pientä tuikkua.
Juuri samalla hetkellä, kun Lo Ta virkistävää tuikkua ajatteli,
hän näki miehen jonkun matkan päässä nousevan mäkeä ylös, olallaan
seipääseen kiinnitettynä kaksi lekkeriä ja kupponen kädessään. Hän
lauloi kulkiessaan:
Miss' vuoren alla tanner on,
siin' punas hurme hiekan;
mut sitä paikkaa myllertäin
löys' härkä maasta miekan.
Ja virran tumman partaalta
puhalsi tuores tuuli —
oh, miehensä on jättänyt
Ju kaunis, hymyhuuli, j.n.e.
Kun Lo Syvähenki näki miehen lekkereineen lähestyvän mäen rinnettä
pitkin, hän jäi kesämajaan istumaan ja odottamaan tulijaa. Ja tämä
tulikin aivan kesämajaa kohti, laski kantamuksensa sen viereen ja
huoahti. Nyt kääntyi Lo Ta häneen puoleensa kysyen:
— Kuuleppas sinä mies, mitä on sinulla lekkereissä?
— Hyvää viinaa niissä on, — vastasi kysytty.
— Mitä lekkerillinen maksaa? — kysyi Syvähenki.
— Herra munkki, — vastasi toinen, — tahdotteko sillä sanoa, että
joisitte sitä?
— Mitä?... joisinko?...
— Niin, tätä minun viinaani, — selitti mies. — Minä tuon sitä tänne
vuorelle myydäkseni luostarin palvelusväelle. Se on minun toimeni.
Mutta luostarinjohtaja on antanut ankaran määräyksen, että jos myymme
munkeille pisaraakaan viinaa, niin meitä rangaistaan, me menetämme
kaikki oikeutemme ja karkotetaanpa meidät luostarin läheisyydestäkin.
Me olemme kauppamme tähden riippuvaisia luostarista ja asumme siksi sen
läheisyydessä. Tästä syystä en uskalla millään ehdolla myydä teille
viinaa.
— Onko se totta? — kysyi Lo Ta. — Etkö sinä todellakaan aio antaa sitä
minulle maksusta?
— Vaikka tähän paikkaan minut tappaisitte, — sanoi mies, — niin en voi
sitä sittenkään tehdä.
— Minä en puhu tappamisesta, — väitti Lo Ta vastaan, — vaan kysyn,
myytkö minulle vai etkö?
Kun mies huomasi, että keskustelusta saattoi tulla täysi tosi, hän
sieppasi lekkerinsä ja läksi pakoon. Mutta Lo Syvähenki ryntäsi hänen
jälkeensä, tarttui lekkereihin ja potkaisi kaupustelijan menemään kuin
kerän maata pitkin. Sitten hän vei lekkerit kesämajaan, otti kupin,
avasi tulpan ja alkoi lipoa viinaa. Pian hän oli tyhjentänyt toisen
lekkerin, minkä tehtyään hän huusi miehelle:
— Kyllä minä tämän maksan, jos tulet huomenna luostariin!
Sillä välin oli viinakaupustelija toipunut tuimasta potkaisusta. Mutta
koska hän pelkäsi, että luostarinjohtaja voisi saada kuulla hänen
teostaan ja rangaista, niin hän ei piitannut juodun viinan maksusta,
vaan kaadettuaan puolet jälelle jääneestä viinasta tyhjään lekkeriin
nosti molemmat olkapäälleen, otti kuppinsa ja läksi astumaan mäkeä alas.
Mitä Lo Syvähenkeen tulee, hän istui jonkun aikaa aivan rauhallisena
kesämajassa. Mutta sitten alkoi viinan voima osottaa olemassaoloaan.
Hän hyppäsi pystyyn ja harppasi vähän matkaa jääden kuitenkin erään
hongan alle istumaan. Mutta kauaa hän ei siinä istunut, sillä viina sai
vähitellen hänet valtaansa.
