itsemurhaajan ruumista siunattuun multaansa. Entisten ystävien
raukkamaisuus jätti lesken ja orvot oman onnensa nojaan. Tuskin
näyttäytyi pari kolme, jotka tulivat tuokioksi; ja heidän häpeilevä
käytöksensä oli vieläkin tuskallisempaa kuin toisten hylkäys. Tuntui
kuin he olisivat muka tehneet tulollaan laupiaan työn, ja heidän
vaitiolonsa oli pelkkää syytöstä ja halveksivaa sääliä. Oman suvun
puolelta tuli vielä pahempaa: sieltä ei annettu lohdutuksen sanaa, vaan
sen sijaan karvaita moitteitakin. Pankkiirin itsemurha ei mitenkään
masentanut ihmisten entistä kaunaa, vaan näytti heistä melkein yhtä
rikokselliselta kuin hänen vararikkonsakin. Porvarisihminen ei anna
niille anteeksi, jotka surmaavat itsensä. Heistä on sellainen olento,
joka kuolee mieluimmin kuin kestää häpeällisen elämän, suorastaan
luonnoton; ja he sallisivat, jos voisivat, mielellään lain koko
ankaruuden kohdata vainajaa, joka ikäänkuin näyttää heille sanovan:
-- Mikään onnettomuus ei ole sen suurempi kuin elää teidän kanssanne
yhdessä.
Kaikkein raukkamaisimmat eivät ole hitaimpia soimaamaan hänen
pelkurimaista tekoaan. Ja kun itsemurhaaja vahingoittaa itsensä
elämästä pois pyyhkimällä kaupan päällisiksi vielä heidän etujaankin
ja riistää heiltä koston, niin he tulevat suorastaan hulluiksi. --
Tuokioksikaan ei siis ihmisten päähän pälkähtänyt ajatella, mitä
Jeannin-parka mahtoikaan kärsiä ennenkuin hän siihen tekoon ryhtyi.
He olisivat toivoneet, että hän olisi saanut kärsiä vielä tuhannen
kertaa enemmän. Ja kun hän pääsi heidän käsistään, niin he kohdistivat
kirouksensa hänen perheeseensä. He eivät myöntäneet tätä itselleen:
sillä he tiesivät, että se oli vääryyttä. Mutta he tekivät sen
kuitenkin: sillä heidän piti saada uhri kostolleen.
M:me Jeannin, joka ei näyttänyt jaksavan enää muuta kuin vaikeroida,
sai takaisin koko tarmonsa, kun hänen miestänsä ahdisteltiin. Hän
huomasi nyt, miten kovasti hän oli vainajaa rakastanut; ja niinpä
nuo kolme ihmistä, joilla ei ollut tietoakaan siitä, mitä heille
huomispäivä toisi myötänsä, olivat täydellisesti yhtä mieltä yhdestä
seikasta, nimittäin että he luopuisivat äidin koko taloon tuomista
myötäjäisistä ja kaikesta omasta omaisuudestaan koettaakseen maksaa
isän velkoja mikäli suinkin voivat. Ja kun he eivät enää voineet jäädä
pikkukaupunkiin, päättivät he muuttaa Parisiin.
Se lähtö oli kuin pakoa.
Illansuussa, -- (oli surullinen ilta syyskuun loppupuolella: pellot ja
niityt laajan, valkean usvaverhon kätkössä, usvan, josta lehdettömät
viidakot selvenivät tien kahden puolen näkyviin sikäli kuin kuljettiin
kauemmaksi, selvenivät luurankomaisina, väristen vilusta ja heruen
vettä kuin akvaariokasvit), -- he menivät yhdessä hautausmaalle
sanomaan hyvästit. Siellä laskeusivat he kaikki polvilleen kapealle
kivireunustalle, joka ympäröi äsken luotua hautaa. Heidän kyyneleensä
vuotivat äänettömästi: Olivier nikotteli itkiessään; m:me Jeannin
niisti nyyhkiessään nenäänsä. Leski lisäsi tuskiaan, kidutti itseään
muistelemalla alinomaa, mitä hän oli sanonut miehelleen silloin
viimeisen kerran, kun oli nähnyt hänet elävänä. Olivier jälleen
ajatteli hänen ja isän keskinäistä pakinaa penkillä pengermällä.
