KAPINALLINEN LO TA
Koomillinen kiinalainen seikkailuromaani
Kirj.
SHI NAI NGAN
Suomentanut
Reino Silvanto
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1912.
SISÄLLYS:
Shi Nai Ngan.
Wei Tshou'ssa.
Lo Ta rupee munkiksi.
Lo Ta rikkoo munkkivalansa.
Lo Ta voittaa rosvopäällikön uudella tavalla.
Lo Ta opettaa omalla tavallaan.
Lo Ta rupeaa vihannestarhan vartiaksis.
Lo Ta auttaa erään ystävänsä pulasta.
Loppusananen: Lo Tan myöhemmistä vaiheista.
Shi Nai Ngan
Shi Nai Ngan on kiinalainen kirjailija, joka on kirjottanut laajan,
70-lukuisen, koko joukon toista sataa eri juonta käsittävän
humoristisen romaanin nimeltä »Tarinoita virran varrelta». Niissä
tekijä kuvaa aikansa rauhatonta elämää kotimaassaan 12:nnen vuosisadan
tienoilla (meidän ajanlaskumme mukaan), jolloin Kiina kulki perikatoaan
kohti joutuen sittemmin mongolien vallan alle. Joskin seikkailujen
paljous tekee teoksen rakenteen hajanaiseksi, pitää esitys käänteineen
ja hullunkurisuuksineen lukijan vireillä antaen samalla jotakuinkin
selvän kuvan silloisten kiinalaisten tavoista ja luonteista. Tämä
ensimäinen ja paras koomillinen kiinalainen romaani on kotimaassaan
tullut mielikirjaksi.
Tähän mukaillen suomennettu osa ulottuu romaanin toisen luvun
keskivaiheilta kuudennen keskivaiheille käsittäen kohtia parista
seuraavastakin, mikäli ne koskevat kertomuksen päähenkilöä. — Tekijästä
itsestään ei jälkimaailma tunne muuta kuin nimen.
Wei Tshou'ssa.
[Keisari Hui Tsung'in hallitessa (1101—25 j.Kr.) oli Kiinan väestö
pakotettu väkivallalla puolustautumaan hallituksen väkivaltaisuuksilta
ja sen lahjottujen virkamiesten vääryyksiltä. Näin ollen johtui kansa
pitämään ruumiillista voimaa ja hurjaa rohkeutta usein suuremmassa
arvossa kuin henkistä etevyyttä. Hallitukseen tyytymätöntä kapinoivaa
väestöä kokoontui useihin paikkoihin, m.m. juuri Wei Tshou'n kaupunkiin
luoteis-Kiinassa,]
Eräänä päivänä — se tapahtui keisari Hui Tsung'in aikana — saapui
muuan pakolainen Wei Tshou'n kaupunkiin etsimään vanhaa tuttavaansa,
jolta useita vuosia sitten oli saanut monta hyvää neuvoa nuijan
käyttämisessä. Hän poikkesi ohi mennessään teetarjoiluun virkistääkseen
itseään ja kysyäkseen samalla tuota tuttavaansa. Palvelija pyysi häntä
kääntymään erään pitkän ja rotevan miehen puoleen, joka samassa astui
sisään.
Tulijan ryhti oli sotilaallinen, ja hänen yllään oli niinestä punottu
hattu, tummanvihreä sotilasnuttu ja keltaiset jalkineet. Nenä oli
suora, poimut suupielissä muodostivat nelikulmion ja kankea, pikimusta
parta lisäsi hänen sotaista olemustaan. Olipa hän lähes kahdeksan
jalkaa pitkä ja muuten hänen vartalonsa oli sopusuhtainen pituuteen.
Kun tämä teräksinen mies oli astunut teetarjoiluun, lisäsi palvelija
kysyvälle:
— Jos te etsitte miekka- ja nuijamestari Wang Tsun'ia, on paras kysyä
tuolta sotapäälliköltä. Hän tietää varmaan.
Shi Tsun — se oli Wang Tsunia etsivän nimi — hypähti seisomaan, kumarsi
sotapäällikölle ja kysyi:
— Suokaa anteeksi, etteköhän joisi teetä kanssani?
Sotapäällikkö silmäili Shi Tsunia, joka oli melkein yhtä suuri ja
voimakas kuin hänkin, astui sitten lähemmäksi ja kumarsi vastaukseksi.
He istuutuivat ja Shi Tsun jatkoi:
— Teidän nöyrä palvelijanne rohkenee kysyä teidän suku- ja
ristimänimeänne.
Tähän toinen vastasi:
— Minä olen kapteeni kaupunginpäällikön vartioväessä, sukunimeni on Lo
ja ristimänimeni Ta. Entä teidän nimenne, hyvä ystäväni?
— Minä olen syntynyt Hwa Jin Hienossa, — vastasi toinen, — ja
nimeltäni Shi Tsun. Tiedättekö ehkä sattumalta, asuuko eräs entinen
opettajani nimeltä Wang Tsun nykyään täällä? Hän oli aikanaan paras
nuijataistelija itäisessä pääkaupungissa Hai Fungissa.
— Hyvä veli, — vastasi Lo Ta, — ettekö te ole juuri se mies, jota
kutsutaan nimeltä »yhdeksänjuovainen lohikäärme Shi»?
Shi Tsun kumarsi ja virkkoi:
— Teidän nöyrin palvelijanne, minua kutsutaan sillä nimellä.
Kapteeni Lo vastasi iloisesti kumarrukseen ja lisäsi koiruuttaan:
— Teidän muotonne vaikuttaa paremmin kuin nimenne! Minua ilahuttaa
suuresti saada tavata teidät. Te etsitte siis muuatta Wangia?
Tarkotatteko sitä, joka oli tekemisissä kenraali Ko'n kanssa?
— Sama mies.
— Minä olen kyllä kuullut puhuttavan hänestä, veli hyvä, — puheli
Lo Ta, — mutta hän ei asu nykyään täällä. Hän on, mikäli muistan,
enimmäkseen ollut meidän entisen kaupunginpäällikkömme seurassa Jen
Ngan Fu'ssa. Te olette siis se kuuluisa mestari Shi, jota niin usein
olen kuullut ylistettävän! Lähtekäähän kanssani muualle maistamaan
jalompaa juomaa!
Niin vei Lo Ta hänet teetarjoilusta, kääntyen vielä lähtiessään ympäri
sanoen: »Kyllä minä maksan toiste kaikki», mihin palvelija vastasi:
»Hyvä on, herra kapteeni.»
He olivat ennättäneet tuskin sadan askeleen päähän lähtöpaikasta, kun
huomasivat väkijoukon tungeskelevan kadulla jonkun huvittavan esineen
tai näytelmän ympärillä. Shi Tsun arveli:
— Emmekö katso ohi mennessämme, mitä siellä on?
Kun he olivat tunkeutuneet väkijoukon läpi, he näkivät miehen seisovan
sen keskellä nuija kädessä ja hänen edessään maahan levitettynä
kaikellaisia lääkepulloja nimikirjoituksineen.
Se oli vanha nuijataistelija ja puoskari nimeltä Li Tshung, jolta
Shi Tsun oli saanut alkuopetuksensa. Hänen »taiteilijanimensä» oli
»Tiikerinsurma».
Shi Tsun astui lähemmäksi, tervehti ja sanoi:
— Opettajani, enpä ole nähnyt teitä pitkään aikaan.
— Kuinka te olette tänne joutunut? — kysyi Li Tshung.
Mutta Lo Ta keskeytti heidän keskustelunsa sanoen Shi Tsunille:
— Koska tämä herra on teidän entinen opettajanne, niin tulkoon mukaan,
silloinhan saamme kolmen kesken tyhjentää lasit.
Li Tshung vastasi: — Ensin minun täytyy myydä rohdot, mutta sitten
lähden mielelläni seuraanne, herra kapteeni.
