löytääkseen jotain paikkaa. M:me Jeanninilla oli rikkaiden
maaseutulaisten porvarisrouvien tavallinen ennakkoluulo: hän ei voinut
sopeutua ajatukseen, että hän tai hänen lapsensa joutuisivat johonkin
muuhun toimeen kuin sellaiseen, joka soveltui "sivistyneille", -- siis
toimeen, jollaisessa saa nähdä enimmin nälkää. Hän ei sallinut edes
sitäkään, että hänen tyttärensä olisi mennyt kotiopettajattareksi
johonkin perheeseen. Ainoastaan julkiset ammatit, valtion virat
olivat hänestä kyllin kunnioitettavia. Hänen aikomuksenaan oli
keksiä jokin keino, että Olivier olisi saanut käydä kouluja ja
päästä opettajaksi. Mitä jälleen Antoinetteen tulee, olisi m:me
Jeannin tahtonut hommata hänet johonkin kouluun antamaan tunteja, tai
Konservatorioon opiskelemaan pianonopettajaksi. Mutta kaikissa niissä
kouluissa, joissa hän asiaa tiedusteli, olivat vakinaiset opettajansa,
ja nämä opettajat olivat varustetut paljoa täydellisemmillä
todistuksilla kuin hänen tyttärensä, jolla oli ainoastaan vähäpätöinen
alkeiskurssitodistuksensa; ja kysymyksen tullen musiikkialasta, täytyi
myöntää, että Antoinetten lahjat olivat keskolaiset monien muiden
sellaisten rinnalla, jotka eivät kuitenkaan olleet onnistuneet saamaan
paikkaa. Perhe näki nyt edessään hirvittävän elämäntaistelun, ja
huomasi, kuinka mielettömässä määrin Parisi hukuttaa sekä pieniä että
suuria kykyjä, joita se ei voi mihinkään käyttää.
Lasten rohkeus meni aivan lamaan, he epäilivät nyt liikaa kykyjensä
huonoutta: luulivat olevansa aivan ala-arvoisia; he uskottelivat
sitä itsepintaisesti itselleen ja koettivat todistella sitä
äidilleen. Olivier, joka oli maaseutukoulussaan helposti päässyt
etusijoille, säikähti perinpohjin näistä vastoinkäymisistä: hän
näytti menettäneen kaikki lahjansa. Lukiossa, johon hänet pantiin ja
jossa hänen onnistui saada vapaapaikka, jäi hän ensi aikoina niin
jälkijoukkoon, että vapaapaikka otettiin häneltä pois. Hän luuli
itseään aivan tylsäpäiseksi. Samalla hän tunsi kauhua Parisia kohtaan,
sen ihmiskuhinaa, toveriensa innoittavaa epämoraalisuutta, heidän
häpeämättömiä juttujaan, eräiden tovereiden eläimellistä raakuutta
kohtaan, he kun eivät säästäneet häntä kaikkein inhoittavimmiltakaan
ehdotuksilta. Hänellä ei ollut voimaa edes ilmaista heille
halveksumistaan. Hän tunsi itsekin alentuvansa, kun vain ajatteli
heidän kelvottomuuttaan. Hän haki turvaa äitinsä ja siskonsa seurasta,
kiihkeistä rukouksista heidän kanssaan joka ilta, jokaisen uuden
päivän jälkeen, jolloin he olivat saaneet kestää yhä vain pettymyksiä
ja nöyryytyksiä: moisten kärsiminen tuntui nuorista sydämistä niin
tahraavalta, etteivät he uskaltaneet niitä edes toisilleen kertoa.
Mutta kun Olivier joutui sitten Parisissa aina salassa piilevän
ateistisen hengen kosketuksiin, niin alkoi hänen uskonsa menettää
mehuaan, vaikkei hän sitä ensin itse huomannut, aivan kuin sade
liuottaa muurista irti liian tuoreen rappauksen. Hän uskoi edelleen;
mutta Jumala hänen ympärillään kuoli.