Antoinette ajatteli, mikä nyt oli heidän kohtalonsa. Yksikään heistä ei
vähimmässäkään määrin mielessään soimannut tuota onnetonta, joka oli
tuhonnut kanssansa heidät. Mutta Antoinette ajatteli:
-- Ah, isä rakas, kuinka me joudumme kärsimään!
Usva synkkeni, kosteus tunkeusi heidän ruumiiseensa. Mutta m:me Jeannin
ei voinut vielä sieltä poistua. Antoinette näki Olivierin värisevän, ja
sanoi äidille:
-- Äiti, minulla on kylmä.
He nousivat. Juuri lähtemäisillään kääntyi m:me Jeannin vielä viimeisen
kerran hautaan päin:
-- Poloinen ystäväni! sanoi hän.
He poistuivat hautausmaalta, pimenevän yön helmaan. Antoinette piteli
Olivierin jääkylmää kättä kädessään.
He tulivat vanhaan taloonsa. Se oli viimeinen yö heidän omassa
pesässään, jossa he olivat aina nukkuneet, jossa oli kulunut heidän
elämänsä, ja heidän vanhempiensa elämä, -- noiden seinien sisällä,
tuon perhehuoneen lieden ääressä, tuolla neliömäisessä pikku
puutarhassa; näihin olivat kaikki perheen ilot ja surut liittyneet
niin eroittamattomasti, että ne esineet tuntuivat aivan kuin perheen
jäseniltä, osalta heidän elämästään, sellaisilta, ettei niitä voisi
jättää muuta kuin kuollakseen.
Matkalaukut olivat jo täytetyt. Heidän piti matkustaa ensimäisellä
junalla seuraavana aamuna, ennenkuin naapurien puodit aukesivat: he
tahtoivat välttää heidän uteliaisuuttaan ja pahansuopia huomautuksiaan.
-- Heillä oli halu pusertautua toisiinsa kiinni; ja kuitenkin
vetäytyivät he nyt kukin vaistomaisesti omaan huoneeseensa ja
viivähtivät siellä: seisoivat liikahtamatta, muistamatta ottaa edes
hattua päästään ja riisua päällysvaippaansa, kosketellen seiniä,
huonekaluja, kaikkea, mikä heidän piti jättää, painaen otsansa
ikkunaruutuun, koettaen saada ainaiseksi sieluunsa noiden rakkaiden
esineiden kosketuksen. Viimein he ponnistivat voimansa vapautuakseen
tuskallisten ajatustensa itsekkyydestä, ja menivät m:me Jeanninin
huoneeseen, -- perhehuoneeseen, jossa oli suuri vuodekomero perällä:
siellä olivat he ennen viettäneet yhdessä iltojaan, aina päivällisten
jälkeen, milloin ei ollut vieraita. Ennen!... Kaikki näytti heistä
jo niin kaukaiselta!... He istuivat vaiti, pienen ja kituvan tulen
ääressä; sitten rukoilivat he yhdessä, polvillaan vuoteen vieressä; ja
menivät varsin aikaisin levolle, sillä seuraavana aamuna täytyi nousta
ennen päivän valkenemista. Mutta kauan meni ennenkuin uni tuli.
Kello neljän tienoissa aamulla sytytti m:me Jeannin, joka oli
katsonut joka tunti kelloaan, eikö ollut jo aika varustautua lähtöön,
kynttilänsä ja nousi. Antoinette ei ollut nukkunut yhtään, hän kuuli
äitinsä liikkuvan ja nousi myöskin. Olivier oli vaipunut sikeään uneen.
M:me Jeannin katseli liikutettuna häntä, eikä hennonut häntä herättää.
Hän lähti Olivierin luota varpaisillaan pois ja sanoi Antoinettelle:
-- Ei nyt kolista: antaa poika-raukan nauttia viimeisistä minuteista
täällä!
Naiset pukeutuivat ja tekivät valmiiksi viimeiset matkakääröt. Ulkona
talon ympärillä vallitsi kylmien öiden suuri hiljaisuus, sellaisten,
jolloin kaikki elävä, olennot, ihmiset ja eläimet, painautuvat ahnaasti
lämpöisen unen helmaan. Antoinetten hampaita kalisutti: hänen sydäntään
ja ruumistaan viilsi kylmä.
