paljon muuttunut viimeisinä kuutena vuotena. Hän, joka oli ennen ollut
niin rohkea, ettei arastellut mitään, hän oli nyt jo niin tottunut
hiljaiseen ja eristäytyneeseen elämään, että hän suorastaan kärsi sen
jättämisestä. Menneiden onnenpäivien naureskeleva, laverteleva ja
iloinen Antoinette oli kuollut tuon onnen keralla. Onnettomuus oli
tehnyt hänet ihmisaraksi. Varmaankin oli elämä Olivierin kanssa kahden
kesken viimein tartuttanut häneenkin veljen arkuuden. Paitsi veljensä
seurassa oli hänen yleensä vaikea puhua. Kaikki häntä kauhistutti;
pieni kyläilykin suorastaan peloitti häntä. Ja niinpä häntä nyt
hermostutti ja ahdisti kovin ajatella, että hänen täytyisi tästä
lähtien elää ulkomaalaisten seassa, puhella heidän kanssaan, olla
ikäänkuin aina näyttämöllä. Tyttöraukalla ei muuten ollut opettajan
taipumuksia enempää kuin hänen veljelläänkään: hän teki tehtävänsä
kyllä tunnollisesti, mutta hän ei uskonut siihen, eikä häntä tukenut
tietoisuus työn hyödystä. Hän oli luotu rakastamaan, eikä opettamaan.
Ja hänen rakkaudestaan ei kukaan välittänyt.
Missään sitä ei voitukaan kaivata sen vähemmän kuin tuossa uudessa
paikassa Saksassa. Grünebaumeissa, joiden lapsille hänen piti opettaa
ranskaa, ei näyttänyt olevan minkäänlaista myötätuntoa häntä kohtaan.
He olivat kopeita ja omavaltaisia, välinpitämättömiä ja epähienoja;
he maksoivat verrattain hyvin: ja siitä syystä he ajattelivat, että
ihminen, joka oli saanut heiltä rahaa, oli kai kiitollisuuden velassa
heille, ja arvelivat siis saavansa kohdella häntä, miten tahtoivat.
He kohtelivat Antoinettea aivankuin jonkinlaista piikaa, hiukan muita
parempaa; he eivät suoneet hänelle yhtään omaa vapautta. Hänellä
ei ollut edes omaa huonettakaan: hän nukkui pienessä kamarissa,
lastenhuoneen vieressä, ja väliovi pidettiin aina auki. Hän ei saanut
olla koskaan yksin. Ei kunnioitettu hänen sisäistä tarvettaan vetäytyä
silloin tällöin omiin ajatuksiinsa, tuota pyhää yksinäisyyden oikeutta,
joka on kaikilla ihmisillä. Hänen ainoa onnensa oli elää sielullisesti
veljensä seurassa, pakinoida hänen kanssaan; sitä ajatteli hän
vähäisimpinäkin vapaina hetkinä. Mutta sekin onni yritettiin häneltä
riistää. Jos hän kirjoitti sanankin, niin hänen lähellään häärittiin,
ja kyseltiin, mitä hän kirjoitti. Kun hän luki kirjettä, urkittiin,
mitä siinä oli; ja ilvehtivän tuttavallisesti tiedusteltiin, kuinka "se
pikku veli" voi. Antoinetten täytyi piiloutua saadakseen lukea rauhassa
kirjeensä. Hävettäisi kertoa, minkälaiseen hätäkeinoon hänen joskus
täytyi turvautua, ja mihin hänen piti sulkeutua voidakseen kenenkään
näkemättä lukea Olivierin kirjeitä. Jos hän jätti nuo kirjeet mihin
tahansa huoneessa, saattoi hän olla varma, että ne luettiin; ja kun
hänen käytettävänään ei, paitsi matkalaukkuaan, ollut mitään lukolla
varustettua huonekalua, oli hänen pakko pitää aina kaikki ne paperit,
joita hän ei tahtonut toisten lukevan, muassaan: alinomaa nuuskittiin
hänen kapineitaan ja sydämensä asioita, tunkeuduttiin aivankuin
murtovarkaat hänen ajatustensa salaisuuksiin. Ei siitä syystä, että
Grünebaumit olisivat niistä paljoakaan välittäneet. Mutta heidän
mielestään oli Antoinette heidän omaisuuttaan, koska he kerran hänelle
maksoivat. Muuten: he eivät tarkoittaneet siinä suinkaan mitään pahaa:
epähienous oli heissä vereen piintynyttä; he eivät nokastuneet aivan
turhista keskenäänkään.