Olivierin äiti ja sisar juoksivat yhä edelleen turhaan pitkin
kaupunkia. M:me Jeannin pistäytyi vielä kerran Poyet'n parin luona,
sillä noilla sukulaisilla, jotka tahtoivat kaikin mokomin heistä
päästä, oli nyt tarjolla heille paikkoja. M:me Jeannin olisi ollut
mentävä ääneenlukijaksi eräälle vanhalle vallasnaiselle, joka vietti
talvet Etelä-Ranskassa. Antoinettelle oli löydetty kotiopettajattaren
paikka Länsi-Ranskassa eräässä perheessä, joka asui kaiken vuotta
maalla. Ehdot eivät olleet varsin huonot; mutta kuitenkin m:me Jeannin
kieltäytyi. Vaikka hän itse olisikin nyt nöyrtynyt palvelemaan muita,
ei hän voinut alistua siihen, että hänen tyttärensä joutui sellaiseen
asemaan, eikä varsinkaan, että Antoinette olisi eronnut hänestä.
Kun he olivat niin onnettomia, ja juuri siksi, että he olivat niin
onnettomia, tahtoivat he pysyä kaikki edes yhdessä. -- M:me Poyet pani
hänen kieltäytymisensä varsin pahakseen. Hän sanoi, että kun ei kerran
ole millä elää, niin ei olisi syytä olla niin ylpeä. M:me Jeannin ei
voinut olla moittimatta häntä kovasydämiseksi. M:me Poyet vastasi
jollakin solvaavalla sanalla, vihjaillen vararikkoon, ja rahoihin,
jotka m:me Jeannin oli hänelle velkaa. Sisarusten välit rikkoutuivat
leppymättömästi. Kaikki perheiden keskinäiset suhteet katkesivat. M:me
Jeanninilla oli enää yksi ainoa suuri toivo: hommata sukulaisilleen
takaisin heiltä lainatut rahat. Mutta sitäkään toivoaan hän ei
voinut toteuttaa. Turhat juoksut alkoivat uudestaan. M:me Jeannin
pyrki puhuttelemaan departementtinsa edustajaa, senaattoria, jolle
Jeannin vainaja oli monta kertaa tehnyt palveluksia. Täällä niinkuin
kaikkialla muuallakin sai hän osakseen pelkkää kiittämättömyyttä ja
itsekkyyttä. Edustaja ei vastannut edes hänen kirjeisiinsä, ja kun hän
tuli soittamaan hänen ovikelloaan, käski hän sanoa hänelle, että hän
oli lähtenyt ulos. Ja kun hän sitten tapasi senaattorin, puhui tuo
herra hänelle töykeällä tavalla säälitellen hänen huonosta asemastaan,
syyttäen kaikesta tuota "surkeaa Antoinea", jonka itsemurhaa hän
moitti ankarasti. M:me Jeannin puolusti miestään. Senaattori vastasi
tietävänsä hyvin, ettei pankkiiri ollut tehnyt sitä kunnottomuudesta,
vaan typeryydestä; että hän oli houkko, poloinen tuulihattu, joka
ei mitään osannut ja tahtoi kuitenkin häärätä oman nokkansa mukaan,
kysymättä keneltäkään neuvoa ja tottelematta varoituksia. Jos hän olisi
tuhonnut pelkästään itsensä, ei siinä olisi ollut mitään sanomista:
se olisi ollut hänelle parhaiksi. Mutta että hän, -- puhumattakaan
muista vahingoista, -- oli heittänyt vaimonsa ja lapsensa kurjuuteen,
ja jättänyt heidät lopuksi aivan oman onnensa nojaan, selviytymään
jutusta, miten parhaaksi näkivät..., se oli seikka, jonka kyllä _m:me
Jeannin_ voi antaa hänelle anteeksi, jos hän oli pyhimys; mutta hän,
senaattori, joka ei ollut pyhimys -- (_py-hi-mys_), -- vaan joka piti
kunnianaan olla ainoastaan terve (_ter-ve_) ihminen, tervejärkinen
ihminen, -- hänellä ei ollut mitään aihetta antaa moista anteeksi:
olento, joka sellaisissa oloissa surmaa itsensä, on kurja raukka.