Ulko-ovi kajahti jäätävässä ilmassa. Vanha emäntäpiika, jolla talon
avain oli, tuli viimeistä kertaa palvelemaan isäntäväkeään. Tuo lyhyt
ja paksu eukko, jota liika lihavuus haittasi, mutta joka ikäänsä
nähden kuitenkin oli tavattoman nopealiikkeinen, ilmestyi huohottaen
huoneeseen, punaisin nenin ja kyyneleitä valuvin silmin, ystävällinen
naama kiedottuna huiviin. Hän oli ylen pahoillaan, kun näki, että m:me
Jeannin oli jo noussut, eikä ollut herättänyt häntä, vaan oli jo itse
sytyttänyt tulen hellaan. -- Olivier heräsi muijan tullessa. Ensin
aikoi hän unenhorteessaan painaa silmänsä jälleen umpeen, käännähtää
peittonsa lämpimässä toiselle kupeelleen ja nukahtaa uudestaan.
Antoinette tuli, laski kätensä lempeästi veljensä olalle ja kehoitteli
häntä hiljaisella äänellä:
-- Olivier, pikkuinen, nyt on aika.
Olivier huokaisi, avasi silmänsä, näki sisarensa kasvot lähellä
kasvojaan: Antoinette hymyili hänelle alakuloisesti, ja silitteli
hellästi hänen otsaansa. Hän toisti:
-- Nyt lähdetään! Olivier nousi.
He poistuivat kotoaan, äänettömästi, aivan kuin varkaat. Kaikilla
heillä oli matkakääröjä käsissä. Vanha emäntäpiika kulki ensimäisenä,
työntäen käsirattailla heidän matkalaukkujaan. He olivat jättäneet
melkein kaiken, mitä heillä oli; he eivät vieneet mukaansa juuri
mitään muuta kuin mitä heillä oli päällänsä, ja vielä joitakuita
vaatteita. Vähäiset muistoesineet oli aikomus lähettää heille sitten
myöhemmin, rahtitavarana: muutamia kirjoja ja muotokuvia, ja vanha
kello, jonka naputus oli heistä aivan kuin heidän oman sydämensä
sykintää. -- Ilma oli kirpeän kylmä. Kukaan kaupungissa ei ollut vielä
noussut; ikkunaluukut olivat kiinni, kadut tyhjät. He kulkivat vaiti.
Ainoastaan palvelijatar puhui. M:me Jeannin koetti painaa viimeisen
kerran mieleensä täällä kaiken, koko ympäristönsä, mikä herätti hänessä
menneitä muistoja.
Asemalla sai m:me Jeanninin itsetunto hänet ostamaan toisen luokan
lipun, vaikka hän olikin päättänyt matkustaa kolmannessa; mutta
sellaista nöyryytystä ei hän nyt jaksanutkaan kestää, sillä hänen
lähtönsä näki pari kolme tuttua rautatievirkailijaa. Hän pujahti
nopeasti tyhjään vaunuosastoon ja sulkeutui lapsineen sinne. Siellä
he istuivat sitten piilossa ikkunaverhojen takana ja pelkäsivät, että
vaunuun ilmestyisi joku tuttava. Mutta ketään ei tullut: kaupunki ei
ollut aivan valveillakaan, kun he lähtivät; juna oli tyhjä; siellä
oli ainoastaan joitakuita talonpoikia, ja härkiä, jotka ojentelivat
päitään vaunujen aukoista ja ynisivät suruissaan. Pitkän odotuksen
jälkeen veturi vihelsi pitkästi, ja juna lähti liikkeelle ja painui
usviin. Muuttolaiset vetivät uutimet ikkunoiden edestä pois, painoivat
kasvonsa ruutua vastaan ja katsoivat viimeistä kertaa pikkukaupunkia,
jonka goottilainen kirkontorni tuskin kuulsi sumusta, katselivat
kukkulaa, jonka rinteet olivat täynnä töllejä, katselivat kuurasta
valkeita ja kylmää huuruavia niittyjä: kaikki oli jo aivan kuin
unimaisemaa, kaukaista, niin että sitä tuskin uskoi todeksi. Ja kun
sekin katosi ja syvä kallionleikkaus eräässä rautatien mutkassa
peitti sen ja he tiesivät varmasti, ettei heitä nyt enää nähtäisi,
eivät he enää itseään hillinneet. M:me Jeannin kohotti nenäliinan
suulleen ja nyyhkytteli. Olivier oli heittäytynyt hänen helmaansa,
painoi päätänsä äidin polviin, suuteli hänen käsiään ja kasteli niitä
kyyneleillään. Antoinette istui vaunuosaston toisessa kulmassa ja
itki hiljaa, kasvot ikkunaan päin. He eivät itkeneet samasta syystä
kaikki. M:me Jeannin ja Olivier eivät ajatelleet muuta kuin mikä heiltä
oli jäänyt. Antoinette jälleen ajatteli, mikä heillä oli edessään:
hän soimasi kyllä sellaisesta itseään; hän olisi tahtonut vetäytyä
muistoihinsa... -- Hän oli oikeassa, kun ajatteli tulevaisuutta:
hänellä oli selvempi käsitys todellisuudesta kuin äidillä ja veljellä.
