häntä kohtaan; talonpojat häntä jumaloivat, tietäessään voivansa
aina turvautua hänen hyvyyteensä, eivätkä he suinkaan jättäneet sitä
tekemättä. Mutta ihmisten kiitollisuus -- jopa hyvinkin kunnon ihmisten
-- on hedelmä, joka on korjattava hyvissä ajoin. -- Jos sen antaa
vanheta puussa, niin se saattaa siihen mädätä. Kun oli mennyt muutamia
kuukausia, niin tottuivat pankkiiri Jeanninin velalliset ajattelemaan,
että hän oli ollut jollakin tavoin velvollinen tekemään heille sen
palveluksen; ja olivatpa he taipuvaisia luulemaan, että koska Jeannin
oli ollut niin halukas heitä auttamaan, oli hänellä varmaankin siitä
auttamisesta itsellään etua. Hienotunteisimmat luulivat kuittaavansa --
ellei juuri asiansa, niin ainakin kiitollisuudenvelkansa -- tuomalla
ampumansa jäniksen tai kopallisen kananmunia pankkiirille mennessään
kaupunkiin markkinoille.
Kun tähän saakka ei kuitenkaan käsitelty muuta kuin pieniä summia, ja
kun Jeannin oli sattunut joutumaan tekemisiin melkoisen kunniallisten
ihmisten kanssa, niin ei menetelmästä tullut suurta haittaa:
rahanhukka, -- josta pankkiiri ei muuten hiiskunut kenellekään
sanaakaan, -- oli vähäpätöinen. Mutta toisin kävi, kun Jeannin sitten
kerran joutui erään keinottelijan kynsiin, joka oli perustanut
teollisuusyrityksen ja oli saanut hajua pankkiirin laupiaasta
luonteesta ja hänen varakkuudestaan. Tämä käytökseltään mahtailevan
arvokas mies, jonka rintaa koristi kunnialegioonan merkki ja joka
sanoi olevansa parin kolmen ministerin, arkkipiispan, kokonaisen
senaattori-valikoiman, kirjailija- ja rahamieslauman ja erään
kaikkivaltiaan sanomalehden ystävä, osasi erinomaisesti asettua sille
sekä arvovaltaiselle että samalla tuttavalliselle kannalle, joka
hänen saaliiseensa tehosi. Hänen esittämänsä suosittelut olisivat
voineet saada varuilleen jokaisen vähänkin tarkkavaistoisemman miehen
kuin Jeannin oli: nehän olivat ainoastaan noiden tuttavuuksien
kiitoskirjeitä joistakuista hänen lähettämistään päivälliskutsuista,
tai kirjeitä, joilla häntä vuorostaan kutsuttiin vieraaksi, ja
tiedetäänhän, etteivät ranskalaiset koskaan kitsastele, jos ei muuta
vaadita kuin tällaista kirjeellä kuittaamista, eivätkä kursaile
tarttumasta ojennettuun käteen ja lähtemästä päivällisille jonkin
ihmisen luo, johon ovat juuri ja juuri tutustuneet, -- sillä
ehdolla kuitenkin, että mies voi huvittaa heitä ja ettei hän pyydä
heiltä rahaa. Onpa niitäkin, jotka eivät kieltäisi sitäkään uudelta
ystävältään, jos eivät muutkaan ihmiset kieltäisi. Ja älykäs mies,
jonka pyrkimyksenä on vapauttaa lähimmäisensä liikojen rahojen
painosta, olisi melkoisen kovaonninen, ellei hän lopulta löytäisikin
sellaista pässiä, joka lähtee ensimäisenä hänen mukaansa ja vetää
sitten muut lampaat perästään. -- Ellei ennen Jeanninia olisi
tuollaisia pässejä ollut, niin oli hän ainakin siihen omiaan. Hän oli
hyvässä villassa ja aivan valmis kerittäväksi. Hänet houkuttelivat
leikkiin viettelijän komeat tuttavuussuhteet, hänen suunsoittonsa,
imartelunsa ja myöskin se seikka, että hänen liikeasioita koskevista
neuvoistaan koitui ensin hyviä tuloksia. Hän uskalsi peliin aluksi
vähän, ja menestyksellä; sitten hän uskalsi paljon ja lopuksi kaikki:
ei ainoastaan omia, vaan liiketuttaviensakin rahat. Hän varoi
ilmoittamasta asiasta näille: hän oli varma siitä, että voittaisi; hän
aikoi häikäistä heitä pistämällä voitto-osuuden yllätyksenä heidän
kouraansa.
