Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
JEAN-CHRISTOPHE PARISISSA II
VI. ANTOINETTE
Kirj.
ROMAIN ROLLAND
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.
Äidilleni.
ANTOINETTE
Jeanninit olivat noita vanhoja ranskalaisia sukuja, jotka vuosisatoja
pysyvät paikoillaan samassa maaseudun kolkassa ja puhtaina kaikilta
vierailta sekoituksilta. Sellaisia on vielä Ranskassa paljon enemmän
kuin luullaankaan, kaikista yhteiskunnan muutoksista huolimatta;
tarvitaan ylen kovaa mullistusta, että se tempaisi ne suvut irti
maaperästä, johon ne ovat kiintyneet niin monilla ja syvillä juurilla,
etteivät ne itsekään sitä aavista. Järkisyillä ei ole mitään osaa tässä
heidän kiintymyksessään, ja aineellisilla eduilla sangen vähän; mitä
jälleen historiallisten muistojen opittuun sentimentalismiin tulee,
vaikuttaa se ainoastaan harvoihin kirjallisiin ihmisiin. Maaperään
sitoo vastustamattomalla voimalla hämärä ja mahtava tunne, joka on
yhteistä sekä karkeatekoisille sieluille että älylliselle luokalle,
nimittäin, että on oltu murene tätä samaa maata jo vuosisatoja,
että eletään sen elämää, hengitetään sen ilmaa, tunnetaan sydämen
sykkivän sen rintaa vasten; aivan kuin kaksi ihmistä, jotka nukkuvat
vierekkäin samassa vuoteessa; maahan yhdistää se, että hermot ovat
siellä herkät seudun pienimmillekin värähdyksille, tuhansille hetkien
ja vuodenaikain, kirkkaiden tai pilvisten päiväin vivahteille, kaikelle
sekä kuuluvalle että mykälle. Eivätkä suinkaan kauneimmat seudut
tahi ne, joissa elämä on leppoisinta, tenhoa enimmän sieluja, vaan
sellaiset, missä maa on vaatimattominta, nöyrintä, lähimpänä ihmistä ja
puhuu hänelle tutuinta ja kotoisinta kieltä.
Sellainen oli se pieni Keski-Ranskan kaupunki, jossa Jeanninit elivät.
Laakea ja kostea seutu, vanha, torkkuva pikkukaupunki, joka tuijotteli
ikävystynein kasvoin vieressä olevaan sameaan ja seisovaan kanavaan;
ympärillä yksitoikkoinen maaseutu, peltoja, niittyjä, vähäpätöisiä
jokia, suuria metsiä, ja sitten taas samaa yksitoikkoisuutta... Ei
minkäänlaisia näköaloja, ei huomattavia historiallisia rakennuksia, ei
mitään muistoja. Ei kerrassaan mitään, joka olisi ollut omiaan vetämään
puoleensa. Mutta kaikki oli siellä luotu pitämään luonaan. Sellaisella
horrostilalla ja turtumuksella on salaperäinen voimansa. Kun maistaa
sitä ensi kertaa, niin siitä kärsii ja kuohahtaa vimmaan. Mutta
henkilö, joka on saanut siitä itseensä vuosisatoja vanhan leiman, ei
voi vapautua siitä enää; sen vaikutus on tunkeutunut luihin ja ytimiin;
ja tuolla kaiken liikkumattomuudella, harmoonisella ikävyydellä ja
yksitoikkoisuudella on hänelle viehätyksensä ja sulonsa, jonka syytä
hän ei ymmärrä ja jota hän halveksii, kuitenkin sitä rakastaen,
saattamatta sitä unohtaa.