Heillä oli horjuvia kuvitelmia Parisista. Antoinette yksinään ei
epäillytkään, mikä heitä siellä kohtaisi. Toiset eivät olleet joutuneet
sitä vielä ajattelemaankaan. M:me Jeannin kuvitteli, että niin
surullinen kuin heidän asemansa olikin, ei siitä ollut aihetta olla
levoton. Hänellä oli Parisissa sisar, joka oli rikkaissa naimisissa,
erään hallitusvirkamiehen kanssa; hän luotti tuon sisarensa apuun. Hän
oli sitäpaitsi vakuutettu, ettei hänen lastensa, jotka olivat saaneet
hyvän kasvatuksen ja olivat niin lahjakkaita, -- heidän lahjoistaan
hän erehtyi, kuten äidit aina, -- olisi vaikeaa kunniallisesti elättää
itseään.
Tulovaikutelma oli synkkä. Jo asemalla tyrmistytti heitä ihmisten
tungeskelu matkatavaratoimistossa, ja ajoneuvojen sekava kuhina
valtakäytävän edustalla. Satoi vettä. Ei saatu mistään ajuria. Täytyi
juosta etäälle, kädet puutumaisillaan raskaiden kääröjen painosta,
jotka pakottivat heidät pysähtymään keskellä katua, hevosten jalkoihin
jäämisen ja likautumisen uhallakin. Ainoakaan ajuri ei välittänyt
heidän kutsuistaan. Viimein saivat he pysäytetyksi erään, jolla oli
inhoittavan likaiset, vanhat rillat. Kun he nostivat tavaroitaan
ajoneuvoihin, putosi heiltä yksi peitekäärö likaan. Asemalta otettu
kantaja, joka toi heidän matkalaukkuaan, ja kuski käyttivät heidän
kokemattomuuttaan edukseen maksattaen heillä kaksinkertaisen hinnan.
M:me Jeannin sanoi ajurille erään huononlaisen, mutta kalliin hotellin
osoitteen, jollaisissa maaseutulaiset kävivät niiden epämukavuuksista
huolimatta, koska kerran jotkut heidän isoisistään olivat asuneet
kolmisenkymmentä vuotta sitten niissä. Siellä nyljettiin tulokkaita.
Hotelli oli täynnä väkeä, sanottiin: heidät työnnettiin kaikki kolme
ahtaaseen kamariin, josta he saivat maksaa kolmen huoneen hinnan. He
koettivat säästää päivälliskustannuksia eivätkä menneet yhteiseen
pöytään hotellin ruokasaliin; he tilasivat omaan huoneeseensa
vaatimattoman aterian, mutta se maksoikin yhtä paljon kuin tuo yhteinen
ateria, eivätkä he siitä tulleet kylläisiksi. Heti, kun he pääsivät
Parisiin, luhistuivat heidän kauniit kuvitelmansa. Ja ensimäisenä
yönä tuossa hotellissa, saamatta unta silmäänsä, ahdettuina kaikki
kolme pieneen, ilmattomaan kamariin, jossa heillä oli vuoroin kylmä ja
vuoroin kuuma, voimatta kunnolleen hengittää ja vavahdellen alinomaa
hereille, kun kuului melua käytävästä, kiinni lyötyjen ovien kolinaa ja
sähkökellojen alinomaista soittoa, ja kärsien julmasti lakkaamattomasta
raskaiden työrattaiden ja muiden ajoneuvojen jyrinästä, -- siellä
saivat he suorastaan kauhistavan kuvan tuosta jättiläiskaupungista,
johon he nyt olivat joutuneet, tuntien siihen tuhoutuvansa.
