hän sitäkin tyrmistyneempi, koska hän sai samoihin aikoihin kärsiä
eräiden miesten lähentelyistä. Antoinettea vaivasi sietämätön tuska,
kun hän illoin tai yön tullessa kotimatkallaan, ja varsinkin silloin,
kun hänen täytyi päivällisen jälkeen lähteä kaupungille ottamaan
tai viemään takaisin jotain kirjoitustyötä, tiesi saavansa alinomaa
peljätä, että tultaisiin hänen rinnalleen, tai ajeltaisiin häntä takaa,
niinkuin joskus jo oli tapahtunut, jopa kiusattaisiin häntä törkeillä
ehdotuksilla. Aina milloin hän voi, otti hän veljensä kaupungille
mukaansa; verukkeeksi sanoi hän, että Olivierin oli käveltävä; mutta
Olivier ei yleensä lähtenyt mielellään illoin kotoa, eikä Antoinette
uskaltanut kovin häntä vaatiakaan: hän ei tahtonut häiritä hänen
työtään. Hänen neitseellinen ja maaseudun tapoihin tottunut luonteensa
ei voinut mukautua tällaiseen elämään, öinen Parisi oli hänelle kuin
jokin synkkä metsä, jossa inhoittavat pedot ahdistelivat häntä;
Antoinettea kauhisti mennä sinne. Ja kuitenkin täytyi mennä. Hän ei
tottunut siihen pitkään aikaan; ja aina hän siitä sittemminkin kärsi.
Ja kun hän ajatteli, että hänen pikku Olivierinsa tulisi kerran
sellaiseksi kuin nuo miehet, jotka häntä ahdistelivat, että hän ehkä
jo olikin sellainen, -- niin oli hänen vaikea antaa hänelle kättänsä,
kun hän tuli kaupungilta kotiin. Olivier ei aavistanut, minkä tähden
Antoinette vältteli häntä sillä tavoin, ja sisar itsekin moitti itseään
sellaisesta.
Vaikkei Antoinette ollut sievä, oli hänellä oma suuri viehätyksensä,
ja hän veti ihmisten katseet puoleensa, millään tavoin itse sitä
tahtomatta. Hänen pukunsa oli ylen yksinkertainen, melkein aina musta;
kovin kookas hän ei ollut, muuten hän oli hoikka, arkatekoinen; hän ei
puhunut kadulla kenellekään, pujahteli hiljaa joukon läpi, karttaen
ihmisten huomiota, mutta veti sen kuitenkin väsyneiden silmiensä
ja pienen puhtaan suunsa syvästi suloisella ilmeellä tahtomattaan
puoleensa. Hän huomasi joskus kyllä, että hän miellytti ihmisiä:
siitä hän joutui hämilleen ja sekaisin, -- ja oli samalla kuitenkin
tyytyväinen. Kuka saattaakaan sanoa, mitä herttaisen veikisteleviä ja
samalla puhtaita tunteita voi välkähtää esille aivan levollisessakin
sielussa ja vasten sen omaa tahtoa, kun se tuntee toisten sielujen
suopean kosketuksena Se ilmeni Antoinettessa pienenä avuttomuutena ja
kömpelöinä eleinä, arkana vilkaisuna sivulle; ja se oli samalla kertaa
sekä huvittavaa että liikuttavaa. Moinen sekaannus lisäsi vain hänen
viehätystään. Hän sytytti haluja; ja kun hän oli köyhä tyttö, ja aivan
suojaton elämässä, niin ei kursailtu hänelle niitä ilmaista.