Ensin hän huitoi käsiään, veti ne sitten mustan kauhtanansa hihoista
ulos, nousi, sitoi kauhtanan rintansa ympäri, niin että ommeltu
selkämys näkyi, ja läksi tällaisena astumaan mäkeä ylös. Tuijottaen
tuimasti luostaria kohti hän reuhtoi kulkiessaan ruumistaan.
Portinvartiat, joita oli kaksi, huomasivat jo kaukaa Lo Syvähengen
tilan, noutivat bambuseipäänsä ja asettuivat porttiaukkoon sulkeakseen
Lo Taita tien.
— Mies hoi, — huusi toinen heistä, — sinä tahdot olla Buddhan
oppilas ja tulet humalassa kotiin! Oletko sinä ollut aina noin
pyörällä päästäsi, kun et ole huomannut, mitä ruokahuoneen seinällä
seisoo: »Munkki, joka on nauttinut väkeviä juomia ja rikkonut pyhän
kieltäytymislupauksensa, rangaistaan neljälläkymmenellä raipaniskulla
ja karkotetaan luostarista». Ja: »Pottinvartia, joka päästää humalaisen
luostariin, rangaistaan kymmenellä raipaniskulla.» Pidä siis varasi ja
pötki kiireimmän kautta tuosta mäkeä alas, niin me puolestamme annamme
asian raueta siihen!
Lo Syvähenki, joka oli vielä liian vähän aikaa ollut munkkina, jotta
olisi voinut sotaisen luonteensa hillitä, suuntasi sanomattoman
ylenkatseellisen silmäyksensä portinvartioihin ja alkoi sättiä heitä:
— Te varkaat ja sekasikiöt, jos te vain seipäillänne minua lyötte, niin
kyllä minä teitä kohta opetan!
Kun portinvartiat huomasivat, että asia alkoi kääntyä arveluttavaksi,
juoksi toinen heistä ilmottamaan tästä lukkarille toisen jäädessä
porttiin ja koettaessa seipäällä estää Lo Taa pääsemästä sisään. Mutta
tämä viskasi seipään vartian kädestä, haristi sormensa ja livahutti
vastustajalleen sellaisen korvatillikan, että tämä tupsahti suin maahan
eikä ehtinyt vielä ensi huumauksestakaan toipua, kun jo toinen isku
lennätti hänet poikkiteloin porttiaukkoon. Voitettu huusi apua täyttä
kitaa.
— Riittäköön tämä täksi kerraksi, — arveli Lo Ta ja lähti huojuen ja
hoippuen astumaan pihan yli.
Sillä välin ilmaantui lukkari, joka oli toiselta vartialta saanut
hädästä tiedon ja huutanut palvelusväen puolelta parikymmentä miestä
avukseen, ja hyökkäsi seipäillä ja nuijilla varustetun joukkonsa
etunenässä Lo Syvähenkeä vastaan.
Kun Lo Ta äkkäsi tämän, hän huusi, tai oikeammin ärjäisi niin julmasti,
että tuntui jokaisesta kuin olisi ukkonen jyrähtänyt, ja lähestyi
vaahdoten kuin korskea sotaratsu vastustajia.
Lukkari ja hänen väkensä eivät tienneet, että Lo Ta oli soturiksi
kasvatettu, ja kun he nyt ensi kerta näkivät miehen hirvittävän muodon,
he pakenivat takaisin luostariin, sulkivat ovet lujasti jälkeensä ja
rakensivat vielä barrikadin ulko-oven taa.
Lo Ta seurasi heitä portaita ylös, ja kun hän huomasi ulko-oven olevan
lukitun, niin koetteli ensin nyrkkejään, mutta potkaisi sen sitten
polvellaan auki. Näin joutuivat nuo parikymmentä pakolaista vangiksi
eivätkä tienneet miten nahkansa pelastaa. Lo Ta sieppasi nyt seipään
erään vangiksi joutuneen kädestä ja ajoi kaikki ovesta ulos.
Sillä välin oli lukkari pujahtanut johtajan luo, ja kun tämä sai kuulla
tapahtumasta, hän riensi neljän palvelijansa kanssa käytävään ja huusi:
— Syvähenki, tuollainen ruokoton käytös on täällä kielletty!