Seuraavana päivänä m:me Jeannin kiiruhti sisarensa luokse, hänen
ylelliseen asuntoonsa bulevardi Haussmannin varrelle. Hän uskoi,
kuitenkaan ajatustaan ilmaisematta, että heille tarjottaisiin siellä
asunto, kunnes he olisivat saaneet asiansa järjestykseen. Mutta
vastaanotto näytti siellä hänelle kohta, että hän oli erehtynyt.
Poyet-Delormen pari oli vimmoissaan sukulaisensa vararikosta. Varsinkin
rouva, joka pelkäsi, että hänenkin kimppuunsa karattaisiin sen tähden
ja että siitä olisi haittaa hänen miehensä ylenemiselle virkauralla,
piti aivan tavattomana julkeutena, että vararikon tehnyt perhe tuli
takertumaan kiinni heihin ja häpäisemään heitä vielä lisää. Itse
virkamies ajatteli kyllä samoin; mutta hän oli melkoisen lauhkea mies;
ja hän olisi kai ollut avuliaampi, ellei hänen vaimonsa olisi pitänyt
häntä silmällä, -- seikka, josta mies pohjaltaan olikin hyvillään.
M:me Poyet-Delorme otti siis sisarensa vastaan jäätävän kylmästi. Se
sattui m:me Jeanninin ylpeyteen; hän koetti masentaa tuota tunnettaan:
ilmaisi peitellyin sanoin vaikean aseman, jossa he nykyään olivat, ja
mitä hän oli toivonut Poyet'n perheeltä. Häntä ei oltu kuulevinaankaan.
Heitä ei pyydetty edes aterialle sinä iltana; sen sijaan kutsuttiin
heidät juhlallisesti vieraiksi lopummalla viikkoa. Eikä sekään
kutsu tullut rouva Poyet'n puolelta, vaan itsensä herran, joka oli
vaimonsa käytöksen tähden hiukan nolo ja koetti lauhduttaa sen kuivaa
vaikutusta: hän koetti tekeytyä leppoisaksi; mutta saattoi tuntea,
ettei hänen puheensa ollut varsin suoraa, ja että hän oli sangen
itsekäs olento. -- Jeannin-raukat palasivat hotelliinsa uskaltamatta
ryhtyä keskenään juttelemaan, minkälaisen vaikutuksen tämä ensimäinen
kyläily heihin oli tehnyt.
Seuraavat päivät kuluivat heiltä juostessa pitkin Parisia, etsimässä
huoneistoa; he väsyivät lopen kavutessaan monia kerroksia, heitä
inhotti ja töykäisi, kun he näkivät parisilaiset vuokrakasarmit,
joihin ihmisiä pinotaan päälletysten, niiden siivottomat
porraskäytävät, huoneita, joihin ei päässyt valoa ja jotka olivat
heidän entiseen avaraan maaseutulaisasuntoonsa verraten ylen
surullisia. Heidän mielensä masentui yhä enemmän. Ja yhä edelleen
olivat he tyrmistyksissään kaduilla, kaupoissa, ravintoloissa, joissa
heitä petkutettiin kaikkialla. Kaikki, mitä he pyysivät, maksoi
hirvittävästi; tuntui kuin heillä olisi ollut kyky muuttaa kullaksi
kaikki, mihin he vaan koskettivat: mutta he itse saivat maksaa sen
kullan. He olivat kuvaamattoman avuttomia eivätkä osanneet pitää
puoliaan.
Niin vähän kuin m:me Jeannin enää sisareltaan toivoikin, kuvitteli hän
vielä kuitenkin jotain hyvää niistä päivälliskutsuista, joihin heidät
oli pyydetty. He varustautuivat niihin, jännityksestä sykkivin sydämin.