Teollisuusyritys menikin nurin. Pankkiiri sai sivultapäin kuulla
tapauksesta eräältä parisilaiselta liikeystävältään, joka ohimennen
kirjoitti hänelle tästä uudesta romahduksesta, aavistamatta, että
Jeanninkin oli sen uhreja: sillä pankkiiri ei ollut hiiskunut
kenellekään mitään osuudestaan liikkeeseen; käsittämättömän
kevytluontoisesti oli hän lyönyt laimin, -- näyttipä melkein kuin
olisi karttanut, -- kuulustella asiaa sellaisilta henkilöiltä, jotka
olisivat tunteneet yritystä tarkemmin; hän oli tehnyt kaikki aivan
salaa, hullaantuneena erehtymättömän terveeseen järkeensä, ja oli
tyytynyt mitä epämääräisimpiin tietoihin. Elämässä sattuu usein
moisia hairahduksia; tuntuupa kuin ihmisen täytyisi eräillä hetkillä
välttämättä syöksyä tuhoonsa: näyttää kuin hän pelkäisi, ettei vain
joku tulisi häntä auttamaan; hän pakenee kaikkia neuvoja, jotka hänet
voisivat pelastaa, menee piiloon, syöksyy kuumeisella kiireellä
eteenpäin, saadakseen suistua kuiluun oman halunsa mukaan.
Jeannin juoksi asemalle ja lähti sydän ahdistuksen hyytämänä junalla
Parisiin. Hän meni tapaamaan liiketoveriaan. Hän toivoi vielä, että
hänen saamansa uutiset olisivat vääriä, tai ainakin liioiteltuja.
Tietysti hän ei tuota miestä enää tavannut, ja nyt hän tuli
vakuutetuksi onnettomuudesta, joka oli niin perinpohjainen kuin olla
saattaa. Hän palasi kotiin aivan suunniltaan, mutta salaten kaikki.
Kukaan ei vielä saattanut aavistaa mitään. Hän koetti voittaa aikaa
muutamia viikkoja, edes muutamia päiviä. Parantumattoman hyväuskoisena
hän luulotteli sitkeästi itselleen, että hän keksisi jonkin neuvon,
jolla korvaisi -- ellei omia vahingoltaan, niin ainakin ne vahingot,
mitä hän oli tuottanut liiketuttavilleen. Hän koetteli monenmoisia
keinoja, ja niin kömpelön hätäisesti, että jo hänen käytöksensäkin vei
häneltä kaikki onnistumisen toiveet, jos onnistumista yleensä enää
olisi voinut toivoakaan. Mutta mistä hän pyysikin lainoja, niitä ei
hänelle annettu. Uskalletut keinottelut, joihin hän epätoivoissaan
ryhtyi, pannen peliin senkin vähän, mitä hänelle oli jäänyt, tuhosivat
hänet lopullisesti. Silloin tapahtui hänen luonteensa ulkonaisissa
muodoissa täydellinen muutos. Hän joutui hirvittävän kauhun valtaan:
hän ei puhunut mistään mitään, vaan oli ärtyisä, kiukkuinen, tyly,
hirveän synkkä. Vieraiden parissa hän vielä koetti teeskennellä ja olla
iloinen; mutta jokainen saattoi huomata, että hän oli muuttunut: syyksi
arveltiin, että hän oli jollakin tavalla sairas. Kotoistensa seurassa
ei hän hillinnyt itseään näin; ja kotiväki olikin kohta huomannut,
että hän salasi jotakin vakavaa. Häntä tuskin tunsi enää entiseksi
mieheksi. Joskus hän hyökkäsi johonkin huoneeseen ja alkoi penkoa
piironginlaatikolta, heittäen kaikki paperit sekaisin permannolle, ja
alkaen raivota kuin vimmattu, kun ei muka löytänyt mitään, tai kun
tahdottiin auttaa häntä. Sitten seisoi hän äimistyksissään keskellä
sekamelskaa, ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän etsi, ei hän sitä
tiennyt itsekään. Milloin hän ei näyttänyt enää välittävän perheestään,
milloin taas suuteli jotakuta heistä kyyneleet silmissä. Hän ei saanut
enää unta. Eikä syönyt juuri mitään.
