kalvoi rintaa; hän ei jaksanut panna uuniin uudestaan tulta, hänellä
ei ollut voimaa mennä edes levolle; hän istui siinä sydänyöhön asti,
kyyryssä, uneksien ja väristen vilusta. Hän muisteli elämäänsä
lapsuuden päivistä alkaen, eli rakkaiden vanhempi-vainajainsa seurassa,
ajatteli pettyneitä toiveitaan; ja hänelle tuli kauhea suru, että
hän oli menettänyt nuoruutensa, ilman rakkautta, ilman rakkauden
toivoakaan; sanaton tuska, hämärä, käsittämätön... Lapsen nauru kajahti
kadulta, epävakava lapsen tepsutus alakerrasta. Ne pikku jalat polkivat
aivan hänen sydäntään... Epäilykset, pahat ajatukset kiusasivat häntä:
tämän itsekkään ja nautinnonhimoisen kaupungin henki pyrki tarttumaan
hänen heikontuneeseen sieluunsa. -- Hän tunsi jollakin tavoin katuvansa
elämäänsä, mutta masensi sen ajatuksen; hän häpesi joitakin salaisia
halujaan, sillä hän piti niitä rikollisina; hän ei ymmärtänyt, mikä
hänelle tuotti tällaisia kärsimyksiä: hän syytti synnynnäisiä pahoja
taipumuksiaan. Tuo pikku Ofelia-parka, jota salainen tauti kalvoi,
tunsi kauhukseen olemuksensa syvyydestä nousevan jonkin samean ja
väkivaltaisen huurun: sellaisia piilee jokaisen ihmisen olemuksen
pohjalla. Antoinette ei tehnyt työtä enää. Hän luopui enimmistä
tunneistaan; ja hän, joka oli ollut niin aamunvirkku, loikoi nyt
vuoteessa usein iltapuoleen asti; hänellä ei ollut enää muuta syytä
nousta vuoteesta kuin mennäkseen jälleen levolle; hän söi tuskin palan,
tai ei syönyt ollenkaan mitään. Ainoastaan niinä päivinä, jolloin
veljellä oli lomaa, -- torstaisin iltapuoli ja sunnuntaisin aamupäivä,
-- pakotti hän itseään ja koetti olla hänen seurassaan sellainen kuin
hän oli ollut ennenkin.
Olivier ei huomannut mitään. Häntä huvitti liiaksi hänen uusi elämänsä,
tai se vei hänen ajatuksensa niin, ettei hän tullut tarkanneeksi
sisartaan. Hänellä oli se nuoruuden murrosaika, jolloin on vaikea
antautua alttiiksi toisen suruille, ja jolloin ainakin näyttää
välinpitämättömältä asioille, jotka vielä äskettäin liikuttivat
mieltä, ja liikuttavat myöhemminkin. Tuntuu kuin iäkkäämpien ihmisten
luonnosta ja elämästä saama vaikutus olisi joskus tuoreempi ja ilo
yksinkertaisempi kuin nuorten, jotka ovat vasta kaksikymmentä vuottaan
täyttäneet. Kun sellaista nähdään, niin väitetään, etteivät nuo nuoret
olekaan nuoria sydämeltään, vaan ovat veltostuneita. Se on tavallisesti
erehdys. He eivät ole veltostuneita, vaikka näyttävät tunteettomilta.
Selitys on siinä, että kaikki elämänvoimat, kunnianhimo, kaipuu
ja aina samat ajatukset ovat vallanneet koko heidän sielunsa. Kun
ruumis on kulunut, ja kun elämältä ei enää ole mitään odottamista,
niin saa puolueeton mielenkiinto jälleen oikeutensa; ja lapsellisten
kyynelten lähteet aukeavat uudestaan. Olivierilla oli nyt tuhansia
muita miettimisiä, ja niistä tärkein eräs hassu pikku rakastuminen, --
(moisia tapauksia riitti hänelle alinomaa) -- jotka anastivat hänen
ajatuksensa niin, että hän oli kaikelle muulle sokea ja välinpitämätön.