Heidät otettiin sinne vastaan vieraina, eikä suinkaan sukulaisina,
-- mutta eipä kuitenkaan kustannettu heille mitään muuta erikoista
tarjottavaa kuin tuo juhlallinen seurustelutapa. Lapset näkivät nyt
serkkunsa, jotka olivat melkein heidän ikäisiään, eivätkä suinkaan
suopeampia heitä kohtaan kuin heidän vanhempansakaan. Tyttö, joka oli
hyvin hienosti puettu ja koketti, puhui heille sipittävällä äänellä,
kohteliaasti ja ylemmyytensä tuntevasti, ja oli niin teeskentelevä ja
imelä, että he joutuivat aivan ymmälle. Pojasta oli tämä päivällinen
köyhien sukulaisten seurassa hirvittävän ikävä urakka; ja hän olikin
niin pahalla tuulella kuin mahdollista. M:me Poyet-Delorme istui
suorana ja jäykkänä ja näytti alinomaa, silloinkin, kun hän tarjosi
ruokaa, pitävän sisarelleen moraalisaarnaa. Herra Poyet-Delorme
jälleen puhui kaikenlaisista pikku asioista, ettei olisi jouduttu
keskustelemaan vakavista. Typerä seurustelu kosketteli, läheisempien
ja vaarallisempien puheenaiheiden pelosta, pelkästään ruokia. M:me
Jeannin koetti kerran johtaa pakinan siihen, mikä hänen sydäntään
painoi: m:me Poyet-Delorme keskeytti jyrkästi, jollakin vähäpätöisellä
ja sisällöttömällä sanalla. Eikä sisarella ollut rohkeutta yrittää
uudestaan.
Päivällisen jälkeen m:me Jeannin vaati tytärtään soittamaan jonkin
pianokappaleen ja näyttämään lahjojaan. Tyttönen häpesi ja täytti
käskyn vastenmielin, ja soitti hirveän huonosti. Poyet'n herrasväki
kuunteli kyllästyneenä ja odotti, että hän lopettaisi. M:me Poyet
katsoi pilkallisesti huuliaan rypistäen tyttäreensä; ja kun soittoa
kesti hänestä liian kauan, alkoi hän jutella välinpitämättömästi
muista asioista m:me Jeannin kanssa. Viimein Antoinette, joka oli
kokonaan sekaantunut kappaleessaan ja kauhukseen huomannut, että hän
oli eräässä kohden alkanut alusta sen sijaan, että hänen olisi tullut
jatkaa, ja ettei hän täten pääsisi milloinkaan loppuun, jätti yhtäkkiä
kesken, päättäen soittonsa kahdella akordilla, jotka eivät olleet aivan
oikeita, ja kolmannella, joka oli aivan väärä. Herra Poyet huudahti:
-- Bravo!
Ja hän tahtoi nyt kahvia.
M:me Poyet sanoi, että hänen tyttärensä otti soittotunteja Pugnolta.
Neiti, "joka otti soittotunteja Pugnolta", myönteli:
-- Oikein kaunista, tyttöseni... ja kysyi, missä Antoinette oli
opiskellut.
Seurustelu kävi pitkäveteiseksi. Siinä oli käsitelty jo kaikki salissa
näkyvät ja talon rouvan ja tyttären pienet koruesineet. M:me Jeannin
ajatteli itsekseen:
-- Nyt on aika puhua, nyt minun täytyy puhua...
Ja tuska kalvoi häntä. Kun hän viimeinkin koetti rohkaista luontonsa
ja ryhtyä puhumaan, virkahti m:me Poyet ohimennen, äänellä, joka ei
ollut suinkaan anteeksipyytävä, että heistä oli sangen ikävää, mutta
että heillä oli meno kaupungille kello puoli kymmenen tienoissa: heidät
oli kutsuttu vieraiksi erääseen paikkaan, josta he eivät voineet
jäädä pois. Jeanninit nousivat heti loukkaantuneina paikoiltaan ja
tahtoivat lähteä. Oltiin vielä muka pyytelevinään jäämään heitä. Mutta
neljännestunnin päästä soitti joku ovikelloa: palvelijatar ilmoitti,
että oli tullut vieraita, Poyet'n perheen ystäviä, naapureita, jotka
asuivat kerrosta alempana. Poyet ja hänen rouvansa vilkaisivat silloin
toisiinsa ja menivät supattelemaan nopeasti jotain palvelijoille. Poyet
johti jonkinlaisia verukkeita änkytellen Jeannit viereiseen kamariin.