Vaikka Lo Syvähenki oli jotakuinkin sekaisin päästään, hän tunsi
kuitenkin johtajansa, heitti seipään kädestään ja sanoi osottaen
portille päin:
— Minä tulin maistaneeksi vähäsen viinaa, mutta en häirinnyt heitä
lainkaan, mutta nämä alkoivat ensin minua ahdistaa ja lyödä.
— Nyt täytyy teidän heti, — vastasi johtaja, — ainakin kunnioituksesta
minua kohtaan, mennä nukkumaan ja huomenna puhumme asiasta enemmän.
— Jollen minä kunnioittaisi teitä, herra johtaja, niin kyllä minä
nujertaisin nuo kaljupäiset aasit viimeiseen mieheen, — mökötti Lo
Syvähenki unohtaen päihtymyksissään, että hänenkin oma päänsä oli
putipuhtaaksi ajeltu.
Johtaja käski palvelijansa viedä hänet paikalleen, johon hän romahti
pitkälleen ja alkoi heti kuorsata.
Nyt kokoontuivat luostarin ylimmät virkamiehet ja munkit
johtajan ympärille ja ilmaisivat olevansa Syvähengen enempää
luostarissa-pitämistä vastaan.
— Me vastustimme turhaan hänen ottamistaan luostariin, — sanoivat he.
— Ja mitä siitä nyt seurasi? Kuinka saattaa luostari sietää tuota
villipetoa ja hänen tähtensä kääntää lait ja säädökset ylösalaisin?
— Minä myönnän, — sanoi johtaja siihen, — että häntä nyt vielä on
vaikea ohjata ja että hän useasti saattaa tuottaa mielipahaa, mutta
myöhemmin on hänen elämänsä varmaan kantava hyviä hedelmiä. Meidän
täytyy ottaa huomioon hänen sukulaisensa ja meidän suojelijamme, herra
sihteeri Tshau ja olla Syvähengelle hyvänsuopia. Kyllä minä puhun
huomenna hänen itsensä kanssa tästä ja koetan saada hänet järkiinsä.
Munkit nauroivat salaa tällaiselle puheelle ja kuiskailivat keskenään:
— Millaisen narrin olemmekin valinneet johtajaksemme!
Sitten he painuivat yölevolle.
Seuraavana aamuna lähetti johtaja palvelijansa luostarin makuusuojaan
kutsumaan Syvähenkeä luokseen. Lo Ta ei ollut vielä noussut levolta
ja palvelija hämmästyi suuresti nukkuvan tilaa. Tuskin voisi sitä
edes kaikkia yksityiskohtia myöten kuvatakaan. Vähitellen laittautui
hän kuitenkin puoleksi hyväksyttävään kuntoon ja seurasi palvelijaa
johtajan huoneeseen.
— Syvähenki, — lausui tämä, — vaikka olettekin soturiksi kasvatettu,
ei teidän silti pidä unohtaa, että herra sihteeri Tshau, meidän
suojelijamme, on saanut teidät rupeamaan munkiksi ja että te olette
minulle vannonut olevanne tappamatta, varastamatta, alhaisia tekoja
tekemättä, väkeviä juomia nauttimatta ja valehtelematta. Nämä ovat
ne säädökset, joita koko veljeskuntamme noudattaa, ja etenkin se on
tärkeä, joka kieltää nauttimasta väkijuomia! Kuinka te saatoitte
eilen kuitenkin niin kovin päihtyneenä palata luostariin, ahdistaa
portinvartioita, särkeä oven ja ärjyä niin kamalasti, että munkit ja
palvelijat kauhistuneina juoksivat mikä minnekin pitkin luostaria?
Kuinka te saatoitte tehdä itsenne syypääksi sellaiseen?
Syvähenki lankesi povilleen ja sanoi nöyrästi:
— En minä sellaista vastedes tee.