Mutta Lo Ta selitti: — Piru teitä odottakoon! Jos tahdotte tehdä
seuraa, niin lähtekää heti!
Li Tshung epäsi yhä: — Tässä on minun jokapäiväinen leipäni
kysymyksessä, ja sen tähden olen pakotettu viipymään. Mutta olkaa
hyvä ja menkää edellä, minä tulen varmasti jälessä niin pian kuin
mahdollista.
Mutta Lo Ta, jota viivytys suututti, jakeli töllistävälle väkijoukolle
iskuja ja puusteja huutaen.
— Menkää hiiteen siitä!...
Ihmiset pakenivat joka suunnalle, eivätkä ajatelleetkaan enää ostaa
rohtoja. Tämä ei tietenkään ollut Li Tshungin mieleen, mutta hän ei
kuitenkaan uskaltanut ilmaista mielipahaansa, vaan virkkoi hymyillen:
— Te näytte olevan kiivas herra!
Sen sanottuaan hän kokosi tavaransa ja he lähtivät kolmisin liikkeelle.
Muutaman kadunkulmauksen kierrettyään he saapuivat kaupungin sillan
alla sijaitsevaan juomalaan, jonka edustalla oli merkkinä pitkä masto
lippuineen.
He laskeutuivat alas portaita pitkin, etsivät rauhaisan huoneen ja
istuutuivat. Kapteeni asettui pöydän ylipäähän, Li Tshung vastapäätä
häntä ja Shi Tsun toiselle sivustalle. Juomalan palvelija tervehti
kapteenia kuin vanhaa vierasta ainakin ja lisäsi:
— Paljonko rommia käskette, herra kapteeni?
— Aluksi puoli mittaa, — vastasi tämä. — Mutta me tahtoisimme myös
syödä vähäsen.
— Mitä syötävää käskette tuomaan, herra kapteeni?
— Älkää nyt siinä iankaikkisesti kysykö, — huusi Lo Ta, — vaan tuokaa,
mitä on valmista. Nuo kapakan palvelijat eivät tosiaan osaa hetkeäkään
kuonoansa kiinni pitää!
Palvelija katosi nopeasti ja toi tuossa tuokiossa lämmintä rommia. Yhtä
pian tuli lihaa ynnä muuta haukattavaa.
He kävivät halukkaasti käsiksi ateriaan ja juttelivat sitten lasin
ääressä kaikellaisista ammattiasioista, nyrkkeilystä, ruumiinvoimista,
miekkailuviekkaudesta ynnä muusta sellaisesta. He olivat jo sekä
keskustelusta että juomasta lämmenneet aika lailla, kun yhtäkkiä
kuulivat viereisestä huoneesta parkua. Lo Ta hypähti ylös ja iski
suurella nyrkillään niin lujasti pöytään, että lautaset ja lasit
lattialle lensivät ja siellä ympäri kiiriskelivät.
Kun palvelija kuuli tämän rytäkän, hän syöksyi sisään, ja huomattuaan
Lo Tan suuttumuksen pani käsivartensa ristiin kysyen nöyrästi:
— Teidän armonne, mitä suvaitsette käskeä? Sana vain ja tahtonne on
täyttyvä.
— Vai mitäkö tahdon? — huusi Lo Ta. — Mitä se sellainen on, että sinä
tuot viereiseen huoneeseen liikuttajia ja siten meitä häiritset?
— Pyydän tuhannesti anteeksi, armolliset herrat, — vastasi palvelija.
— Kuinka minä uskaltaisin tuoda ketään teitä häiritsemään? Siellä on
eräs vanha ukko tyttärensä kanssa, jotka maksusta laulavat ihmisille.
He eivät varmaankaan tienneet, että armolliset herrat ovat täällä, ja
itkevät onnettomuutta, joka heitä on kohdannut.
— Tämä herättää uteliaisuuteni, — sanoi kapteeni. — Mene tuomaan heidät
tänne.
Palvelija riensi ulos ja palasi kohta kaksi poloista mukanaan.
Tyttö, joka ensimmäisenä astui sisään, näytti olevan lähes
kaksikymmentävuotias, ukko, jolla oli nuoraan punottuja puisia
kalistimia kädessä, noin viiden- kuudenkymmenen ikäinen. Tyttö ei ollut
kaunis, mutta hänen kasvojensa piirteissä oli jotakin viehättävää,
etenkin nyt, kun hän kyyneleitään kuivaten astui lähemmäksi ja tervehti
seuraavilla sanoilla:
— Minä toivotan teille kaikille kolmelle oikein paljon onnea!
Ukko tervehti samaan tapaan.
Silloin kysyi Lo Ta:
— Mistä te tulette ja mitä itkette?
— Hyvä herra, — vastasi tyttö, — sitä ette saata arvatakaan. Olkaa hyvä
ja kuunnelkaa, mitä kerron. Olen syntynyt Hai Fung’issa. Vanhempieni
kanssa tulin tänne tervehtimään muutamia sukulaisia, mutta nämä ovatkin
muuttaneet Nan King’iin. Majapaikassa äitini sairastui ja kuoli. Eipä
ollut meillä, isällä ja minulla, muuta neuvoa kuin etsiä elatuksemme
täältä. Mutta silloin eräs rikas mies nimeltä Tshing, joka on pitänyt
minua hiukan silmällä, lähetti naittajan kysymään minulta, enkö
tahtoisi suostua hänen toiseksi vaimokseen. [Kiinalaisella miehellä on
oikeus pitää useampia vaimoja, joista ensimäinen on kuitenkin hänen
varsinainen puolisonsa, toiset sivuvaimoja, jotka tavallisesti ovat
palvelijan asemassa. Avioliitot solmitaan naittajan välityksellä.]
Tehtiin kolmentuhannen kashi-rihman (n. 1575 Smk:an) suuruinen sopimus.
[Sulhanen suorittaa apelle morsiamesta määrätyn summan, jonka hän saa
takaisin, kun lähettää vaimon pois tämän entiseen kotiin. — Kash on
pienin Kiinan kuparirahoista (noin 1/5 penniä), jossa on reikä rihmaan
ripustamista varten.] Mutta rahoja ei koskaan maksettu, vaikka minä
olin muuttanut miehen luo. Ei ollut vielä kolmea kuukautta umpeen
kulunut, kun hänen ensimäinen vaimonsa, joka on kauhea ihminen, ajoi
minut talosta. Vaatipa Tshing isältäni tuon sopimuksessa määrätyn
rahasumman takaisin. Mutta isäni oli voimaton ja kykenemätön käymään
oikeutta niin rahakkaan ja vaikutusvaltaisen miehen kanssa. Täytyi
siis keksiä ja koettaa keinoa koota rahoja, niin vaikeata kuin se
olikin. Kaikeksi onneksi olin isältäni oppinut lauluja ja ajattelimme
suurimmassa hädässä laulaa sen majatalon vieraille, jonne olimme
joutuneet, siten ansaitaksemme. Mutta majatalon isäntä alkoi kiskoa
meiltä yhä suurempaa vuokraa, niin että meille lopulta jäi rahaa
tuskin jokapäiväiseen leipään. Mutta nyt viime päivinä on ollut niin
vähän vieraita, että pelkäämme isännän tekevän meille pahaa, kun
emme voi maksaa hänelle vuokraa. Isäni ja minä ajattelimme juuri
epätoivoista tilaamme, ja kun meillä ei ole täällä ainoaakaan tuttavaa,
jonka puoleen voisimme apua pyytäen kääntyä, niin en voinut olla
itkemättä. Minä en tiennyt, hyvä herra, että häiritsin teitä, ja pyydän
nöyrimmästi anteeksi.
Lo Ta ajatteli hetken ja kysyi:
— Mikä on nimenne ja missä majapaikassa asutte? Kuka on tuo Tshing ja
missä hän asuu?