(Hän tahtoi salata tulevilta ystäviltään tuon häpeät tehneen perheen
olemassaolonkin, jopa että se oli heillä.) Jeanninit jätettiin nyt
yksinään lämmittämättömään kamariin. Lapset olivat aivan suunniltaan
tällaisesta nöyryytyksestä. Antoinettella kiersivät vedet silmissä;
hän pyysi, että lähdettäisiin pois. Äiti ei ensin tahtonut: mutta
kun sitten odotus yhä venyi, niin hän päätti lähteä. He menivät
eteiseen. Poyet, jolle eräs palvelijoista ilmoitti heidän lähtevän,
tavoitti heidät siellä kiinni ja pyyteli muka anteeksi, parilla
joutavanpäiväisellä sanalla; hän tahtoi muka pidättää heitä vielä;
mutta näki, että hän olisi toivonut heidän olevan sieltä jo kaukana.
Hän auttoi heille päällysvaatteita ylle, sysäili heitä ovea kohti,
hymyillen ja puristaen heidän käsiään ja puhuen ystävällisesti, mutta
matalalla äänellä, ja sulki heidät ulos. -- Kun Jeanninit tulivat
hotelliinsa, niin itkivät lapset raivosta. Antoinette polki jalkaa, ja
vannoi, ettei hän koskaan enää astuisi noiden ihmisten kynnyksen yli.
M:me Jeannin vuokrasi huoneiston erään talon neljännessä kerroksessa,
lähellä Kasvitieteellistä Puutarhaa, _Jardin des Plantes'ia_. Kamarien
ikkunat olivat pimeälle pihalle ja sen mustuneihin muureihin päin;
ruokasalin ja salin -- (sillä m:me Jeannin tahtoi välttämättä, että
heillä piti olla salikin) -- eräälle rahvaan asumalle kadulle. Kaiken
päivää vieri kadulla heidän asuntonsa ohitse höyryomnibusseja ja
ruumisvaunuja, joiden jono painui Ivryn hautausmaan portista sisään.
Likaisia italialaisia laiskotteli kasvattamattomine lapsilaumoineen
penkeillä, tai riiteli keskenään. Ikkunoita ei voinut metelin vuoksi
pitää auki; ja kun illoin tuli kotiin, täytyi kulkea kuhisevan
ja löyhkävän katurahvaan tungoksessa, päästä katujen yli, joilla
liike kuohui, poikki likaisen ajopaikan ja mennä naapuritalon
pohjakerroksessa olevan inhoittavan ruokalan ohitse, jonka ovella
seisoi valtavia ja möyheitä tyttöjä, ruosteenkeltaisin hiuksin, iho
maalattuna ja rasvattuna, tarkastelemassa ohikulkevia likaisin katsein.
Jeanninien vähät rahat hupenivat nopeasti. He totesivat joka ilta
ahdistus sydämessä, kuinka lovi heidän kukkarossaan yhä laajeni. He
koettivat tulla toimeen vähemmällä; mutta he eivät osanneet: sen
taidon oppimiseen tarvitaan monia koettelemusten vuosia, jos ei
kerran ole siihen lapsuudesta saakka tottunut. Ne, jotka eivät ole
luonteeltaan säästäväisiä, hukkaavat vain aikaansa koettaessaan sitä
olla: heti, kun jokin uusi rahanmenetystilaisuus tarjoutuu, antavat he
myöten; säästäminen jää aina seuraavaan kertaan; ja jos he sattumalta
ansaitsevat tai luulevat ansainneensa vähänkin yli tavallisen määrän,
niin he käyttävät kiireesti tuon voittonsa sellaisiin menoihin, joiden
kokonaissumma on kymmenen kertaa voittoa suurempi.
Muutamassa viikossa kuluivat Jeanninien varat loppuun. M:me Jeanninin
täytyi masentaa viimeinenkin itsetuntonsa, ja hän meni lastensa
tietämättä pyytämään rahaa Poyet'lta. Hän sovitti niin, että sai tavata
tuon virkaherran yksinään hänen työhuoneessaan, ja aneli häneltä
lainaksi pikkusummaa siihen saakka, kunnes he löytäisivät tointa, jolla
he voisivat elää. Mies oli heikkotahtoinen ja melkoisen lauhkea, joten
hän myöntyi, koetettuaan ensin lykätä vastauksen tuonnemmaksi. Hän
sattui eräällä hetkellä heltymään niin, ettei voinut itseään hillitä,
vaan lainasi kaksisataa frangia, ja katui sitten kohta tekoaan, --
varsinkin, kun hänen täytyi ilmoittaa asiasta vaimolleen ja tämä oli
vimmoissaan miehensä heikkouden ja sisarensa hävyttömien vehkeiden
tähden.