Jeanninien suku oli aina elänyt siellä. Kaupungissa ja sen ympäristössä
saattoi seurata sukua aina 1500-luvulle saakka taaksepäin, sillä
tietysti oli olemassa jokin vanha eno, joka oli omistanut elämänsä
siihen, että oli laatinut perinpohjaisen sukutaulun näistä
vähäpätöisistä ja uutterista pikku ihmisistä. Suvussa oli ollut
tilallisia, maanvuokraajia, kylien käsityöläisiä, sitten pappejakin,
maaseutunotaareja, ja viimein oli suku siirtynyt piirikunnan
alaprefektin kaupunkiin, jossa Augustin Jeannin, nykyisen Jeanninin
isä, oli menestynyt hyvin liikemiehenä, pankkiirina. Hän oli sopeutuva
ja pystyvä mies, ovela ja sitkeä kuin talonpoika; muuten varsin
kunniallinen, joskaan hänen omatuntonsa ei ollut liioitellun arka;
kova ahertaja ja mukavan elämän rakastaja; kaikkialla ympäristössä hän
oli kunnioitettu ja peljätty purevan leikillisyytensä, suoran suunsa
ja varallisuutensa tähden. Hän oli lyhyen-vanttera ja voimakas mies;
silmänsä olivat pienet ja vilkkaat, ja kasvot leveät ja punaiset,
rokonarpiset; ennen muinoin kuului hän olleen naisiinmenevä, eikä
hän myöhemminkään ollut kadottanut sitä taipumustaan. Hän rakasti
hemaisevia pilajuttuja ja hyviä aterioita. Kannatti nähdä häntä
ruokapöydän ääressä, -- jossa muuten hänen poikansa, Antoine, piti
hänen rinnallaan hyvin puolensa, -- eräiden vanhojen samanlaisten
ystävien parvessa: näitä ystäviä olivat rauhantuomari, notaari,
tuomiorovasti: -- (Jeanninin ukko oli kiihkeä pappissyöjä; mutta hän
osasi syödä myöskin papin parissa, jos nimittäin pappi söi lujasti);
-- kaikki he olivat vankkoja, oikein Rabelais'n miesten malliin
rakennettuja järkäleitä. Siellä loimahteli hirvittäviä pilajuttuja,
siellä jyrähtelivät nyrkit pöytään ja katto tärisi naurunpuuskista.
Ne tikahduttavat ilonväänteet tarttuivat keittiössä askarteleviin
palvelijoihinkin ja kaduilla ohitse kulkeviin naapureihin.
Sitten oli vanha Jeanninin ukko saanut keuhkotulehduksen, eräänä
ylen kuumana kesäpäivänä, jolloin hänen päähänsä pälkähti pistäytyä
paitahihaisillaan kellariinsa panemaan viinejään pulloihin. Vuorokauden
päästä muutti hän jo toiseen maailmaan; siihen hän ei ollenkaan
uskonut, mutta lähti sinne nyt kuitenkin kaikilla kirkon sakramenteilla
evästettynä, niinkuin ainakin maaseudun voltairelainen: haluten
alistua viimeisillä hetkillään kirkon kujeihin, sen tähden, että akat
jättäisivät hänet rauhaan, ja että se oli nyt hänelle yhdentekevää...
Ja sitäpaitsi, kaiken varalta...
Hänen poikansa, Antoine, ryhtyi hänen kuoltuaan hoitamaan hänen
liikettään. Hän oli pieni, lihava mies, punanaamainen ja hilpeä;
kasvot sileiksi ajellut, leuoissa makkaramaiset poskiparrat; puheensa
oli nopeasti syöksyvää ja solkkaava, -- ja yleensä hän oli hälisevä,
ja viittilöi puhellessaan vilkkain ja lyhyin elein. Hänellä ei ollut
isänsä erikoisia liikemieslahjoja, mutta liikkeen hoitajana ja
johtajana hän oli melkoisen kunnollinen. Eikä hänen tarvinnutkaan muuta
kuin jatkaa rauhassa jo valmiita liikeyrityksiä, sillä ne levisivät
päivä päivältä pelkän entisyytensä ja ikänsä voimalla. Seutu piti
häntä etevänä liikemiehenä, vaikkei hänellä oikeastaan ollut mitään
ansiota liikkeensä menestyksessä. Hänellä ei ollut uhrata siihen muuta
kuin säntillisyytensä ja ahkeruutensa. Muuten hän oli moitteettoman
rehellinen mies, ja täydellä syyllä kunnioitettiin häntä kaikkialla.
Hänen ystävällinen, särmätön, eräistä ehkä liiankin tuttavallinen,
liian hälisevä ja rahvasmainen käytöksensä oli hankkinut hänelle
pikkukaupungissa ja maaseutu-ympäristössä kaikkien tinkimättömän
suosion. Hän ei tuhlannut liioin rahojaan, mutta sitä enemmän
tunteitaan; hänelle tulivat helposti vedet silmiin; ja kun hän näki
jonkin kurjuuden kuvan, heltyi hän niin vilpittömästi, että se liikutti
ehdottomasti myöskin itseään onnettomuuteen joutunutta.