Antoinette ei ymmärtänyt laisinkaan, miten hänen veljensä laita
oikeastaan oli; hän huomasi ainoastaan, että Olivier vetäytyi hänestä
irralleen. Se ei ollut aivan kokonaan Olivierin vika. Joskus hän
nautti Antoinetten luo lähtiessään mielessään siitä, että saisi nähdä
hänet ja puhella hänen kanssaan. Hän tuli sisään. Heti paikalla hän
kylmeni. Antoinette takertui sellaisen kuumeisen levottomuuden voimalla
Olivieriin ja ahmi hänen sanojaan niin, että se alkoi Olivieria kohta
vaivata; -- moinen suhteeton hellyys ja hermostunut rakkaus veivät
häneltä jo alussa halun avata sydäntään. Olivierin olisi täytynyt
ymmärtää, ettei Antoinetten sieluntila ollut normaali. Tavallisesti
ylen hienotunteinen Antoinette oli nykyään muuttunut täydellisesti.
Mutta sitä ei Olivier jaksanut ajatella. Sisarensa kysymyksiin vastasi
Olivier parilla sanalla, lyhyesti ja kuivasti. Ja hän jäykistyi ja
oli yhä enemmän vaiti, kuta hartaammin Antoinette koetti saada häntä
avomieliseksi, tai hän loukkasi sisartaan töykeillä vastauksilla.
Silloin mykistyi sisarkin, kovin alakuloisin mielin. Niin meni heidän
aikansa, aivan hukkaan. -- Tuskin oli Olivier päässyt kadulle, niin hän
opistoon kulkiessaan katui käytöstään ja oli siitä tuskissaan, öisinkin
häntä kiusasi, miten paha hän oli siskolle ollut. Joskus hän kirjoitti
opistoon päästyään sisarelleen kirjeenkin, joka oli pelkkää hellyyttä
ja alttiutta. -- Mutta kun hän seuraavana aamuna sen luki, repi hän
sen. Eikä Antoinette saanut mitään tietää hänen tunteistaan. Hän luuli,
ettei Olivier rakastanut häntä enää.
Antoinette sai vielä, -- ellei juuri viimeistä elämänsä iloa, iloa sen
koko täydellisessä merkityksessä, -- niin ainakin viimeisen nuorekkaan
tunteen värähdyksen sydämeensä; ja siihen tunteeseen hänen sydämensä,
jossa oli herännyt epätoivoinen rakkauden ja onnen kaipuu, elämän
kaipuu, takertui kaikella voimallaan. Tuon tunteen perusteet olivat
muuten aivan mahdottomat ja vastaisia Antoinetten tyynelle luonteelle!
Moisen syttyminen vaati sellaista erikoista häiriötilaa, johon hänen
sielunsa nykyään oli joutunut: sitä luonnotonta kiihtymystä ja
turtumusta, jonka jälkeen tauti ilmestyy.
Hän oli mennyt veljensä kanssa Châtelet'n konserttiin. Olivier
oli äskettäin saanut musiikinarvostelijan toimen eräässä pienessä
aikakauslehdessä, ja siksi olivat heidän paikkansa hiukan entistä
paremmat; mutta yleisö, jonka keskelle he joutuivat, oli nyt sitäkin
vastenmielisempää. He istuivat alaslaskettavilla tuoleilla, lähellä
näyttämöä. Sinä iltana esiintyi Christophe Krafft. He eivät kumpikaan
tunteneet tätä saksalaista säveltäjää. Kun Antoinette näki hänen
ilmestyvän lavalle, niin pakkausi veri hänen sydämeensä. Vaikka
hänen väsyneet silmänsä näkivät hänet ainoastaan ikäänkuin sumun
läpi, ei hän voinut epäilläkään, kuka hän oli: tuntematon ystävä
kovien Saksan päivien ajoilta. Antoinette ei ollut koskaan puhunut
hänestä veljelleen; niin ja näin oli hän saattanut puhua hänestä
edes itselleenkään: sen tapahtuman jälkeen olivat elämän huolet
vieneet kaikki hänen ajatuksensa. Ja sitäpaitsi oli hän järkevä
pikku ranskatar, eikä voinut hyväksyä mitään hämärää tunnetta, jonka
syytä hän ei käsittänyt ja jolla ei ollut mitään tulevaisuuden
mahdollisuuksia. Antoinetten olemuksen syvyyksissä piili kokonainen
maailma outoa sielunelämää, siellä nukkui sellaisia vaistoja, joita hän
olisi hävennyt nähdä: hän tiesi, että ne olivat hänessä jossakin; mutta
hän käänsi kasvonsa poispäin niistä, ikäänkuin uskonnollisesti kammoen
tuota salaperäistä Olentoa, joka vetäytyy järkeä piiloon.