Tytön isä vastasi:
— Sukunimeni on Kin ja koska olin toinen järjestyksessä sisaruksista,
sain ristimänimen Ji (= toinen). Tyttäreni nimi on Tsui Lien. Ja tuo
herra Tshing on lihakauppias, joka on ottanut arvonimen »läntisen
rajan suojelija». Mutta majatalo, jossa me asumme, sijaitsee lähellä
kaupungin itäistä porttia.
— Piru vieköön, — huudahti Lo Ta, — arvasinhan minä, että tuo
Tshing on juuri se sikakauppias! Sama mies avasi meidän nuoren
kaupunginpäällikkömme suojeluksella kauppansa ja tällä lailla hän nyt
kiusaa ihmisiä!
Sitten hän kääntyi naapuriensa puoleen sanoen:
— Jääkää te molemmat toistaiseksi tänne. Minä menen vähäksi aikaa pois
kurittaakseni sitä lurjusta ja opettaakseni häntä olemaan ihmisiksi.
Mutta Shi ja Li pidättivät häntä selittäen:
— Hyvä ystävämme, rauhottukaa toki! Voittehan järjestää asian mielenne
mukaan hätäilemättäkin.
Vaikka olikin vaikeata, niin saivat he hänet kuitenkin jäämään. Sitten
kääntyi Lo Ta vanhuksen puoleen sanoen:
— Tulkaapas tänne, vanha poika, niin annan teille sen verran, että
pääsette huomenna lähtemään Hai Fung'iin takaisin. Mitä siitä arvelette?
Isä ja tytär selittivät, etteivät saattaneet toivoakaan mitään parempaa
kuin päästä kotiin jälleen, ja jos hän vain sen ilon heille suo, niin
tulevat he kunnioittamaan häntä toisena isänä. Mutta kuinka päästäisi
majatalon isäntä heitä lähtemään, kun Tshing on käskenyt häntä pitämään
heistä tarkkaa vaaria?
Mutta Lo Ta virkkoi:
— Kyllä minä pidän siitä huolen.
Sitten hän pisti kätensä taskuun, otti sieltä viisi taelia [1 tael =
37,57 gr hopeata] hopeata (noin 7 1/2 Smk) ja pani ne pöydälle. Sen
tehtyään hän katsahti Shi Tsuniin ja virkkoi:
— Minulla ei satu olemaan enempää rahaa myötä. Jos teillä on hopeata,
niin lainatkaa minulle. Minä annan teille huomenna takaisin.
— Takaisinmaksusta ei puhettakaan, hyvä ystäväni, — vastasi Shi Tsun ja
pani rahapussistaan kymmenen taelia pöydälle.
Nyt Lo Ta kääntyi Li Tshungin puoleen:
— Kai tekin lainaatte minulle vähäsen?
Li Tshung kopeloi laskujaan ja pani vihdoin kaksi taelia pöydälle. Lo
Ta katseli niitä, mutta kun se oli hänen mielestään kovin vähän, niin
virkkoi:
— Te olette, Jumala paratkoon, köyhä kuin pakana.
Ja hän otti pöydältä viisitoista taelia ja ojensi ne Kin-vanhukselle
sanoen:
— Menkää nyt tyttärenne kanssa ja laittakaa itsenne matkakuntoon,
kunnes minä huomenna tulen noutamaan teitä.
Vanha Kin ja hänen tyttärensä kiittivät sydämellisesti häntä ja
lähtivät. Lo Ta antoi nuo kaksi taelia Li Tshungille takaisin ja he
maistelivat kolmisin vielä jonkun aikaa. Sitten he lähtivät nousemaan
portaita ylös. Mutta Lo Ta kääntyi mennessään ympäri ja sanoi
palvelijalle maksavansa huomenna.
Tämä vastasi:
— Te olette aina tervetullut, herra kapteeni. Jota useammin suotte
meille sen kunnian, sitä parempi.
Kun nuo kolme olivat tulleet kadulle, he erosivat. Shi ja Li
lähtivät majapaikkoihinsa ja Lo Ta kotiinsa, joka sijaitsi lähellä
kaupunginpäällikön asuntoa. Mutta hän kuului olleen syömättä
illallistaan ja menneen levolle mitä huonoimmalla tuulella, niin ettei
edes isännöitsijänsä uskaltanut kysyä syytä siihen peläten sillä vain
pahentavansa asiaa.
Mutta vanha Kin palasi majapaikkaansa taskussaan viisitoista taelia,
sillä välin kun tyttärensä meni kaupungin portille tilaamaan huomiseksi
ajurin. Yhdessä he sitten laittoivat tavaransa matkakuntoon, maksoivat
majatalon isännälle asunnon ja ruuan, niin että kaikki oli selvillä
seuraavaksi päiväksi.
Yö kului rauhallisesti, ja viidennen vartion aikana (k:lo 7—9 aamulla)
nousivat vanha Kin ja hänen tyttärensä levolta, tekivät tulen,
valmistivat aamiaisen, söivät sen ja tekivät sitten lähtöä. Juuri
silloin, päivän valjetessa, saapui kapteeni Lo Ta majataloon ja huusi
vartialle:
— Missä täällä isä Kin asuu?
Vartia ilmotti Kinille kapteeni Lon tahtovan tavata häntä.
Kun vanha Kin kuuli tämän, hän avasi oven ja pyysi:
— Herra kapteeni, olkaa hyvä ja käykää sisään hetkeksi istumaan.
Mutta Lo Ta selitti:
— Miksikä istumaan? Jos tahdotte lähteä matkalle, niin lähtekää! Mitä
te vielä odotatte?
Vanha Kin otti tavaransa ja tyttärensä, kiitti kapteenia ja kääntyi
lähtemään. Mutta majatalon vartia pidätti hänet sanoen:
— Isä Kin, mihin te nyt?
Silloin kysyi Lo Ta vartialta:
— Onko hän vielä velkaa taloon?
— Ei, vastasi palvelija, — hän maksoi kyllä eilen illalla, mitä oli
velkaa. Mutta hän ei ole vielä maksanut herra Tshingille takaisin
tyttärensä naimarahoja, joista meidän pitää vastata.
— Minä maksan itse lihakauppiaalle, — sanoi Lo Ta, — ja te annatte
tämän miehen nyt lähteä.
Mutta kun vartia yhä esteli, niin Lo Ta suuttui, kohotti raskaan
kätensä ja sivalsi palvelijaa korvalle niin tuimasti, että tämän
nenästä verta valahti, ja iski sitten vielä naamaan, että suusta lensi
kaksi hammasta. Vartia kaatui maahan, mutta pääsi kohta jaloilleen ja
pakeni taloon turvaa etsien. Talon isäntä näki kohtauksen, mutta ei
uskaltanut sekaantua asiaan.
Sillä välin riensi vanha Kin tyttärensä kanssa kaupungista. He löysivät
ajurin, jonka olivat edellisenä iltana tilanneet, ja läksivät sillä
matkaan.
Mutta Lo Ta harkitsi, että heidät voitaisiin vielä tavottaa ja
pidättää, ja sentähden hän kääntyi takaisin majataloon ja istui siellä
niin kauan, että tiesi vanhan Kinin ehtineen tarpeeksi etäälle. Sitten
hän nousi ja läksi lihakauppias Tshingin luo.
Tämä oli jo avannut puotinsa ja levittänyt runsaasti tavaroitaan
ostajain katseltaviksi. Hän oli itse läsnä, istui maksupöydän takana
oveen katsoen palvelijoittensa puuhatessa hänen ympärillään ja myödessä
ostajille sianlihaa.
Silloin astui Lo Ta ovelle ja huusi:
— Sikakauppias Tshing, hoi!
Kun Tshing huomasi, että tuo epäkohtelias kauppatuttava oli kapteeni
Lo Ta, hän riensi esiin pöytänsä takaa ja käski palvelijan tuoda
kapteenille tuolin pyydellen ja kumarrellen vähän väliä.
Lo Ta istuutui ja sanoi:
— Tuon kaupunginpäälliköltä tilauksen: kymmenen naulaa sianlihaa,
hienoksi hakattua ja ilman vähintäkään silavaa.