— Kuinka te munkiksi ruvettuanne, — jatkoi johtaja, — uskallatte
ensiksikin rikkoa kieltäytymiskäskyn ja sitten vielä saattaa luostarin
sellaiseen epäjärjestykseen? Jollei juuri herra sihteeri Tshau olisi
toimittanut teitä tänne ja maksanut ylläpitonne, niin minä ajaisin
teidät täältä matkoihinne. Pitäkää varanne, ettette vasta osottau
syypääksi sellaiseen epäjärjestykseen.
Syvähenki nousi ja painaen kömpelösti kämmentensä pohjat yhteen, lupasi:
— En minä vastedes sellaista tee, en tee!
Johtaja pidätti hänet vielä luonaan, tarjosi hänelle aamiaista ja
puheli ystävällisesti hänen kanssaan antaen hyviä neuvoja. Sitten
hän otti esiin uuden munkkipuvun ja parin uusia jalkineita, antoi ne
Syvähengelle ja lähetti hänet palvelijansa mukana takaisin.
Tämän ensimäisen hurjan humalansa ja raivonsa jälkeen pysyi Lo
Syvähenki kolme ehkäpä neljäkin kuukautta luostarissa kaipaamatta
muuhun maailmaan. Mutta eräänä päivänä maaliskuussa, kun ilmakin oli
jo yhä lämpimämmäksi muuttunut, hän meni luostarin ulkopuolelle. Hänen
siinä Viidentauluvuorta katsellessaan hän yhtäkkiä hytkähti ja käänsi
päänsä. Tuuli oli tuonut muutamia eksyneitä ääniä hänen korvaansa
alhaalta kylästä.
Hän meni sisälle makuusuojaansa, otti rahaa, pisti sen liivintaskuunsa
ja riensi hetken kuluttua mäkeä alas kylää kohti.
Kun hän oli astunut taiteellisen porttikaaren alitse, joka erotti
luostarin alueen kylästä, tai oikeammin kauppalasta, avautui hänen
eteensä palanen tuota hyörivää maailmaa, jonka hän niin kauan sitten
oli hyljännyt. Siinä oli ahtaasti toinen toisensa vieressä liha-,
vihannes-, väkijuoma-, piirakka- y.m. kauppoja.
— Tosiaankin, — huudahti Lo Syvähenki itsekseen, — minä olen suuri
narri. Olisinpa aikaisemmin tiennyt tämän paikan, ei minun olisi
tarvinnut siltä kaupustelijalta silloin viinaa vorota. Tännehän minä
voin tulla melkein milloin hyvänsä sitä ostamaan. Kuinka tavattoman
helteiseksi onkaan sää näinä viimeisinä päivinä muuttunut! Enköhän
löytäisi täältä jotakin syötävää?
Tässä keskeytti eräästä pajasta kuuluva taonta hänen ajatustensa
juoksun; hän seisoi näet juuri erään pajan kohdalla, jonka
ylikerroksesta riippui ilmotus vuokrattavista huoneista. Lo Syvähenki
astui pajaan ja huomattuaan siellä kolme seppää työssä kysyi:
— Tahtoisin tietää, hyvä herra seppämestari, onko teillä hyvää, kovaa
terästä varastossa?
Kun sepät näkivät Lo Tan, joka näytti vaaralliselta mieheltä, etenkin
mitä tulee poskipäihin, vaikka olikin partansa ajeltu, niin he
pelkäsivät häntä jonkun verran. Mestari antoi vasaransa levätä ja
vastasi:
— Hyvä isä, olkaa hyvä ja istukaa. Mitä pitäisi minun teille valmistaa?
— Valmistakaa minulle, — vastasi Lo Syvähenki, — matkasauva ja miekka.
Onko teillä sitten terästä, parasta lajia?
— On kyllä, minulla on oikein hyvää terästä: Siis matkasauva ja
miekka. Kuinka painavia saavat olla? Minä valmistan ne aivan teidän
määräystenne mukaan, hyvä isä.
— Tahtoisin sata naulaa painavan matkasauvan, — arveli Lo Ta.
— Se tulisi hiton painava, — virkkoi seppä hymähtäen. — Jos minä
sellaisen teen, niin pelkäänpä, että ette sitä käyttää jaksaisi. Eipä
painanut kuningas Kuan'inkaan sauva kuin kahdeksankymmentä yksi naulaa.