Hän kävi joskus eräiden rikkaiden juutalaisten salongissa, nimittäin
Nathanien perheessä; he olivat kohdanneet hänet eräiden tuttaviensa
luona, sillä siellä antoi Antoinette lapsille tunteja, ja heidän
mielenkiintonsa oli herännyt häntä kohtaan. Ja vaikka Antoinette
oli kovin ihmisarka, ei hän voinut jäädä pois parista Nathanien
iltakutsusta. Monsieur Alfred Nathan oli hyvin tunnettu parisilainen
professori, huomattava tiedemies ja samalla hieno maailmanmies, jossa
kummallisena sekoituksena yhtyi tiede ja turhamaisuus, niinkuin
juutalaisten piireissä muulloinkin näkee. Nathanin sydämessä oli
yhtä paljon todellista ihmisrakkautta kuin tavatonta suurenmaailman
turhamaisuutta. Molemmat ominaisuudet saattoivat hänet osoittamaan
Antoinettea kohtaan isostelevaa, vilpitöntä, ja muuten ajoittain
sangen epätasaista suosiota. -- Antoinette oli yleensä huomannut
enemmän hyvyyttä juutalaisten kuin samanuskoistensa piireissä.
Juutalaisilla ovat kyllä omat vikansa; mutta heillä on myöskin eräs
suuri avu, -- ehkä parhain kaikista: he ovat eläviä, ovat inhimillisiä;
mikään inhimillinen ei ole heille vierasta, heidän mielenkiintoaan
herättää kaikki, mikä on elävää. Ja silloinkin, kun heillä ei ole
todellista, lämmintä sympatiaa jotakuta kohtaan, on heillä toki
ainainen uteliaisuutensa, joka saa heidät etsimään ja tutkimaan
kaikkia ihmisten ajatuksia, jotka ovat vähänkin arvoisia, vaikka ne
olisivatkin aivan erilaisia kuin heidän omansa. Silti eivät he yleensä
tee paljoakaan niitä edistääkseen: sillä liian monet harrastukset
vetävät yhtaikaa puoleensa heitä, ja he ovat muita alttiimmat maailman
turhamaisuuksille, vaikkakin sanovat olevansa niistä vapaita. Mutta
ainakin he tekevät jotakin; ja se on jo nykyaikaisen hienoston
tunteettomassa tylsyydessä huomattava hyvä puoli. He ovat näissä
piireissä yllyttimenä virkeyteen, elämän hapatuksena. -- Antoinette,
jota katolilaisten parissa oli kohdannut jääkylmän välinpitämättömyyden
muuri, osasi antaa paremmin kuin kukaan muu arvon sille
mielenkiinnolle, joka Nathaneilla oli häntä kohtaan, niin pintapuolista
kuin se olikin. M:me Nathan oli huomannut Antoinetten uhrautuvan
elämän; samoin hänen fyysillisen ja sielullisen viehätyksensä; ja
hän tahtoi saada sen kunnian, että Antoinettesta olisi tullut hänen
suojattinsa. Hänellä ei ollut lapsia; mutta hän rakasti nuoria, ja
kokosi niitä usein kotiinsa; hän oli vaatimalla vaatinut myöskin
Antoinettea tulemaan sinne, irtautumaan kerrankin yksinäisyydestään
ja huvittelemaan hiukan. Ja kun hänen oli helppo aavistaa, että
Antoinetten arkuuteen oli suurena syynä ainainen puute, niin oli hän
tarjoutunut hankkimaan hänelle kauniita pukujakin; mutta niitä ei
ylpeys sallinut Antoinetten ottaa vastaan; kuitenkin oli herttainen
suojelijatar jo ryhtynyt niin vakavasti asiaan, että hän keksi keinon,
jolla sai tytön pakotetuksi ottamaan häneltä noita pikkulahjoja, joita
viaton naisellinen turhamaisuus pitää niin rakkaina. Antoinette oli
niistä samalla sekä kiitollinen että ymmällään. Hän lähti väkisinkin
silloin tällöin m:me Nathanin illatsuihin, ja kun hän oli nuori, oli
hänellä siellä tietenkin hauskaa.
Mutta tässä hiukan sekaisessa seurapiirissä, jossa kävi paljon nuoria
miehiä, iski kohta pari kolme lurjusta silmänsä m:me Nathanin pikku
suojattiin, köyhään ja sievään tyttöön. Ja he ottivat nyt hänet
maalitaulukseen, luottaen muuten sangen itsetuntoisesti itseensä.