Kun hänen mielensä selveni hiukan sekaannuksestaan ja rauhoittui,
pyysi hän veljeltään lorgnettia, katsoakseen Christophea; hän näki
hänet sivusta päin, orkesterin johtajan pulpetin edessä, ja huomasi
hänen entisen, väkivaltaisen kiivaan ja keskittyneen ilmeensä. Hänellä
oli kulunut, sangen huonosti käypä puku. -- Antoinette seurasi sitten
syrjästä tämän surullisen konsertin kaikkia odottamattomia tapahtumia,
vaiti ja tyrmistyneenä; surullisen: sillä Christophe törmäsi kohta
yleisön selvää ja salaamatonta epäsuopeutta vastaan, yleisön, joka
ei siihen aikaan ollut liioin suopea saksalaisia taiteilijoita
kohtaan ja jota Christophen musiikki suorastaan kyllästytti. [Katso:
Jean-Christophe Parisissa, Markkinatori.] Kun hän oli esittänyt
sinfonian, joka tuntui yleisöstä liian pitkältä, ja ilmestyi uudestaan
lavalle soittamaan muutamia pianokappaleita, niin otettiin hänet
vastaan pilkallisin huudahduksin, sellaisin, että saattoi helposti
huomata, ettei laisinkaan iloittu hänen näkemisestään. Christophe alkoi
kuitenkin soittaa, ja yleisö tyytyi ikävystyneenä kärsimään häntä;
mutta pari ylimmäisellä parvella istuvaa kuuntelijaa vaihtoi keskenään
hävyttömiä huomautuksia, ja teki sen niin kovalla äänellä, että ne
herättivät iloa koko katsomossa. Silloin Christophe keskeytti; hän teki
tapansa mukaan kunnottoman lapsen kepposen, soittaen yhdellä sormella
laulua: _Malbrough meni sotaan nyt_, nousi sitten pianon äärestä ja
huudahti yleisölle vasten naamaa:
-- Tätä te tarvitsette!
Yleisö ei ensin oikein käsittänyt, mitä mies tarkoitti, mutta sitten
se alkoi huutaa. Syntyi kuvaamaton rähinä ja meteli. Vihellettiin,
huudettiin:
-- Pyytäköön anteeksi! Hänen täytyy tulla pyytämään anteeksi!
Vihasta punottavat ihmiset koettivat kiihdyttää itseään, vakuuttaa
itselleen, että he olivat muka todella loukkautuneita; ja ehkäpä he
osaltaan niin olivatkin; mutta varsinkin olivat he hurmautuneita, kun
saivat nyt tilaisuuden meluta ja purkaa sisäistä vimmaansa, aivankuin
koulupojat istuttuaan kaksi tuntia yhtämittaa hiljaa. Antoinette ei
jaksanut hievahtaa paikaltaan; hän oli kuin kivettynyt; hänen sormensa
koukistuivat ja repivät huomaamatta rikki toista hansikasta; kohta
sinfonian ensi säveleestä tunsi hänen aavistuksensa selvästi, miten
tässä kävisi, hänen vaistonsa ilmaisi, että yleisö oli vihamielinen,
hän tunsi sen vihamielisyyden kasvavan, hän näki Christophen
sieluntilan, hän oli varma, ettei tämä menisi räjähtämättä loppuun
asti; hän odotti sitä räjähdystä yhä lisääntyvässä ahdistuksessa; hänen
jännityksensä kasvoi, ikäänkuin hänen olisi pitänyt sitä estää; ja kun
se tuli, oli se niin tarkoin sellainen kuin hän oli aavistanutkin, että
se lamasi hänet kohtalon painolla, kohtalon, jolle oli mahdoton voida
mitään. Ja kun hän siinä tähysteli koko ajan Christopheen, joka katseli
hänelle ulvovaa yleisöä hävyttömästi päin naamaa, niin osuivat heidän
katseensa yhteen. Vilaukselta Christophen ajatus ehkä tunsi hänet;
mutta hetken myrsky kiidätti häntä niin, ettei hän ennättänyt ajatella,
kuka tuo nainen oli: (Christophe ei ollutkaan pitkiin aikoihin enää
häntä ajatellut). Sitten hän katosi, vihellysten saattamana.