Mikään ei ollut Antoinettelle niin sietämätöntä kuin moinen
vakoilu, sielullisen häveliäisyyden puute, joka ei antanut hänen
säilyä hetkeäkään uteliailta katseilta. Kun Antoinette asettui
hiukan ylpeän varovalle kannalle Grünebaumeja kohtaan, niin he
loukkaantuivat. Tietysti keksivät he kaikenlaisia yleviä moraalisia
syitä puolustaakseen epähienoa uteliaisuuttaan ja tuomitakseen vääräksi
Antoinetten halun päästä siitä vapaaksi: "Heidän velvollisuutensa oli,
ajattelivat he, tuntea tuon nuoren tytön sisäistä elämää, kun hän
kerran asui heidän kotonaan ja oli heidän henkilökuntaansa, ja koska
he olivat uskoneet lastensa kasvatuksen hänelle: he olivat hänestä
vastuunalaisia." -- (Näin arvelevat monet perheenemännät, puuttuessaan
palvelijainsa asioihin, henkilöt, joiden "vastuunalaisuus" ei ulotu
kuitenkaan niin pitkälle, että he säästäisivät noita onnettomia edes
vaikeimmista ponnistuksista tai ikävyydeltä, vaan rajoittuu pelkästään
siihen, että he riistävät heiltä kaiken ilon.) -- "Koska Antoinette
kieltäytyi tunnustamasta tuon omantunnonvelvoituksen oikeutusta, niin
ei hän varmaankaan, ajattelivat he edelleen, tuntenut olevansa aivan
moitteeton: kunniallisella tytöllä ei ole mitään salattavaa."
Täten joutui Antoinette alinomaisen ahdistelun uhriksi, ahdistelun,
jota vastaan hänen täytyi olla aina puolustussodassa; ja se seikka
teki hänet vieläkin umpimielisemmän ja kylmemmän näköiseksi kuin hän
luonnostaan oli.
Veikko kirjoitti hänelle joka päivä kaksitoista sivua pitkiä kirjeitä;
ja onnistuipa Antoinettenkin kirjoittaa hänelle joka päivä, ellei
muuta, niin edes pari kolme riviä. Olivier koetti olla reipas pikku
mies, eikä tahtonut näyttää suruaan. Mutta hän oli kuolla ikävään.
Hänen elämänsä oli aina mennyt niin läheisesti sisarensa seurassa,
että kun Antoinette oli häneltä nyt ryöstetty, tuntui hänestä kuin
olisi häneltä viety puoli hänen olemustaan; hän ei osannut käyttää
enää käsiään, ei jalkojaan, ei ajatustaan, hän ei osannut mennä
kävelemään, ei soittaa pianoa, ei työskennellä, ei tehdä mitään, ei
edes uneksiakaan -- paitsi sisarensa kanssa. Hän koetti painautua
kiinni kirjoihinsa ja istui niiden ääressä aamusta iltaan; mutta
hän ei saanut mitään aikaan: hänen ajatuksensa olivat muualla; hän
kärsi, hän ajatteli Antoinettea, ajatteli eilen saamaansa kirjettä;
kelloa tähystellen odotti hän tänään tulevaa kirjettä; ja kun se
tuli, vapisivat hänen sormensa ilosta, -- ja pelostakin, -- kun hän
repi kuorta auki. Koskaan ei rakkaudenkirje ole vavistanut toisen
rakastavan käsiä niin hellästi ja levottomasti kuin Olivierin. Hän
pujahti samoin kuin Antoinette piiloon noita kirjeitä lukemaan;
hän piti ne kaikki aina taskussaan; yöllä oli viimeksi saatu hänen
päänalaisensa alla, ja hän tunnusteli silloin tällöin, oliko se
siellä, loikoessaan unta saamatta kauan valveillaan, ajatellen
rakasta pikku siskoa. Kuinka etäällä hän tunsi olevansa hänestä!
