lantilta tuo summa. Siitä tapauksestakos he iloitsivat! Antoinette
meni eräänä iltana Poyet'n parin luokse. Häntä ei otettu vastaan juuri
suopeasti: sillä luultiin, että hän tuli pyytämään apua. Pidettiinpä
jo tarpeellisena ryhtyä varokeinoihinkin, nimittäin moittia kuivasti,
ettei Antoinette ollut antanut heille asioistaan mitään tietoja, eikä
ilmoittanut edes äitinsä kuolemasta, vaan tuli sukulaisten luokse
ainoastaan heitä tarvitessaan. Antoinette keskeytti tämän jutun sanoen
rauhallisesti, ettei hänellä ollut aikomus heitä häiritä: hän oli
tullut vain tuomaan niitä rahoja, jotka hänellä oli heiltä lainassa;
ja hän asetti pöydälle kaksi seteliä ja pyysi kuittia. Poyet'n
herrasväen käytös muuttui heti, he eivät olleet muka tahtovinaan
ottaa takaisin noita rahoja: heissä heräsi nyt Antoinettea kohtaan
tuollainen äkillinen kiintymys, jota velkoja tuntee, kun velallinen
vuosien kuluttua tuo hänelle takaisin jo kadotetuiksi luullut rahat.
He koettivat tiedustella, missä Antoinette veljensä kanssa asusteli ja
miten he eleskelivät. Antoinette vastasi karttavasti, pyysi uudestaan
kuittia, sanoi, että hänellä oli kiire, hyvästeli kylmästi ja poistui.
Sukulaiset olivat loukkaantuneet moista kiittämätöntä tyttöä kohtaan.
Kun Antoinette oli nyt tästä ajatustensa kiusasta päässyt, jatkoi
hän entistä kieltäytyvää elämäänsä, mutta tällä kertaa veljensä
mukavuudeksi. Tästä alkaen hommaili hän kuitenkin salaa, niin ettei
veli sitä huomannut; hän säästeli pukumenoissaan, ja kärsi joskus
nälkääkin, saadakseen hankituksi veljelleen varoja parempiin pukuihin
ja huveihin, tehdäkseen hänen elämänsä hauskemmaksi ja mukavammaksi,
hankkiakseen hänelle silloin tällöin tilaisuuden päästä konserttiin
tai oopperaankin, -- sillä viimemainittu oli Olivierin suurin ilo. Hän
ei olisi tahtonut mennä sinne ilman sisarta; mutta Antoinette keksi
kaikenlaisia verukkeita saadakseen jäädä kotiin ja hälventääkseen
Olivierin tunnonvaivoja: milloin hän väitti olevansa hirveän
väsynyt, niin ettei hänellä ollut halua lähteä kotoa; milloin hän
taas vakuutteli sellaistakin, että nuo huvit olivat hänestä ikäviä!
Olivier huomasi kyllä, että kaikki tämä oli rakkauden sepustamaa
valhetta; mutta hänen lapsellinen itsekkyytensä voitti kuitenkin.
Hän meni teatteriin; mutta tuskin hän oli sinne päässyt, niin alkoi
omatunto jäytää häntä; hän ajatteli koko näytännön ajan sitä asiaa:
ja hänen ilonsa meni pilalle. Eräänä pyhänä, kun Antoinette oli
lähettänyt hänet Châtelet'n konserttiin, palasi Olivier kotiin jo
puolen tunnin kuluttua, ja sanoi Antoinettelle, että kun hän oli
päässyt Saint-Michelin sillalle, ei hän voinut enää jatkaa matkaansa:
konsertti ei maistunut hänestä miltään, sillä hän kärsi, jos hänen
täytyi iloita ilman sisartaan. Tämä oli Antoinettesta ylen suloista,
vaikka hän olikin pahoillaan, että veli oli luopunut hänen tähtensä
sunnuntaihuvistaan. Mutta Olivier ei suinkaan menettelyään katunut:
kun hän tuli kotiin ja näki, kuinka hänen sisarensa kasvot alkoivat
säteillä ilosta, jota Antoinette turhaan koetti salata, oli hän
onnellisempi kuin jos olisi saanut kuunnella maailman kauneinta
musiikkia. He viettivät sen pyhäisen illan istuen lähetysten ikkunan
ääressä, veikolla kirja kädessä ja Antoinettella työ, vaikkei toinen
ommellut tai toinen lukenut laisinkaan; puhuivat vaan kaikenlaista
pientä, joka ei ollut heille kummallekaan tähdellistä. Koskaan ei
sunnuntai ollut heistä tuntunut niin kauniilta. He päättivät, etteivät
he enää eroaisi toisistaan konserttien tähden: he eivät voineet enää
olla onnellisia erillään.