Lihakauppias käski palvelijansa mitä pikimmin etsiä parasta lihaa.
— En tahdo, — ärähti Lo Ta, — että palvelijat kajoovat lihaan. Hakatkaa
itse se hienoksi.
— Kuten käskette, — vastasi Tshing, — palvelijanne tottelee.
Näin sanoen hän astui liharuhmun luo, valitsi kymmenen naulaa puhdasta
sianlihaa, hienonsi sen ja pyöritteli palloiksi.
Sillä välin oli majatalon vartia sitonut vaatteen päänsä ympäri ja
rientänyt lihakauppias Tshingin luo ilmottamaan vanhan Kinin ja tämän
tyttären lähdöstä. Mutta kun hän näki Lo Tan istuvan Tshingin puodissa,
hän ei uskaltanut astua sisään, vaan asettui turvallisen matkan päähän
räystään alle, mistä teki huomioitaan.
Kokonaisen tunnin oli Tshing valmistanut lihapalloja, ja kun ne nyt
vihdoin olivat valmiit, hän kääri ne lotos-kukan lehteen ja virkkoi:
— Herra kapteeni, minä lähetän palvelijan tuomaan tämän kotiin.
— Miksi niin? — murahti Lo Ta. — Kyllä me vielä ehdimme!... Minä
tarvitsen vielä kymmenen naulaa hienoksi hakattua silavaa ilman
vähintäkään lihaa.
Lihakauppias rohkeni lausua arvelunsa, että liha oli luultavasti
piirakoita varten. — Mutta, — jatkoi hän, — mihin te tarvitsette
hienonnettua silavaa?
Lo Ta aukaisi silmänsä niin suuriksi kuin sai, katsoi tuimasti
lihakauppiaaseen ja sanoi:
— Niin kuuluu käsky, jonka nuori päällikkömme antoi. Pitääkö teidän
sitä vielä harkita?
— Ei suinkaan, — vastasi Tshing. — Te olette aivan oikeassa! Ainahan
silavaa tarvitaan. Minä hienonnan sitä heti.
Ja hän valitsi kymmenen naulaa silkkoisinta silavaa, hienonsi ja kääri
sen, kuten lihankin.
Näin oli kaksi tuntia kulunut ja aamiaisaika vallan ohi. Mutta
majatalon vartia seisoi yhä vaan ulkona ja hänen kanssaan joukko
ostajia, jotka eivät uskaltaneet käydä puotiin sisään.
Lihakauppias sanoi taas:
— Sallikaa, herra kapteeni, minun lähettää palvelija tuomaan tavarat
kaupunginpäällikön asuntoon.
Mutta Lo Ta vastasi:
— Minä tarvitsen vielä kymmenen naulaa rustoa, hyvin hienoksi hakattua
ja ilman vähintäkään lihaa tai silavaa.
Tämän käskyn kuultuaan Tshing ei voinut olla hymähtämättä. Ja hän
virkkoi:
— Te olette kaikesta päättäen tullut tänne minun aikaani tuhlaamaan.
Kun Lo Ta kuuli nämä sanat, hän huusi:
— Sitä varten, tietysti!
Ja hän otti kaksi palloa hienonnettua lihaa ja viskasi ne maahan niin
tuimasti, että koko puoti lihasiruilla pirskottui.
Nyt kiivastui lihakauppias Tshing niin ankarasti, että joka kohta hänen
ruumiistaan aina kiireestä kantapäähän hehkui hillittömän raivon tummaa
tulta. Hän sieppasi jyrsityn luun ja temmelsi ympäri puodissansa.
Mutta Lo Ta oli jo ulkopuolella puotia.
Naapurien ja ostajain joukko, joka ei uskaltanut hänelle sanaakaan
sanoa, kasvoi hetki hetkeltä ohikulkijoista, jotka uteliaina
pysähtyivät katsomaan. Mutta majatalon vartia seisoi kauhistuneena
samalla paikalla räystään alla.
Nyt syöksyi Tshing puodista ulos lihakirves oikeassa kädessä ja vasen
kohotettuna aikomuksessa tarttua Lo Tan. Mutta tämä painoi käden alas,
pyöräytti lihakauppiaan melkein ympäri ja kaatoi hänet yhdellä ainoalla
potkauksella selälleen maahan. Astui sitten askelen lähemmäs, nosti
toisen jalkansa Tshingin rinnalle, tarttui toisella kädellä hänen
kumpaankin käteensä ja tuijottaen tuimasti Tshingia kasvoihin sanoi:
— Minä olen uskollisena soturina paIvellut vanhaa kaupunginpäällikköä
Jen Ngam'issa ja saanut palkinnoksi häneltä arvonimen "läntisen rajan
suojelija". Mutta mikä oikeus on sinulla sellaiseen arvonimeen sinä
vaivainen mato ja naisten kiusaaja? Kuinka olet sinä uskaltanut niin
raa'asti sortaa Tsui Lien parkaa?
Ja Lo Ta löi häntä nenään, niin että se vääntyi vinoksi, turposi ja
alkoi vuotaa verta. Kun lihakauppiaasta oli mahdotonta nousta pystyyn
ja kun kirveskin oli pudonnut hänen kädestään, hän huudahti:
— Piru vieköön, se oli oivasti osattu.
— Konna! — huusi Lo Ta, — vai uskallat sinä vielä puhutella minua noin
ylimielisesti?
Ja hän löi lihakauppiasta toistamiseen, tällä kertaa yläpuolelle silmää.
Muut pelkäsivät Lo Taa niin suuresti, etteivät uskaltaneet sekaantua
asiaan, vaikka säälivätkin poloista lihakauppiasta.
Tämän täytyi pyytää armoa.
— Suus kiinni! — ärjyi kapteeni — Jos olisit viimeiseen saakka pysynyt
lujana, niin voisin antaa sinulle anteeksi, mutta koska vikiset, et ole
armoa saava.
Ja hän löi kolmannen kerran häntä ohimoon. Mutta kun hän näki
vastustajansa hievahtamatta ja hengittämättä makaavan maassa, hän luuli
tämän teeskentelevän ja huusi:
— Jos sinä, lurjus, tahdot tekeytyä kuolleeksi, annan minä sinulle
vielä yhden sivalluksen!
Mutta lihakauppiaan kasvojen väri alkoi kalveta ja Lo Ta ajatteli
itsekseen: »Hitto vieköön, minä kun luulin antavani tuolle pakanalle
terveellisen opetuksen enkä saattanut aavistaakaan, että hän kolmesta
kolauksesta kuolla kupsahtaisi. Saattavatpa ottaa minut kiinni ja
viskata tyrmään. Paras lienee siis kiireimmän kautta korjata luunsa.
Hän kääntyi vielä kerran lihakauppiaan ruumiiseen päin ja sanoi:
— Sinä tekeydyt hengettömäksi, jotta minä jättäisin sinut rauhaan,
mutta kyllä minä vielä näytän sinulle...
Näin itsekseen toista morkaten hän lähti tiehensä eikä yksikään
Tshingin naapureista tai palvelijoista uskaltanut häntä pidättää. Lo Ta
riensi suoraa päätä kotiin, kokosi välttämättömimmät vaatteensa, varasi
vähän rahaa kukkaroonsa, otti nuijan käteensä ja katosi eteläisen
portin kautta kaupungista kuin savu liedestä.
Tshingin ystävät koettivat sill'aikaa saada tätä henkiin, mutta kaikki
osottautui turhaksi. Ei ollut mahdollista, että tuo poloinen enää
tekeytyisi kuolleeksi; hän oli todella kuollut, murhattu. Sitten he
riensivät viranomaisten luo ilmottamaan tapahtumasta.