Hänelle tuli suorastaan hätä, kun posti jostakin syystä viipyi ja
toi Antoinetten kirjeen hänelle vasta päivän tavallista myöhemmin.
Kaksi kokonaista päivää, kaksi yötä oli heidän välillään!... Olivier
ajatteli välimatkaa kovin suureksi, sitäkin paremmalla syyllä, kun hän
ei ollut koskaan juuri missään matkustanut. Ja hänen mielikuvituksensa
sepitteli jos jotain kummallista: "Hyvä Jumala, jos Antoinette olisi
tullut sairaaksi. Hän ennättäisi kuolla ennenkuin Olivier pääsisi
hänen luokseen... Miksi ei Antoinette ollut eilen kirjoittanut
hänelle muuta kuin pari riviä?... Jos hän oli sairas?... Aivan
varmaan hän oli sairas..." Olivier oli tuskasta pakahtua. -- Vielä
useammin pelkäsi hän kuolevansa itse, kaukana Antoinettesta, yksinään,
vieraiden ja välinpitämättömien ihmisten joukossa tässä inhoittavassa
lukiossa, surullisessa Parisissa. Kun hän sitä ajatteli, niin hän
tuli kuin sairaaksi. "Jos hän kirjoittaisi ja pyytäisi Antoinettea
tulemaan kotiin?..." -- Mutta sitten hän häpesi raukkamaisuuttaan.
Ja sitäpaitsi: heti, kun hän ryhtyi Antoinettelle kirjoittamaan, oli
hän niin onnellinen, pakinoidessaan sillä tavoin hänen kanssaan, että
hän unohti, miten kovin hän kärsi. Hän oli näkevinään Antoinetten
ilmielävänä, kuulevinaan hänen äänensä: hän kertoi sisarelleen kaikki;
koskaan ei Olivier ollut heidän yhdessä ollessaan puhunut hänelle niin
välittömästi, niin palavasti; hän antoi sisarelleen nimityksiä: "minun
uskollinen, reipas, rakas, kallis, oma pikku sisareni, jota minä niin
kovin rakastan." Ne olivat oikeita rakkaudenkirjeitä.
Ne ympäröivät Antoinettea suloisella hellyydellään; ne olivat kuin
raitis ilma hänen tukahuttavassa elämässään. Kun kirjettä ei aamulla
odotetulla ajalla tullut, oli Antoinette onneton. Sattui, että
Grünebaumit unohtivat välinpitämättömyydessään, tai, -- kuka tietää? --
ehkä typerää kiusaakin tehden joskus antaa kirjeen Antoinettelle heti,
niin että hän sai sen vasta illalla, ja kerran vasta seuraavana aamuna:
Antoinette oli kuin kuumeessa. -- Uudenvuoden päivänä tuli sisaruksille
sama päähänpisto, vaikkeivät he olleet hiiskuneet asiasta toisilleen
mitään: he lähettivät toisilleen yllätyksenä pitkän sähkösanoman,
-- (se oli melkoisen kallis) -- ja se saapui heille kummallekin
samalla tunnilla. -- Olivier pyysi yhä Antoinettelta apua työssään ja
epäilyksissään; Antoinette neuvoi häntä, tuki häntä, antoi hänelle
voimaa.