Laskelmissaan ottivat he huomioon hänen arkuutensa. Jopa he löivät
vedonkin keskenään, kuka hänet voittaisi.
Antoinette alkoi saada nimettömiä kirjeitä, -- tai oikeammin sanoen:
ylhäisellä salanimellä merkittyjä kirjeitä, joissa häntä kosiskeltiin.
Ensin rakkauden kirjeitä, imartelevia, innokkaita, ja pyyntöjä tulla
kohtaukseen. Sitten jo sangen pian rohkeampia, joissa turvauduttiin
uhkauksiin, ja sitten käytettiin aseina loukkauksia, halpamielisiä
herjauksia: niissä hänet riisuttiin aivan alasti, paljastettiin hänelle
hänen ruumiinsa salaisuuksia, tahrattiin sitä törkeillä kärkkymisillä;
niissä koetettiin saada hyötyä Antoinetten yksinkertaisuudesta,
peloitella häntä sillä, että hänet saatettaisiin muka julkisen
häväistyksen uhriksi, ellei hän menisi neuvotulle kohtauspaikalle.
Hän itki tuskissaan, että hän oli saattanut kiihoittaa noita miehiä
tekemään moisia ehdotuksia; ja nuo häväistykset polttivat kuin tuli
hänen ruumiillista ja sielullista ylpeyttään. Hän ei tiennyt, miten
pälkähästä päästä. Hän ei tahtonut puhua siitä veljelleen: hän tiesi,
että Olivier kärsisi siitä liiaksi, ja että hän tekisi asian vieläkin
vakavammaksi kuin se olikaan. Antoinettella ei ollut ketään ystäviä.
Turvautuako polisiin? Hän ei voinut tehdä sitäkään skandaalin pelosta.
Kuitenkin oli tästä tehtävä loppu. Hän tunsi, ettei hän ollut turvassa,
vaikkei kirjeihin vastannutkaan; että ilkiö, joka häntä vainosi, oli
sitkeä ja menisi kaikkiin äärimmäisyyksiin, kunnes huomaisi, että asia
kävisi vaaralliseksi hänelle itselleen.
Herrasmies lähetti hänelle viimein jonkinlaisen ultimatuumin, käskien
häntä tulemaan seuraavana päivänä Luxembourgin museoon. Antoinette
lähti sinne. -- Ajateltuaan ympäri päänsä oli hän tullut vakuutetuksi,
että hänen vainoojansa oli kai nähnyt hänet m:me Nathanin luona;
joku rivi eräässä hänen kirjeessään vihjailikin johonkin asiaan,
joka ei ollut voinut tapahtua muualla kuin siellä. Antoinette pyysi
nyt m:me Nathania tekemään hänelle suuren palveluksen: saattamaan
häntä vaunuillaan museon portille, ja odottamaan häntä siellä
hetkisen. Antoinette meni sisään. Sovitun taulun edessä tuli tuo
mestari-lumooja riemuiten hänen luokseen ja alkoi puhella hänelle,
kohteliasta teeskennellen. Antoinette katsoi häneen lujasti ja vaiti.
Tervehdittyään kysyi herra häneltä kujeillen, miksi hän katsoi häntä
niin. Antoinette vastasi:
-- Katselen suurta raukkaa.
Toinen ei ällistynyt niin vähästä, ja alkoi tulla tuttavallisemmaksi.
Antoinette sanoi:
-- Te uhkailitte minua skandaalilla. Nyt saatte minulta skandaalin.
Tahdotteko!
Antoinetten koko ruumis vapisi, hän puhui äänekkäästi, hän näytti
olevan valmis vetämään yleisen huomion heihin. Heitä katseltiin. Toinen
tunsi, ettei tyttö kursailisi mitään. Herra puhui nyt hiljaisemmalla
äänellä. Viimeisen kerran läimäytti Antoinette hänelle vasten silmiä:
-- Te olette raukka! ja kääntyi häneen selin.