Niinkuin useimpien muidenkin pikkukaupunkien miesten oli hänenkin
sielussaan politiikalla laaja tila. Antoine Jeannin oli innokas, mutta
maltillinen tasavaltalainen, suvaitsemattomuuteen saakka vapaamielinen,
patriootti, ja äärimmäisen jyrkkä antiklerikaali niinkuin hänen
isänsäkin. Hän oli kunnallisvaltuuston jäsen; ja häntä, samoinkuin
hänen virkaveljiäänkin, huvitti silloin tällöin tehdä jotkin kunnon
kepposet seurakunnan kirkkoherralle tai paastosaarnaajalle, johon
kaupungin naiset olivat hullautuneet. Ei näet pidä unohtaa, että
Ranskan pikkukaupunkien anttiklerikalismi on aina pienemmässä tai
suuremmassa määrässä jonkinlaista kotoista aviopuolisoiden sotaa; se
on osa tuota sanatonta, salakavalaa ja tuimaa aviomiehen ja vaimon
keskinäistä taistelua, jota käydään melkein kaikissa kodeissa.
Antoine Jeannin oli olevinaan myöskin kirjallinen kyky. Niinkuin
kaikkien hänen polvensa maaseutulaisten olivat hänenkin henkensä
ravintona olleet latinankieliset klassikot, joista hän osasi ulkoa
muutamia sivuja ja joukon sananlaskuja: La Fontaine, Boileau, -- _Ars
Poétiquen_ (Runousopin), ja varsinkin _Lutrinin_ (Kirkko-pulpetin)
sepittäjä --, sekä Voltaire, _la Pucellen_ (Orleansin neitsyen) tekijä,
ynnä 1700-luvun Ranskan _poetae minores_, pikku runoilijat, joiden
malliin hän koetti sommitella jonkinlaisia runoja. Hän ei ollut muuten
tuttavapiirissään ainoa, jolla oli sellainen runonrustaus-into. Tämä
ala lisäsi hänen mainettaan; hänen tekeminään laususkeltiin usein
pieniä runomittaisia kompia, nelisäkeikköjä, edeltäkäsin määrätyistä
riimeistä hetkessä sommiteltuja runoja, akrostikoneja, epigrammeja ja
viisuja; ne olivat sisällöltään joskus sangen uskallettuja, ja usein
melkoisen sukkelia, tietysti varsin lihavalla tavalla. Ruuansulatuksen
mysteerioita ei niissä unohdettu: Loiren seutujen Muusa töryyttää hyvin
mielellään torveaan samalla tavoin kuin Danten kuuluisa paholainen:
"... _Ed egli avea del cul fatto trombetta_".
Tämä vankka, lauhkea ja liikuntahaluinen mies oli valinnut
itselleen aivan toisenluontoisen vaimon -- erään pikkukaupungin
hallintovirkailijan tyttären, nimeltä Lucie de Villiers. De Villiersit
-- tai paremminkin Devilliersit: sillä heidän nimensä oli katkennut
aikain varrella kahtia, aivankuin kivi, joka halkeaa vieriessään alas
rinnettä -- olivat olleet isästä poikaan virkamiehiä; he olivat tuota
vanhaa ranskalaista parlamentaarista rotua, jolla oli korkea käsitys
lain pyhyydestä, velvollisuudesta, sovituista yhteiskunnallisista
tavoista, ihmisen persoonallisesta ja omasta arvontunteesta ja
varsinkin hänen ammattiarvostaan, käsitys, jota lujensi järkkymätön
rehellisyys, hienolla järkeilyllä höystettynä. Edellisen vuosisadan
kuluessa oli heihin tullut pieni silaus moitiskelunhaluista
jansenismia, ja siitä oli heihin jäänyt jotakin pessimististä ja hiukan
nurisevaa, samalla kuin kaiken jesuiittamaisen halveksimistakin.