M:me Jeannin huomasi kyllä, että onnettomuus oli tulossa, mutta hän ei
ollut koskaan ottanut osaa miehensä liikeasioihin eikä ymmärtänyt niitä
yhtään. Hän tiedusteli mieheltään, mikä häntä vaivasi, mutta Jeannin
torjui tylysti hänen kyselynsä; se loukkasi vaimon itsetuntoa, eikä hän
enää koettanutkaan. Mutta hän oli kauhuissaan, joskaan ei tiennyt, mitä
pelkäsi.
Lapset eivät saattaneet aavistaakaan vaaraa. Antoinette oli kyllä
niin älykäs, että hän ehkä, kuten äitinsäkin, vaistomaisesti tunsi
jonkin onnettomuuden tulevan; mutta hän oli nykyään niin täydellisesti
heräävän rakkautensa onnen lumoissa, ettei hän tahtonut ajatella
mitään, mikä teki hänet levottomaksi; hän vakuutteli itselleen, että
nuo synkät pilvet haihtuisivat itsestään, -- tai että niitä ennättäisi
katsella vielä sittenkin, kun ei enää muuta voisi tehdä.
Pystyvin ymmärtämään pankkiiri poloisen sieluntilaa oli ehkä pikku
Olivier. Hän tunsi, että isä kärsi; ja hän kärsi salaisesti hänen
kanssaan. Mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään: sehän oli luonnollista,
sillä hän ei voinut mitään tehdä, hän ei osannut mitään. Ja sitäpaitsi
karkoitti hänkin surulliset asiat ajatuksistaan, jos ne milloin tulivat
mieleen: aivan kuin hänen äidillään ja sisarellaan oli hänelläkin
taikauskoinen taipumus luulla, että onnettomuus, jota ei tahdo nähdä,
ei ehkä tulekaan. Vaaran uhkaamat ihmis-raukat ovat useinkin kuin
jäniksiä: piiloittavat päänsä pensaaseen, ja kuvittelevat, ettei
onnettomuus heitä huomaa.
Levottomuutta herättäviä huhuja alkoi liikkua. Puhuttiin, että
pankkiliikkeen luotto oli saanut kolauksen. Pankkiirin oli
turha tekeytyä liiketuttavainsa parissa sangen varmaksi; eräät
epäluuloisimmat pyysivät rahansa pois, kuka milläkin tekosyyllä.
Jeannin tunsi olevansa tuhon oma, hän puolustautui epätoivoisesti,
ollen muka pyhästi suuttuvinaan, valittaen katkerasti, että häntä
epäiltiin; jopa nosti hän kiivaita kohtauksiakin itsensä ja vanhain
liiketuttaviensa välillä, kohtauksia, jotka nolasivat hänet
ehdottomasti yleisen mielipiteen silmissä. Säästöönpanoja vaadittiin
yhtä mittaa pois. Hän joutui sellaiseen kuolon tuskaan, että menetti
lopunkin malttinsa. Hän teki lyhyen matkan, meni erääseen läheiseen
kylpyläkaupunkiin ja pelasi siellä viimeiset setelinsä: antoi tyhjentää
taskunsa neljännestunnissa putipuhtaiksi, ja palasi kotiin.
Hänen odottamaton lähtönsä oli lopullisesti saanut pikkukaupungin
täydelliseen sekaannukseen; siellä sanottiin jo, että hän oli karannut;
ja m:me Jeanninilla oli tuska ja työ pitää levottomien ihmisten raivoa
aisoissa: hän rukoili heitä olemaan kärsivällisiä, hän vannoi heille,
että hänen miehensä tulisi takaisin. Ihmiset eivät sitä uskoneet,
vaikka he kaikin voimin tahtoivatkin sen uskoa. Ja niinpä tunsivat
kaikki suurta helpoitusta, kun hän tuli kotiin: monet melkeinpä
uskoivat olleensa turhanpäiten rauhattomia, ja että Jeanninit olivat
yleensä niin ovelia, että he kyllä saattoivat pelastaa itsensä
kiipelistä, jos siihen joutuivat. Pankkiirin käytös vahvistikin tätä
vaikutusta. Nyt, kun hän ei enää voinut epäilläkään, mikä hänellä
oli edessä, näytti hän väsyneeltä, mutta oli sangen rauhallinen. Kun
hän laskeusi kotikaupungissaan junasta, ryhtyi hän asemapuistikossa
rauhallisesti puheisiin eräiden vastaantulevien ystävien kanssa,
pakinoi viljavainioista, jotka olivat kärsineet poudasta viikkokausia,
viinitarhoista, jotka olivat pulskat, ja uudesta ministeristön
kukistumisesta, josta iltalehdet tiesivät kertoa.