Toinen ei tahtonut näyttää, että hänet oli nolattu, joten hän
seurasi yhä Antoinettea. Antoinette lähti museosta ulos, herrasmies
kintereillään. Hän meni suoraa päätä vaunujen luo, jotka häntä
odottivat, ja avasi yhtäkkiä niiden oven: ahdistaja seisoi naamatusten
m:me Nathanin kanssa, joka tunsi hänet ja tervehti häntä nimeltä
mainiten. Mies menetti malttinsa ja luikki tiehensä.
Antoinetten täytyi nyt kertoa asia ystävättärelleen. Sen teki hän
sangen vastenmielisesti, ja niin peitellen kuin mahdollista. Hänestä
oli tuskallista päästää outoa ihmistä entisen elämänsä salaisuuksiin ja
näyttää hänelle loukatun puhtautensa tuskat. M:me Nathan moitti häntä,
ettei hän ollut ilmoittanut hänelle asiasta aikaisemmin. Antoinette
pyyteli, ettei hän saisi puhua siitä kenellekään. Seikkailu katkesikin
siihen; eikä Antoinetten suojelijattaren tarvinnut edes sulkea
salonkinsa ovea tuolta herrasmieheltä: sillä hän varoi itse sinne
tulemasta.
Melkein samoihin aikoihin sai Antoinette vielä erään surun; se oli
aivan toista laatua.
Muuan sangen kunnioitettava, noin neljänkymmenen vuoden ikäinen
mies, jolla oli konsulin paikka Kaukaisessa Idässä ja oli tullut
muutamiksi kuukausiksi Ranskaan, kohtasi Antoinetten Nathanin luona
ja rakastui häneen. M:me Nathan, joka oli saanut päähänsä naittaa
ystävättärensä, oli valmistanut tätä kohtausta hiukan etukäteen,
Antoinetten tietämättä. Konsuli oli juutalainen hänkin. Hän ei ollut
kaunis, eikä enää nuorikaan. Hänen päänsä oli jo hiukan kalju ja
selkänsä kumarainen; mutta hänen silmänsä olivat lempeät, käytöksensä
herttainen, ja hänen sydämensä otti osaa toisten kärsimyksiin, sillä
hän oli itsekin kärsinyt. Antoinette ei ollut enää entinen, romanttinen
pikkutyttö eikä hemmoiteltu lapsi, joka haaveksi elämää jonkinlaisena
kävelynä auringonpaisteessa rakastetun kanssa; hän näki sen nyt
ankarana taisteluna, sellaisena, että se alkoi uudestaan joka aamu,
antamatta lepoa, uhaten joka hetki riistää takaisin alueen, joka
oli jo voitettu: tuuma tuumalta, pitkinä ponnistuksen vuosina; ja
Antoinette ajatteli, että olisi suloista saada nojata jonkun ystävän
käsivarteen, jakaa taakkansa hänen kanssaan, ja ummistaa hiukan
silmiään sillaikaa kuin toinen valvoi hänen turvallisuudestaan. Hän
tiesi, että moinen oli pelkkää unelmaa; mutta hänellä ei ollut vielä
voimaa luopua kokonaan siitä haaveestaan. Pohjaltaan tunsi hän hyvin,
ettei tytöllä, jolla ei ollut myötäjäisiä, ollut paljon toivomisen
varaa niissä piireissä, joissa Antoinette kävi. Vanha ranskalainen
porvaristo on kautta maailman tunnettu kylmistä hyödynlaskelmistaan
avioliittoasioissa. Juutalaiset eivät ahnastele niin alhaisella
tavalla rahaa. Heidän keskuudessaan ei ole harvinaista, että rikas
nuorimies tahtoo ja ottaa vaimokseen köyhän tytön, tai nuori tyttö,
jolla on varoja, hakee kiihkeästi puolisoa, jolla on älyä. Mutta mitä
varsinkin Ranskan katolilaiseen ja maaseudun porvaristoon tulee, niin
etsii heidän keskuudessaan melkein aina kukkaro kukkaroa. Ja mihinkäpä
nuo ihmisraukat muuhun pystyisivätkään? Heillä ei ole muuta kuin
keskinkertaisia elämänvaatimuksia: syödä, haukotella, nukkua, -- ja
säästää. Antoinette tunsi heidät. Hän oli nähnyt heidät jo lapsena.