He eivät nähneet elämää kauniissa valossa, ja koettamatta suinkaan
raivata sen tuottamia vaikeuksia he olisivat niitä mielellään melkeinpä
lisänneet saadakseen vain oikeuden valitella. Lucie de Villiersillä
oli eräitä näitä hänen "Suuren" miehensä verrattain hienostumattomalle
optimismille sangen vastakkaisia sukupiirteitä, -- _Suuren_: sillä
vaimo oli miestään päätä pitempi, -- muuten laiha, kasvultaan
sopusuhtainen; hän osasi pukeutua aistikkaasti, mutta teki sen niin
turhan tarkasti ja väkinäisen hienosti, että hän näytti aina -- aivan
kuin tieten taiten -- vanhemmalta kuin hän olikaan. Hänellä oli luja
moraalinen ryhti; mutta hän oli ankara toisia ihmisiä kohtaan: hän ei
suvainnut heissä vikoja, tuskin pieniä heikkouksiakaan; häntä pidettiin
kylmänä ja luonteeltaan halveksivaisena. Lucie oli varsin jumalinen;
ja siitä syntyi puolisoiden välillä iänikuisia väittelyitä. Silti
rakastivat he suuresti toisiaan; ja vaikka he usein kiistelivätkin
keskenään, eivät he olisi voineet tulla toimeen ilman toisiaan. He
eivät kumpikaan olleet käytännöllisiä: miestä haittasi psykoloogisen
vaiston puute -- (hänet saattoivat ystävälliset naamat ja kauniit sanat
pettää koska tahansa), -- ja rouvaa jälleen täydellinen kokemattomuus
liikeasioissa -- (hän ei tuntenut niitä laisinkaan; ja kun häntä
oli aina pidetty niistä syrjässä, ei hän kehittynyt yhtään niistä
välittämäänkään).
Heillä oli kaksi lasta: tytär, Antoinette, ja tytärtä viisi vuotta
nuorempi poika nimeltä Olivier.
Antoinette oli sievä ruskeatukka, hänen pikku kasvonsa olivat sirot ja
kainot, ranskalaismuotoiset ja pyöreät; silmänsä vilkkaat, otsa mykevä,
leuka hienotekoinen, pikku nenä suora, -- "tuollainen mitä sievin ja
jaloin nenä", (kuten sanoo kohteliaasti muuan muinainen ranskalainen
henkilökuvaaja), "nenä, jossa näkyi alinomaa tuskin huomattavia
värähdyksiä antaen kasvoille eloa ja näyttäen kaikki ne hienot tunteet,
jotka liikkuivat hänen sisällään sikäli kuin hän puheli tai kuunteli."
Antoinette oli perinyt isältään iloisuuden ja huolettomuuden.
Olivier oli arkatekoinen, vaalea poika, vartaloltaan matala niinkuin
hänen isänsäkin, mutta luonteeltaan aivan toisenlainen. Alinomaiset
taudit olivat hänen lapsena ollessaan järkyttäneet ankarasti hänen
terveyttään, ja vaikka kaikki omaiset olivat silloin hemmoitelleet
häntä sitä enemmän, niin oli hänen ruumiillinen heikkoutensa tehnyt
hänestä jo varhain alakuloisen ja uneksivan pikku pojan, joka pelkäsi
kuolemaa ja oli sangen huonosti aseistettu elämän taisteluun. Hän
pysyttelihe yksinään, sekä arkuudesta että yksinäisyydenhalusta; hän
pelkäsi toisten lasten seuraa: hänen oli paha olla heidän parissaan;
heidän leikkinsä, heidän ottelunsa olivat hänestä vastenmielisiä;
heidän töykeä käytöksensä kauhisti häntä. Hän antoi toisten pieksää
itseään, ei suinkaan sen vuoksi, että häneltä olisi puuttunut
rohkeutta, vaan koska hän hienotunteisuudesta pelkäsi puolustaa
itseään: tehdä toisille pahaa; toiset olisivat rääkänneet hänet
pilalle, ellei hänen turvanaan olisi ollut isän yhteiskunnallinen
asema. Olivier oli sairaaloisuuteen saakka herkkäsieluinen: pieninkin
sana, suopeuden merkki, moite sai hänet puhkeamaan kyyneliin. Hänen
sisarensa oli paljoa terveempi ja laski leikkiä hänen kustannuksellaan,
sanoen häntä "vesipussiksi".