Ainoa lieventävä asianhaara, joka saattoi puolustaa Jeanninia, oli,
ettei hän ollut vastuunalainen kaikesta. Lopuksi pyysi senaattori m:me
Jeanninilta anteeksi, että hän oli ilmaissut ehkä hiukan liian jyrkästi
mielipiteensä hänen miehestään: sen hän teki pelkästä suopeudesta m:me
Jeanninia kohtaan: ja hän avasi pöytälaatikkonsa ja ojensi hänelle
viidenkymmenen frangin seteliä, -- almuna, jota rouva ei ottanut
vastaan.
Leski koetti nyt saada paikkaa eräässä suuressa hallintovirastossa.
Hänen toimenpiteensä olivat siinä yrityksessä avuttomia ja jäivät
tuloksettomiksi. Hän rohkaisi kerran luontonsa ja lähti tiedustelemaan
paikkaa; mutta siltä käynniltään palasi hän niin masentunein mielin,
ettei hänellä ollut moneen päivään voimaa liikahtaa minnekään; ja kun
hän sitten lähti jälleen sitä paikkaa tiedustelemaan, oli se jo liian
myöhäistä. Kirkonmiehiltäkään ei hän saanut apua, lieneekö siihen
sitten ollut syynä se, etteivät he arvelleet hyötyvänsä hommasta
mitään, tai eivät he välittäneet antiklerikaalisen henkilön vararikkoon
joutuneesta perheestä. Kymmenien ponnistusten perästä onnistui m:me
Jeanninin viimein saada pianonopettajan paikka eräässä luostarissa,
-- vaivaloista ja naurettavan huonosti maksettua työtä. Ansaitakseen
hiukan lisää kirjoitti hän puhtaaksi iltaisin eräälle asioimistolle. Se
oli katkeraa leipää. Hän sai loukkaavia muistutuksia huonon käsialansa
ja myöskin maltittomuutensa vuoksi, sillä hän hyppäsi yli sanojen ja
joskus kokonaisen rivinkin, vaikka olikin muuten kovin ahkera, -- (hän
ajatteli näet niin paljon muuta!). Sattui, että hänen kirjoituksensa
hyljättiin, vaikka hän oli koko päivän ja keskiyöhön saakka rasittanut
silmiään ja kiusannut selkäänsä. Hän tuli silloin kotiin aivan päästä
pyörällä. Häneltä meni monta päivää pelkässä vaikeroimisessa, eikä
hän voinut ryhtyä mihinkään. Hän oli kärsinyt jo kauan sydänvikaa,
ja sen olivat vastoinkäymiset yhä pahentaneet; nyt toi se hänelle
synkkiä aavistuksia. Joskus tuli hänelle sellainen ahdistus ja
tukehduttamiskohtaus, että hän luuli kuolevansa. Hän ei lähtenyt enää
milloinkaan kaupungille ottamatta taskuunsa korttia, jossa oli hänen
nimensä ja osoitteensa, siltä varalta, että hän sattuisi kuolemaan
kadulle. Miten kävisi sitten, jos hän katoaisi? Antoinette koetti
rohkaista häntä miten parhaiten voi, tekeytyen tyyneksi, vaikkei
hän suinkaan ollut itsekään rauhallinen; hän pyysi hartaasti äitiä
säästämään itseään ja antamaan hänen tehdä työtä sijastaan. Mutta m:me
Jeannin ponnisti viimeisetkin voimansa, ettei ainakaan hänen tyttärensä
tarvitsisi kokea niitä nöyryytyksiä, joita hän itse sai kärsiä. Turha
oli ponnistella uuvuksiin asti ja koettaa supistaa menoja: lesken
ansiot eivät riittäneet perheen elatukseen. Täytyi myydä eräitä suvun
kalleuksia, mitä heillä vielä oli säilynyt. Ja pahinta oli, että
niistä tulleet rahat, joita tarvittiin niin kipeästi, varastettiin
m:me Jeanninilta juuri samana päivänä, jolloin hän sai ne käsiinsä.