Antoinette olisi tahtonut huutaa, puhua, tehdä jotakin, mutta aivan
kuin painajainen esti, tukehutti häntä. Tuntui helpotukselta, kun
hän kuuli vierestään veljensä ääntä, uljaan pikku veikon, joka oli
samanlaisessa hädässä kuin sisarkin ja yhtä vihainen kuin hän, vaikkei
aavistanutkaan Antoinetten tunteita. Olivier oli syvästi musikaalinen,
hänellä oli niin vahva oma maku, ettei mikään voinut riistää sitä
häneltä: jos hän piti jostakin, piti hän siitä vaikka vasten koko
maailman mieltä. Heti sinfonian ensi tahdeista oli hän aavistanut
jotain suurta, jotain sellaista, mitä hän ei ollut nähnyt koskaan ennen
elämässään. Hän supisi itsekseen, intohimoisen kiihkeästi:
-- Kuinka se on kaunista! Kuinka kaunista! Ja silloin painautui
hänen sisarensa vaistomaisesti häntä vasten, hänelle kiitollisena.
Sinfonian loputtua läiskytti Olivier vimmatusti käsiään, pannakseen
vastalauseensa yleisön ivalliselle välinpitämättömyydelle. Kun suuri
romahdus tuli, joutui hän suunniltaan: hän nousi pystyyn, hän huusi,
että Christophen kappale oli hyvä, hän vaati viheltäjiä olemaan hiljaa,
hän olisi ryhtynyt vaikka tappelemaan: tuskin saattoi tuntea enää
tuota arkaa poikaa. Mutta hänen äänensä sekaantui yleisessä metelissä
kuulumattomiin; hän antoi haukkua itseään karkeasti: häntä sanottiin
piimäsuuksi, ja käskettiin menemään lapsenkamariin. Antoinette,
joka tiesi, että vastaan ponnisteleminen oli turhaa, veti Olivieria
käsivarresta ja sanoi:
-- Ole hiljaa, ole nyt hiljaa!
Olivier asettui jälleen istumaan, suorastaan toivottomana; hän voihki
itsekseen:
-- Se on hävytöntä, hävytöntä! Nuo raukat!...
Antoinette ei virkkanut mitään, hän kärsi hiljaa; Olivier luuli, ettei
tämä musiikki pystynyt häneen, ja hän sanoi:
-- Antoinette, mutta etkö sinä nyt huomaa, että tämä on kaunista, etkös?
Antoinette nyökkäsi myöntävästi päätänsä. Hän istui aivan jäykistyneenä
paikallaan, ei voinut herätä sekavasta tilastaan. Mutta kun orkesteri
oli virittämäisillään erään toisen kappaleen, niin nousi hän yht'äkkiä,
ja huudahti veljelleen, kiihkeästi puhaltaen ja aivankuin vihalla:
-- Tule pois, minä en siedä enää näitä ihmisiä!
He lähtivät kiireesti salista. Kadulla, kun he kulkivat käsi toistensa
kainalossa, puhui Olivier innostuksissaan. Antoinette oli vaiti.
Sinä iltana, ja seuraavina päivinä oli Antoinetten vallannut, hänen
ollessaan aivan yksinään kotona, jokin sellainen omituinen tunne, ettei
hän voinut katsella sitä suoraan silmiin, vaikka se eli itsepintaisesti
kaikissa hänen ajatuksissaan, ja tuntui ikäänkuin kumeana veren
syöksynä hänen ohimoissaan, joita pakotti yhtä mittaa.