Antoinette sai säästetyksi salaa niinkin paljon, että hankki
Olivierille aivan odottamatta pianon, joka eräänlaisen
vuokramaksu-järjestelmän perusteella muutamien kuukausien päästä joutui
kokonaan heidän omakseen. Vaikea oli tämäkin sitoumus, johon Antoinette
uskalsi ryhtyä. Maksupäivät painoivat usein kauheasti hänen mieltään;
hän pilasi terveytensä saadakseen kokoon nuo tarvittavat rahat. Mutta
se hullutus tuottikin heille molemmille suuren ilon. Musiikki oli
heidän autuutensa tässä poloisessa elämässä. Sillä oli valtava asema
heidän sielussaan. He kietoutuivat säveliin unohtaakseen muun. Aivan
vaaratonta se ei ollut. Musiikki on nykyajan herpaisevimpia voimia.
Sen kuuma kaipuu tai väkevä toivottomuus ärsyttää ylenmäärin aisteja
ja vie tahdonvoiman. Mutta samalla se oli jonkinlainen pingoituksesta
päästäminen sellaiselle sielulle kuin Antoinette, joka oli pakotettu
alinomaiseen liialliseen ja ilottomaan ponnistukseen. Konsertit, johon
sunnuntaisin mentiin, olivat heille ainoa valo viikon heltiämättömän
työn keskellä. He elivät aina edellisen konsertin muistolla ja
seuraavan toivolla, noiden parin kolmen ikäänkuin poissa Parisista ja
ulkopuolella ajan vietetyn tunnin voimalla. He odottivat teatterin
edustalla jo kauan ennenkuin ovet avattiin, seisoivat siellä, vesi-
tai lumisateessa, tuulessa ja kylmässä, painautuen toisiaan vasten
ja peljäten, etteivät he ehkä saisikaan enää paikkoja; sitten työnsi
ihmistungos heidät sisään; he kärsivät väenkuhinasta, ja pääsivät
viimein jonnekin ahtaille paikoille, pimeään nurkkaan. Siellä oli
tukehtua, puristua kuoliaaksi, ja joskus he melkein voivat pahoin, niin
kuuma ja epämukava siellä oli; -- ja kuitenkin olivat he onnellisia:
onnellisia omasta ja toistensa onnesta; onnellisia, kun tunsivat
jälleen sydämissään sellaisista suurista sieluista kuin Beethovenin
ja Wagnerin lähtevät hyvyyden, valon ja voiman virrat; onnellisia,
kun näkivät sisaruksen rakkaiden kasvojen kirkastuvan, -- väsymyksen
ja ennenaikaisten huolten kalventamien kasvojen. Antoinette tunsi
itsensä niin uupuneeksi; tunsi olevansa nyt ikäänkuin äidin sylissä,
joka painoi häntä hellästi rintaansa vasten. Hän painautui musiikin
lämpöiseen ja hyvään helmaan; ja hän itki hiljaa. Olivier pusersi
hänen kättänsä. Kukaan ei huomannut heitä siellä valtavan suuren salin
hämärässä nurkassa; eivätkä he olleet siellä ainoita, joita elämä
kolhii ja jotka pakenevat äidillisen Musiikin siipien suojaan.
Antoinettella oli tukenaan yhä edelleen myöskin uskonto. Hän oli sangen
hurskas, eikä jättänyt ainoanakaan päivänä rukoilematta, kauan ja
palavasti, tai menemättä joka sunnuntai messuun. Tuntien kärsivänsä
elämässä epäoikeutettua kovuutta ei hän voinut olla uskomatta
jumalallisen Ystävän rakkauteen, Ystävän, joka kärsii meidän kerallamme
ja joka kerran ihmistä lohduttaa. Mutta vielä läheisemmässä yhteydessä
kuin Jumalan oli hän rakkaiden kuolleiden omaistensa kanssa, ja hän
yhdisti heidät sielussaan kaikkiin kärsimyksiinsä. Mutta hän oli
samalla itsenäinen henki ja selväjärkinen olento; hän pysyi syrjässä
muista uskovaisista, eivätkä he oikein mielellään häntä suosineet; he
pitivät häntä taipumuksiltaan huonona, jopa melkein vapaa-ajattelijana,
tai ainakin sille tolalle kallistuvana, sillä hän oli oikea pikku
ranskatar eikä siis suostunut luopumaan vapaasta arvostelustaan: hän ei
uskonut kuuliaisuudesta, niinkuin tylsä lauma uskoo, vaan rakkaudesta.