Rouva-raukka, joka oli yleensä kovin hajamielinen, oli päättänyt
pistäytyä muilta asioilta tullessaan samalla myöskin Bon Marchén
suuressa kauppamakasiinissa, sillä se sattui hänen matkansa varrelle;
seuraavana päivänä oli näet Antoinetten syntymäpäivä, ja äiti tahtoi
ostaa tyttärelleen jonkin pikku lahjan. Hän piti kukkaroa kädessään,
ettei olisi sitä hukannut, pisti sen kaupassa tiskille siksi aikaa kuin
hän tarkasteli jotain esinettä. Kun hän aikoi ottaa kukkaronsa, olikin
se kadonnut. -- Se oli hänelle vimeinen isku.
Muutama päivä tästä tapauksesta, eräänä painostavana elokuun lopun
iltana, -- paksu huuru, kuuma kuin uunin lämmin, hautoi kaupunkia,
-- palasi m:me Jeannin kotiin asioimistosta, josta hän oli saanut
kirjoitusta ja johon hän nyt oli vienyt erään kiireellisen työn.
Matkalla kotiin ja päivälliselle tahtoi hän säästää ne pari kolme
kolikkoa, jotka olisivat menneet raitiotiellä kulkemiseen, ja ponnisti
liiaksi voimiaan, sillä hän halusi päästä perille pian, koska pelkäsi,
että lapset ehkä tulisivat rauhattomiksi. Kun hän oli päässyt
asuntoonsa neljänteen kerrokseen, ei hän saanut sanaa suustansa, ei
voinut hengittää. Tällaisena ei hän tullut kotiin ensimäistä kertaa;
lapset eivät enää sitä ihmetelleetkään. Hän pakotti itsensä asettumaan
kohta pöytään lastensa kanssa. Kukaan heistä ei syönyt, niin kuvottava
oli helle; heidän täytyi aivan voittaa itsensä voidakseen niellä
mukareen lihaa ja juoda päälle tilkan ummehtunutta vettä. Antaakseen
äitinsä virkistyä rauhassa eivät lapset puhelleet, -- (heidän mielensä
ei tehnytkään puhella), -- he katselivat ikkunaan.
Yhtäkkiä m:me Jeannin huitoi käsiään, takertui kiinni pöydän reunaan,
katsoi lapsiinsa, voihkaisi, ja luhistui paikalleen ja maahan.
Antoinette ja Olivier ehtivät parhaiksi juosta hätään ja ottaa hänet
syliinsä. He olivat kuin hulluja, huusivat, rukoilivat:
-- Äiti, rakas äiti!
Mutta hän ei vastannut enää. Lapset joutuivat päästä pyörälle.
Antoinette painoi ruumista itseään vasten, syleili, huuteli äitiä.
Olivier avasi eteisoven ja huusi:
-- Auttamaan!
Talonmiehen vaimo kapusi ylös, ja kun hän näki, mitä oli tapahtunut,
juoksi hakemaan lähellä asuvaa lääkäriä. Mutta kun tohtori saapui, ei
hän voinut muuta kuin todeta, että kaikki oli lopussa. Kuolema oli
tullut silmänräpäyksessä, -- onneksi itselleen m:me Jeanninille, --
vaikkei tiedettykään, mitä hän ehkä oli ennättänyt vielä ajatella näinä
viimeisinä sekunteinaan, tietäessään kuolevansa ja jättävänsä lapsensa
yksinään tähän surkeuteen.
Kahden saivat he kantaa onnettomuuden kauhun, kahden itkeä, kahden
pitää huolen kammottavista toimituksista, joita kuolemasta johtuu.