Joku aika senjälkeen toi Olivier hänelle sarjan Christophen _Liedejä_;
hän oli löytänyt sen erään kustantajan kaupasta. Antoinette avasi
vihkon miten vain sattui. Ensimäisellä sivulla, johon hänen silmänsä
osuivat, näki hän erään kappaleen otsikon alla seuraavan omistuksen:
_Pikku-raukalle, joka kärsi syyttömästi tähteni_, ja sen alle oli
merkitty muuan päivämäärä.
Antoinette muisti tarkoin tuon päivän. -- Hän meni heti niin sekaisin,
ettei voinut enää vihkoa katsella. Hän jätti sen käsistään, pyysi
veljeään soittamaan ja sulkeutui kiireesti omaan huoneeseensa. Olivier
antautui koko sielullaan nauttimaan näistä uusista sävellyksistä,
huomaamatta siskonsa mielenliikutusta. Antoinette istui viereisessä
kamarissa, ja koetti hillitä sydämensä jyskytystä. Yhtäkkiä hän nousi
ja etsi jostakin laatikostaan pienen vihkon, johon oli merkitty
hänen entisiä menojaan, katsoakseen siitä, milloin hän oli lähtenyt
Saksasta, sekä tuota mystillistä päiväystä. Hän tiesi sen jo ennestään:
niin juuri, aivan sinä samana iltana oli se näytäntö, jossa hän
oli ollut Christophen kanssa. Hän heittäytyi vuoteellensa, sulki
silmänsä ja loikoi siinä punastellen, pusertaen käsiään rintaansa
vasten, ja kuunnellen noita rakkaita säveleitä. Hänen sydämensä uhkui
kiitollisuutta... Ah, miksi hänen päätänsä pakotti niin?
Kun Olivier huomasi, ettei sisar tullutkaan takaisin, herkesi hän
soittamasta, meni hänen kamariinsa ja näki Antoinetten siellä sängyssä.
Hän kysyi sisareltaan, oliko hän sairas. Antoinette vastasi olevansa
hiukan väsynyt, ja nousi ja koetti ruveta juttelemaan hänen kanssaan.
He puhelivat keskenään; mutta heti ei Antoinette voinut vastata mitään
hänen kysymyksiinsä: hänen ajatuksensa olivat ikäänkuin jossakin hyvin
kaukana, hän hymyili, punasteli, ja puolusteli itseään sillä, että
hänen päätänsä särki niin hirveästi, ettei ajatus tahtonut jaksaa
liikkua. Viimein lähti Olivier pois. Antoinette pyysi häntä jättämään
tuon sävellysvihkon sinne. Hän istui kauan hämärässä, yksinään, lukien
vihkoa pianon ääressä, soittamatta, hivellen tuskin silloin tällöin
jotakuta ääntä sieltä täältä, hyvin hiljaa, peljäten, että naapurit
alkaisivat nurkua. Hän ei aina edes lukenutkaan, hän uneksi, hän tunsi
kiihkeää kiitollisuutta ja hellyyttä tuota toista sielua kohtaan, joka
oli säälinyt häntä, joka oli nähnyt hyvyyden mystillisellä vaistolla
hänen sieluunsa. Hän ei voinut oikein selvittää ajatuksiaan. Hän oli
onnellinen ja surullinen, -- niin sanomattoman surullinen!... Ah,
kuinka hänen päätänsä särki!
Seuraava yö oli suloisia ja tuskallisia unia, ahdistavaa
alakuloisuutta. Päivällä koetti hän lähteä hiukan ulos, päästäkseen
sekavuudestaan. Vaikka hänen päätänsä yhä edelleen särki, -- lähti
hän jotain syytä matkalleen keksiäkseen ostoksille erääseen suureen
liikkeeseen. Hän ei ajatellut laisinkaan, mitä teki. Koko ajan ajatteli
hän Christophea, myöntämättä sitä itselleenkään. Kun hän tuli ulos
keskelle kadun kuhinaa, tuntien itsensä kovin väsyneeksi ja kuolemaan
saakka alakuloiseksi, huomasi hän toisella puolella katua Christophen;
Christophe kulki ohitse. Ja samassa näki myöskin Christophe hänet.