He tapasivat pormestarin raatihuoneessa, jossa tämä otti heidän
ilmotuksensa vastaan voimatta omalla vastuullaan antaa käskyä vangita
Lo Ta, koska tämä kuului kaupunginpäällikön vartiaväestöön. Pormestari
astui kuitenkin heti kantotuoliinsa ja riensi kaupunginpäällikön
virastoon. Tavallisten puheillepääsytoimitusten jälkeen hän pääsi
sisään ja esitti asian kaupunginpäällikölle, joka kauhistuneena sanoi:
— Vaikka Lo Ta on vartioväestöni kunnollisimpia kapteeneja, en voi
kieltää vetämästä asiaa oikeuden käsiteltäväksi. Hän palveli jo isääni,
joka sitten siirsi hänet minun käytettäväkseni. Mutta koska hän näyttää
olevan syypää murhaan, niin voitte vangita hänet, vetää oikeuteen, ja
jos hänet todistusten perusteella tuomitaan syylliseksi, jätän isäni
ratkaistavaksi, minkä rangaistuksen hän on saava. Isäni voisi muuten
lähettää ajamaan häntä takaa siinä tapauksessa, jollei häntä kiinni
saada.
Pormestari lupasi seurata näitä neuvoja ja poistui. Saavuttuaan
takaisin virkahuoneeseensa hän ryhtyi heti kaikkiin toimenpiteisiin
kapteenin kiinniottamiseksi. Poliisipäällikkö sai vangitsemiskäskyn
ja läksi liikkeelle mukanaan kaksikymmentä miestä. Nämä etsivät
joka loukon La Tan käskynalaisessa kaupunginosassa, mutta eivät
löytäneet häntä, eivätpä edes jälkeäkään hänestä. Sitten he sulkivat
hänen isännöitsijänsä vankityrmään ja etsivät pakolaista kaupungin
ympäristöstä aina penikulman taajuudelta. Sekin turhaan. He palasivat
kaupunkiin ja vangitsivat vielä pari Lo Tan naapuria, jotka he
yhdessä Lo Tan isännöitsijän kanssa veivät pormestarin tutkittaviksi.
Tämä määräsi pitämään heitä vielä vangittuina, tuomaan Tshing
vainajan ystävät ja naapureja kuulusteltavaksi ja kutsumaan oikeuden
viranomaiset kokoon, jotta asian käsittely voitaisiin lopullisesti
alkaa.
Näin kului päivä eikä murhaajaa saatu käsiin. Sitä seuraavana päivänä
käskettiin lähettämään kaikkialle kuulutuksia, joissa kuvattiin hänen
muotonsa ja luvattiin tuhat kashi-rihmaa sille, joka voisi jättää
Lo Tan oikeuden käsiin tai antaa edes sellaisia tietoja, että hänet
niitten avulla saataisiin vangituksi.
Lo Ta rupee munkiksi.
Sillä välin oli Lo Ta paennut yli mäkien ja halki laaksojen kauaksi Wei
Tshoun kaupungista eikä hän hiljentänyt vauhtiaan ennenkuin tiesi pari
kolme »kreivikuntaa» jättäneensä taakseen.
Nälkäinen ei valikoi ruokia, ei paleltuva vaatteita eikä köyhä
vaimoa naimisiin mennessään. Yhtä vähän harkitsee pakolainen, mitä
tietä olisi riennettävä eteenpäin. Eikä Lo Ta, kiihottunut kun oli,
välittänyt vähääkään siitä, missä oli ja minne kulki. Siitä päivästä,
kun oli lähtenyt pakoon, hän harhaili lähes kuukauden koditonna pitkin
maakuntia.
Eräänä päivänä hän saapui Jen Mun nimiseen kaupunkiin, joka ei ole
kaukana Kiinan suuresta muurista, viivähtääkseen siellä jonkun aikaa
seutua katsellen. Kaupunki oli jotakuinkin suuri; oli hevosia, vaunuja,
kauppapuoteja ja tavaroita yllin kyllin, ja vaikka se oli vain
hien-kaupunki, näytti se komeammalta useita fu- tai tshou-kaupunkeja.
[Hien on piirikunnan pääkaupunki, fu ja tshou ovat suurempia
kaupunkeja, joiden vallan alle kuuluu useampia piirikuntia.]
Kun kapteeni Lo Ta nyt verkalleen asteli kaupungin katuja pitkin,
hän huomasi erään kadun kulmauksessa suuren joukon ihmisiä lukemassa
seinään naulattua julistusta. Hän tunkeutui väkijoukon läpi lähemmäksi
julistusta kuullakseen, mitä siinä seisoi, sillä hän ei osannut itse
lukea.
— Tämän kaupungin päämies, — luki eräs joukosta, — on saanut Wei
Tshousta seuraavan käskyn: »Kuulutettakoon paikkakunnalla heti, että
Wei Tshoun kaupunginpäällikön vartioväestön kapteeni nimeltä Lo Ta,
joka on murhannut lihakauppias Tshingin mainitusta kaupungista,
on vangittava. Se, joka rikoksentekijän salassa pysymistä avustaa
tai antaa hänelle yösijaa, katsotaan rikokseen osalliseksi ja
kanssarikolliseksi, mutta se, joka hänet kiinni ottaa ja jättää
oikeuden käsiin tai antaa hänen olinpaikastaan ensimäiseksi tiedon
viranomaisille, saa tuhat kashi-rihmaa palkinnoksi» j.n.e.
Lo Ta oli kuunnellut juuri tähän saakka, kun joku hänen takanaan
kuiskasi: — »Hyvä veli, vai olette tekin täällä!?», tarttui häneen ja
vei hänet väkijoukosta pois.
Kun Lo Ta kääntyi ympäri katsomaan, kuka häneen kävi käsiksi, hän
hämmästyi aika lailla nähdessään edessänsä Kin-vanhuksen, jonka oli
tavannut siellä Wei Tshoun juomalassa.
Vanhus johti hänet ensin syrjäiseen paikkaan ja sanoi sitten:
— Hyväntekijäni, te olette kovin rohkea! Ettekö kuullut, että sille,
joka teidät ottaa kiinni tai antaa ilmi, luvataan tuhat kashi-rihmaa?
Miksi piti teidän mennä niin lähelle julistusta? Jollen minä kaikeksi
onneksi olisi teitä huomannut, niin olisitte voinut joutua poliisin
käsiin. Teidän ikänne, muotonne ja pukunne on selitetty tarkoin
julistuksessa.
— En tahdo kieltää teiltä, — vastasi Lo Ta, — että minä teidän asianne
johdosta menin sinä päivänä jolloin Wei Tshousta lähditte, lihakauppias
Tshingin luo' Me jouduimme riitaan ja minä lähetin hänet kolmella
iskulla tästä maailmasta. Sen tehtyäni minä tietysti karistin Wei
Tshoun tomut jaloistani. Ja noin kolme, neljäkymmentä päivää vaelsin
senjälkeen maita ja mantereita, kunnes vihdoin osuin tänne. Entä te?
Kuinka olette joutunut tänne! Tehän läksitte silloin Hai Fungiin?
— Hyväntekijäni, — vastasi Kin, — kun olitte minut ja minun tyttäreni
vapauttanut, nousimme ajopeleihin matkustaaksemme tosiaankin Hai
Fungiin. Mutta silloin juolahti mieleemme, että se roisto voisi
lähettää ajamaan meitä takaa ja ottamaan kiinni ja meitä alkoi
sentähden pelottaa, kun meillä ei enää ollut turvaa hyväntekijästämme.
Siitä syystä läksimmekin toiseen suuntaan, pohjoiseen. Jonkun matkaa
ajettuamme me sattumalta tapasimme erään vanhan tuttavan, joka palasi
asioiltaan kaupungista, ja tämä toi meidät tänne. Eikä siinä kaikki.
Hän ei antanut itselleen rauhaa ennenkuin oli naittanut tyttäreni
ensimäiseksi vaimoksi erään rikkaan miehen, sihteeri Tshau'n pojalle.