— Enkö minä muka vedä vertoja kuningas Kuan'ille sitten? — kysyi Lo Ta
hiukan suuttuneena. — Ihminen hänkin vain oli, luullakseni.
— Eiköhän se tule tarpeeksi painava, jos laitan viidenkymmenen naulan
painoisen, — arveli seppä.
— No tehkää se sitten kuningas Kuan'in sauvan painoiseksi —
kahdeksankymmentäyksi naulaa.
— Hyvä isä, kyllä se siinä tapauksessa tulee olemaan ruman näköinen
eikä suinkaan käteväkään. Antakaa minun tehdä se kuudenkymmenenkahden
naulan painoiseksi. Sellainenkin olisi vielä kuin myllytukki. Mutta
jollette jaksaisi sitä heilutella, niin älkää sitten minua syyttäkö.
Ja mitä miekkaan tulee, niin kyllä minä ne tunnen. Teräs on oleva mitä
parasta ja työhön ryhdyn heti.
— Paljonko ne tulevat maksamaan?
— Minä en pyydä liikoja. Alin hinta olkoon viisi taelia.
— Hyvä on! Minä maksan niistä pyytämänne viisi taelia. Mutta tehkäähän
se hyvin, niin lisään runsaan juomarahan.
Ja hän antoi viisi taelia sepälle, joka vielä vakuutti:
— Kyllä minä ryhdyn heti työhön.
— Ettekö huolisi viinaryypystä minun seurassani? — kysäisi Lo Ta.
Mutta seppä kielteli:
— Isä hyvä, luvallanne en minä nyt tahtoisi tehdä teille seuraa.
Minulla on paljon työtä.
Lo Syvähenki läksi pajasta, mutta tuskin hän lienee ollut siitä puolen
sadan askeleen päässä, kun hän huomasi erään väkijuomakaupan ilmotuksen
riippuvan vesikourussa. Hän huiskasi oviverhon syrjään, astui sisään ja
istuutui. Sitten hän koputti pöytään ja huusi lujasti:
— Tuokaa ryyppy!
— Hyvä isä, pyydän anteeksi, — selitti kaupan isäntä, — mutta tämä
talo kuuluu luostarille, minun liikepääomani on myöskin sen, ja
luostarinjohtaja on ilmottanut ottavansa lainatun pääoman heti
takaisin, jos minä myyn väkijuomia yhdellekään munkille. Älkää siis
panko pahaksenne, että minun täytyy kieltäytyä.
— Poiketkaahan toki kerran hänen ehdoistaan, — virkkoi Syvähenki, —
ja myykää minulle yksi ryyppy vain! Minä en hiisku kenellekään, että
olette minulle mitään myynyt, niin siihenhän koko asia jää.
— Minä en voi mitenkään menetellä vastoin hänen määräystään, — vastasi
isäntä. — Menkää mieluummin johonkin toiseen puotiin ja juokaa siellä,
ja pyydän vielä kerta, suokaa tämä minulle anteeksi.
Lo Syvähenki nousi ja virkkoi:
— Jos lähdenkin tästä jonnekin muualle, tuota ryyppyä etsimään,
niin kyllä minä palatessani vielä tänne poikkean sanoakseni silloin
viimeisen sanani.
Ja hän poistui puodista. Muutaman askelen päässä hän huomasi taas
ilmotuslipun erään toisen samanlaisen kaupan edessä, ja kun ei siinä
minkäänlaista oviverhoa ollut, hän astui suoraa päätä sisään, istuutui
ja tiuskaisi:
— Isäntä! Pian! Tuokaa minulle ryyppy!
— Hyvä isä, — sanoi isäntä, — te ette näy tuntevan meidän
olosuhteitamme. Luostarinjohtaja on antanut määräyksen, joka teidän
pitäisi tuntea ja kuitenkin, tulette nyt tänne saattamaan kauppamme
vaaranalaiseksi.
Lo Syvähenki ei ollut lainkaan halukas lähtemään toista kertaa tyhjin
toimin ja ahdisteli pyynnöillään aika lailla kaupan isäntää. Mutta
kun tämä pysyi järkähtämättömänä, niin hänen täytyi vihdoin nousta ja
lähteä.