Silloin, -- (se tapahtui nopeasti, aivan välittömästi) -- ojensi
Antoinette käsiään häntä kohti. Christophe pysähtyi. Hän tunsi tällä
kertaa Antoinetten. Nyt hän jo ryntäsi keskikadulle, tullakseen
Antoinetten luo; ja Antoinette koetti päästä häntä vastaan, mutta
katuliikenteen pauhaava virta vei hänet mukaansa kuin höyhenen, kun
taas erästä raitiovaunua vetävä hevonen kompastui liukkaalla asfaltilla
ja esti Christophea pääsemästä eteenpäin ja kokosi taakseen heti
kaksinkertaisen ajoneuvojen jonon, joka muodosti muutamaksi tuokioksi
läpipääsemättömän sulun. Christophe koetti kuitenkin itsepintaisesti
tulla siitä läpi: hän jäi keskelle ajoneuvoja, voimatta liikkua
minnekään päin. Kun hänen viimein onnistui siitä selviytyä ja hän
pääsi sille kohdalle, jossa hän oli nähnyt Antoinetten, oli tavoiteltu
jo kaukana: hän oli ponnistellut turhaan ihmistungosta vastaan;
sitten hän oli alistunut eikä koettanut enää taistella; hän tunsi
ikäänkuin kohtalon vainoavan itseään, kohtalon, joka esti häntä
tapaamasta Christophea: sellaista valtaa ei kukaan voi vastustaa.
Ja kun hän viimein selvisi ihmisvirrasta, ei hän enää koettanutkaan
palata äskeiseen paikkaan; häntä oli alkanut hävettää: mitä voisi
hän Christophelle sanoa? Mitä hän oli uskaltanutkaan tehdä? Mitähän
Christophe hänestä ajatteli? -- Antoinette pakeni kotiinsa.
Hän ei rauhoittunut ennenkuin pääsi omaan huoneeseensa. Mutta siellä,
hämärässä, hän istui kauan pöytänsä ääressä, voimatta ottaa hattua
päästään tai hansikkaita käsistään. Hän oli onneton, kun ei ollut
saanut puhua Christophelle; ja samalla oli hänen sydämessään valoisaa;
hän ei nähnyt enää synkeyttä, ei tuntenut tautia, joka häntä kalvoi.
Hän muisteli lukemattomat kerrat alusta alkaen koko tuon kohtauksen
kadulla; ja hän kehitteli kuvitelmissaan tapausta edelleen, hän
ajatteli, mitä sitten olisi tullut, jos silloin tai silloin olisi
käynyt toisin. Hän näki, kuinka hän ojensi käsiään Christophea
kohti, hän näki Christophen iloisen ilmeen, kun Christophe oli hänet
huomannut, ja hän nauroi itsekseen, ja punasteli. Punasteli yksinään
hämärässä huoneessaan, jossa kukaan ei voinut häntä nähdä, jossa hän
enää tuskin itsekään saattoi nähdä itseään, hän ojenteli Christophelle
uudestaan käsiään. Oi, se tunne oli väkevämpi kuin Antoinette: hän
tunsi katoavansa, ja hän koetteli vaistomaisesti takertua tuohon
mahtavaan elämään, joka vieri hänen ohitseen ja loi häneen katseen,
joka oli pelkkää hyvyyttä. Hänen hellyyttä uhkuva ja tuskan ahdistama
sydämensä huusi pimeässä yössä:
-- Apua! Pelasta minut!