Nyt on meidän varsin hyvä ollaksemme, mistä meidän on kiittäminen
teidän oikeaan aikaan suomaanne apua, jalomielinen hyväntekijämme.
Tyttäreni on usein kertonut vanhalle sihteerille teidän hyväsydämisestä
osanottavaisuudestanne. Tämä on suuri miekkailun ystävä ja hän on
useasti maininnut tahtovansa kernaasti kerran mitellä voimiansa teidän
kanssanne. Mutta siihen meillä on ollut kovin vähän toiveita. Tulkaa,
hyväntekijämme, pariksi tai kolmeksi päiväksi vieraaksemme, niin saamme
neuvotella, miten olisi teidän asemaanne nähden meneteltävä.
Lo Ta lähti Kin-vanhuksen mukana sihteerin taloon. Kun he olivat
saapuneet perille, nosti vanhus sisäkäytävän oviverhon ja huusi:
— Tyttäreni! Meidän hyväntekijämme on täällä!
Kun tyttö tämän kuuli, niin tuli hän esille yllään korea puku ja
runsaasti koristeita ja pyysi Lo Taa käymään sisälle. Sitten hän
kumarsi kuusi kertaa tulijan edessä, ikäänkuin olisi jotakin jumalaa
rukoillut, ja virkkoi:
— Ilman teidän hyväntahtoista apuanne en minä nyt olisi täällä.
Ja hän pyysi tulijaa vielä kerta käymään sisään, nousemaan
ylikerrokseen ja istuutumaan.
— Miksi nämä muodollisuudet... — väitti Lo Ta vastaan. — Lähdenpä
mieluummin eteenpäin.
Mutta vanha Kin ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa.
— Koska nyt kerran olette vieraanamme, ette saa niin pian lähteä. — Ja
hän otti Lo Tan matkamyssyn ja nuijan ja korjasi ne talteen. Sitten hän
sai kapteenin nousemaan ylikertaan ja käski tytärtään pitämään seuraa
vieraalle, sillä aikaa kun hän keittää riisiä.
— Se on toki liikaa!... — huudahti Lo Ta. — Kai on sittenkin paras,
että minä sanon teille hyvästi.
— Herra kapteeni, — vastasi vanha Kin — me emme saattaisi elämällämme
maksaa sitä palvelusta, jonka te meille osoititte! Miksi puhuttekaan
mitättömästä vaivasta valmistaa teille vähän syötävää?
Ja tytär piti seuraa kapteenille ylikerroksessa, sillä välin kun
isä kutsui palvelusväen kokoon ja jakeli sille määräyksiään. Toiset
saivat toimekseen tehdä tulen lieteen, toiset seurasivat vanhaa Kiniä
kaupungille ostamaan tuoretta kalaa, lintua, hedelmiä y.m. Sitten
valmistettiin tulojuoma ja ateria. Pöytä katettiin kolmelle hengelle,
kullekin kupponen ja syömäpuikot, sitten toi tyttö hopeisen maljakon
ja kaasi juomaa kupposiin, minkä jälkeen isä ja tytär heti tarttuivat
kupposiin osottaakseen vieraalle jumalallista kunnioitustaan.
— Mitä tämä polvistuminen merkitsee? — huusi Lo Ta. — Te tapatte minut
sillä!
— Hyväntekijämme, — vastasi vanhus, — minä kirjotin nimenne punaiselle
taululle, me olemme aamuisin ja iltasin suitsuttaneet pyhää savua sen
edessä ja osottaneet sille jumalallista kunnioitusta. Mutta tänään on
hyväntekijämme omassa personassaan meidän keskuudessamme. Miksi emme
siis saisi hänelle tehdä samoin?
— Kautta kunniani, — virkkoi Lo Ta, — teidän nöyryytenne ja
kiitollisuutenne menee yli kaikkien rajojen!
Kaikki kolme ryhtyivät nyt syömään ja hörppivät vähänväliä kupposistaan.
Tuli ilta.
Yhtäkkiä kuului ulkoa portailta melua, ja kun Lo Ta avasi akkunan
katsoakseen ulos, näki hän pari-, kolmekymmentä nuijalla asestettua
miestä, jotka huusivat:
— Luovuttakaa se mies meille! Luovuttakaa se mies meille!
Räyhääjäin joukossa oli vanhanpuoleinen mies hevosen selässä ja tämä
komensi heitä vaikenemaan:
— Älkää rähiskö! Älkää rähiskö! Varas saattaa pujahtaa käsistänne!
Kun Lo Ta huomasi uhatun asemansa, sieppasi hän käteensä huonekalun ja
riensi portaita alas. Mutta vanha Kin seurasi häntä ja viittilöiden
käsillään huusi hänelle:
— Näitten miesten tähden ei teidän tarvitse kättänne nostaa!
Sitten Kin kiiruhti hevosen selässä istuvan miehen luo ja kuiskasi
hänelle jotakin. Tämä alkoi nauraa ja antoi miehille käskyn poistua,
jota nämä heti seurasivatkin. Mutta itse hän astui alas hevosen selästä
ja tuli sisään.
Vanha Kin pyysi taas Lo Taa nousemaan ylikertaan. Mutta kun tuo uusi
tulokas kapteenia katseli, lankesi hän heti polvilleen ja lausui:
— Suokaa anteeksi, herra kapteeni, ja ottakaa vastaan minun erinomainen
kunnioitukseni teitä kohtaan.
— Kuka tämä herra on? — kysyi Lo Ta isä Kiniltä. — Minulla ei ole ollut
kunniaa aikaisemmin tavata häntä. Miksi hän polvistuu edessäni?
— Tämä herra, — vastasi Kin, — on tyttäreni appi, herra sihteeri Tshau.
Hän erehtyi ja luuli teitä toiseksi henkilöksi ja toi varalta muutamia
työmiehiä mukanaan. Mutta kun minä hänelle kerroin, kuka te olette,
niin hän lähetti miehet matkoihinsa.
He nousivat ylikertaan ja Kin käski tuoda juotavaa ja ruokaa lisää.
Sihteeri osotti Lo Tan kunniasijalle, koska piti häntä sen arvoisena.
Mutta Lo Ta epäsi:
— Minä en rohkene suostua esitykseenne.
Sihteeri pakotti kaikesta huolimatta Lo Tan istumaan kunniapaikalle,
koska he muuten eivät voisi osottaa hänelle kunnioitustaan, ja jatkoi:
— Minä olen usein kuullut puhuttavan teidän urhoollisuudestanne ja nyt
suo taivas minulle armon nähdä teidät omassa personassanne. Pidän tätä
elämäni suotuisimpana sattumana.
— Minä olen vain sivistymätön mies, — sanoi Lo Ta, ja sitä paitsi
syypää murhaan. Mutta hyvä on, herra sihteeri, jollette karkota minua
talostanne, vaan ehkäpä tiedätte neuvoakin, mitä minun pitäisi tehdä.
Sihteeri iloitsi ja tiedusteli lihakauppiaan murhaa. Sitten kääntyi
keskustelu toisiin asioihin ja vähitellen he tietysti joutuivat
miekkailuun, koska tämä oli kummankin mieliharrastus.
Aika oli kulunut sydänyöhön, kun vihdoin käytiin levolle.
Seuraavana aamuna sanoi sihteeri Tshau kapteenille:
— Minä pelkään, ettei teillä tässä paikassa ole riittävää turvaa. Ehkä
herra kapteeni sentähden tahtoisi jonkun aikaa asua minun maatalossani?
— Onko se kaukanakin? — kysyi Lo Ta.
— Kolmen (Kiinan) penikulman päässä, — vastasi toinen, — seudulla, jota
nimitetään »seitsemäksi jalokiveksi».
— Enhän minä sen parempaa voi toivoakaan, — arveli Lo Ta.
Sihteeri Tshau lähetti miehen noutamaan maatilaltaan parin hevosia,
joilla he ajaisivat sinne, ja vielä ennen päivällistä sanoi Lo Ta
hyvästi Kinille ja hänen tyttärelleen.
