moisen onnettomuuden kestää, -- sillä hänellä ei sattunut olemaan
tilaisuutta antautua täydellisesti epätoivon valtaan. Hän oli näet
juuri alkanut uutta elämänkautta: hän oli jäsen suurta opiskelevien
joukkoa, joten virta vei hänet hänen uhallaankin mukanaan. Opistoelämän
hommat ja huolet, aivojen ponnistaminen, tutkinnot, elämäntaistelu
estivät häntä nyt sulkeutumasta itseensä. Hän ei saanut olla yksinään,
ei saanut kärsiä; mutta se olikin hänen pelastuksensa. Vuosi tai
joitakuita vuosia myöhemmin olisi hän ollut tuhon oma.
Kuitenkin vetäytyi hän niin paljon kuin saattoi muistelemaan sisartaan.
Hän suri, ettei voinut pitää hallussaan sitä huoneistoa, jossa he
olivat yhdessä asuneet. Hänellä ei ollut rahaa. Hän toivoi, että nuo
ihmiset, jotka näyttivät ottavan osaa hänen suruunsa, huomaisivat,
kuinka lohduton hän oli, kun ei voinut pelastaa itselleen kaikkea,
mikä aikoinaan oli ollut sisarelle läheistä. Mutta kukaan ei
näyttänytkään ymmärtävän häntä. Osaksi lainaksi saaduilla, osaksi
läksyjen kuulustelulla ansaituilla rahoilla Olivier vuokrasi nyt
itselleen ullakkokamarin, johon hän kokosi kaikki sisarensa huonekalut,
mitä oli jaksanut säilyttää: Antoinetten sängyn, hänen pöytänsä ja
nojatuolinsa. Sinne rakensi hän muistojensa pyhäkön. Sinne hän pakeni
rauhaan, aina, kun hänen mielensä oli masentunut. Toverit luulivat,
että hänellä oli jokin rakkaussuhde. Olivier vietti siellä tuntikausia,
uneksien Antoinettesta, painaen otsaansa käsiinsä: sillä hän oli
niin kovaonninen, ettei hänellä ollut edes Antoinetten muotokuvaa,
paitsi pientä valokuvaa, joka oli otettu siskosta lapsena ja jossa he
molemmat olivat yhdessä. Olivier puheli Antoinettelle. Hän itki...
Missä oli Antoinette? Ah, jos hän olisi ollut vaikkapa maailman
toisessa laidassa, jossakin maan paikassa, kuinka kaukana tahansa,
-- kuvaamattomalla ilolla, vastustamattomalla innolla olisi veli
lähtenyt häntä etsimään, kestäen kaikki kärsimykset, vaikka hänen olisi
täytynyt kävellä paljain jaloin, vuosisatoja; kunhan vain jokainen
askel olisi vienyt hänet hiukankin lähemmäksi Antoinettea!... Niin,
olisipa tuhannesta mahdollisuudesta edes yksi suonut hänelle toivon
päästä hänen luokseen... Mutta nyt ei ollut mitään... Ei missään
tuota rakkainta... Ei keinoa tavata häntä koskaan... Miten yksinäinen
ja orpo Olivier oli! Kuinka hän oli avuton, neuvoton, lapsellinen
elämässä, nyt, kun ei ollut Antoinettea, joka häntä rakasti, opasti,
lohdutteli!... Ihminen, joka on kerran elämässään saanut tuntea
täydellisen rakkauden, toisen sielun välittömän läheisyyden, on saanut
jumalallisimman ilon, -- ilon, joka tekee köyhäksi koko lopun elämää...
_Nessun maggior dolore che ricordarsi del tempo felice nella miseria_...
"Katkerin onnettomuuksista, -- aroille ja hellille sydämille --, on,
että ne kerran ovat kokeneet suurimman onnen."
Mutta niin surulliselta kuin tuntuukin rakkaan ihmisen kadottaminen
elämän alussa, ei se kuitenkaan ole silloin vielä niin hirveää kuin
myöhemmin, jolloin elämän lähteet ovat ehtyneet. Olivier oli nuori; ja
synnynnäisestä pessimismistään ja onnettomuudestaan huolimatta piili
hänessä kaipuu elää. Niinkuin usein huomataan jonkun rakkaan olennon
kuoleman jälkeen, näytti Antoinettekin kuollessaan antaneen osan
sieluaan veljelleen. Olivier ainakin uskoi sen varmasti. Joskaan hän ei
ollut uskonnollinen sillä tavoin kuin Antoinette, tunsi hän epäselvästi
ikäänkuin hänen sisarensa ei olisi ollut aivan kokonaan kuollut,
vaan että hän eli hänessä; niinhän Antoinette oli hänelle luvannut.
Bretagnessa elää kansanusko, etteivät nuorena kuolleet olekaan oikein
kuolleita: heidän sielunsa häilyvät yhä niillä paikoin, missä he
aikoinaan elivät, kunnes ne saavuttavat elämänsä luonnollisen iän. --
Samoin jatkoi Antoinette Olivierissa elämäänsä.
Olivier luki papereita, joita Antoinettelta oli jäänyt. Pahaksi
onneksi oli sisko polttanut melkein kaikki. Sitäpaitsi hän ei ollut
sellainen nainen, että hän olisi voinut pitää pöytäkirjaa sisäisestä
elämästään. Hän olisi hävennyt paljastaa epähienolla ja sairaalloisella
tutkimisella ajatuksiaan. Hänellä oli ainoastaan pikku muistikirja,
jonka sisältö oli kaikille muille melkein käsittämätöntä paitsi hänelle
itselleen, -- pienen pieni taskukalenteri, johon hän oli merkinnyt,
ilman minkäänmoisia selityksiä ja päivänmääriä, tavallisen elämänsä
pikku tapahtumia, sellaisia, joista hänelle oli ollut pientä iloa tai
mielenliikutusta; hän muisti ne niin hyvin, ettei hänen tarvinnut
merkitä niitä tarkoin paperille voidakseen elää ne ajatuksissaan
uudestaan. Melkein kaikki nuo päivämäärät viittasivat joihinkin
tapahtumiin Olivierin elämässä. Hän ei ollut hukannut yhtään ainoata
veljensä hänelle kirjoittamaa kirjettä. -- Oi, veli ei ollut niin
tunnollinen: hän oli kadottanut melkein kaikki, mitä hän oli saanut
sisareltaan. Mitä hän olisi silloin tehnyt niillä kirjeillä? Hän
luuli kai saavansa pitää sisarensa aina: tuo hellyyden armas lähde
tuntui hänestä silloin ehtymättömältä; hän uskoi varmaan, että hänen
sallittaisiin iäti virvoittaa sen vedellä huuliaan ja sydäntään; hän
oli tuhlannut julmasti rakkautta, joka siitä oli hänelle virrannut: sen
pienimmänkin pisaran olisi hän nyt tahtonut korjata talteen... Kuinka
hän tuli liikutetuksi, kun hän selaili erästä Antoinetten runokirjaa ja
löysi sen välistä seuraavat paperiliuskalle kirjoitetut sanat:
-- "Rakas Olivier, Olivier!..."
Häntä melkein pyörrytti. Hän nyyhki, painaen huulensa tuota näkymätöntä
suuta vasten, joka puhui hänelle haudan takaa. -- Silloin ryhtyi hän
tutkimaan Antoinetten kaikkia kirjoja, ja etsi sivu sivulta, eikö
hän ollut jättänyt niihin minkäänlaista muuta merkkiä itsestään. Hän
löysi Christophelle kirjoitetun kirjeen katkelman. Hän sai nyt tietää
sen salatun sadun, joka Antoinettessa oli alkanut; ensi kertaa pääsi
hän näkemään sisarensa tunne-elämää, josta hän ei siihen saakka ollut
tiennyt mitään ja johon hän ei ollut koettanutkaan tutustua; hän eli
Antoinetten viimeiset tuskan päivät, jolloin sisko ojenteli käsiään
hänet jättänyttä, tuntematonta ystävätään kohti. Antoinette ei ollut
koskaan uskonut hänelle, että hän jo tunsi Christophen. Muutamista
kirjeen riveistä huomasi Olivier nyt, että he olivat tavanneet toisensa
ennen muinoin Saksassa. Hän aavisti selvästi, että Christophe oli ollut
Antoinettelle hyvä, jossakin tilaisuudessa, jota Olivier ei tarkemmin
tuntenut, ja että Antoinetten tunne oli juuri siihen aikaan herännyt,
vaikka hän oli kätkenyt viimeiseen asti salaisuutensa.
Christophe, josta Olivier piti jo ennestään sanomattomasti hänen
ihanan taiteensa tähden, tuli nyt hänelle kuvaamattoman rakkaaksi.
Antoinette oli rakastanut Christophea. Olivierista tuntui kuin hän
olisi rakastanut Christophessa juuri sisartaan. Hän koetti kaikin
mokomin päästä Christophen tuttavaksi. Ei ollut helppoa löytää hänen
jäljilleen. Christophe oli hukkunut epäonnistumisensa jälkeen Parisin
äärettömyyteen; hän oli vetäytynyt kaikesta erilleen, eikä kukaan
muistanutkaan häntä enää. -- Vasta kuukausien kuluttua kohtasi Olivier
Christophen sattumalta kadulla; Christophe oli kelmeä ja hänen silmänsä
olivat kuopalla, sillä hän oli juuri päässyt tautivuoteesta. Mutta
Olivier ei tohtinut pysäyttää häntä. Hän seurasi häntä kauempaa,
siihen taloon asti, jossa Christophe asui. Hän halusi kirjoittaa
Christophelle: mutta hän ei voinutkaan sitä tehdä. Mitä kirjoittaa?
Olivier ei ollut pelkästään hän itse, Antoinette oli hänessä: hänen
rakkautensa, häveliäs arkuutensa olivat nyt siirtyneet häneen;
se ajatus, että sisar oli rakastanut Christophea, sai Olivierin
punastumaan Christophen tähden, aivankuin hän, Olivier, olisi ollut tuo
vainaja. Ja kuinka hän kuitenkin olisi tahtonut puhua Antoinettesta
Christophen kanssa! -- Mutta hän ei mitenkään voinut. Se salaisuus
sulki ehdottomasti hänen huulensa.
Hän koetti tavata Christophea. Hän kävi kaikkialla, missä luuli
Christophen saattavan liikuskella. Hän paloi halusta ojentaa kätensä
hänelle. Mutta kun hän näki Christophen, niin hän vetäytyi piiloon,
ettei Christophe olisi häntä nähnyt.
Viimein Christophe kuitenkin huomasi hänet, erään tuttavan perheen
salongissa, jossa he molemmat olivat illatsuissa. Olivier pysyttelihe
erillään hänestä, eikä virkkanut mitään; mutta hän katseli
Christopheen. Ja varmaankin liihoitteli Antoinette sinä iltana
Olivierin ympärillä: sillä Christophe näki hänet Olivierin silmissä; ja
juuri Antoinetten kuva, joka yht'äkkiä selkeni Christophen sielussa,
sai hänet tulemaan suoraa päätä ison salin halki tuota tuntematonta
airutta kohti, joka toi hänelle, ikäänkuin joku nuori Hermes,
alakuloisen tervehdyksen autuaan vainajan asunnoilta.
End of Project Gutenberg's Jean-Christophe Pariisissa II, by Romain Rolland