Sisarukset rakastivat toisiaan koko sydämestään; mutta he olivat
liian erilaisia voidakseen aina pysyä toistensa seurassa. Kumpikin
oleskeli omalla tahollaan ja uneksi omia haaveitaan. Varttuessaan
tuli Antoinette yhä sievemmäksi; siitä puhuttiin hänelle itselleen,
ja hän tiesi sen hyvin: hän oli siitä onnellinen, ja hän sepitteli
jo tulevaisuuden romaaneja. Kivuloinen ja surullinen Olivier tunsi
kaikkien ulkomaailman kosketusten alinomaa loukkaavan itseään; ja hän
pakeni silloin omituisten pikku ajatustensa turviin: kuvitteli satuja
itselleen. Hänessä piili kiihkeä naisellinen tarve saada rakastaa ja
olla rakastettu; eläen yksinään ja täydellisesti syrjässä ikäistensä
seurasta oli hän luonut itselleen pari kolme kuviteltua ystävää: yksi
oli nimeltään Jean, toinen Etienne, kolmas Frans; heidän seurassaan eli
hän aina. Eikä häntä näkynyt muun kotiväen joukossa. Hän ei nukkunut
paljoa, ja haaveksi lakkaamatta. Aamuisin, kun hänet nostettiin
vuoteesta, jäi hän istumaan pitkäksi aikaa sängyn reunalle, pikku jalat
paljaina tai vetäen useinkin kaksi sukkaa samaan jalkaan. Tai hän jäi
seisomaan pesupöydän eteen kädet pesuvadissa. Hän vaipui unelmiinsa
työpöytänsä ääressä, kirjoittaessaan tai lukiessaan läksyjään: hän
haaveksi tuntikausia; ja sitten hän yhtäkkiä kauhukseen huomasi, ettei
hän ollutkaan oppinut vielä mitään. Päivällispöydässä hän joutui, kun
joku puhui hänelle jotain, päästä pyörälle pelosta; hän vastasi pari
minuttia myöhemmin kuin häneltä oli kysytty; eikä hän silloinkaan
tiennyt, mitä sanoi, vaan sotkeutui keskellä lausetta. Hän unohtui
omiin humiseviin ajatuksiinsa ja maaseutuelämän yksitoikkoisiin
ja kotoisiin tuntuihin, hitaasti kuluvien päivien kuviin: niitä
olivat puoleksi autio, ainoastaan osaksi asuttu, suuri talo; isot ja
peloittavat kellarit ja ullakot, salaperäisesti suljetut huoneet,
niiden lasketut ikkunaverhot, päällyksillä peitetyt huonekalut, himmeät
kuvastimet, harsoilla verhotut kruunut; vanhat sukukuvat, joiden
hymy seurasi aina katselijaa; keisarikunnanaikuiset kaiverrukset,
jotka esittivät siveellisiä ja kevytmielisiä sankareita: Alkibiades
ja Sokrates ilonaisen luona, Antiokus ja Stratonike, Epaminondaan
tarina, Belisarius kerjäläisenä... Ulkoa kuului alasimen helinää, kun
seppä takoi pajassa toisella puolella katua, vasarain onnahtelevaa
kalketta, palkeen hidasta puuskutusta, tuntui kärvennetyn sarven
käryä. Eroitti kanavan reunalla kyyköttävien pesueukkojen karttujen
paukkeen, teurastajan hakkuuveitsen kumeat iskut naapuritalosta,
hevosen kavioiden kapseen katukivityksellä, pumppukaivon kitinän,
kanavan kääntösillan naukunan, raskaiden, haloilla lastattujen
venheiden hiljaisen kulun ohitse, kun niitä hinattiin köydestä pienen,
liuskakivillä lasketun pihan ja puutarhan editse, neliskulmaisen
pikku puutarhan, jossa kasvoi kaksi syreenipuuta, geranium- ja
petuniapensaiden keskellä; kanavan reunalla oli pengermä, jolla
jälleen rehoitti kukkivia granaattipuita ja laakereita laatikoissaan.
Joskus kuului läheiseltä torilta markkinain meteliä, siellä kuhisi
talonpoikia kiiltävissä, sinisissä puseroissaan, ja röhiseviä sikoja...