Mutta hänellä ei ollut sitä itselläänkään liikaa. Hän oli nääntyä
tuolla vieraassa maassa: siellä ei hän tuntenut ketään, eikä kukaan
siellä hänestä välittänyt; paitsi erään äskettäin kaupunkiin muuttaneen
opettajan vaimo, joka itse oli siellä vielä koditon. Tuo kunnon nainen
oli äidillinen ihminen ja sääli noita kärsiviä sisaruksia, jotka
rakastivat niin suuresti toisiaan ja joiden oli täytynyt erota, -- (hän
oli saanut udelluksi Antoinettelta joitakin tietoja hänen elämästään);
-- mutta hän oli niin tavallinen ja hälisevä luonne ja niin
täydellisesti vailla kaikkea älykästä hienotunteisuutta, -- joskin hän
oli varsin vilpitön ja hyvä, -- että Antoinetten pikku sielu vetäytyi
jälleen peljästyneenä kuoreensa. Kun hän ei voinut uskoa kenellekään
huoliaan, niin kokosi hän ne kaikki itseensä; se oli raskas taakka;
joskus tuntui, että hän oli nääntyä sen alle; mutta hän puri hammasta,
ja ponnisti edelleen. Hänen terveytensäkin oli heikontunut: hän laihtui
kovin. Veljen kirjeet saivat yhä lohduttomamman sävyn. Kerran kirjoitti
hän Antoinettelle eräänä vaikeana hetkenä:
"Tule, tule, tule kotiin!..."
Mutta tuskin oli se kirje lähetetty, niin Olivier häpesi sitä; ja hän
kirjoitti uuden, jossa hän pyysi Antoinetten repimään ensin tulleen,
eikä ajattelemaankaan sitä. Ja hän oli olevinaan iloinenkin, eikä muka
tarvinnutkaan sisartaan. Hänen arka itsetuntonsa ei kärsinyt sitä,
ettei hänen luultaisi jaksavan tulla toimeen yksinään.
Antoinette huomasi tämän kyllä; hän ymmärsi Olivierin pienimmätkin
ajatukset; mutta hän ei tiennyt, mitä tehdä. Kerran oli hän jo
matkustamaisillaan Parisiin; hän meni jo rautatieasemalle katsomaan
tarkemmin, milloin seuraava juna sinne lähtisi. Ja sitten hän ajatteli
itsekseen, että sehän oli hulluutta: se, mitä hän täällä ansaitsi,
kului Olivierin elatukseen koulussa; niin kauan kuin he suinkin
jaksoivat, täytyi heidän pysyä lujina. Antoinettella ei ollut voimaa
tehdä varmaa päätöstä: seuraavana aamuna heräsi hänen rohkeutensa
jälleen; mutta sikäli kuin hämärä ilta lähestyi, petti voima ja
hän aikoi paeta. Hänellä oli koti-ikävä, isänmaan kaipuu, -- tuon
maan, joka oli ollut häntä kohtaan niin kova, mutta jossa lepäsivät
haudassaan kaikki hänen entisen elämänsä rakkaat muistot, -- hän
kaipasi sitä kieltä, jota hänen veljensä puhui ja jolla hän puhui
Olivierille rakkauttaan.
Siihen aikaan vieraili muuan ranskalainen näyttelijäseurue tuossa
saksalaisessa pikkukaupungissa. Antoinettelle, joka kävi sangen harvoin
teatterissa, -- (hänellä ei siihen ollut aikaa eikä halua), -- tuli
tällä kertaa voittamaton kaipuu kuulla omaa kieltään, päästä sillä
tavoin ikäänkuin vähän pakenemaan Ranskaan. Tapauksen seuraukset
jo tunnetaan. [Katso: Jean-Christophen IV osa, "Kapinoitsija".]
Teatterissa ei ollut enää paikkoja; hän kohtasi nuoren säveltäjä
Jean-Christophen, jota hän ei tuntenut laisinkaan, mutta joka
hänen mielipahansa nähdessään pyysi häntä kanssaan erääseen
aitioon: Antoinette myöntyi, niin ymmällään hän oli. Kun hänet
nähtiin Christophen kanssa siellä, alkoi pikkukaupunki juoruta; ja
ne ilkeämieliset jutut tulivat myöskin Grünebaumien kuuluville,
jotka jo ennestään olivat valmiit epäilemään vaikka mitä tuosta
nuoresta ranskalaisesta tytöstä, ja olivat sitäpaitsi katkeroituneet
Christophelle eräiden seikkain vuoksi, joista on jo ennen kerrottu. Nyt
he eroittivat tylysti Antoinetten hänen toimestaan.