Oli nähnyt heidät sekä rikkauden että köyhyyden silmälaseilla. Hänellä
ei ollut enää harhakäsityksiä heistä, eikä siitä, mitä hän saattoi
sieltä päin odottaa. Ja niinpä oli tuon miehen lähestyminen, joka pyysi
häntä vaimokseen, hänelle odottamattoman suloista. Vaikkei hän ensin
tuntenut voivansa häntä rakastaa, valtasi hänet vähitellen kiitollisuus
ja syvä hellyys häntä kohtaan. Hän olisi suostunut hänen kosintaansa,
ellei hänen silloin olisi täytynyt lähteä hänen mukaansa siirtokuntiin,
ja jättää siis veljensä Parisiin. Antoinetten vastaus oli kieltävä;
ja tuo ystävä, joskin hän ymmärsi hyvin hänen ylevät syynsä, ei
antanut sitä hänelle anteeksi: rakkauden itsekkyys ei suvaitse, että
siltä kielletään jokin uhri, vaikkapa se olisi hyvekin ja sellainen
ominaisuus, joka on rakastetussa kaikkein ihaninta. Konsuli karttoi
nyt Antoinetten seuraa; eikä hän kirjoittanut hänelle enää Parisista
lähdettyään, kunnes Antoinette eräänä päivänä -- viisi kuukautta
myöhemmin, -- sai häneltä tiedon, kihlauskortilla, jonka kuoreen
konsuli itse oli kirjoittanut osoitteen, että hän oli nainut toisen
naisen.
Antoinette tuli hyvin murheelliseksi. Saadessaan jälleen kirvelevän
haavan laski hän kärsimyksensä Jumalan jalkain juureen: koetti
vakuutella itselleen, että rangaistus oli syystä kohdannut häntä, koska
hän oli näet unohtanut ainoan elämäntehtävänsä, nimittäin uhrautumisen
veljensä puolesta; ja sitten omistautui hän siihen tehtäväänsä yhä
hartaammin.
Hän vetäytyi kokonaan irti maailmasta. Hän herkesi käymästä
Nathanienkin luona, jotka olivat tulleet Antoinettea kohtaan hiukan
kylmäkiskoisiksi, kun hän oli kieltäytynyt heidän tarjoamastaan
naimakaupasta: hekään eivät olleet hyväksyneet hänen syitään.
M:me Nathan, joka oli jo etukäteen päättänyt, että se avioliitto
solmittaisiin, ja että siitä tulisi hyvä, oli närkästynyt, niin
itserakas hän oli, kun aikomus Antoinetten tähden raukesi. Hän piti
Antoinetten arveluita kylläkin sangen kunnioitettavina, mutta liian
hempeätunteisina; ja sitten hän vähitellen tuli välinpitämättömäksi
tuota pikku hanhea kohtaan. Hänen tarpeensa tehdä ihmisille hyvää,
vasten tai myöten heidän suostumustaan, oli löytänyt jo uuden suojatin,
joka kulutti tätä nykyä kaiken hänen liian mielenkiintonsa ja
alttiutensa.
Olivier ei tiennyt mitään sisarensa sieluntuskista ja kamppailuista.