Ja sunnuntaisin näki kirkossa lukkarin, joka veisasi väärin, ja vanhan
rovastin, joka nukahti uneen keskellä messua. -- Ja sen jälkeen perheen
yhteinen kävelyretki puistokujaa pitkin asemalle: siellä kuluteltiin
aikaa nostelemalla kohteliaasti lakkia toisille onnettomille, jotka
samoin pitivät velvollisuutenaan kävellä siellä, kunnes viimein
päästiin aurinkoisille vainioille, joiden kohdalla taivaalla kiiri
näkymättömissä leivosia, -- tai kuljettiin pitkin välkkyvää ja
kuollutta kanavan vartta, kanavan, jonka kahden puolen värisivät
riviin istutetut poppelit... Ja sitten tulivat suuret maaseutulaiset
päivälliskutsut, nuo loputtomat syömingit, joissa puhuttiin ruuista,
tietävästi ja nautinnolla: sillä vieraina oli pelkkiä sen alan
tuntijoita; ja herkuttelu on maaseudun tärkeintä hommaa, taiteiden
taidetta. Lisäksi puhuttiin afääreistä, ja lasketeltiin hävyttömyyksiä,
ja jotkut keskustelivat taudeista, niin tarkoin yksityiskohtakuvauksin,
ettei niistä tullut loppuakaan... -- Ja pikku poika istui nurkassaan
hiljaa kuin hiiri, naperteli jotain suussaan, mutta ei syönyt juuri
mitään, ja kuunteli korvat pystyssä. Mikään ei häneltä jäänyt
kuulematta, ja minkä hän eroitti huonosti, sen täydensi hänen
mielikuvituksensa. Hänellä oli tuo vanhojen, vuosisatojen muokkaamien
sukujen ja rotujen lapsille usein ominainen ihmeellinen kyky: vaisto
tuntea, aavistaa sellaisia asioita, joita hän ei ollut koskaan kokenut
ja joita hän tuskin ymmärsi. -- Olivierin elämään sisältyi vielä talon
keittiöpuoli, jossa suoritettiin verisiä ja herkullisia mysteerioita;
sekä vanha lastenhoitajatar, joka kertoi kummallisia ja peloittavia
satuja... Ja illoin lentelivät äänettömästi yölepakot, peloittivat
eriskummalliset olennot, joita hän tiesi vilisevän vanhan rakennuksen
kätköissä: isoja rottia, valtavankokoisia ja haivenisia hämähäkkejä.
Sitten iltarukous sängyn vieressä, tietämättä oikein, mitä sanoi; ja
läheisen hospitsin soittokellon epätasainen sävel, kun se soitti nunnia
levolle; -- ja mukava vuode, unien Untuvala...
Vuoden parhaat ajat vietettiin perheen maatilalla, jonkun
peninkulman päässä kaupungista, keväisin ja syksyisin. Siellä sai
haaveksia aivan rauhassa: siellä ei häirinnyt kukaan. Niinkuin
enimpiä porvarislapsia pidettiin näitäkin kahta sisarusta erillään
rahvaasta: palvelijoista, torppareista; ja heitä lapset pohjaltaan
jollakin tavalla pelkäsivätkin, jopa inhosivat. He olivat perineet
äidiltään aristokraattisen -- tai oikeammin sanoen porvarillisen
-- halveksimisen ruumiillisen työn tekijöitä kohtaan. Olivier
vietti päivänsä istuskellen saarnin oksalla ja lukien ihmeellisiä
tarinoita: ihania jumalaistaruja, Musaioksen "Satuja" tai m:me
Aulnoyn "Haltiatarten Tarinoita" taikka "Tuhatta ja yhtä Yötä", tahi
joitakin matkakertomuksia. Sillä häntäkin riudutti tuo omituinen
kaukomaitten kaipuu, "mertentakaisten unten koti-ikävä", joka vaivaa
usein pikkukaupunkien poikia Ranskan maaseudulla. Pieni metsikkö
peitti häneltä talon näkymästä, joten hän saattoi uskotella olevansa
hyvin kaukana. Mutta samalla tiesi hän olevansa aivan lähellä; ja
se olikin varsin mukavaa: sillä hän ei koskaan halunnut joutua
yksinään kovin kauas; hän tunsi aivankuin eksyvänsä luonnon keskellä.