Pari kolme kertaa koetti hän vielä onneaan muissakin puodeissa, mutta
yhtä huonolla menestyksellä. Ja hän tuumi:
— Täytyypä keksiä keino millä pettää nuo lurjukset, muuten en saa
pisaraakaan maistaa.
Pitkänpuoleisen matkan päässä näistä puodeista kylän toisessa
päässä oli mantelipuiden suojassa pieni talo, jonka katolla näkyi
väkijuomakaupan merkki. Lo Syvähenki läksi sinne, ja kun hän pääsi
selville siitä, että sielläkin myydään viinaa, hän astui sisään,
istuutui ja nojaten väsyneesti ikkunalautaa vasten sanoi:
— Isäntä, olkaa hyvä ja myykää matkustavalle munkille vähäsen viinaa.
Isäntä katsoi häneen tutkivasti ja kysyi:
— Mistä te tulette, herra munkki?
— Minä olen pitkällä matkalla ja jouduin sattumalta tähän kylään.
— Mutta jos te olette Viidentaulunvuoren luostarista, niin en minä
siinä tapauksessa uskalla teille mitään väkevää myydä.
— Ei, en minä sieltä ole! Tuokaa nyt pian.
Isäntä päätti Lo Tan muodosta ja puheesta, ettei hän ole paikkakunnan
asukkaita, ja kysyi:
— Paljonko haluatte sitten?
— Älkää nyt siinä enää noin kovin tarkasti kysykö, vaan tuokaa iso
pullo, niin sittenhän riittää.
Lo Syvähenki joi siitä kymmenkunnan lasillista. Sitten hän kysyi:
— Jos teillä on lihaa, niin tuokaa sitäkin.
— Olisittepa tullut aikaisemmin, — vastasi isäntä, — niin olisi kyllä
ollut naudanlihaa, mutta nyt on kaikki lopussa.
Samassa tunsi Syvähenki lihan hajua jostakin kauempaa, juoksi ulos ja
näki talon muurin luona suuressa kattilassa keitettävän koiran lihaa.
— Mitä tämä on, — huusi Lo Ta puodin omistajalle, — täällä keitetään
koiranlihaa, eikä minulle puhuta siitä mitään?
— Minä arvelin, että koska olette munkki, niin ette saa syödä
koiranlihaa ja sentähden en minä sitä ilmottanut.
— Tässä on rahaa, — sanoi Lo Ta antaen isännälle hopeata. — Minä ostan
teiltä puolet näistä koiranlihoista.
Isäntä riensi jakamaan lihoja ja vei ne sisään asettaen Lo Tan eteen;
hän toi myöskin kynsilaukkaa kastikkeeksi.
Nyt vasta tunsi Lo Syvähenki voivansa hyvin. Hän repi sormillaan lihaa
irti luista, kastoi kynsilaukkaan ja pisti poskeensa. Kymmenkunta lasia
tyhjensi hän vielä aterian aikana. Näyttipä siltä, kuin hän ei lainkaan
aikoisi lakata, niin suuri oli kauan ikävöity nautinto; rasva oikein
vuoti hänen suupielistään ulos. Kaupan omistaja töllisti nälkäistä
vierastaan pitkän aikaa ja huudahti vihdoin ihmeissään:
— Eikö ala jo riittää, hyvä isä? Ettekö ole vieläkään saanut
tarpeeksenne?
Syvähenki katsahti häneen suurin silmin ja murahti:
— En minä teidän rahoillanne syö eikä teillä ole siis oikeutta
puhutella minua tuohon tapaan.
— Paljonko sitten tahtoisitte vielä?
— Tuokaa vielä pullollinen, — komensi Syvähenki ja toisen oli kuin
olikin tuotava.
Lo Syvähenki tyhjensi senkin tuossa tuokiossa jättämättä tilkkaakaan
jälelle. Otti sitten kalutun koirankoiven, pisti sen poveensa ja lähti
matkoihinsa sanoen: