he voineet palaakaan maistaa: heillä ei ollut nälkä. He viettivät
illan yhdessä, Olivier istuen sisarensa jalkain juuressa, tai hänen
sylissään, hyväilyttäen itseään kuin pikku lapsi. He eivät puhelleet
juuri mitään. He eivät jaksaneet edes olla onnellisia, niin menehtyneet
he olivat. He menivät levolle jo ennen kello yhdeksää, ja nukkuivat
sikeästi.
Seuraavana aamuna Antoinetten päätä särki hirveästi, mutta muuten oli
kuin olisi paino sydämeltä pudonnut. Veljestä tuntui siltä kuin hän
olisi viimein saanut rauhassa hengittää. Hän oli pelastettu, Antoinette
oli hänet pelastanut, oli täyttänyt tehtävänsä; eikä hän, Olivier,
ollutkaan kelvoton siihen, mitä sisar häneltä odotti!... Ensi kertaa
monien, monien vuosien päästä heittäytyivät he vähän laiskottelemaan.
He jäivät makaamaan keskipäivään asti, puhellen sängyistään keskenään,
ovi huoneiden välillä auki; he näkivät toisensa samasta kuvastimesta,
näkivät toistensa onnelliset ja väsymyksestä pöhöiset kasvot; he
naurahtelivat toisilleen, lähettivät lentomuiskuja, hervahtivat
uudestaan uneen, näkivät toisensa nukkuvan; kummankin jäsenissä oli
omituinen kankeus, he olivat aivan kuin murjotut, eivätkä jaksaneet
virkkaa toisilleen juuri muuta kuin jonkin hellän, lyhyen vastauksen.
Antoinette oli yhä säästänyt sairaustapauksien varalta ja saanut
lantti lantilta kokoon pienen summan. Hän ei sanonut veljelleen, minkä
yllätyksen hän nyt aikoi hommata hänelle noilla rahoilla. Kun Olivier
oli hyväksytty tutkinnossa, ilmoitti Antoinette seuraavana päivänä,
että he lähtevät kuukaudeksi Sveitsiin, levähtämään monien vuosien
vaivoista. Koska nyt oli varma, että Olivier saisi lukea valtion
kustannuksella kolme vuotta korkeammassa opistossa ja pääsisi sitten
virkaan, niin voivat he hiukan hullutella ja käyttää kaikki, mitä
olivat pistäneet arkun pohjalle. Olivierilta pääsi riemun huuto, kun
hän kuuli tämän uutisen. Antoinette oli vieläkin onnellisempi kuin hän,
onnellinen veljensä onnesta, -- onnellinen ajatellessaan, että hän
viimeinkin saisi nähdä luontoa, jota hän oli niin kaivannut.
Matkavarustuksissa oli paljon hommaa, mutta se oli kovin hauskaa.
Elokuu oli jo pitkällä, kun he lähtivät matkalle. He olivat aivan
tottumattomia matkustukseen. Olivier ei nukkunut yhtään edellisenä
yönä. Eikä hän voinut nukkua sitten matkalla junassakaan. Koko päivän
hän oli peljännyt, että he myöhästyisivät junalta. He olivat hätäilleet
kuumeisesti, heitä oli tuupittu sinne tänne asemalla, ja sysätty toisen
luokan vaunuun, jossa he eivät saaneet nojata edes kyynärpäätään
mihinkään voidakseen nukahtaa: -- (nukkuminenkin on niitä etuoikeuksia,
jotka ranskalaiset, tietysti ehdottoman demokraatiset, rautatieyhtiöt
koettavat riistää varattomilta matkustajilta, niin että rikkailla
matkustajilla olisi sekin ilo, että tietävät saavansa yksinään nauttia
sitä hyvää.) -- Olivier ei ummistanut hetkeksikään silmäänsä: hän
ei ollut vieläkään aivan varma, että oli oikeassa junassa, ja hän
tähysteli lakkaamatta ulos, nähdäkseen, mitä asemat olivat nimeltään.
Antoinette torkahti tuon tuostakin, ja hätkähti taas valveille; vaunun
tärähtely nytkytti hänen päätänsä. Olivier katseli häntä lampun
synkässä valossa, joka kuulsi tämän liikkuvan ruumisarkun katosta; ja
yht'äkkiä hän huomasi hämmästyksekseen, kuinka Antoinetten kasvot oli
muuttuneet. Silmien alukset olivat kuopalla; piirteiltään lapsellinen
suu oli väsyneesti raollaan; ihonväri oli kellastunut, ja poskissa
oli siellä täällä pieniä uurteita: huolten ja pettymysten surullisten
päivien leima. Antoinette näytti kovin vanhentuneelta, sairaalta. --
Ja todellakin hän oli niin väsynyt! Jos hän olisi tohtinut, olisi hän
jättänyt lähdön toistaiseksi. Mutta hän ei ollut tahtonut turmella
veljensä iloa; hän koetti vakuutella itselleen, että hänen vaivansa oli
pelkkää väsymystä, ja että hän virkistyisi luonnon helmassa. Ah, kuinka
hän pelkäsi sairastuvansa matkalla! -- Hänestä tuntui nyt siltä kuin
hänen veljensä olisi häntä katsellut; ja ponnistautuessaan hereille
horteesta, joka alinomaa painosti häntä, aukaisi hän nyt silmänsä, --
nuo alati nuoret, kirkkaat, kuultavat silmät, joita himmensi silloin
tällöin, hänen sitä ajattelemattaan, jonkinlainen tuskan varjo, aivan
kuin pilvi kulkien lammin yli. Olivier kysyi hiljaisella äänellä,
levottoman hellästi, miten hän voi: sisar puristi hänen kättänsä, ja
vakuutti, että hän voi hyvin. Yksi ainoa rakkauden sanakin virvoitti
häntä.
Muuten kiintyi Antoinetten ja hänen veljensä koko huomio nyt
luontoon matkan varrella, aamusta alkaen, joka sarasti punertavana
kelmeänvärisen tasangon takana, Dolen ja Pontarlier'n välillä; he
katselivat herääviä ketoja, maasta iloisena kohoavaa aurinkoa, --
aurinko: se oli päässyt vapauteen, niinkuin he Parisin pölyisten
katujen ja talojen ja paksujen huurujen vankilasta; -- katselivat
vielä vilussa väriseviä niittymaita, joita kietoi keveä huuru valkeana
kuin maito; ja kaikenlaista, mitä matkan varrella suinkin oli: tuolla
näkyi pikku kylän kirkontorni, vilaukselta kiiltävä veden juova,
ilmanrannalla siintävien kukkulain sininen viiva; liikuttava ja
heleä aamusoitto kuului kaukaa, jostakin kirkosta; eräällä pysäkillä
seisahtui juna, keskellä unessaan uinuvaa maaseutua; siellä lepäili
tien pengermällä nurmikolla vakava lehmälauma, -- ja kaikki tämä näytti
sisaruksista niin uudelta. He olivat kuin kuivuutta kärsineet puut,
jotka viimeinkin saavat nauttia virvoittavan sateen sulosta.
Sitten tuli aamulla se sveitsiläinen tulliasema, jossa heidän oli
muutettava junaa. Pikku asema tasangon laidassa. He olivat hiukan
huonovointisia edellisen yön epämukavuuksien jälkeen, ja värisivät
vilusta, sillä aamu oli kylmän kostea; mutta tyyni se oli, taivas
puhdas ja kirkas, nurmikoiden tuores tuoksu henkäili ympärillä,
ikäänkuin tunkeutuen sieraimiin, juosten kielellä, valuen pitkin
kaulaa, rinnan pohjiin asti, kuin mikä raitis puro; ja siinä he
nauttivat, seisoallaan pöydän ääressä, joka oli aseman edustalla
ulkona, kuumaa, virkistävää kahvia, sekoitettuna kermaisella maidolla,
lauhkealla kuin itse taivas ja tuoksuvalla kuin tuores ruoho ja kedon
kukat.
He siirtyivät nyt sveitsiläiseen junaan; sen vaunujen erikoinen muoto
huvitti heitä lapsellisesti. Mutta kuinka Antoinette oli väsynyt! Hän
ei käsittänyt, mikä häntä vaivasi. Miksi tuntui hänestä tuo kaikki
kaunis ja mielenkiintoinen, mitä hän näki ympärillään, niin vähän
huvittavalta? Eikö hän ollut uneksinut juuri tätä vuosikausia: ihania
matkoja, veli vieressään, tulevaisuuden huolista vapaana, keskellä
rakasta luontoa?... Mikä hänellä nyt oli? Hän moitti itseään, ja ihaili
pakostakin kaikkea, mitä näki, otti osaa veljensä lapselliseen iloon.
He poistuivat junasta Thunissa. Sieltä aikoivat he lähteä seuraavana
aamuna vuoristoon. Mutta yöllä hotellissa tuli Antoinettelle kova
kuume, häntä ylenannatti ja päätä särki. Olivier peljästyi kauheasti,
ja oli kovin levoton koko yön. Täytyi haettaa heti aamulla lääkäri:
-- (odottamaton ja tuntuva lisämeno heidän vähissä varoissaan.) --
Lääkäri ei huomannut vielä mitään vaarallista, mutta sanoi Antoinetten
olevan ylen rasittuneen ja loppuun kuluneen. Nyt ei voinut tulla
kysymykseenkään jatkaa heti matkaa. Tohtori kielsi Antoinettea
nousemasta sinä päivänä vuoteesta, ja hän vihjaili jo, että ehkäpä
heidän oli pakko jäädä vielä pitemmäksikin aikaa Thuniin. He olivat
siitä kovin suruissaan, -- samalla kuitenkin tyytyväisiä, että olivat
päässeet näinkin vähällä, sillä he olivat jo peljänneet vieläkin
pahempaa. Mutta tuntui kovalta, että he olivat tulleet tänne niin
kaukaa, mutta saivat nyt jäädä ikävään hotellihuoneeseen, johon aurinko
paahtoi kuin ansariin. Antoinette tahtoi, että veljen oli mentävä
kävelemään ja katselemaan luontoa. Olivier kuljeksikin vähän hotellin
lähistöllä; hän näki kauniin, vihreäviittaisen Aarin, ja kaukana
ilmanrannalla häämötti valkeana eräs toinen vuorenhuippu: hän oli
suunniltaan ilosta; mutta sitä iloa ei hän jaksanut yksin kestää. Hän
juoksi kiireesti sisarensa huoneeseen, ja kertoi hänelle järkytettynä,
mitä oli nähnyt; ja kun Antoinette ihmetteli, että hän tuli takaisin
niin nopeasti, ja vaati häntä menemään uudestaan kävelemään, niin
vastasi Olivier, aivan kuin ennen, silloin, kun hän kääntyi takaisin
kotiin matkalta Châtelet'n konserttiin:
-- Ei, ei, se on liian kaunista: minun on paha olla, kun katselen sitä
ilman sinua.
Tämä tunne ei ollut heille mitään uutta: he tiesivät, että heidän
täytyi olla kahden voidakseen olla kumpikin täysin omaa itseään. Mutta
tuntui aina niin hyvältä sitä kuulla. Ne hellät sanat virvoittivat
Antoinettea enemmän kuin mitkään lääkkeet. Hän hymyili onnellisena
ja raukeana. -- Ja kun hän nukkui yönsä hyvin, niin hän päätti,
että he, vaikkei ollutkaan aivan viisasta vielä lähteä, karkaisivat
sieltä aamulla varhain ja ilmoittamatta mitään lääkärille, sillä hän
olisi tietysti estänyt heidät matkustamasta. Puhtaan ilman ja kaiken
veljen kanssa yhdessä ihaillun kauniin ansio lienee ollut, ettei
Antoinette saanut maksaa kalliisti tätä uskaliaisuuttaan, vaan että
he saapuivat ilman uusia vastoinkäymisiä matkansa päähän, -- erääseen
vuoristokylään, joka oli Thunin järven rinteellä jonkun matkan päässä
Spiezistä.
He viettivät siellä kolme neljä viikkoa, eräässä pikku hotellissa.
Antoinettelle ei tullut enää kuumepuuskia, mutta hän ei enää koskaan
päässyt ennalleen. Hän tunsi aina päänsä raskaaksi, sietämätöntä
painoa ruumiissaan ja ainaista pahoinvointia. Olivier kyseli usein,
kuinka hän voi: hän olisi tahtonut, ettei sisko olisi ollut niin
kovin kalpea; mutta Olivier aivan kuin juopui seudun kauneudesta, ja
vaistomaisestikin hän vältti kaikkia surullisia ajatuksia; ja kun
Antoinette vakuutteli hänelle, että hän voi aivan hyvin, koetti Olivier
uskoa sen todeksi, -- vaikka hän tiesikin, ettei asia ollut niin.
Antoinette nautti syvästi veljensä suuresta onnesta, raittiista ilmasta
ja varsinkin levosta. Miten suloista oli viimeinkin levätä noitten
hirveäin vuosien jälkeen!
Olivier tahtoi usein viedä hänet mukanaan kävelyretkille; Antoinette
olisi ollut onnellinen, jos olisi saanut kuljeskella hänen kanssaan;
mutta monta kertaa, kun hän oli reippaasti yrittänyt, oli hänen pakko
pysähtyä jo parikymmentä minuttia käveltyään, lopen hengästyksissään
ja tuntien sydäntään ahdistavan. Silloin jatkoi Olivier yksinään
retkiään, -- teki nousuja vuorille; ne olivat aivan vaarattomia,
mutta Antoinette oli kuitenkin tuskassa, kunnes veli palasi kotiin.
Jos he lähtivät yhdessä pikku kävelylle: Antoinette nojasi veljensä
käsivarteen, kulki lyhyin askelin, ja he puhelivat keskenään, sillä
varsinkin Olivier oli nykyään tullut kovin puheliaaksi, hän naureskeli,
jutteli suunnitelmiaan, kertoi hullunkurisia tarinoita. Vuoritieltä,
rinteen keskiväliltä näkivät he allaan laakson ja valkeat pilvet, jotka
kuvastuivat tyyneen järveen, sekä purret, jotka liukuivat siellä kuin
vesihyönteiset lamparon pinnalla; he hengittivät sisäänsä lämpöistä
ilmaa ja nauttivat karjankellojen soitosta, jota tuuli kantoi tuon
tuostakin kaukaa, niitetyn heinän ja lämpöisen pihkan hajun mukana. Ja
he ajattelivat yhdessä menneisyyttä ja tulevaisuutta, sekä nykyhetkeä,
joka näytti heistä epätodellisemmalta ja huumaavammalta kuin kauneimmat
haaveet. Antoinetteenkin tarttui joskus hänen veljensä hyvätuulisuus:
he leikkivät hippasilla, ja heittelivät ruohoa toistensa silmille. Ja
eräänä päivänä kuuli Olivier Antoinetten jo nauravan, nauravan niinkuin
ennen muinoin, kun he olivat lapsia, hyvää ja huimaa pikku tytön
naurua, huoletonta ja läpikuultavaa kuin puro; sitä naurua ei Olivier
ollut kuullut moniin pitkiin vuosiin.
Mutta yleensä ei Olivier jaksanut vastustaa haluaan lähteä
pitemmillekin retkille. Hän kärsi sitten perästä hiukan tunnonvaivoja;
ja myöhemmin elämässään soimasi hän itseään, ettei hän ollut aikoinaan
osannut pitää paremmin vaaria ajastaan ja jutella rakkaan sisarensa
kanssa, kun sai. Hotellissakin jätti hän nykyään Antoinetten yksin.
Siellä asui pikku piiri nuoria miehiä ja tyttöjä; heidän seurastaan
olivat Olivier ja Antoinette ensin pysyneet erillään. Sitten oli
Olivier arasti liittynyt heidän joukkoonsa, sillä seura veti häntä
puoleensa. Hän oli kouluaikanaan vieroittunut kaikista ystävistä;
hänellä ei ollut, paitsi sisartaan, muita tuttuja kuin karkeat
lukiotoverit ja heidän rakastajattarensa, joita hän inhosi. Hänestä
tuntui nyt hyvältä seurustella sellaisten ikäistensä poikain ja
tyttöjen kanssa, jotka olivat hienosti kasvatettuja, ystävällisiä ja
iloisia. Vaikka hän oli hyvin ihmisarka, oli hän naiivin utelias; ja
naisten tuikkavat ja veikeilevät silmät suorastaan hypnotisoivat aina
hänen tunteellista ja puhtaalla tavalla aistillista sydäntään. Vaikka
hän olikin arka, saattoi hän olla hyvin miellyttävä. Hänen puhdas
kaipuunsa rakastaa ja saada rakkautta loi hänen olentoonsa eräänlaisen
nuorekkaan viehätyksen, jota hän ei suinkaan teeskennellyt, ja teki
hänen pakinansa, eleensä ja käytöksensä niin hienotuntoisiksi, että
hänen kömpelyytensäkin vain lisäsi tuota lumovoimaa. Hänellä oli kyky
miellyttää ihmisiä. Joskin hänen järkensä oli tullut yksinäisyydessä
sangen irooniseksi ja näytti hänelle ihmisten koko mataluuden ja kaikki
heidän vikansa, niin että hän usein vihasi heitä, -- kun hän joutui
heidän seuraansa, ei hän huomannut heistä enää muuta kuin silmät, ja
niistä puhui kuitenkin aina ihminen, joka oli kerran kuoleva, olento,
jolla ei ollut kuin yksi ainoa elämä, niinkuin hänelläkin, ja joka
oli pian sen kadottava kuten hänkin: silloin tunsi hän tuota olentoa
kohtaan suunnatonta hellyyttä; sinä ilmoissa ikänä ei hän olisi
silloin voinut tehdä hänelle mitään pahaa; tahtoipa hän tai ei, hänen
täytyi olla hänelle hyvä. Hän oli heikko: ja sellaisena hän oli luotu
miellyttämään "maailmaa", joka antaa anteeksi kaikki paheet, jopa
kaikki hyveetkin, -- paitsi yhtä ja ainoaa: voimaa, sitä, josta kaikki
nuo muutkin johtuvat.
Antoinette ei sekaantunut näiden ikäistensä seuraan. Hänen huono
terveytensä, väsymyksensä, sielullinen masennuksensa, johon ei ollut
mitään näkyvää syytä, veivät häneltä aivan kaikki voimat. Pitkinä
huolten ja epätoivoisen työn vuosina olivat hänen ruumiinsa ja
sielunsa kuluneet, ja nyt olivat hänen ja veljen osat vaihtuneet: nyt
tunsi Antoinette olevansa kaukana maailmasta, kaukana kaikesta, niin
kaukana!... Hän ei voinut enää palata sinne takaisin: kaikki muiden
jutut, hälinä, nauru, heidän pikku touhunsa ikävystyttivät, väsyttivät,
melkeinpä loukkasivatkin häntä. Hän kärsi siitä, että oli sellainen:
hän olisi tahtonut olla samanlainen kuin olivat nuo toisetkin nuoret
tytöt, harrastaa ja ihailla kaikkea, mitä hekin, nauraa sille, mikä
heitä nauratti... Hän ei voinut enää!... Hänen sydäntänsä kouristi,
hänestä tuntui joskus siltä kuin hän olisi ollut kuollut. Illoin hän
sulkeutui huoneeseensa; ja usein ei hän sytyttänyt edes lamppuakaan;
hän istui pimeässä, sillaikaa kuin Olivier huvitteli alakerrassa,
hotellin salissa, pikiintyen romanttisesti milloin mihinkin nuoreen
tyttöön, kuin tavallisesti, ja ollen siitä onnellinen. Antoinette
ei päässyt kamarissaan turrasta tilastaan ennenkuin kuuli Olivierin
tulevan heidän yhteiseen asuntoonsa, nauraen ja laverrellen yhä
ystävättäriensä kanssa, jättäen heille loppumattomia hyviäöitä heidän
oviensa edessä, voimatta oikein vieläkään erota heistä. Silloin
Antoinette hymyili itsekseen pimeässä, ja nousi sytyttämään sähkövaloa.
Veljen nauru virkisti hänet hereille.
Syksy lähestyi. Aurinko menetti loistonsa. Luonto lakastui. Lokakuun
usvien ja vaaleain pilvien alla himmenivät värit; lunta ilmestyi
vuorten ylärinteille, ja sumu laskeutui laaksoihin. Matkailijat
lähtivät pois, ensin yksitellen, sitten joukoittain. Ja surullista
oli nähdä ystävien poistuvan; surullista outojenkin ihmisten; mutta
surullisinta, että kesä, tyyni ja onnellinen aika, kuin keidas
elämässä, oli kadonnut. He tekivät yhdessä viimeisen kävelyretken,
pilvisenä syyspäivänä, metsikköön, vuoren rinteelle. He eivät puhuneet
keskenään, he uneksivat, kumpikin itsekseen, olivat hieman alakuloisia,
painautuivat väristen toistensa kylkeen, tiukasti vaippoihinsa
kietoutuneina, kaulukset pystyssä; heidän sormensa puristivat toisen
sormia. Kosteat metsät vaikenivat, puiden oksista tippuivat hiljaa
kyyneleiset pisarat. Metsän syvyydestä kuului yksinäisen linnun
valittava ja haikea ääni, joka ikäänkuin ennusti talvea. Karjankello
helähteli kirkkaan kylmästi usvassa, kaukaa, melkein sammuvin äänin;
kaiku vastasi ikäänkuin syvältä heidän omasta rinnastaan...
He lähtivät takaisin Parisiin. He olivat molemmat surullisia.
Antoinetten terveys ei ollut parantunut.
Nyt täytyi pitää huolta Olivierin vaatetuksesta, kun hän siirtyi
opistoon asumaan. Antoinette kulutti siihen viimeisetkin säästönsä;
jopa möi hän salaa muutamia koruesineitäänkin. Mitäpä väliä sillä?
Antaisihan Olivier hänelle aikoinaan takaisin. -- Ja sitäpaitsi
tarvitsi Antoinette mielestään nyt niin vähän, kun Olivier lähti kotoa
pois!... Antoinette koetti olla ajattelematta, millaista hänen elämänsä
sitten olisi, kun Olivier ei enää olisi hänen luonaan; hän ompeli
Olivierille vaatteita, antautuen siihen työhön kaikella kuvaamattomalla
hellyydellään veljeään kohtaan, ja ikäänkuin aavistellen samalla, että
tämä oli viimeinen hyvä, mitä hän teki hänen puolestaan.
Viimeisinä päivinä, mitä he enää saivat olla yhdessä, eivät he
luopuneet hetkeksikään toisistaan; he pelkäsivät, etteivät he vain
kuluttaisi näitä lyhyitä tuokioita hukkaan. Viimeisenä iltana
istuivat he hyvin myöhään takan ääressä, Antoinette heidän ainoassa
nojatuolissaan, Olivier hänen jalkainsa juuressa jakkaralla, antaen
hyväillä itseään, niinkuin hänen, suuren hemmoitellun lapsen, tapana
oli. Olivier oli huolissaan -- tahi ainakin utelias -- minkälaiseksi
hänen uusi elämänsä nyt muodostuisi. Antoinette ei saanut mielestään,
että nyt oli heidän läheinen keskinäinen elämänsä loppunut, ja häntä
kauhisti, kuinka hänen nyt kävisi. Aivankuin haluten tehdä Antoinetten
surun vieläkin kirvelevämmäksi, oli Olivier sisartaan kohtaan tänä
viimeisenä iltana hellempi kuin koskaan ennen; hän veikisteli
sisarelleen, viattomalla tavalla ja vaistonsa vaatimuksesta, niinkuin
ainakin ihmiset erotessaan haluavat näyttää toiselle kaiken, mikä
heissä on parhainta ja lumoavinta. Olivier istahti pianon ääreen ja
soitti Antoinettelle kauan aikaa Mozartin ja Gluckin kappaleita, joista
he pitivät enimmän; sellaisia haikean onnen ja kuulaan surun unelmia,
joihin niin moni kohta heidän elämästään oli liittynyt.
Kun eronhetki tuli, saattoi Antoinette Olivierin opiston ovelle. Hän
tuli takaisin kotiin. Nyt hän oli yksinään; yksinään jälleen. Mutta se
ei ollut samaa yksinäisyyttä kuin Saksan matkalla; se ei ollut eroa,
jonka hän saattaisi lopettaa itse, kun ei jaksaisi sitä enää kestää.
Tällä kertaa oli hän jäänyt lopullisesti yksin: lähtijä oli tällä
kertaa Olivier, ja hän oli lähtenyt pitkäksi aikaa, koko elämänsä
iäksi. Kuitenkin oli Antoinette niin äidillinen, ettei hän ensin
ajatellut niin paljon itseään kuin veljeään; hän oli huolissaan, kuinka
Olivier koteutuisi opistoon; olihan veljen elämä siellä niin erilaista
kuin ennen; kuinka jaksaisi hän kärsiä toverien kolttosia, ja muita
vastuksia, jotka saattavat olla pieniä, mutta kasvavat suhteettoman
merkitseviksi sellaisen ihmisen aivoissa, joka on ennen ollut yksinään
ja tottunut elämään mielensä mukaan. Tämä Antoinetten huoli oli ainakin
siitä hyvä, että se esti häntä hiukan muistamasta yksinäisyyttään.
Antoinette ajatteli jo, että seuraavana päivänä hän saisi tavata
Olivieria opiston vastaanottohuoneessa ja jutella hänen kanssaan puolen
tunnin ajan. Hän saapui opistolle jo neljännestuntia aikaisemmin.
Olivier oli hänelle ylen kiltti, mutta touhuissaan ja huvitettu
kaikesta uudesta, mitä oli nähnyt. Sitten tuli Antoinette joka päivä,
hellin ja levottomin mielin, tapaamaan veljeään; mutta hän huomasi,
että heidän kohtaamishetkiensä arvo muuttui joka kerta veljelle
pienemmäksi kuin hänelle. Antoinettelle oli veljen tapaaminen nykyään
koko hänen elämänsä. Olivier rakasti kyllä hellästi Antoinettea, siitä
ei epäilystäkään; mutta eihän häneltä voinut vaatia, että hän olisi
ajatellut pelkästään sisartaan, niinkuin sisar häntä. Pari kertaa hän
tuli liian myöhäänkin vastaanottohuoneeseen, ja kerran, kun Antoinette
kysyi, oliko hänellä opistossa ikävä, vastasi Olivier, ettei ollut.
Se viilsi kuin puukko Antoinetten sydäntä. -- Hän soimasi itseään,
hän oli muka itsekäs ja typerä; hän tiesi hyvin, että oli mahdotonta
ajatellakin, ettei Olivier olisi voinut irtaantua hänestä, eikä hän
Olivierista; sehän olisi ollut suorastaan pahaa ja luonnotonta; eikö
hänellä, Antoinettella, ollut mitään muuta harrastusta elämässä? Niin,
Antoinette tiesi sen hyvin, mutta mitä auttoi sen tietäminen? Hän ei
voinut mitään sille, että hän oli uhrannut kymmenen vuotta elämästään
tuohon yhteen ja ainoaan asiaan: veljensä puolesta. Nyt, kun häneltä
oli tämä ainoa elämän syy riistetty, ei hänellä ollut enää mitään.
Antoinette koetti ryhtyä uljaasti tavallisiin askareisiinsa, koetti
lukea rakkaimpia kirjojaan, soitella... Hyvä Jumala, kuinka Shakespeare
ja Beethoven olivat tyhjiä ilman veikkoa... -- Kyllä, kyllähän ne
kirjat olivat kauniita... Mutta Olivier ei enää ollut luona. Mitä
toimittaa kaikki kaunis, ellei sitä saa katsella rakastetun olennon
silmillä? Mitä tekee kauneudella, mitä tekee ilollakaan, ellei siitä
nauti _toisen_ sydämellä?
Jos Antoinette olisi ollut vahvempi, olisi hän koettanut rakentaa koko
elämänsä uudestaan, luoda itselleen uuden päämäärän. Mutta hän oli
kulunut loppuun. Nyt, kun mikään ei pakottanut häntä pysymään lujana,
kaikin mokomin lujana, murtui se voima, jolla hän oli itseään toimeen
pakottanut: hän luhistui lamaan. Tauti, joka oli jo toista vuotta
pyrkinyt hänessä purkautumaan ja jonka hänen tarmonsa oli kukistanut,
sai täyden vallan.