Olivier ei uskonut enää. Se vähitellen tapahtuva uskon mureneminen,
joka oli alkanut hänessä Parisissa olon ensimäisinä kuukausina, oli nyt
hajoittanut hänet kokonaan. Siitä hän oli kärsinyt kauheasti; sillä hän
ei ollut niitä olentoja, jotka ovat tarpeeksi voimakkaita, tai kyllin
keskinkertaisia, päästäkseen irti uskosta: sentähden hänellä oli ollut
murroskausi, joka tuotti hänelle kuolontuskia. Mutta hänen sydämensä
mystillisyys säilyi, ja niin uskottomaksi kuin hän oli tullutkin,
mikään ajatustapa ei ollut läheisempi hänen omalleen kuin hänen
sisarensa maailmankatsomus. He elivät kumpikin uskonnollisen ilmakehän
piirissä. Kun he tulivat illoin kotiin, kumpikin omalta taholtaan,
oltuaan erillään koko päivän, oli heidän pikku asuntonsa heille
jonkinlainen pelastuksen satama, loukkaamaton turvapaikka, köyhä ja
kylmä, mutta puhdas. Kuinka kaukana he siellä tunsivat olevansa Parisin
melusta ja pilaantuneista ajatuksista!...
He eivät juuri puhuneet toisilleen, mitä olivat päivän kuluessa
tehneet: sillä kun tulee väsyneenä kotiin, ei halua enää elää uudestaan
tuskallista päivää sen tapauksia kertomalla. He koettivat sen yhdessä
vaistomaisesti unhottaa. Varsinkin iltapuolen alussa, kun he istuivat
aterialla, varoivat he kyselemästä toisiltaan mitään. He toivottivat
kotiin tullessaan toisilleen silmin hyvää iltaa; ja sitten eivät
he useinkaan virkkaneet koko päivällisen aikana toisilleen mitään.
Antoinette katseli veljeään, joka unehtui usein uneksimaan lautasensa
ääressä, aivankuin pikku poikana. Sisar silitti silloin hellästi hänen
kättään:
-- Kas niin, sanoi hän hymyillen. Eteenpäin vaan!
Silloin hymyili myöskin Olivier, ja alkoi jälleen syödä. Aterioiminen
meni sillä tavoin, eivätkä he kumpikaan koettaneet puhua. He kaipasivat
kovasti hiljaisuutta. -- Viimein kuitenkin heidän kielensä hiukan
laukesi, kun he olivat hetken levähtäneet ja kun he molemmat olivat
toistensa hienotuntoisen rakkauden helliminä saaneet poistetuksi
olemuksestaan päivän epäpuhtaat kosketukset.
Olivier asettui pianon ääreen. Antoinettelta jäi soittaminen tykkänään,
sillä hän tahtoi antaa veljensä soittaa: sehän oli näet Olivierin ainoa
huvi; ja hän antautui siihen koko sielullaan. Hänellä oli suuri kyky
ymmärtää musiikkia; hänen naismainen luonteensa oli luotu paremminkin
rakastamaan kuin toimimaan ja omaksui siis hartaasti hänen soittamainsa
säveltäjäin ajatukset, sulautui täydellisesti niihin, tulkitsi
uskollisesti niiden pienimmätkin vivahdukset, -- ainakin sikäli kuin
hänen heikot kätensä ja hengityksensä sen sallivat, sillä _Tristanin_
jättiläisponnistus ja Beethovenin viimeiset sonaatit suorastaan
ruhjoivat hänen voimiaan. Ja siksi vetäytyi Olivier mieluimmin Mozartin
ja Gluckin turviin; heidän sävellyksistään piti myöskin Antoinette
enimmän.