Kotiin päästyään ei hän muka ollut millänsäkään vaimonsa kiihtymisestä,
kun m:me Jeannin juoksi hänen tulonsa kuullessaan häntä vastaan ovelle
ja kertoi sekavan suulaasti hänelle, mitä hänen poissaollessaan oli
tapahtunut. Vaimo koetti arvata hänen kasvojensa ilmeestä, oliko mies
osannut välttää tuon tuntemattoman vaaran; mutta hän ei kysynyt häneltä
kuitenkaan mitään, niin ylpeä hän oli: hän odotti, että mies alkaisi
hänelle itse puhua. Mutta Jeannin ei virkkanut sanaakaan siitä asiasta,
joka heitä molempia kiusasi. Hän torjui varovaisesti vaimon kaipuun
uskoa huolensa miehelleen ja saada puolestaan hänen luottamuksensa.
Hän puhui helteestä, valitti, että hänen päätänsä särki hirveästi; ja
sitten asetuttiin aterialle niinkuin tavallisesti.
Hän jutteli vähän, oli väsynyt, hajamielinen, istui otsa rypyssä;
naputteli sormillaan pöytäliinaan; hän koetti pakostakin syödä,
koska tunsi itseään tarkasteltavan, ja katseli ilmeettömin ja
epämääräisin silmin lapsiaan, jotka vaikeneminen oli tehnyt aroiksi,
sekä vaimoaan, jonka loukattu itserakkaus oli jäykistänyt ja joka
väijyskeli miehensä kaikkia eleitä, luomatta kuitenkaan häneen suoraan
katsettaan. Päivällisen loputtua hän näytti jo ikäänkuin heräävän;
hän koetti jutella Antoinetten ja Olivierin kanssa; kysyi heiltä,
mitä he olivat tehneet sillaikaa kuin hän oli ollut matkalla; mutta
hän ei kuunnellut heidän vastauksiaan, ei kuullut edes oman äänensä
kaikua; ja vaikka hän katsoi suoraan lapsiin, niin hänen katseensa
oli jossakin muualla. Olivier tunsi sen: hän vaikeni keskellä pikku
tarinoitaan, eikä tuntenut halua jatkaa. Mutta Antoinettessa oli
iloisuus lyhyen hämilläolon jälkeen saanut taas vallan: hän laverteli
kuin iloinen harakka, asettaen kätensä isänsä käden päälle, tai
nykäisten häntä käsivarresta, että hän kuuntelisi tarkemmin, mitä
hän hänelle kertoi. Jeannin oli vaiti; hänen katseensa siirtyi
Antoinettesta Olivieriin, ja ryppy hänen otsassaan tuli yhä syvemmäksi.
Kesken tyttärensä juttua ei hän enää kestänyt, hän nousi pöydästä ja
meni ikkunan ääreen salatakseen mielenliikutustaan. Lapset käärivät
salvettinsa kokoon ja nousivat hekin pöydästä. M:me Jeannin lähetti
heidät leikkimään puutarhaan; pian kuului, kuinka he juoksivat käytäviä
pitkin perätysten, kirkuen kilpaa. M:me Jeannin katsoi mieheensä,
joka seisoi häneen selin, ja hän kierteli ja puuhasi pöydän ääressä
aivan kuin jotakin järjestellen. Yhtäkkiä meni hän miehensä luokse ja
sanoi hänelle äänellä, jota tukehutti tuska ja pelko, että palvelijat
kuulisivat asian:
-- Kuule, Antoine, mikä sinulla on? Sinulla on jotain... Varmaan, sinä
salaat jotain!... Onko tullut jokin onnettomuus? Oletko sinä sairas?
Jeannin torjui vielä kerran hänen kysymyksensä, nytkähyttäen
kärsimättömästi olkapäitään ja sanoen tylysti:
-- Ei! Ei mitään! Anna minun olla!
Vaimo lähti syvästi suuttuneena pois; sokeassa vihastuksessaan hän
päätti itsekseen, ettei hän välittäisi olla enää rauhaton, tulipa hänen
miehelleen mitä tahansa.
Jeannin meni ulos puutarhaan. Antoinette jatkoi siellä äskeistä
ilvettään, ravistellen veljeään, että olisi saanut hänet juoksemaan.