Talonmiehen vaimo, hyvä ihminen, auttoi heitä hiukan; ja apuun tultiin
myöskin luostarista, jossa m:me Jeannin oli antanut tunteja; mutta
siltä taholta ei oltu millään tavoin syvemmin suopeita.
Ensin oli epätoivo niin suuri, ettei sitä mikään voi kuvata. Ainoa,
mikä heidät pelasti, oli juuri tuo suunnaton epätoivo, sellainen, että
Olivier sai todellisia hermokouristuksia. Siinä unohti Antoinette
oman kärsimyksensä; hänen aivonsa aprikoivat vain, kuinka hän voisi
pelastaa veljensä; ja hänen syvä rakkautensa vaikutti Olivieriin ja
pelasti hänet vaarallisista tuskanpuuskista. Vuoteen vieressä, jossa
heidän äitinsä lepäsi, he istuivat yölampun kalpeassa valossa toisiaan
syleillen, ja Olivier hoki, että piti kuolla, kuolla molempien, kuolla
heti; ja hän osoitti ikkunaa. Antoinettella oli myöskin sama tuhoisa
halu; mutta hän taisteli sitä vastaan: hän tahtoi elää...
-- Mitä varten?
-- _Hänen_ tähtensä, vastasi Antoinette -- (hän osoitti äitiään). --
Hän on aina meidän luonamme. Ajattele sitä... Kun hän on kärsinyt niin
paljon meidän edestämme, täytyy meidän häntä säästää siitä pahimmasta
tuskasta, että hän näkisi meidän kuolevan onnettomina... Ah! (jatkoi
hän kiihtyen)... ja sitäpaitsi: ei saa alistua sillä tavoin! Minä en
sitä tahdo! Minä nousen taisteluun, minä. Minä tahdon, että sinun on
oltava kerran onnellinen!
-- En milloinkaan!
-- Kyllä, sinä tulet onnelliseksi. Meillä on ollut liiaksi
onnettomuuksia; sellainen muuttuu, sen täytyy muuttua. Sinä saat elää
onnellisena, sinä saat perheen, minä tahdon, tahdon sitä!
-- Kuinka elää? Emmehän me voi...
-- Me voimme. Mitä siihen tarvitaan? Elää vain niin kauan kunnes sinä
saatat ansaita leipäsi. Minä pidän huolen siitä asiasta. Saat sen
nähdä, minä jaksan sen tehdä. Ah, jos äiti olisi antanut minun ryhtyä
hommaan, olisin jo ryhtynyt...
-- Mitä sinä aiot tehdä? Minä en tahdo, että teet sellaista, joka sinua
nöyryyttää. Etkä sitä itsekään sellaista voisi.
-- Minä voin... Se ei ole mitään nöyryyttävää, että ansaitsee
elatuksensa työllä, -- kunhan se vaan on kunniallista. Elä sinä ole
huolissasi, luota minuun. Saat nähdä, kaikki käy hyvin, sinä tulet
onnelliseksi, me olemme kerran onnellisia, rakas Olivier, _hän_ on
onnellinen meidän tähtemme...
Lapset saattoivat yksinään äitinsä arkkua hautausmaalle. Yksimielisesti
päättivät he, etteivät he ilmoittaisi asiasta mitään Poyet'n perheelle:
tuota herrasväkeä ei heille enää ollut olemassa, se oli ollut liian
julma heidän äitiään kohtaan, osaltaan syynä hänen kuolemaansa. Ja kun
talonmiehen vaimo kysyi heiltä, eikö heillä ollut ketään sukulaisia,
niin he vastasivat:
-- Ei. Ei ketään.
Paljaan hautakummun ääressä he rukoilivat, pitäen toisiaan kädestä.