Antoinette, tuo puhdas ja häveliäs olento, jonka ainoana aatoksena
oli rakkaus veljeä kohtaan, olento, jossa ei ollut rumien ajatusten
tahraakaan, oli kuolla häpeästä, kun hän ymmärsi, millaisesta häntä
epäiltiin. Christophelle ei hän ollut laisinkaan katkera. Hän
tiesi, että Christophe oli yhtä viaton kuin hänkin, ja että hän oli
tahtonut tehdä hänelle hyvää, vaikka se oli kääntynyt pahaksi: hän
oli Christophelle siitä kiitollinen. Hän ei tiennyt Christophesta
mitään muuta kuin että hän oli säveltäjä, ja että häntä haukuttiin
alinomaa; mutta niin vähän kuin Antoinettella olikin kokemusta elämästä
ja ihmisistä, oli hänellä kuitenkin jo elämän surujen teroittama
luonnollinen vaisto, joka sanoi hänelle, että Jean-Christophe, tuo
hänen huonosti kasvatettu ja hullutteleva teatteritoverinsa, oli
sielultaan yhtä puhdas kuin hänkin, ja että hänessä oli miehekästä
kauneutta, jonka muistokin tuntui Antoinettesta hyvältä. Se paha, mitä
hän oli kuullut puhuttavan Christophesta, ei suinkaan hävittänyt hänen
luottamustaan Christophea kohtaan. Kun hän oli itsekin syyttä kärsinyt,
oli hän varma, että myöskin Christophe oli vain onnettomuuksien uhri,
ja kärsi niinkuin hänkin häijyjen ihmisten loukkauksista, ja oli
kärsinyt vielä kauemmin kuin hän. Ja kun Antoinettelle oli tullut
tavaksi unohtaa itsensä ja muistaa toisten vaivoja, niin hälvensi
ajatus, mitä kaikkea Christophe olikaan saanut kärsiä, hiukan hänen
omaakin suruaan. Millään ehdolla maailmassa ei hän olisi nyt koettanut
Christophea tavata, eikä olisi kirjoittanut hänelle: jokin sekä
puhtauden että ylpeyden tunne esti hänet siitä. Antoinette ajatteli
ainoastaan, ettei Christophe tiennyt, mitä pahaa hän oli tehnyt
hänelle, ja hyvyydessään hän toivoi, ettei Christophe saisikaan sitä
koskaan tietää.
Antoinette lähti takaisin Parisiin. Sattumalta pysähtyi se juna,
joka vei Antoinettea sinne, eräällä asemalla, tunnin matkan päässä
pikkukaupungista, juuri samaan aikaan kuin eräs toinen juna, jolla
Christophe tuli takaisin naapurikaupungista, oltuaan siellä yhden
päivän. Junat seisoivat muutaman minutin vieretysten, ja Antoinette
ja Christophe näkivät silloin kumpikin omasta vaunustaan toisensa
hiljaisessa yössä, mutta eivät puhuneet toisilleen mitään. Mitä
olisivat he voineet puhua muuta kuin jokapäiväisiä sanoja? Ne olisivat
loukanneet heidän keskinäisen saalinsa ja mystillisen ystävyytensä
epämääräisen tunteen pyhyyttä, tunteen, joka oli heissä herännyt
ja perustui pelkästään heidän sisäisen näkemyksensä varmuuteen.
Katsellessaan toisiaan tämän tuokion ajan, tuntematta toistensa
sieluja, näkivät he kuitenkin selvästi toisensa sellaisina, etteivät
heidän parissaan aina elävät ihmiset olleet koskaan heitä nähneet.