Hän nousi kuumeissaan vuoteestaan ja sytytti lampun, ja otti paperia ja
kynän. Hän kirjoitti Christophelle. Mitenkään ei hän, niin häveliäs ja
ylpeä tyttö, olisi edes johtunut ajattelemaankaan kirjoittaa hänelle,
ellei hän olisi ollut jo taudin kourissa. Hän ei tiennyt, mitä hän
kirjoitti. Hän ei ollut enää oma herransa. Hän kutsui Christophea
luokseen, hän kirjoitti, että hän rakasti häntä... Yht'äkkiä hän
keskeytti kauhistuneena. Hän tahtoi kirjoittaa toisin: mutta hänen
voimansa olivat loppuneet; hänen päänsä oli tyhjä ja sitä poltti;
hänen oli hirveän vaikeaa löytää yhtään ainoaa sanaa; häntä väsytti
niin että hän oli luhistua paikalleen. Hän häpesi... Minkä vuoksi hän
tätä tekikään? Hän tiesi näet hyvin, että hän koetti ainoastaan pettää
itseään, tiesi, ettei hän lähettäisi milloinkaan moista kirjettä... Jos
hän olisi tahtonutkin lähettää sen, niin kuinka olisi hän saanut sen
perille? Hän ei tiennyt Christophen osoitetta... Christophe-raukka! Ja
mitäpä voisi Christophe hänelle, vaikkapa hän tietäisikin kaiken, ja
olisi hyvä hänelle?... Liian myöhäistä! Ei, ei kaikki oli nyt turhaa;
se oli kuristuvan linnun viimeinen ponnistus, sen epätoivoinen siipien
räpytys. Täytyi tyytyä...
Antoinette istui vielä kauan pöytänsä ääressä, hämärissä ajatuksissa,
voimatta tehdä mitään. Kello oli jo yli kahdentoista yöllä, kun hän
nousi vaivalloisesti, -- uljaasti. Totuttuun tapaansa korjasi hän vielä
aletun kirjeensä pöydältä ja pisti sen kirjahyllylleen erään kirjan
väliin, kun ei jaksanut panna sitä muualle eikä voinut sitä repiäkään.
Sitten hän meni vuoteeseen, kuumeessa täristen. Arvoitus oli ratkennut:
hän tunsi, että Jumalan tahto täyttyi. -- Ja suuri rauha valtasi hänet.
Kun Olivier tuli sunnuntaiaamuna opistosta kotiinsa käymään, tapasi hän
Antoinetten vuoteessa; sisar houraili jo hiukan. Noudettiin lääkäri.
Hän totesi, että Antoinettella oli kiitävä keuhkotauti.
Antoinette oli viime päivinä päässyt selville tilastaan; hän oli
lopultakin huomannut syyn kummalliseen sielulliseen sekaannukseensa,
joka kauhisti häntä itseään. Tyttö-raukka oli hävennyt itseään niin,
että hänelle oli melkein helpotus ajatella, ettei tämä ollut hänen omaa
syytään, vaan että se johtui taudista. Hän oli jaksanut vielä ajatella
eräitä varovaisuustoimenpiteitä: polttaa joitakuita papereitaan, ja
kirjoittaa m:me Nathanille kirjeen, jossa hän pyysi tuota ystävätärtään
hoitelemaan hänen veljeään edes jonkun viikon sitten kuin hän oli...
"kuollut" -- (Antoinette ei uskaltanut kirjoittaa tätä viimeistä
sanaa...).
Lääkäri ei voinut mitään: tauti oli liian raju, ja Antoinetten ruumis
ylenpalttisen rasituksen vuosina lopen heikontunut.
Antoinette oli tyyni. Kun hän tunsi olevansa tuhon oma, oli hän päässyt
tyyten tuskastaan. Hän muisteli mielessään kaikkia koettelemuksia,
jotka hän oli kestänyt; hän tiesi työnsä tehdyksi, näki rakkaan
Olivierinsa pelastettuna; ja hänet valtasi kuvaamaton riemu. Hän sanoi
itselleen:
-- Minä olen sen tehnyt.
Hän moitti itseään liian ylpeäksi:
-- Yksinäni en olisi mitään voinut. Jumala on minua auttanut.
Ja hän kiitti Jumalaa, että oli saanut elää niin kauan, että oli
voinut täyttää tehtävänsä. Hänen sydäntänsä kouristi kyllä, kun hänen
nyt täytyi lähteä pois, mutta hän ei tohtinut nurkua: se olisi ollut
kiittämättömyyttä Jumalaa kohtaan, joka olisi voinut kutsua hänet
aikaisemminkin pois. Ja kuinka olisikaan käynyt, jos hän olisi kadonnut
vielä vuosi sitten? -- Hän huokasi, ja alistui nöyrin ja kiitollisin
sydämin.