Heidän sielunsa nousivat leppymättömään ja epätoivoiseen uhmaan,
sellaiseen että tämä yksinäisyys oli heistä paljoa parempi kuin
välinpitämättömien ja ulkokullattujen omaisten läsnäolo. -- He
palasivat kotiin jalkaisin, läpi ihmiskuhinan, joka oli aivan vieras
heidän suruilleen, vieras heidän ajatuksilleen, outo koko heidän
olemukselleen, ja jolla ei ollut mitään muuta yhteistä heidän kanssaan
kuin kieli, jota he puhuivat. Antoinette pyysi veljeään nojautumaan
hänen käsivarteensa.
He vuokrasivat aivan pienen huoneiston entisessä talossaan, ylimmässä
kerroksessa, -- siinä oli kaksi ullakkokamaria, ahdas eteinen, joka oli
oleva heidän ruokasalinaan, ja tuskin seinäkaappia suurempi keittiö.
He olisivat ehkä saaneet jossakin toisessa kaupunginosassa paremman
asunnon; mutta heistä tuntui, että he olivat täällä vielä yhdessä
äitinsä kanssa. Talonmiehen vaimo näytti ensin seuraavan hiukan heidän
asioitaan; mutta pian joutui hän jälleen omiin puuhiinsa, eikä kukaan
enää muistanut lapsia. Ainoakaan talossa asuva vuokralainen ei tuntenut
heitä; eivätkä he edes tienneet, ketä asui heidän seinäinsä takana.
Antoinetten onnistui päästä äitinsä toimeen luostarin
musiikinopettajaksi. Hän koetti hankkia muitakin tunteja. Hän hautoi
pelkästään tätä yhtä ja ainoata ajatusta: kasvattaa veljeään siksi,
kunnes hän pääsisi normaalikouluun. Hän oli tehnyt tämän päätöksen
aivan yksinään, tarkoin asian harkittuaan: hän oli tutkinut ohjelmia,
oli hankkinut tiedot, koettanut saada selville myöskin Olivierin
mielipiteen, -- mutta veljellä ei sitä ollutkaan, joten Antoinetten
täytyi valita elämänura hänen puolestaan. Kun Olivier pääsisi
normaalikouluun, olisi hänellä leipä lopuksi iäkseen. Hänen täytyi
päästä sinne, siihen saakka oli elämä kestettävä. Siihen oli aikaa
viisi, kuusi kauhean kovaa vuotta: mutta ne kyllä menisivät. Tämä
aatos sai Antoinettessa omituisen voiman, se valtasi pian koko hänen
olemuksensa. Sitä yksinäistä ja katkeran köyhää elämää, joka nyt
alkoi ja jonka hän näki selvänä edessään, ei olisi jaksanut kestää
muuten kuin hänessä syttyneen intohimoisen haltioitumisen voimalla:
että veli oli pelastettava, veli tehtävä kerran onnelliseksi, vaikkei
hän itse sitä enää voisikaan olla. Tämä sankarillinen päätös muutti
tuon kevyttunteisen ja haaveilevan seitsen-, kahdeksantoista-vuotiaan
tytön koko olemuksen: hänessä kyti sellainen uhrautumisen hehku ja
taistelunhalun ylpeys, ettei sitä olisi voinut hänestä aavistaa, hän
itse kaikkein vähimmän. Rakkaus pukeutuu milloin minkinlaiseen muotoon
tuona naisen murroskautena, tällaisina kiihkeän kevään ensimäisinä
päivinä, jolloin rakkauden voimat paisuttavat koko ihmisen olemusta ja
huuhtovat sitä kuin puro, joka solisee piilossa maan alla, kietovat sen
laineisiinsa, täyttävät sen tulvalla, pitävät alinomaisessa ahdistuksen
tilassa; se rakkaus pyytää ainoastaan antaa, tarjota itseään toiselle:
kaikki syyt ovat siitä päteviä siihen, ja sen viaton ja syvä
aistillisuus voi muuttua minkämuotoisiksi uhreiksi tahansa. Rakkaus
uhrasi Antoinetten ystävyydelle.