Kaikki on katoavaista: sanojen muisto, suudelmat, kiihkeät hyväilyt ja
syleilyt; mutta sellaisten sielujen keskinäinen kosketus, jotka ovat
löytäneet ja tunteneet toisensa muiden, hetken kestävien ja haihtuvien
muotojen joukosta, ei unohdu koskaan. Antoinette vei sen mukanaan
sydämensä salaisimmassa sopukassa, -- tuossa surujen runtelemassa
sydämessään, jonka keskellä hymyili kuitenkin hämärä valo, aivankuin
maan povesta hellästi hohtaen, kalpea ja hellä valo, sellainen, joka
väikkyy Gluckin Elyseum-Hämärässä.
Hän tuli jälleen Olivierin luokse. Olikin jo aika joutua sinne. Olivier
oli sairastunut; ja tuo hermostunut ja kiusattu pikku olento, joka oli
peljännyt, että hän sairastuisi Antoinetten poissa ollessa, kieltäytyi
nyt, -- kun hän oli tosiaan kipeä -- kirjoittamasta mitään sisarelleen,
ettei olisi tehnyt häntä levottomaksi. Mutta sielussaan hän kutsui
sisartaan hätään, rukoili häntä luokseen kuin jotain pelastavaa ihmettä.
Kun se ihme tapahtui, makasi Olivier lukion sairaalassa, kuumeen
horteessa uneksien. Olivier ei edes huudahtanut, kun näki Antoinetten
tulevan. Sillä hän oli nähnyt monen monta kertaa ennenkin Antoinetten
ilmi-elävänä edessään!... Hän nousi istumaan vuoteessaan, suu
auki, ja vapisi pelosta, ettei tämä vain taas olisi kuvittelua.
Ja kun Antoinette oli istuutunut hänen vuoteensa reunalle, kun
hän oli sulkenut Olivierin syliinsä, ja Olivier kietonut kätensä
hänen kaulaansa, ja kun Olivier tunsi huultensa koskettavan hänen
hienohipiäistä poskeaan, ja tunsi käsissään Antoinetten öisestä
matkasta kylmät kädet, kun hän viimeinkin näki, että se oli hänen
sisarensa, hänen rakkaansa, niin hän alkoi itkeä. Hän ei muuta voinut:
hän oli yhä entinen "pikku hupsu", samallainen kuin oli lapsenakin.
Hän veti Antoinettea puoleensa, ettei hän uudestaan pääsisi häneltä
lähtemään. Kuinka he molemmat olivat muuttuneet! Kuinka surkastuneilta
he näyttivät!... Mutta nyt se ei tehnyt mitään, he olivat saaneet
jälleen toisensa: kaikki muuttui taas valoisaksi, sairaala, lukio,
harmaa päivä; he pitivät toisistaan kiinni, he eivät toisiaan enää
laskisi. Ennenkuin Antoinette ehti puhua veljelleen mitään, vaati
Olivier jo häntä vannottamalla, ettei hän saisi enää lähteä pois. Sitä
ei Olivierin tarvinnut sisareltaan vaatia: ei, Antoinette ei enää
lähtisi, he olivat jo liiaksi kärsineet, ollakseen toisistaan erillään;
heidän äitinsä oli oikeassa: mikä muu tahansa oli parempi kuin ero.
Vaikka suurin kurjuus, itse kuolema, kunhan saatiin olla yhdessä.
Nyt he vuokrasivat itselleen kohta huoneet. He olisivat tahtoneet
entisen huoneistonsa, niin ruma kuin se olikin; mutta siinä olivat jo
asukkaat. Uuden asunnon ikkunat olivat pihalle päin kuin entisenkin;
mutta pihamuurin ylitse näkyi sinne pienen akaasiapuun huippu, ja
he kiintyivät heti siihen kuin johonkin maaseutulaiseen ystävään,
joka oli, niinkuin hekin, vankina keskellä kaupungin kivirykelmää.