Joskus Antoinette lauloikin, mutta aivan yksinkertaisia lauluja,
vanhoja melodioita. Hänellä oli hillitty mezosopraano, vakava ja
hauras. Niin arka, ettei hän voinut laulaa kenenkään kuullen; tuskin
Olivierinkaan; silloin hänen kurkkunsa suorastaan puristui tukkoon. Oli
eräs Beethovenin laulu, skotlantilaisiin sanoihin sepitetty, josta hän
erikoisesti piti: _Uskollinen Johnie_: se oli tyyni, oi, niin tyyni...
ja pohjalla syvä hellyys!... Se oli kuin hän itse. Olivier ei voinut
kuunnella sitä saamatta kyyneleitä silmiinsä.
Mutta mieluimmin kuunteli Antoinette, kun veli soitti. Hän toimitti
kiireesti taloustyönsä, ja jätti keittiön oven auki saadakseen kuulla
paremmin; mutta vaikka hän oli kuinka varovainen, niin Olivier
valitteli kärsimättömästi, että Antoinette kalisteli astioita niitä
järjestäessään. Silloin sisar sulki oven; ja kun hän oli saanut
askareensa tehdyksi, tuli hän sisään ja asettui jakkaralle, ei
lähelle pianoa, -- (sillä Olivier ei voinut kärsiä, että joku oli
hänen lähellään, kun hän soitti), -- vaan takan ääreen, ja siinä
hän istui kokoon kyyristyneenä kuin pikku kissa, selin pianoon,
tuijotti hiilustan kultana tuikkiviin silmiin, uuniin, jossa viimeiset
hiiliharkot hiljaa hiipuivat, ja uupui menneisyyden muistoihin.
Kun kello löi yhdeksän, täytyi hänen pakostakin viimein huomauttaa
Olivierille, että oli aika lakata. Oli vaikeaa riistää häntä ja itseään
näistä unelmista; mutta veljellä oli vielä tänä iltana työtä, eikä
hänen ollut terveellistä valvoa liian kauan. Olivier ei totellut heti;
hän tarvitsi aina jonkun aikaa voidakseen musiikista päästyään ryhtyä
muihin toimiin. Hänen ajatuksensa liihoittelivat vielä muualla. Meni
puoli tuntia ennenkuin hän selvisi siitä sekaannuksesta. Antoinette,
joka istui kumarassa, käsitöineen, pöydän toisella puolella, tiesi,
ettei Olivier tehnyt mitään; mutta hän ei uskaltanut kovin häneen
katsella, koska hän pelkäsi tuskastuttavansa häntä, jos olisi näyttänyt
häntä muka vartioivan.
Olivier oli nulikkaiässään, -- hän eli tuota onnellista aikaa, jolloin
päivät kuluvat suloisessa joutilaisuudessa. Hänellä oli puhdas otsa,
tyttömäiset silmät, sukkelat ja naiivit, usein sinertävien renkaiden
ympäröimät; hänen suunsa oli iso, huulet paisuneet, tuittupäisen suput,
hymyillessä hiukan kuin kierossa; se hymy taas oli epämääräistä,
hajamielistä, vallatonta; sakea tukka, joka ulottui kulmiin saakka,
muodosti niskaan melkein nyttyrän, ja takaraivolla törrötti aina
hiustukko. Kravatti oli höllällään kaulassa, (Antoinette solmi sen
huolellisesti joka aamu), eikä takissa ollut koskaan täysiä nappeja,
vaikka sisko alinomaan niitä ompeli. Kalvostimia ei hän käyttänyt;
kädet olivat isot, ranteet luisevat. Hän oli torkkuvan ja hiukan
ivallisen ja nautiskelevan näköinen; hän jäi alinomaa töllistelemään
ajatuksissaan: silmät tähystelivät löysästi sinne tänne, tarkastelivat
joka paikkaa Antoinetten kamarissa; (työpöytä oli näet sijoitettu
Antoinetten huoneeseen); -- milloin siirtyivät ne pieneen rautasänkyyn,
-- jonka yläpuolella riippui norsunluinen ristiinnaulitun kuva sekä
puksipensaan oksa, -- milloin isän ja äidin muotokuviin, -- ja
vanhaan valokuvaan, jossa oli se pieni maaseutukaupunki torneineen
ja kiiltävine kanavoineen. Mutta kun Olivierin katse sitten
kohdistui siskon kalpeihin kasvoihin, siskon, joka yhä työskenteli
vaiti, tuli hänelle sanomaton sääli Antoinettea, ja silloin hän
raivostui itselleen: hän ravisti silloin itsensä hereille, vihaisena
laiskuudelleen, ja teki tarmokkaasti työtä voittaakseen takaisin
hukatun ajan.