Hänen veljellään, joka ei ollut niin kiihkeä luonne, ei ollut
tätä lunastavaa voimaa. Sitäpaitsi tehtiin tuo suuri uhraus hänen
puolestansa, hän itse ei uhrautunut, -- ja itsensä uhraaminen on
rakastavalle ihmiselle kaikkein mieluisinta ja suloisinta. Olivier
kärsi päinvastoin omantunnon vaivoja, kun näki sisarensa nääntyvän
hänen puolestaan. Hän ilmaisi ne tunteensa Antoinettelle. Sisar vastasi:
-- Ah, rakas ystäväni!... Mutta etkö sitten ymmärrä, että siitähän minä
juuri saan voimaa elää! Jos ei minulla olisi tätä vaivaa, jota sinä
minulle tuotat, niin mitä syytä minulla olisi elää?
Olivier ymmärsi Antoinetten hyvin. Hänkin olisi Antoinetten asemasta
mielellään ottanut sen vaivan kantaakseen; mutta olla syynä siihen!...
Hänen ylpeytensä ja hyvä sydämensä kärsivät siitä. Ja miten tuo
edesvastuu painoikaan sellaista heikkoa olentoa kuin hän; se oli kuin
raskas kuorma: olihan hänen velvollisuutensa nyt onnistua, koska sisar
oli pannut peliin koko elämänsä juuri sille kortille. Se ajatus oli
veljelle aivan sietämätön, eikä se suinkaan lisännyt hänen voimiaan,
vaan masensi häntä joskus suunnattomasti. Mutta kuitenkin vaati se
häntä kestämään, tekemään työtä, elämään: eikä hän olisi pystynyt
siihen ilman tätä pakkoa. Hänellä olivat kaikki tappiolle joutumisen
edellytykset, -- ehkäpä taipumus itsemurhaankin: -- hän olisi ehkä
sortunut, ellei hänen sisarensa olisi tahtonut hänen puolestaan, että
hänen oli oltava itsetuntoinen ja onnellinen. Olivier kärsi siitä,
että toinen ohjasi tällä tavoin hänen luonnettaan; ja kumminkin se oli
hänen pelastuksensa. Hänelläkin oli nyt vaarallinen murrosaikansa, tuo
peloittava ikäkausi, joka tuhoaa tuhansia sellaisia nuorukaisia, jotka
antautuvat alttiiksi aisteilleen ja aivojensa harhoille ja hukkaavat
auttamatta koko elämänsä, kun ovat hullutelleet pari kolme vuotta.
Jos hänellä olisi ollut aikaa heittäytyä omain ajatustensa valtaan,
olisi hänen rohkeutensa tyystin kadonnut tai hän olisi veltostunut
huikenteluun: aina, kun hän sai tilaisuuden tarkastaa itseään, tuli
hänelle sairaaloisia haaveita, inho elämää, Parisia, tuota tuhansien
olentojen epäpuhdasta kuohuntaa kohtaan, olentojen, jotka kuhisevat ja
mätänevät sekaisin. Mutta sisaren näkeminen karkoitti jälleen tämän
painajaisen; ja koska kerran sisar tahtoi elää pelkästään sen tähden,
että veli eläisi, niin tahtoi myöskin Olivier vasten luontoaankin elää,
olla onnellinen.
Tällä tavoin oli koko heidän elämänsä perusteena hehkuva usko, joka oli
ankarasta kieltäytymisestä, hurskaudesta ja ylevästä kunnianhimosta
muodostunut. Kumpikin lapsista ponnisti kaikki olemuksensa voimat
saavuttaakseen yhden ainoan päämäärän: Olivierin onnistumisen.
Antoinette myöntyi mihin töihin ja nöyryytyksiin tahansa. Hän kävi
antamassa kotiopetusta sellaisissa perheissä, joissa häntä kohdeltiin
melkein piikana; hänen täytyi saatella oppilaitaan kävelyillä, aivan
kuin lapsentytön, juosta heidän kanssaan pitkin katuja tuntikausia,
opettaakseen niillä retkillä heille muka saksaa. Hänen rakkautensa
veljeä kohtaan, yksinpä hänen ylpeytensäkin nautti näistä alentavista
sielullisista kärsimyksistä ja väsyttävistä tehtävistä.