Olivier tuli nopeasti terveeksi, tahi paremminkin pääsi sellaiseen
olotilaan, jota oli totuttu pitämään hänessä terveytenä: -- (sillä
hänen terveytensä olisi jossakin toisessa voimakkaammassa ihmisessä
näyttänyt taudilta.) -- Antoinetten ikävä aika Saksassa oli koonnut
hänelle edes vähän rahaa; ja erään saksalaisen kirjan käännöksestä,
jonka muuan kustantaja suostui ostamaan, sai hän vielä vähän lisää.
Aineellisista huolista oltiin siis joksikin aikaa turvassa; ja kaikki
näytti niin hyvältä, kunhan Olivier vain hyväksyttäisiin lukuvuoden
lopulla. -- Mutta jospa häntä ei hyväksyttäisi? Olivierille tuli
jälleen tutkintojen tuskallinen jännitys, tuskin he olivat koteutuneet
entiseen yhdessäelämisensä sulouteen. He koettivat olla puhumatta
tutkinnosta; mutta se oli turhaa: alinomaa kääntyivät ajatukset siihen.
Se huoli vainosi heitä itsepintaisesti, silloinkin, kun he koettivat
haihduttaa sitä huvittelemalla mielestään: jossakin konsertissa se
nousi esiin yhtäkkiä, keskellä kappaletta; öisin heräsivät he siihen,
että se ammotti heidän sielussaan kuin mikäkin surman kuilu. Paitsi
että Olivieria poltti halu helpoittaa sisarensa vaivoja ja korvata
viimeinkin hänelle sen, että hän oli uhrannut nuoruutensa hänen
onnensa edestä, kiusasi häntä vielä kauhu asevelvollisuutta kohtaan,
sillä siitä ei hän pääsisi, jos hän saisi reput: -- (siihen aikaan
seurasi korkeakouluun pääsystä vielä erivapautus asevelvollisuudesta.)
-- Olivierilla oli voittamaton inho tuollaista hyvien ja huonojen
ruumiillista ja henkistä toisiinsa sekautumista ja sitä älyllistä
alennustilaa kohtaan, jona hän piti kasarmielämää, syystä tai ei.
Kaikki, mitä hänessä oli ylimyksellistä ja puhdasvaistoista, kapinoi
sellaista pakkovaltaa vastaan: hänestä tuntui, että hän olisi
mieluimmin kuollut kuin alistunut siihen. Tällaista tunnetta saattaa
yhteiskuntamoraalin nimessä, joka nykyään on suorastaan jonkinlaisena
uskontona, ivailla tai soimatakin; mutta ainoastaan sokeat saattavat
kieltää, ettei sitä ihmisissä olisi: ei löydy syvempää kärsimystä
kuin tämän nykyaikaisen kommunismin törkeä loukkaus sielullista
yksinäisyyttä vastaan.
Tutkinto alkoi. Olivier tuskin voi ottaa siihen osaa: hän oli
huonovointinen, ja hän pelkäsi niin noita päiviä, jotka hänen täytyisi
kestää, joko hänet sitten hyljättäisiin tai hyväksyttäisiin, että
hän melkein toivoi tosiaan sairastuvansa. Kirjallisissa kokeissa hän
onnistui tällä kertaa melkoisen hyvin. Mutta kova aika oli odottaa,
oliko hänet tosiaan hyväksytty suullisiin kokeihin. Vallankumousten
maan ikivanhaan tapaan, sillä se maa on kuluneihin tapoihin piintynein
koko maailmassa, pidettiin tutkinto heinäkuussa, vuoden tulisimpina
päivinä: aivan kuin olisi tahdottu tahallaan tehdä nuo oppilas-raukat,
jotka olivat jo muutenkin kiusaantuneet suunnattoman pitkistä
kertausluvuista, -- niistä eivät heidän tuomarinsa tietysti osanneet
kymmenettäkään osaa, -- suorastaan hulluiksi. Kirjoitusten tulokset
ilmoitettiin heinäkuun 14-nen päivän juhlien jälkeisenä päivänä, noiden
rahvaan huvien ja yleisen ilon, kovin tuskallisen niille, jotka eivät
itse ole iloisia ja jotka tarvitsevat hiljaisuutta. Torille lähelle
taloa oli pystytetty markkinakojuja; siellä ammuttiin pilkkaan, pyssyt
ratisivat, karusellit vonkuivat ja posetiivit vinkuivat aamusta
sydänyöhön. Sellaista mieletöntä meteliä kesti viikon päivät. Sitten
myönsi tasavallan presidentti ulvojille aikaa vielä puoli viikkoa
lisää, saadakseen kansansuosiota. Se ei merkinnyt hänelle mitään: hän
ei meteliä kuullut. Mutta Olivier ja Antoinette, joiden päätä aivan
pakotti sitä kuunnellessa ja joiden täytyi pitää ikkunansa kiinni ja
tukkia korviaan ja tukehtua huoneisiinsa, koettivat turhaan päästä
kaiken maailman typerien viisunpätkien vainosta, sillä ne kaikuivat
aamusta iltaan ja kiduttivat heitä kuin puukonpistot, niin että he
suorastaan vääntelehtivät tuskasta.