Lupapäivinä Olivier lueskeli huvikseen. He lueskelivat molemmat,
kumpikin erikseen. Vaikka he rakastivatkin toisiaan niin suuresti,
eivät he voineet lukea yhdessä ääneen kirjaa. Sellainen olisi
loukannut heitä ikäänkuin jonkinlainen häveliäisyyden puute. Kaunis
kirja oli heistä kuin jokin salaisuus, jonka sai ilmaista toiselle
ainoastaan sydämen hiljaisuudessa kuiskaamalla. Kun jokin sivu hurmasi
jompaakumpaa heitä, eivät he lukeneet sitä ääneen, vaan antoivat kirjan
toiselle, pitäen sormea sillä kohdalla, jota tahtoivat näyttää; ja he
sanoivat toisilleen:
-- Luepas.
Ja kun toinen luki, niin se, joka oli kohdan jo lukenut, seurasi
loistavin silmin ystävänsä ilmeitä ja tunteiden välähdyksiä hänen
kasvoillaan; ja hän iloitsi toisen ilosta.
Mutta monta kertaa istuivat he kirjainsa ääressä lukematta: silloin
he juttelivat. Varsinkin, kun ilta oli myöhäinen, tuli heille halu
uskoa ajatuksiaan ja tunteitaan toiselle. Ja silloin oli heidän
helpompi puhua. Olivier oli taipuvainen synkkämielisyyteen; ja
alinomaa täytyi tuon heikon olennon purkaa tuskallisia tunteitaan ja
heittää ne toisen helmaan. Häntä vaivasivat kaikenlaiset epäilykset.
Antoinetten oli rohkaistava häntä, varjeltava veljeä hänen omaa itseään
vastaan: se loputon taistelu uudistui jok'ainoa päivä. Olivier puhui
jos jonkinlaisia katkeria ja synkkiä ajatuksiaan, ja kun hän oli
puhunut, sai hän helpoituksen: mutta sitä hän ei ajatellut, eivätkö
ne asiat ehkä vuorostaan ruvenneet kiusaamaan hänen sisartaan.
Vasta paljon myöhemmin huomasi hän, kuinka hän sillä tavoin lamasi
Antoinettea: riisti häneltä hänen voimansa, ja syövytti häneen omat
epäilyksensä. Antoinette ei ilmaissut millään tavoin sitä seikkaa. Hän
oli luonteeltaan niin uljas ja iloinen, että koetti pakostakin pysyä
näöltäänkin iloisena, silloinkin, kun elämänilo oli jo kauan sitten
häneltä mennyttä. Hänelle tuli syvän väsymyksen hetkiä, ja silloin
kapinoi hän tällaista ainaista kieltäytyvää elämää vastaan, johon hän
oli nyt antautunut. Mutta hän tuomitsi ja hylkäsi nämä ajatuksensa, hän
ei tahtonut niitä eritellä; hän tukehutti ne väkisinkin, hän ei niitä
hyväksynyt. Rukouksesta oli hänelle apua, muulloin paitsi silloin,
kun sydän ei voinut rukoilla -- (sellaistakin tapahtuu), -- silloin,
kun se oli aivan kuin kuivunut. Niillä hetkillä ei auttanut muu kuin
hiljaa odottaa, ikäänkuin kuumeessa ja häpeissään, kunnes armo palasi.
Olivier ei saattanut koskaan aavistaa näitä tuskia. Niillä hetkillä
Antoinette keksi jonkin tekosyyn, että sai lähteä kotoa tai sulkeutua
huoneeseensa; eikä hän tullut takaisin ennenkuin vaikea puuska oli
mennyt ohi; sitten hän oli jälleen hymyilevä, tunteekas, hellempi kuin
ennen, aivankuin hänellä olisi ollut tunnonvaivoja sen vuoksi, että hän
oli kärsinyt.
Heidän kamarinsa olivat vieretysten. Vuoteet saman seinän kohdalla
sen kahden puolen: he saattoivat puhua hiljaisella äänellä toisilleen
seinän läpi. Ja kun he kärsivät unettomuutta, naputtivat he hiljaa
seinään, ja ne naputukset sanoivat:
-- Nukutko sinä? Minä en nuku.