Kotiin hän tuli ylen uupuneena, vaaliakseen sitten vielä veljeä, joka
oli koko päivän lukiolla, puoli-hoitolaisena, ja palasi sieltä vasta
illalla. Antoinette valmisti illallisaterian, -- kovin vaatimattoman
aterian, kaasukeittiön tai spriilampun tulella. Veljellä ei ollut
koskaan nälkä, eikä mikään hänestä maistunut, liha oli hänestä ylen
vastenmielistä; hänet täytyi pakottaa syömään, tai koettaa hänelle
keksiä pikku herkkuja, jotka olisivat häntä miellyttäneet, eikä
Antoinette-parka ollut suinkaan oppinut keittotaidon salaisuuksia.
Vaikka hän teki kaiken voitavansa, sanoi Olivier hänen surukseen,
että hänen keitoksiaan oli mahdoton syödä. Vasta monet epätoivoiset
kärsimykset hellansa ääressä kestettyään, -- nuo hiljaiset kärsimykset,
jotka ovat niin tuttuja nuorille ja kokemattomille perheenemännille
ja myrkyttävät heidän elämänsä ja vievät usein heiltä yön rauhan,
kenenkään tietämättä niistä mitään, -- onnistui Antoinetten hiukan
perehtyä tähän alaan.
Päivällisen jälkeen, kun Antoinette oli pessyt heidän vähäiset astiansa
-- (Olivier tahtoi auttaa häntä tässä työssä, mutta sisar ei siihen
koskaan suostunut), -- piti hän äidillistä huolta veljensä luvuista.
Hän kuulusteli hänen läksynsä, tarkasti hänen kotitehtävänsä, ja
valmisteli itsekin hyvältä osalta niitä, varoen kuitenkin loukkaamasta
epäluuloista pikku Olivieria. He viettivät iltansa istuen pöytänsä
kahden puolen, ainoan pöytänsä, jonka ääressä he sekä söivät että
työskentelivät. Olivier luki läksyjään; Antoinette ompeli, tai
kirjoitti puhtaaksi. Kun Olivier oli mennyt levolle, niin sisar
korjaili hänen vaatteitaan, tai teki omia töitään.
Vaikka heidän toimeentulonsa oli jo muutenkin vaikea, päättivät
he käyttää kaikki rahat, mitä saisivat säästymään, ennen kaikkea
maksaakseen sitä velkaa, johon heidän äitinsä oli joutunut Poyet'n
perheelle. Ei silti, että nuo velkojat olisivat olleet haitallisia:
he eivät olleet antaneet nykyään itsestään elonmerkkiäkään; he
eivät ajatelleetkaan enää noita rahoja, sillä he olettivat niiden
auttamattomasti menneen; ja pohjaltaan he olivat sangen onnellisia,
kun olivat näin vähällä hinnalla päässeet sukulaisista, joista oli
heille häpeää. Mutta sisarusten ylpeys ja heidän pyhä lapsentunteensa
ei sallinut, että äiti oli mitään velkaa noille heidän halveksimilleen
ihmisille. Mieluummin kärsivät he puutetta; he säästivät, kieltäen
itseltään pienimmätkin huvitukset: supistivat vaatetuskulujaan,
vähensivät ravintoaan saadakseen kokoon nuo kaksisataa frangia, -- joka
oli heille hirvittävä summa. Antoinette olisi yksinään tahtonut elää
niukemmalla. Mutta kun veli näki, mikä hänellä oli mielessä, niin ei
mikään saattanut estää häntä noudattamasta siskon esimerkkiä. He aivan
näännyttivät itsensä tässä tehtävässään, ja olivat ylen onnellisia, kun
saivat pistetyksi säästöön muutamankin kuparirahan päivässä.