Mutta poika väitti yhtäkkiä, ettei hän tahtonut enää leikkiä; ja hän
asettui seisomaan terassin kaiteen nojaan kyynäräisilleen, muutaman
askeleen päähän isästään. Antoinette koetti häntä ärsyttää; mutta
Olivier työnsi hänet jörösti pois: silloin pisteli Antoinette vielä
häntä parilla sanalla; ja kun hän ei mitenkään enää saanut täältä
huvitusta, niin meni hän sisään ja istahti pianon ääreen.
Jeannin ja Olivier jäivät kahden kesken ulos.
-- Mikä sinulla on, poikaseni? Miksi sinä et tahdo enää leikkiä? kysyi
isä hiljaa.
-- Minä olen väsynyt, isä.
-- No niin. Istutaanpa sitten molemmat tuohon penkille.
He istuutuivat. Oli kaunis syyskuun yö. Taivas samalla kuultava
ja tumma. Petuniain imelähkö tuoksu sekautui mustan kanavan
ummehtuneeseen ja hiukan homehtuneeseen hajuun, kanavan, jonka vesi
kuulsi juuri pengermän muurin juurella. Iltaperhoset, suuret vaaleat
sfinksiperhoset, lentää räpyttelivät kukkien ympärillä ja hyrisivät
kuin pikku rukit. Kanavan toisella puolella oviensa edessä istuvien
naapurien rauhalliset äänet kajahtelivat hiljaisuudessa. Sisällä soitti
Antoinette italialaisia kavatinoja ja fioritureja. Jeannin piteli
kädessään Olivierin kättä. Isä tupakoi. Hämärässä, joka alkoi yhä
enemmän peittää isän kasvoja, näki lapsi piipun pienen hohteen, joka
leimahti suuremmaksi, sammua tupsahti jälleen, syttyi taas ja sammui
lopulta kokonaan. He eivät puhuneet mitään. Olivier kysyi eräiden
tähtien nimiä. Jeannin, joka ei juuri tuntenut luontoa, enempää kuin
enimmät muutkaan maaseutulaisporvarit, ei tietänyt ainoankaan tähden
nimeä, paitsi suurimpien sikermäin, jotka jokainen tuntee; mutta
hän oli muka luulevinaan, että lapsi kysyi juuri niitä, ja mainitsi
hänelle niiden nimet. Olivier ei pyrkinyt muita utelemaan: hänestä oli
aina hauskaa kuulla niiden nimiä, ja toistaa itsekseen hiljaa noita
kauniita, mystillisiä sanoja. Sitäpaitsi hän ei tahtonutkaan tietää
niitä, vaan koetti ainoastaan vaistomaisesti lähestyä isäänsä. He
olivat jälleen vaiti. Olivier istui nojaten päätänsä penkin selustaan,
suu auki, ja katseli tähtiä; hän turtui aivan kuin horteeseen: isän
käden lämpöisyys hiveli läpi hänen olemuksensa. Yhtäkkiä alkoi se
käsi vavista. Pojasta se oli niin kummallisen hassua, ja hän sanoi,
iloisella ja samalla unisella äänellä:
-- Kas, miten sinun kätesi vapisee, isä.
Jeannin veti kätensä pois.
Hetken päästä virkkoi Olivier, jonka pikku ajatus toimi omin päin:
-- Oletko sinäkin väsynyt, isä?
-- Olen, pikkuiseni.
Lapsen hellä ääni jatkoi:
-- Ei saa niin väsyttää itseään, isä.
Jeannin veti Olivierin pään rintaansa vasten ja mutisi:
-- Minun poika-raukkani!...
Mutta Olivierin ajatukset olivat jo suuntautuneet toisaalle. Tornikello
löi kahdeksan. Olivier veti itsensä isästään irti ja sanoi:
-- Minä menen lukemaan.
Torstaina oli hänellä lupa lukea itsekseen tunti päivällisen jälkeen,
aina levollemenon aikaan asti: se oli Olivierin suurin onni; ja mikään
hyvä maailmassa ei olisi houkutellut häntä antamaan siitä ajasta
minuttiakaan.
Jeannin antoi hänen lähteä. Hän käveli vielä edestakaisin pimeässä
terassilla. Sitten meni hänkin sisään.
Perhehuoneessa istuivat lapset ja äiti yhdessä lampun ympärillä.