Puut humisivat ympärillä. Läpi saarnin lehvistön näki hän kaukana
kellertäviä viinitarhoja ja laitumia, joilla kulki kirjavia lehmiä,
kaiuttaen verkkaisella ja valittavalla ammumisellaan rauhassa
unelmoivan luonnon hiljaisuutta. Kukot vastasivat kimein äänin talosta
toiseen. Riihistä kuului varstain epätasainen jyske. Tässä kaiken
rauhassa kuhisi kiihkeästi myriaadien pikku olentojen elämää. Olivier
katseli levottomin silmin muurahaisjonoa, joka kiiruhti yhtä mittaa
edestakaisin tietään pitkin, ja saaliilla kuormattuja mehiläisiä, jotka
hurisivat kuin urkujen torvet, ja pöyhkeitä ja typeriä kimalaisia,
jotka eivät näytä tietävän, mitä touhuavat; koko tuota omaa ja
erikoista maailmaa, häärääviä eläimiä, joita tuntuu kalvavan vimmattu
halu ennättää jonnekin... Minne sitten? Ne eivät sitä tiedä. Mutta
siitä ei kysymystäkään, jonnekin vain... Poikaa värisytti, kun hän
ajatteli ympäröivää sokeaa ja tylytunteista kaikkeutta. Hän hätkähti
kuin jäniksenpoika, kun männynkäpy pudota kopsahti maahan, tai kuiva
oksa rasahti poikki... Ja rauhoittui, kun kuuli puutarhan toisesta
päästä kiikkunuoran renkaiden vinkunan: Antoinette keinui siellä hurjaa
vauhtia.
Antoinette haaveksi niinikään; mutta omalla tavallaan. Hän hääri
kaiken päivää puutarhassa, herkkusuuna ja uteliaana pikku vintiönä,
näpistellen viiniköynnöksistä rypäleitä, iskeytyen marjoihin kuin
varpunen, ravistaen piilosta persikkapuuta, kiiveten luumupuuhun, tai
sysäten sitä salaa ohimennessään, saadakseen siitä varisemaan parven
kultaisia mirabellejä, jotka sulavat suussa kuin maukkain hunaja. Tai
hän noukki itselleen kukkia lavoista, vaikka se oli kielletty: nopeasti
hän kaappasi ruusun, jota hän oli kärkkynyt koko päivän, ja livisti
saaliineen saarnipuistikkoon puutarhan perille. Sitten hän työnsi
nauttien pikku nenänsä huumaavaan kukkaan ja suuteli ruusua, puri, imi
sitä; ja kätki sitten varastetun saaliinsa syvälle kauluksensa alle,
rintaansa vasten, pikku poviensa väliin, joita hän katseli uteliaasti,
kun näki niiden paisuvan puoliavoimen pikku paitansa alla... Tavattoman
hauskaa, vaikka kiellettyä, oli myöskin riisua jalastaan kenkänsä ja
sukkansa, ja kävellä paljain jaloin pitkin käytävien raikasta ja hienoa
hiekkaa ja nurmikkojen kosteaa heinikkoa, tai tepsutella kallioilla,
jotka olivat varjossa viileät ja auringonpaisteessa hehkuvat, ja
kahlata pienessä purossa, joka juoksi metsänreunassa: ikäänkuin
suudella vettä, maata ja valoa jaloillaan, nilkoillaan, polvillaan.
Loikoen kuusten varjossa hän katseli läpikuultavia sormiaan aurinkoa
vasten, ja siveli vaistomaisesti ja mitään erikoista ajattelematta
huulillaan hienojen ja pyöreäin käsivarsiensa silkinpehmeää hipiää.
Hän solmi itselleen seppeleitä, kaulaketjuja, punoi pukuja muratin ja
tammen lehdistä; hän pujotti niihin siniohdakkeen ja karkiaispensaan
punaisia kukkia ja pieniä kuusenhavuja vihreine käpyineen: silloin
hän oli kuin metsäläisprinsessa. Ja sitten hän tanssi aivan yksin
suihkulähteen ympärillä; kädet koholla hän pyöri, pyöri ympäri, kunnes
päätä alkoi pyörryttää ja hän heittäytyi nurmikolle painaen kasvonsa
ruohikkoon ja nauraen täyttä suuta, pitkän aikaa, voimatta lakata,
tietämättä miksi.
Niin menivät näiden lapsukaisten päivät, aivan lähellä toisiaan,
mutta olematta kuitenkaan toistensa parissa, -- paitsi silloin, kun
Antoinetten päähän pisti tehdä ohimennessään veljelleen kepposet,
heittää hänelle vasten naamaa kourallinen havuneulasia, tai pudistaa
hänen puutansa, uhkaillen pudottaa hänet alas, tai peljästyttää häntä
karaten hänen kimppuunsa yhtäkkiä, huutaen:
-- Huu! Huu!...