Hän oli sentimentaalinen ja kevytluontoinen poika, ja eli
pelkästään omissa haaveissaan. Ei voinut koskaan luottaa hänen
omaan ryhtiinsä, vaikka hänen älynsä olikin vilkas ja terävä, sydän
hellyyttä täynnä, niinkuin hänen sisarensakin. Vähän väliä teki
hän epäjohdonmukaisuudella, lannistumisella, vetelehtimisellä ja
kaikenlaisilla pikku rakastumisilla, joihin hän hukkasi aikaansa
ja voimiaan, turhiksi kaikki toisen ponnistukset. Hän pihkaantui
sieviin, koketteihin pikku tyttöihin, joita hän näki vilaukselta
tai joiden kanssa hän oli jutellut hetkisen jossakin salongissa, ja
jotka eivät välittäneet hänestä puolestaan yhtään. Hän hullaantui
tutkimaan jotain runoelmaa, tai musiikkimiestä: hän takertui sellaiseen
kuukausiksi, unohtaen kaiken muun, ja laiminlöi opintonsa. Häntä
täytyi pitää alinomaa silmällä, kuitenkin tarkoin varoen, ettei hän
sitä huomaisi, koska hän saattoi silloin loukkaantua. Jos jonkinlaisia
päähänpistoja piti peljätä aina. Hänessä hehkui tuo kuumeentapainen
liikakiihoitus, tasapainon puute ja rauhattomuuden värinä, jota usein
tapaa keuhkotaudin uhkaamissa ihmisissä. Lääkäri ei ollut salannut
sitä vaaraa Antoinettelta. Olivier, jo syntymästään sairaaloinen ja
maaseudulta Parisiin siirretty kasvi, olisi tarvinnut raitista ilmaa
ja valoa. Antoinette ei voinut niitä hänelle hankkia. Heillä ei ollut
rahaa saattaakseen lähteä Parisista loma-ajoiksi. Muun osan vuotta
vei työ kaiket viikot heidän aikansa; ja sunnuntaisin he olivat niin
väsyneet, ettei heillä ollut halua ulkosalle, paitsi mennäkseen
johonkin konserttiin.
Eräinä kesäisinä sunnuntaina teki Antoinette kuitenkin parhaansa vieden
Olivierin Parisia ympäröiviin metsiin, Chavillen tai Saint-Cloud'n
seuduille. Mutta ne metsät olivat täynnä häliseviä pareja, siellä
kaikuivat varietee-viisut, ne olivat kirjavanaan rasvaisia
paperinkappaleita: siellä ei asunut se jumalainen yksinäisyys, joka
rauhoittaa ja puhdistaa. Ja illoin oli tultava takaisin junahälinässä,
paikallisjunien tukehduttavassa tungoksessa ja inhoittavassa seurassa,
matalissa, ahtaissa ja pimeissä vaunuissa, sietäen silmissään
rivonsekaisia kohtauksia, ympärillä meteli, nauru, rallatus, huono
ilma, tupakankatku. Antoinette ja Olivier, joilla ei kummallakaan ollut
taipumusta rahvaanomaiseen elämään, tulivat niiltä huvimatkoiltaan
kotiin kyllästyneinä ja lohduttomina. Olivier pyyteli Antoinettelta,
ettei niille retkille enää lähdettäisi; eikä Antoinette voinutkaan
sitä tehdä ennenkuin vasta jonkun ajan kuluttua. Hän tahtoi kuitenkin,
että niitä matkoja oli tehtävä, vaikka ne olivat hänestä vieläkin
vastenmielisempiä kuin veljestä; mutta hän piti niitä välttämättöminä
veljensä terveydelle. Hän vaati siis joskus Olivierin lähtemään jälleen
kaupungin ympäristöön. Nämä uudet yritykset eivät onnistuneet sen
paremmin; ja Olivier oli sisarelleen hapan niiden vuoksi. Silloin
olivat he aina tukehduttavassa kaupungissa; ja kaipailivat sieltä
vankilastaan luonnon helmaan.