Antoinette ompeli nauhaa liiveihinsä, puhuen tai hyräillen koko ajan,
Olivierin harmiksi, sillä poika istui kirjansa ääressä, kulmat rypyssä,
kyynärpäät pöytää vasten ja työntäen peukaloitaan korviinsa, ettei
olisi kuullut mitään. M:me Jeannin parsi sukkia ja puheli vanhan
emäntäpiian kanssa, joka seisoi hänen vieressään ja luetteli hänelle
päivän menoja, käyttäen samalla tilaisuutta hyväkseen myöskin hiukan
lörpötelläkseen; eukolla oli aina varastossa huvittavia juttuja, ja
ne kertoi hän verrattoman koomillisella murteellaan, niin että kaikki
nauroivat koko ajan, ja Antoinette koetteli muijaa matkia. Jeannin
katseli nyt vaiti toisia. Kukaan ei kääntänyt huomiotaan häneen. Hän
oli hetken kahden vaiheilla, istahti, otti jonkin kirjan, avasi sen,
mistä vain sattui, sulki jälleen ja nousi ylös: mitenkään ei hän
voinut viipyä siellä. Hän sytytti kynttilän, ja sanoi perheelleen
hyvää yötä. Hän lähestyi lapsiaan, suuteli heitä liikutuksen vallassa:
he vastasivat hajamielisesti, nostamatta katsettaan häneen, --
Antoinette oli ompeluksensa kimpussa, ja Olivier kirjansa. Olivier
ei edes ottanut käsiään pois korviltaan, ja hän murahti hyvää yötä
varsin kyllästyneenä, lukien yhä edelleen: -- (milloin hän luki,
olisi joku lähellä olevista saattanut pudota vaikka kaivoon, hän
ei olisi malttanut antaa sen häiritä itseään.) -- Jeannin poistui
perhehuoneesta. Hän jäi vielä ruokasaliin, joka oli vieressä. Hänen
vaimonsa tuli vähän ajan päästä sinne, kun emäntäpiika oli mennyt hänen
luotaan, järjestämään liinakaappiin vaatteita. Hän ei ollut miestään
muka näkevinään. Itse Jeannin epäröi, tuli sitten vaimonsa luokse ja
sanoi hänelle:
-- Anna minulle anteeksi. Minä puhuin sinulle äsken vähän liian
töykeästi.
Vaimon teki mieli vastata hänelle:
-- Mies-parkani, en minä ole siitä sinulle vihainen; mutta mikä sinulla
sitten on? Sano nyt, miksi sinä niin kärsit.
Mutta hän oli liian tyytyväinen, kun sai nyt kostaa vastaamalla:
-- Anna minun olla! Sinä olet hävyttömän raaka minua kohtaan. Sinä
kohtelet minua kuin mitä piikaa.
Ja siihen tapaan hän jatkoi, hakien vielä, uusia moitteita,
nautiskelevan tuimasti ja pitkävihaisesti.
Mies teki väsyneen liikkeen, hymyili katkerasti ja lähti hänen luotaan.
Kukaan ei kuullut revolverinlaukausta. Vasta seuraavana päivänä, kun
tiedettiin, mitä oli tapahtunut, väittivät jotkut naapurit huomanneensa
keskiyön tienoissa hiljaisella kadulla kulkiessaan kuivan napauksen,
ikäänkuin piiskanläiskäyksen. He eivät tulleet sitä sen enempää
ajatelleeksi. Yön rauha laskeusi jälleen kaupungin ylle, kietoen
raskaaseen harsoonsa elävät ja kuolleet.
M:me Jeannin oli nukkunut ja herännyt parin tunnin päästä. Kun hän ei
nähnyt miestään luonaan, nousi hän rauhattomana vuoteesta, juoksi läpi
kaikkien huoneiden, laskeusi alakertaan ja meni pankkihuoneistoon, joka
oli eri rakennuksessa talon vieressä; ja siellä tapasi hän Jeanninin
omassa konttorissaan, nojatuolissa istumassa, kirjoituspöytää vasten
hervahtaneena, veressään, jota vielä tippui permannolle. Rouva huusi
vihlovasti, pudotti kynttilän kädestään ja pyörtyi. Talossa kuultiin
hänen kirkaisunsa. Palvelijat juoksivat hätään, nostivat hänet
lattialta, hoitivat häntä, ja kantoivat pankkiiri Jeanninin ruumiin
päärakennukseen ja laskivat vuoteelle. Lasten kamarin ovi oli pantu
kiinni. Antoinette nukkui autuaan unta. Olivier kuuli häliseviä ääniä
ja askelia: hän olisi tahtonut tietää, mitä siellä liikuttiin; mutta
hän pelkäsi herättävänsä sisarensa, ja nukkui uudestaan.