Suulliset tutkinnot alkoivat melkein heti kuin kirjalliset kokeet
oli lopullisesti hyväksytty. Olivier pyysi, ettei Antoinette tulisi
kuuntelemaan. Sisar odotti ulko-ovella, -- vielä ankarammassa
jännityksessä kuin Olivier. Tietystikään ei Olivier sitten näyttänyt
tyytyväiseltä tutkintoonsa. Hän kiusasi Antoinettea hokemalla yhtä
mittaa, mitä hän oli vastannut tai mitä asiaa ei ollut muistanut.
Lopullisen ratkaisun päivä tuli. Yliopiston pihaan asetettiin
hyväksyttyjen nimiluettelo. Antoinette ei tahtonut antaa Olivierin
mennä sinne yksin. Kotoa lähtiessään he ajattelivat, vaikkeivät
toisilleen siitä puhuneet, että kun he tulevat takaisin kotiin, niin he
_sen tietävät_, ja että he silloin ehkä toivoisivat takaisin tätäkin
pelon tuokiota, jolloin he vielä edes toivoivat. Kun he näkivät
edessään Sorbonnen, niin heidän jalkansa olivat pettää. Antoinette,
joka oli yleensä niin uljas, sanoi veljelleen:
-- Kuule nyt, älä mene niin nopeasti... Olivier katseli sisareensa,
joka koetti hymyillä, ja vastasi:
-- Tahdotko, niin istutaan hetkeksi tuohon penkille?
Olivier ei olisi tahtonut mennä perille asti, mutta hetken perästä
puristi Antoinette hänen kättänsä ja virkkoi:
-- Ei se ole mitään, hyvä Olivier, mennään nyt.
He eivät löytäneet heti kohta luetteloa. He lukivat alusta loppuun
useita, eikä niissä ollut Jeanninin nimeä. Kun he sen viimein
löysivät, eivät he ensin olleet ymmärtää, ja lukivat luettelon moneen
kertaan, eivätkä jaksaneet uskoa silmiään. Kun he sitten olivat aivan
varmat, että se oli totta, että se Jeanninin oli hän, että Jeannin
oli hyväksytty, eivät he saaneet sanaa suustaan; he juoksivat minkä
ehtivät kotiin: Antoinette oli ottanut Olivieria käsivarresta, hän piti
veljeään kiinni ranteesta, Olivier nojasi häneen; he melkein juoksivat,
näkemättä mitään; mennessään bulevardin poikki olivat he jäädä hevosten
jalkoihin. He hokivat:
-- Rakas!... Rakas!...
He nousivat asuntoonsa, monta porrasta kerrallaan harpaten. Päästyään
huoneistoonsa heittäytyivät he toistensa kaulaan. Antoinette otti
veljeään kädestä ja vei hänet isän ja äidin valokuvien eteen,
jotka olivat hänen vuoteensa vieressä kamarin nurkassa, ikäänkuin
pyhimyskuvina; hän laskeusi Olivierin kanssa noiden kuvien eteen
polvilleen; ja siinä he rukoilivat ja itkivät hiljaa.