Oli tullut viimeinen kouluvuosi. Oli jo aikakin. Antoinette tunsi
itsensä hyvin väsyneeksi. Hän luotti siihen, että Olivier onnistuisi:
hänen veljellään olivat varsin hyvät edellytykset. Lukiossa pidettiin
häntä yhtenä parhaimpia oppilaita; ja kaikki opettajat kiittivät
yksimielisesti hänen älyään; ainoa heidän moitteensa koski jonkinlaista
henkistä kyvyttömyyttä kuriin, joka teki hänelle vaikeaksi noudattaa
minkäänlaista järjestelmää. Mutta vastuunalaisuus, joka oli Olivierin
hartioilla, vaivasikin häntä nyt siinä määrin, että häneltä väheni
sikäli kyky ja voima, mikäli päästötutkinto läheni. Suunnaton väsymys,
pelko, että hän saisi reput, ja sairaaloisesti hermostunut arkuus
lamasivat hänet jo kauan ennen kokeita. Hän vapisi jo ajatellessaankin,
että hänen täytyi julkisesti astua tutkijain eteen. Arkuus oli ollut
aina hänelle kärsimys: hän punasteli luokalla vastaamaan noustessaan;
hänen kurkkunsa tukkeusi, kun hänen täytyi avata suunsa; ensi aikoina
hän saattoi niin ja näin vastata edes nimihuudossa. Sitäpaitsi oli
hänen paljoa helpompi puhua yhtäkkiä kuin silloin, kun tiesi, että
häneltä kohta kysyttäisiin: silloin hän oli aivan sairas; hänen
päässään vilisi kaikenlaisia kuvia, miten nyt kävisi; ja kuta kauemmin
hänen täytyi odottaa, sitä tuskallisempi hänen oli olla. Saattoi sanoa,
ettei ollut kokeita, joita hän ei olisi kestänyt ainakin kaksi kertaa:
sillä aina kärsi hän jo edellisinä öinä ne kidutukset, ja menetti siinä
koko tarmonsa, joten sitä ei jäänyt hänelle todellisiin kokeihin.
Mutta nyt hän ei päässytkään noihin kamaliin suullisiin tutkinnoihin
asti, joita ajatellessaan hän öillä ui aivan kylmässä hiessä.
Kirjallisissa kokeissa, yrittäessään sommitella filosoofista ainetta,
joka olisi tavallisina aikoina saattanut innostaa hänet suorastaan
haltioihinsa, ei hän kuuden tunnin kuluessa saanut paperille kahtakaan
sivua. Ensimäiset tunnit oli hänen päänsä aivan tyhjä, hän ei ajatellut
mitään, ei mitään. Kaikki oli kuin kiviseinää, johon hän turhaan ruhjoi
päätänsä rikki. Sitten, tunti ennen kokeiden loppua, halkesi se seinä,
ja joku kirkas säde välkähti raosta. Silloin hän kirjoitti muutaman
erinomaisen rivin, mutta aine tuli niin lyhyt, ettei hän voinut päästä
läpi. Kun Antoinette näki, kuinka masennuksissa Olivier oli näiden
kokeiden jälkeen, huomasi hän, että nyt tulisivat varmasti reput, ja
hän oli yhtä masentunut kuin hänen veljensäkin; mutta hän ei ilmaissut
mielialaansa. Antoinettella oli näet kaikkein epätoivoisimmissakin
olosuhteissa aina loputon toivon voima.
Olivier reputettiin.
Hän oli kovin lannistunut. Antoinette koetti hymyillä, niinkuin asia ei
olisi ollut sen vakavampi; mutta hänen huulensa vapisivat. Hän lohdutti
veljeään, sanoi hänelle, että se oli helposti korjattava sattuma,
ja että hän läpäisisi kyllä toki tulevana vuonna, ja paremmilla
arvosanoilla. Hän ei ilmaissut Olivierille, kuinka tärkeä hänelle
itselleen olisi ollut, että Olivier olisi jo nyt onnistunut; kuinka
uupuneeksi hän tunsi itsensä sekä ruumiillisesti että sielullisesti, ja
miten levoton hän oli, ettei jaksaisi enää kestää sellaista vuotta kuin
tämä oli ollut. Mutta kuitenkin hänen täytyi jaksaa. Jos hän katoaisi
ennenkuin Olivier oli valmis mies, niin Olivierilla ei olisi mitenkään
rohkeutta taistella yksinään: hän joutuisi perikatoon.