Seuraavana aamuna kiersi uutinen kaupungilla jo ennenkuin lapset
tiesivät siitä mitään. Vanha emäntäpiika kertoi sen heille,
itkeskellen. Heidän äitinsä ei jaksanut ajatella mitään; hänen
terveydestäänkin oltiin levottomia. Lapset olivat aivan kahden, kuolema
vieressään. Ensin oli heissä kauhu vieläkin suurempi kuin tuska. Muuten
eivät he saaneetkaan aikaa itkeä rauhassa. Heti aamulla alkoivat
lain vaatimat muodollisuudet. Antoinette oli paennut kamariinsa ja
jännitti koko nuorekkaan itsekkyytensä ajatellakseen pelkästään yhtä
ainoaa seikkaa, sitä, joka yksinään voi auttaa häntä todellisuuden
tukahuttavaa kauhua torjumaan: hän ajatteli ystäväänsä; odotti hänen
tulevan, odotti alinomaa. Koskaan ei tuo nuori mies ollut hellinyt
häntä niin kuin viime kerralla hänet nähdessään: Antoinette oli varma,
että hän nyt rientäisi häntä surussa lohduttamaan, heti, kun saisi
onnettomuudesta kuulla. -- Mutta ei tullut ketään. Kukaan ei virkkanut
hänelle sanaakaan, ei näyttänyt ystävyyttä millään tavoin. Sen sijaan
ryntäsivät nuo ihmiset, jotka olivat uskoneet rahansa pankkiirin
käsiin, kohta, kun saivat itsemurhasta uutisen, Jeanninin kotiin,
tunkeutuivat väkisin ovesta sisään ja haukkuivat armottoman julmasti
vainajan vaimoa ja lapsia.
Muutamassa päivässä tuli onnettomuus toisensa päälle: ensin rakkaan
olennon menettäminen, sitten koko omaisuuden, yhteiskunnallisen aseman
ja yleisen kunnioituksen kadottaminen ja hylkäys ystävien puolelta.
Kaikki kerrassaan luhistui raunioiksi. Ei jäänyt mitään, jonka
vuoksi he olivat eläneet. He kaikki kolme olivat selvästi tietoisia
moraalisesta puhtaudestaan, ja siksi he nyt kärsivät sitäkin enemmän:
täytyihän heidän alistua häpeään, johon he eivät olleet syypäitä.
Pahimmin heistä kolmesta raateli tuska Antoinettea, siksi, että hän
oli elänyt siitä tunteesta vielä loitoimpana. M:me Jeanninille ja
Olivierille, vaikka nämä onnettomuudet runtelivatkin heitä kovin,
ei kärsimysten maailma ollut enää varsin vieras. Koska he olivat jo
vaistoiltaan pessimistejä, eivät he kaikesta tästä kummastuneet niin
paljoa kuin he siitä masentuivat. Kuoleman ajatus oli aina ennenkin
ollut heille lohdullinen turva: nyt se oli sitä entistä enemmän; he
kaipasivat saada kuolla. Moinen on kyllä surullista alistumista, mutta
ei kuitenkaan niin hirveää kuin jonkin nuoren tyytyväisen, onnellisen
ja elämänhaluisen olennon kapina, olennon, joka yhtäkkiä huomaa
joutuneensa sellaiseen suruun, ettei siihen ole apua ja ettei sillä ole
pohjaa, joutuneensa aivan häntä kauhistavan kuoleman eteen...
Antoinette näki yhtäkkiä maailman rumuuden. Hänen silmänsä aukenivat:
hän näki elämän, ihmiset; hän tarkasteli nyt isäänsä, äitiään,
veljeään. Kun Olivier ja m:me Jeannin itkivät yhdessä, niin hän painui
yksinään omaan tuskaansa. Hänen pikku aivonsa aprikoivat epätoivoissaan
menneisyyttä, aprikoivat kuluvaa hetkeä, tulevaisuutta; ja hän näki,
ettei hänelle ollut jäänyt kerrassaan mitään, ei mitään toivoa, ei
mitään tukea: hänellä ei ollut enää luottamusta kehenkään.