Niin ohut oli seinä heidän välillään, että he nukkuivat ikäänkuin
ystävykset siveästi toistensa vieressä samassa vuoteessa. Mutta
kamarien väliovi oli aina öisin suljettu, sillä sitä vaati jonkinlainen
vaistomainen ja syvä häveliäisyys, -- ikäänkuin jokin pyhä tunne; --
auki se ei ollut muulloin kuin Olivierin sairastaessa: ja sellaista
tapahtuikin hyvin usein.
Hänen heikko terveytensä ei vahvistunut. Se näytti päinvastoin
yhä huononevan. Hänellä oli alinomaa jokin vaiva: kipua kurkussa,
rinnassa, päässä, sydämessä; vähinkin vilustumisen tuoma yskä oli
paheta rintakatarriksi; hän sai kerran tulirokon, johon hän oli kuolla;
ja vaikkei hän ollutkaan sairas, ilmestyi häneen usein kummallisia
vakavien tautien merkkejä, niiden tautien kuitenkaan, onneksi kyllä,
puhkeamatta: hänellä oli tuskallisia pistoksia keuhkoissa tai
sydämessä. Kerran tutki eräs lääkäri hänet ja määritteli hänen vaivansa
sydänpussin tai keuhkopussin tulehdukseksi; ja toinen etevä lääkäri,
spesialisti, jonka neuvoa kysyttiin, vahvisti yhä syytä tähän pelkoon.
Kuitenkaan ei tauti tullutkaan. Kaiken kaikkiaan olivat hänen hermonsa
sairaaloiset; ja tiedetäänhän, että sellaisen vaiva puhkeaa mitä
odottamattomimpiin muotoihin, mutta että niistä puuskista kuitenkin
päästään pelkästään muutamien päivien levottomalla odotuksella. Mutta
kuinka kauheat ne päivät Antoinettelle olivatkaan! Kuinka monena yönä
hän ei saanut unta silmiinsä! Hän nousi tuon tuostakin vuoteesta
ja meni hiljaa veljensä ovelle kuuntelemaan hänen hengitystään, ja
palasi sänkyynsä ja valvoi kauhun vallassa. Hän ajatteli, että Olivier
kuolisi, hän tiesi sen, hän oli siitä varma: hän nousi istumaan, hän
vapisi, hän pusersi kätensä ristiin, kiristi sormiaan, painoi nyrkkinsä
suutaan vasten, ettei olisi huutanut:
-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! rukoili hän; älä ota häntä minulta pois!
Ei, ei... siihen sinulla ei ole oikeutta!... Minähän rukoilen, rukoilen
sinua!... Voi, rakas äiti! Tule minua auttamaan. Pelasta hänet, pidä
hänet elossa!...
Hänen koko olemuksensa rukoili sitä.
-- Ah, kuolla keskelle matkaa, kun on jo niin paljon tehty, kun on jo
saapumassa perille, saamaisillaan onnen..., ei, se ei ole mahdollista,
se olisi liian julmaa!...
Olivier tuotti Antoinettelle pian toisenlaistakin huolta.
Hän oli syvästi kunniallinen luonne niinkuin hänen sisarensakin,
mutta heikkotahtoinen ja käsitykseltään liian vapaa ja monisäikeinen,
joten hänen katsomuksensa oli hiukan sekava: hän oli skeptillinen ja
anteeksiantavainen sellaistakin kohtaan, minkä hän tiesi pahaksi, ja
taipuvainen nautintoon. Antoinette oli niin puhdas, ettei hän pitkään
aikaan voinut käsittää, mille tolalle hänen veljensä sielullinen
kehitys oli joutunut. Hän huomasi sen kerran yhtäkkiä.