Kun he olivat saapuneet perille, vei sihteeri vieraansa taloon ja pyysi
häntä istumaan vierassijalle ulkokatoksen alle. Sitten isäntä käski
tuoda juotavaa, teurastaa lampaan, ja valmistaa vierashuoneen illaksi.
Kestitystä jatkui seuraavanakin päivänä entiseen tapaan.
— Herra sihteeri, — sanoi Lo Ta, — te olette liian vieraanvarainen ja
ystävällinen minua kohtaan. Minä en voi hyvyyttänne milloinkaan palkita.
— Me olemme veljiä kaikki, — vastasi sihteeri, — kaikki, jotka asumme
neljän meren välissä. [Vanhan kansantiedon mukaan oli Kiinan asema
sellainen.] Miksi puhuttekaan sellaisen joutavan teon palkitsemisesta?
Näin kului viikko. Kun he eräänä päivänä istuivat lukuhuoneessa
keskustellen kaikenlaisista asioista, saapui vanha Kin suurella
kiireellä maataloon ja riennettyään suoraa päätä sihteerin ja kapteenin
luo sanoi:
— Olen hyvin pahoillani, että minun täytyy ilmottaa hyväntekijälleni
ikävä tieto. Kuten muistatte, erehtyi herra sihteeri silloin teidän
suhteenne ja otti varovaisuuden vuoksi työmiehiä mukaansa. Vaikka
nämä heti poistuivatkin, kiihtyivät naapurimme ja ihmisten mieliin
jäi sittenkin epäluuloa. Nyt on viime yönä meidän läheisyydessämme
nähty poliiseja, jotka ovat hyvin tarkasti tutkineet kaikki paikat.
Pelkäänpä, että he saattavat vielä tulla tännekin ja vangita meidän
hyväntekijämme, jos saavat vihiä asiasta.
— Koska asian laita on sellainen, — arveli Lo Ta, — pitänee tästä taas
tarttua matkasauvaan.
Mutta sihteeri Tshau tuumi:
— Jos minä pidätän kapteeni Lo Tan täällä näitten olosuhteitten
vallitessa, niin pelkäänpä, että tästä voi syntyä yhteentörmäys, joka
voi raivostuttaa kapteenin. Toiselta puolen, jos minä annan vieraani
lähteä talosta, niin täytyy minun hävetä sitä itsenikin edessä.
Ja hän jatkoi ääneen:
— Minulla olisi ehdotus sijottaa teidät toiseen paikkaan, herra
kapteeni, ja sen kautta tulisitte vaikka koko ikänne turvatuksi
pienimmältäkin vaaralta. Mutta en tiedä, liekö se mieleenne.
— Koska minä, — vastasi Lo Ta, — olen kuoleman ansainnut, niin miksi
vastustelisin, jos kerran voin löytää sellaisen paikan, missä saan
rauhassa kallistaa pääni lepoon!
— Siinä tapauksessa on ehdotukseni mitä soveliain teille, — selitti
Tshau. — Noin kymmenen penikulman päässä täältä on vuori nimeltä
»Viiden taulun vuori» ja sen huipulla on Wan Shu Jen-luostari, jossa
asuu noin kuusi-, seitsemänsataa munkkia. Tämän luostarin johtaja
Tshi Tshin on minun paraimpia ystäviäni. Jo isoisäni teki lahjotuksia
luostarille ja minä olen sen suojelijoita. Joku aika sitten sain luvan
hankkia sinne oppilaan, mutta tähän päivään saakka en ole tavannut
luotettavaa henkilöä, jonka hyödyksi voisin täyttää aikomukseni.
Jos te, herra kapteeni, olette valmis lähtemään, suostun maksamaan
kustannukset. Sanokaa siis minulle suoraan, tahdotteko ruveta munkiksi?
Lo Ta harkitsi itsekseen:
— Koska minun nyt täytyy lähteä täältä, niin kenen luo voisin paeta?
Enpä todellakaan tiedä muuta mahdollisuutta.
Ja hän vastasi Tshaun kysymykseen:
— Koska te, herra sihteeri, olette niin ystävällinen, että teette
minulle tällaisen tarjouksen, niin tahdon mielelläni ruveta munkiksi.
Mutta joka tapauksessa minun täytyy turvautua teidän johtoonne ja
opastukseenne, sillä minä olen hyvin heikko sellaisissa asioissa.
Tällä tavoin se asia siis ratkaistiin ja seuraavana yönä varustettiin
matkaa varten kaikki tarpeelliset tavarat, kuten vaatteita ja rahaa
sekä lahjoja luostarille.
Varhain seuraavan päivän aamulla tuotiin kantotuolit esiin, joissa
sihteeri Tshau ja kapteeni Lo Ta kannettiin Viidentaulunvuoren
luostariin.
Kun he kello yhdeksän tienoissa saapuivat luostarivuoren juurelle,
lähetettiin mies edeltäpäin ilmottamaan heidän tulostaan ja he
seurasivat sitten verkalleen kantotuoleissaan hänen jälkeensä.
Luostarin kyökkimestari ja lukkari olivat jo vastaanottamassa, kun he
astuivat kantotuoleistaan, ja johtivat tulijat luostarin edustalla
sijaitsevaan kesämajaan.
Kun luostarin johtaja, Tshi Tshin, oli saanut kuulla, keitä vieraat
olivat, hän tuli apulaisensa ja palvelijainsa seuraamana lausumaan
sihteeri Tshaun ja Lo Tan tervetulleiksi. Nämä molemmat kumarsivat
hyvin syvään johtajalle, joka kysyi:
— Meidän arvoisa suojelijamme ei varmaankaan saapune missään
vähäpätöisessä asiassa niin kaukaa tänne luostariimme?
Sihteeri vastasi:
— Ei suinkaan. Minulla olisi vain pienoinen asia, jolla pyytäisin saada
vaivata teitä.
— Olkaa hyvät ja käykää minun huoneeseeni, — pyysi johtaja Tshi Tshin,
— niin saamme puhua asiasta ja juoda teetä.
Sihteeri Tshau astui ensimäisenä sisään ja Lo Ta seurasi häntä. He
saapuivat johtajan huoneeseen. Kun tämä pyysi sihteeriä istuutumaan
kanssaan kunniapaikalle, etsi Lo Ta itselleen paikan, johon voisi
istahtaa levähtämään, ja paneutui johtajan mietiskelypaikalle. Mutta
sihteeri kutsui hänet heti luokseen ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Muistakaa, että tulette palvelemaan täällä munkkina. Te ette siis saa
luostarin johtajan läsnäollessa istuutua.
— Sitä minä en tiennyt, — vastasi Lo Ta anteeksipyytävästi ja asettui
sihteerin viereen seisomaan. Ja hän antoi katseensa harhailla samaan
suuntaan kuin luostarin johtaja ja sihteeri apulaisen, lukkarin,
kyökkimestarin, sairaanhoitajan, taloudenhoitajan ynnä muitten
seistessä kahdessa rivissä luostarin johtajan ja hänen vieraansa edessä
ja vaihtaessa silmäyksiä keskenään.
Sillä välin oli sihteerin palvelija tuonut lahjoja sisältävän laatikon
sisään, ja levitteli niitä nyt luostarin johtajan eteen, joka huudahti:
— Mistä syystä näin paljon lahjoja? Olen vakuutettu, että me taaskin
olemme aiheuttaneet teille hyvin paljon vaivaa.
— Ne ovat vain vähäpätöisyyksiä, joista ei ansaitse kiittää, — sanoi
sihteeri.
Munkit ja palvelijat korjasivat nyt lahjat syrjään. Senjälkeen nousi
sihteeri ja lausui:
— Minä tahtoisin esittää luostarin johtajalle asian. Olen jo pitkän
aikaa aikonut hankkia tänne kustannuksellani alottelijan, jota varten
jo kaikki on ollut tähän saakka valmiina, mutta tätä ennen en ole
onnistunut pääsemään tarkotukseni perille. Nyt tapasin sattumalta
tämän sukulaiseni nimeltä Lo, joka sotilaana on alkanut elämänuransa.