Tuskistaan huolimatta hän ei valittanut ollenkaan, -- paitsi raskaassa
unenhorteessa, jolloin hän joskus vaikeroi hiljaa kuin pikku lapsi. Hän
katseli ympäristöään ja ihmisiä alistuvaisesti hymyillen. Olivierin
näkeminen toi hänelle aina ilon. Hän kutsui häntä lähelleen huultensa
liikkeellä; hän tahtoi pitää hänen kättään kädessään; tahtoi, että
hänen oli painettava päänsä pielukselle hänen päänsä viereen; ja katsoi
sitten häntä silmiin, pitkän aikaa, vaieten. Viimein hän ponnistihe
koholle, piti hänen kasvojaan käsiensä välissä ja sanoi:
-- Oi, Olivier!... Olivier!...
Hän otti kaulastaan medaljongin, jota hän oli pitänyt siinä aina, ja
asetti sen veljensä kaulaan. Hän puhui rakkaan Olivierinsa hyväksi
rippi-isälleen, lääkärilleen, kaikille. Tuntui siltä kuin hän olisi
nykyään elänyt jo pelkästään Olivierissa: paennut ja siirtynyt, jo
kuolemaisillaan tuohon toiseen olentoon, aivankuin pelastavaan saareen.
Joskus hän ikäänkuin juopui hellyyden ja uskon mystillisestä kiihkosta,
hän ei tuntenut enää tuskiaan, ja suru oli muuttunut iloksi, --
todellakin jumalallinen ilo säteili hänen silmistään ja hohti hänen
huuliltaan. Hän toisti alinomaa:
-- Minä olen onnellinen...
Sitten meni hän hiljaa tajuiltaan. Viimeisinä selvinä hetkinä hänen
huulensa liikahtelivat; näki, että hän supisi jotakin. Olivier tuli
hänen vuoteensa luo ja kumartui hänen kasvojensa puoleen. Antoinette
tunsi hänet vielä, ja hymyili hänelle heikosti; hänen huulensa
liikahtelivat yhä; silmät oli täynnä kyyneleitä. Ei enää kuulunut, mitä
hän tahtoi sanoa... Mutta Olivier erotti kuitenkin, tuskin tuntuvana
henkäyksenä, seuraavat vanhan ja rakkaan laulun sanat, laulun, josta
he molemmat niin suuresti pitivät ja jota Antoinette oli niin usein
laulanut:
_I will come again, my sweet and bonny, I will come again_.
("Sun luoksesi palaan, rakkaani, oi, luoksesi palaan.")
Sitten hän meni taas tajuiltaan. Ja hän kuoli.
Antoinette oli saanut tietämättään paljon hartaita ystäviä sellaisista
ihmisistä, joita hän ei tuntenutkaan: niinpä siinäkin talossa, jossa
hän asui, vaikkei hän tiennyt edes vuokralaisten nimiä. Olivierille
ilmaisivat aivan vieraat ihmiset osanottoa hänen suruunsa. Antoinetten
hautajaiset eivät olleet sellaisen hyljätyn ja kaikkien unohtaman
olennon niinkuin hänen äitinsä hautajaiset olivat olleet. Häntä
saattoivat kalmistoon hänen veljensä toverit, ne perheet, joissa hän
oli antanut tunteja, kaikki, kenen pariin hän oli joutunut, vaikkei
hän ollut puhunut heille mitään omasta elämästään; eivätkä hekään
olleet puhelleet asioistaan hänelle, mutta ihailivat häntä salaa, kun
tiesivät, kuinka uskollinen hän oli elämäntehtävälleen; hautasaatossa
oli köyhiäkin: siivoojatar, joka oli autellut heitä talousaskareissa,
jopa vähäpätöisiä ruuanhankkijoitakin. Olivierin oli m:me Nathan
ottanut luokseen jo samana iltana kuin Antoinette kuoli, vieden
hänet väkisin mukaansa, sillä suru oli riistänyt Olivierilta kaiken
tahdonvoiman.