Olivier luuli Antoinetten olevan kaupungilla. Sisarella piti tähän
aikaan olla siellä tunti; mutta aivan viime hetkellä oli hän saanut
oppilaaltaan ilmoituksen, että sinä päivänä tultiin ilman häntäkin
toimeen. Antoinette oikeastaan iloitsi tästä, vaikka se vähensikin
muutamalla frangilla hänen pieniä tulojaan; mutta hän oli kovin
väsynyt, ja heittäytyi nyt vuoteelleen: hän nautti saadessaan levähtää
näin, aivan rauhallisella omallatunnolla. Olivier tuli koulusta kotiin;
hänellä oli mukana joku toveri. He asettuivat viereiseen huoneeseen ja
pakinoivat siellä. Kuului selvästi kaikki, mitä he puhuivat: he eivät
kaunistelleet sanojaan, koska luulivat olevansa yksin. Antoinette
kuunteli hymyillen, kuinka iloiselta hänen veljensä ääni kaikui. Mutta
pian hän lakkasi hymyilemästä, ja veri hänen suonissaan pysähtyi. He
juttelivat hirveän töykeistä asioista, raaoin sanoin: tuntui kuin he
olisivat olleet tosissaan ihastuneet tuollaisiin juttuihin. Antoinette
kuuli Olivierin, pikku Olivierinsa nauravan niille; ja veikon huulilta,
joita hän oli luullut viattomiksi, tuli niin rivoja sanoja, että kauhu
hyyti Antoinettea. Viiltävä tuska varisti hänen koko olemustaan; sitä
kesti pitkän aikaa: toiset eivät väsyneet puhumaan, eikä hän voinut
estää itseään kuuntelemasta. Viimein menivät pojat ulos; ja Antoinette
jäi yksin. Silloin hän itki: jotain hänessä oli kuollut; ihannekuva,
jonka hän oli luonut veljestään, -- lapsestaan, -- itselleen, oli
tahrautunut: ja se raateli häntä kuin kuoleman tuska. Hän ei puhunut
Olivierille mitään, kun he tapasivat illalla toisensa. Olivier näki,
että hän oli itkenyt, eikä voinut käsittää, miksi. Hän ei ymmärtänyt,
minkätähden Antoinetten käytös oli muuttunut häntä kohtaan. Kului
pitkät ajat ennenkuin Antoinette tointui siitä aivan ennalleen.
Mutta vielä tuskallisemman iskun antoi Olivier hänelle eräänä iltana,
kun hän ei tullutkaan kotiin. Antoinette odotti häntä levolle
menemättä, koko yön. Tästä ei kärsinyt tuskaa pelkästään hänen
siveellinen puhtautensa: hän kärsi sydämensä mystillisimpiin sopukoihin
asti, -- syviin piiloihin, jotka salaavat ihmisessä kiihkeitä,
peljättäviä tunteita, sellaisia, että Antoinetten täytyi heittää niiden
peitoksi ikäänkuin verho, jota ei ole lupa kohottaa.
Olivier oli ennen kaikkea tahtonut osoittaa, että hän oli vapaa mies.
Hän tuli kotiin aamulla, valmiina jonkinlaiseen kohtaukseen, vastaamaan
röyhkeästi sisarelleen, jos Antoinette huomauttaisi hänelle jotain.
Hän pujahti varpaisillaan heidän yhteiseen huoneeseensa, ettei olisi
sisartaan herättänyt. Mutta kun hän näki Antoinetten seisomassa ja
odottamassa edessään, kalpeana, punaisin, itkettynein silmin, kun
hän näki, ettei sisar häntä vähääkään soimannut, vaan ryhtyi vaiti
pitämään hänestä huolta ja valmistamaan hänelle aamiaista ennenkuin
hän lähtisi lukioon, ja ettei hän virkkanut mitään, vaan näytti
ainoastaan toivottoman masentuneelta, ja että koko Antoinetten olemus
oli järkyttävää moitetta, niin ei Olivier jaksanut sitä enää sietää:
hän heittäytyi Antoinetten jalkoihin, kätkien päänsä hänen helmaansa,
ja he itkivät molemmat. Olivier häpesi itseään, inhosi yötä, jonka hän
oli viettänyt; hän tunsi heittäytyneensä lokaan. Hän tahtoi puhua:
Antoinette esti hänet, painaen kätensä hänen suulleen, ja Olivier
suuteli hänen kättään. He eivät puhuneet toisilleen enää mitään: he
ymmärsivät toisensa. Olivier vannoi itselleen, ettei hän koskaan enää
tuottaisi Antoinettelle näitä kärsimyksiä, että hän olisi sellainen,
millaiseksi sisar häntä tahtoi. Mutta Antoinette ei voinut pian unohtaa
tätä haavaansa: hän oli niin lamaantunut kuin olisi ollut kauan
sairaana. He olivat toistensa seurassa hämillään. Antoinetten rakkaus
oli yhtä luja kuin ennenkin; mutta hän oli nyt veljensä sielussa nähnyt
jotain, joka oli hänelle vierasta ja jota hän kammoi.