Mutta tultuaan tuntemaan julkisen elämän raa'at tavat heräsi hänessä
halu vetäytyä siitä pois. Minä pyydän sentähden armollista johtajaa
kirjottamaan hänet vähäpätöisen suojelukseni alaisena luostarin
kirjoihin, jotta hän voisi ruveta munkiksi ja astua tämän pyhän
temppelin palvelukseen. Kaiken edesvastuun ja kaikki kustannukset otan
osalleni. Pyydän toimittamaan asian mitä pikimmin.
Kun luostarinjohtaja oli kuullut tämän pyynnön, vastasi hän:
— Minä pidän meidän talollemme kunniana vastaanottaa teidän
ehdotuksenne. Se tulee käymään helposti. Mutta täällä olisi teetä!
Olkaa hyvä!
Kun tee oli juotu, kutsui johtaja apulaisensa neuvottelemaan Lo
Tan munkiksi rupeamisesta ja käski kyökkimestarin pitää huolta
kasvisateriasta. Sen jälkeen neuvottelivat luostarin ylimmät
virkamiehet salaisesti keskenään ja tulivat siihen tulokseen, ettei
Lo Ta lainkaan näytä maailmaan kyllästyneeltä. Päinvastoin, hänen
silmissään oli uhmaa ja ylpeyttä. Ja he sanoivat sairaanhoitajalle:
— Mene pitämään seuraa vieraille, jotta me saisimme vielä harkita asiaa.
Hoitaja nousi paikaltaan ja pyysi sihteeriä ja Lo Taa astumaan
vierashuoneeseen. Mutta luostarin johtajan apulainen esitti sillä välin
omasta ja toistenkin puolesta johtajalle, että tämä mies, joka nyt
tahtoi ruveta munkiksi, näytti kovin väkivaltaiselta ihmiseltä. Hän
oli kopea ja katsannoltaan villin näköinen, ja he neuvoivat sentähden
kaikissa tapauksissa kieltämään häneltä pääsyn, jottei luostari
myöhemmin joutuisi kärsimään hänen tähtensä.
— Mutta hän on meidän suojelijamme, sihteeri Tshaun sukulainen,
— virkkoi johtaja, — emmekä me voi suvaita, että hänen harras
aikomuksensa tulisi näin kevytmielisen arvelun tähden kumotuksi. Minä
sanon teille kaikille, että voitte pelotta luopua epäilyksestänne.
Mutta odottakaa hetkinen, kunnes olen vielä harkinnut asiaa.
Näin sanoen johtaja sytytti suitsutusastian, nousi
mietiskelypaikalleen, nosti jalkansa ilmaan, luki rukouksen ja vaipui
sitten jonkunmoiseen tiedottomuuteen, kunnes suitsuaminen oli sammunut.
Senjälkeen hän tuli taas tajuihinsa ja sanoi munkeille:
— Antakaa hänen ruveta munkiksi! Tämä mies on kuin tähti taivaalla.
Hänellä on rehellinen sydän, mutta vaikka hän nykyään onkin vaikeasti
johdettavissa ja hänen mielenlaatunsa on itselleen epäsuotuisa, muuttuu
hän vähitellen hartaaksi, ja hän on tekevä hyviä töitä. Kukaan teistä
ei tule saavuttamaan hänen suuruuttaan. Muistakaa minun sanani älkääkä
missään tapauksessa vastustako hänen pääsyään.
— No niin, — sanoi apulainen, — jos kerran johtajamme ottaa hänet
suojelukseensa, niin emme me saata tehdä mitään muuta kuin noudattaa
johtajamme mieltä. Me voisimme vain esittää vastaväitteitä, mutta koska
hän ei ottaisi niitä kuuleviin korviinsa, olisi se turhaa.
Nyt kutsutti luostarin johtaja sihteerin ja muut läsnäolijat luokseen
aterialle. Senjälkeen kirjotti lukkari luettelon, ja kun sihteeri
Tshau oli suorittanut maksut, annettiin taloudenhoitajalle toimeksi
munkkipuvun hankkiminen. Seitsemässä päivässä piti kaiken olla
suoritettu. Vitkastelematta johtaja valitsi onnellisen päivän ja
suotuisan hetken juhlamenoja varten.
Kun oli juhlamenojen määrä tapahtua, soitettiin kelloja ja päristeltiin
rumpuja, ja koko luostarin väestö kokoontui johtajansa käskystä
lakihuoneeseen. Munkit, joita oli runsaasti puolisen tuhatta ja
jotka olivat puetut juhlakasukkoihinsa, asettuivat kahteen riviin
totuudenistuimen eteen. Sihteeri Tshau kantoi hopeaisen lahjansa esiin,
asettui istuimen eteen osottaen sille jumalallista kunnioitusta ja
ilmotti pyyntönsä.
Sitten opasti eräs palvelija Lo Tan istuimen eteen. Apulainen käski
tämän riisumaan päähineensä ja jakoi vihittävän tukan yhdeksään osaan,
jotka oli määrä leikata. Tuossa tuokiossa ajoi hiustenleikkaaja pään
putipuhtaaksi ja kävi viiksiin ja poskipartaan käsiksi. Lo Ta siihen
tyytymättömänä virkkoi:
— Jättäkää toki edes vähäsen jälelle!
Töin tuskin saattoivat munkit pidättää nauruaan. Luostarinjohtaja
lausui istuimeltaan:
— Olkoon suuri tai pieni, lyhyt tai pitkä, keritse kaikki, jottei
kukaan saattaisi komeilla eikä kerskata.
Kun johtaja oli näin ilmaissut ajatuksensa, hän lisäsi vielä:
— Aja kaikki puhtaaksi!
Partaveitsi upposi Lo Tan partaan ja hetkessä muuttui hänen päänsä
sileäksi kuin lanttu.
Sitten astui apulainen munkkikirje kädessä istuimen luo pyytäen uudelle
alottelijalle munkkinimeä. Johtaja vastasi kahdella säkeellä:
"Pilven peittämä tähti on kuin jalokivi kaivannossa;
Kautta Fo'n ikuisen lain olkoon Syvähenki hänen nimensä."
Niin sai alottelija uuden nimensä, jonka luostarin kirjuri merkitsi
munkkikirjeeseen jättäen tämän sitten Lo Tan omiin käsiin. Kun kaikki
tämä oli tapahtunut, puettiin Lo Tan ylle hänen uusi munkkipukunsa,
lukkari talutti hänet lain istuimen eteen ja luostarinjohtaja laski
kätensä hänen päälaelleen antaen Lo Tan tehdä seuraavan pyhän lupauksen:
Ensiksi: Sinun täytyy olla Buddhalle kuuliainen.
Toiseksi: Sinun täytyy kunnioittaa johtajaasi ja veljiäsi.
Kolmanneksi: Sinun täytyy noudattaa veljeskunnan säädöksiä.
Nämä ovat ne kolme velvollisuutta ja sitoumusta, joiden lisäksi tuli
seuraavat viisi kieltoa:
Ensiksi: Sinä et saa tappaa.
Toiseksi: Sinä et saa varastaa.
Kolmanneksi: Sinä et saa tehdä alhaisia tekoja.
Neljänneksi: Sinä et saa nauttia väkijuomia.
Viidenneksi: Sinä et saa valehdella.
Lo Talla eli — kuten hänen nimensä nyt kuului — Syvähengellä ei ollut
aavistustakaan näistä käskyistä, joita hän nyt sitoutui noudattamaan,
ja kun häneltä kysyttiin, voisiko hän pitää kaiken tämän pyhänä, hän
vastasi hätäisesti:
— Kyllä... tietysti... minun pitää vielä tuumia...
Lo Tan vastaus huvitti munkkeja taas aika lailla.