Antoinette salasi sisäisen väsymyksensä. Ja hän ponnisti
kaksinkertaisesti. Hän kärsi itse katkeraa puutetta voidakseen hankkia
veljelleen jotain huvitusta loma-ajalla, niin että hän jälleen
kouluun mennessään saattaisi ryhtyä työhön karttuneilla voimilla ja
luottamuksella. Mutta koulun alkaessa olivat Antoinetten pikku säästöt
kulutetut; ja kaiken lisäksi menetti hän muutamia tuntejaan, joilla hän
oli parhaiten ansainnut.
Vielä vuosi lisää!... Lapsi-raukat olivat viimeiseen saakka
jännityksessä odottaessaan tätä koettelemusta. Ennen kaikkea täytyi
saada leipänsä, ja hankkia uusia tuloja. Silloin otti Antoinette
kotiopettajattaren paikan, jota hänelle tarjottiin Saksassa, Nathanien
hommasta. Siihen keinoon olisi hän ryhtynyt kaikkein viimeiseksi: mutta
tällä hetkellä ei ollut muuta neuvoa, eikä hän voinut odottaa. Hän ei
ollut ennen eronnut veljestään yhdeksi ainoaksikaan päiväksi kuuden
vuoden kuluessa; eikä hän nyt voinut ymmärtää, kuinka hän jaksaisi
enää elää, kun ei saisi nähdä eikä kuulla häntä joka päivä. Myöskin
Olivier ajatteli kauhuin tätä; mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään:
hän itse oli syypää tähän onnettomuuteen; jos hänet olisi hyväksytty
tutkinnossa, ei Antoinetten olisi ollut pakko turvautua tähän
hätäkeinoon; Olivierin mielestä ei hänellä ollut oikeutta vastustaa
sisarensa aikeita, ottamalla lukuun vielä omaa murhettaankin: sisar
itse sai päättää asian.
He viettivät viimeiset päivänsä yhdessä, mykän surun vallassa,
aivankuin toinen heistä olisi ollut kuolemaisillaan; he vetäytyivät
kukin yksikseen, kun tuska kasvoi liian suureksi. Antoinette tähysteli
neuvoa Olivierin silmistä. Jos Olivier olisi sanonut hänelle:
-- Älä lähde! niin hän ei olisi lähtenyt, vaikka hänen täytyi lähteä.
Vielä viimeisinä tuokioina, ajurin rattailla, jotka veivät heitä
itäiselle asemalle, oli hän vähällä peruuttaa päätöksensä: hänestä
tuntui siltä, ettei hän mitenkään jaksaisi sitä toteuttaa. Jos Olivier
olisi sanonut edes yhden ainoan sanan!... Mutta hän ei sanonut. Hän
turtui tuskaansa niinkuin sisarkin. Antoinette vaati häneltä lupauksen,
että veli kirjoittaisi hänelle joka päivä, eikä salaisi häneltä
mitään, ja että hän kutsuisi Antoinetten kotiin, jos jotain vähänkin
huolestuttavaa tapahtuisi.
Antoinette lähti. Olivier palasi tuskan murtamana takaisin lukion
yhteiseen makuusaliin, sillä hän oli suostunut rupeamaan kouluunsa
puolihoitolaiseksi, ja sillaikaa vei juna yhä etemmäksi Antoinettea,
jonka sydän oli surusta pakahtua. He tuijottivat kumpikin suurin silmin
yöhön, ja tunsivat, että jokainen minutti kiidätti heitä yhä kauemmaksi
toisistaan; hiljaa huudahtelivat he toisiaan nimeltä.