Antoinettelle tuli joskus tavaton vimma kiusata veljeään. Hän sai
Olivierin tulemaan alas puusta, sanomalla, että äiti kutsui häntä
luokseen. Ja kun Olivier sitten oli tullut maahan, kiipesi Antoinette
ylös hänen paikalleen eikä tahtonut enää siitä lähteä. Silloin alkoi
Olivier ruikutella ja uhkasi mennä kaipaamaan. Mutta eipä tarvinnut
peljätä, että Antoinette olisi jäänyt ikipäiviksi puuhun: hän ei voinut
pysyä rauhassa kahta minuttia. Kun hän oli oikein kyllikseen ärsytellyt
oksalta veljeään ja saanut hänet raivoamaan niin paljon kuin tahtoi,
ja kun Olivier oli vähällä purskahtaa itkemään, niin Antoinette kapusi
maahan, juoksi veljeensä kiinni, pudisteli häntä nauraen, sanoi "pikku
tyhmeliiniksi", ja pyöritteli häntä nurmikossa ja hieroi hänen nenäänsä
ruohotukolla. Olivier koetti pullistella vastaan; mutta siihen ei
hänellä ollut voimaa. Silloin hän ei enää liikkunut, vaan kellotti
seljällään, avuttomana kuin turilas, laiha kädet levällään ruohikossa,
Antoinetten pidellessä niitä kiinni lujilla, pienillä käsillään; ja
Olivier oli surkea ja toivottoman ja alistuneen näköinen. Sitä ei
Antoinette enää jaksanut sietää: kun hän näki Olivierin voitettuna ja
alistuneena, niin hän purskahti nauruun, suuteli häntä yhtäkkiä ja
jätti hänet siihen, -- työnnettyään kuitenkin vielä hyvästiksi hänelle
pienen tukun tuoresta ruohoa suuhun: ja sitä inhosi Olivier kaikkein
enimmän, sillä se maistui ylen pahalta; hän syljeskeli, pyyhki suutansa
ja suututteli, kun taas Antoinette livisti täyttä vauhtia ja nauraen
matkaansa.
Antoinette nauroi aina. Hän nauroi vielä öisin unessaankin. Olivier,
joka nukkui viereisessä huoneessa ja valvoi paljon, hätkähti usein
keskellä haaveellisia mielikuvituksiaan, sillä hän kuuli hurjaa naurua
ja katkonaisia sanoja, kun Antoinette puhui yön hiljaisuudessa. Ulkona
ratisivat puut tuulen henkäyksissä, huuhkaja huhuili, koirat ulvoivat
kaukana kylissä ja taloissa metsien takana. Yön epämääräisessä,
fosforilta kuultavassa hämyssä näki Olivier kuusten raskaiden ja
tummien oksain heiluvan ikkunain edessä kuin haamujen, ja Antoinetten
nauru oli hänelle silloin helpoitus.
Lapset olivat sangen uskonnollisia, varsinkin Olivier. Heidän isänsä
antiklerikaaliset opinjulistukset loukkasivat heitä, isän, joka
muuten salli kyllä heille heidän täyden oman vapautensa; eikä hänestä
pohjaltaan, enempää kuin monesta muustakaan epäuskoisesta porvarista,
ollut paha, että hänen omaisensa uskoivat hänenkin puolestaan: sillä
onhan aina hyvä, että toisessa leirissä on liittolaisia, eikä saata
milloinkaan olla varma, kummalle puolelle onni lopulta keikahtaa.
Kaiken kaikkiaan hän oli deisti ja oli lykännyt tulevaisuuden varaan
noudattaa tarpeen tullen vuoteensa ääreen papinkin, aivan samoin kuin
hänen isänsä oli tehnyt: ellei se olisi hyväksi, niin ei se ainakaan
voinut olla pahaksi; eihän tarvitse uskoa että tulipalo sattuu, vaikka
ottaakin palovakuutuksen.
Sairaaloisella pojalla oli taipumus mystisismiin. Hänestä tuntui
monesti siltä kuin hän ei olisi ollut olemassakaan. Hän kun oli
herkkäuskoinen ja hellä, niin hän tarvitsi tukea; ripillä käydessään
tunsi hän tuskallista nautintoa, sellaista suloa kuin olisi hän saanut
antaa kaikki huolensa näkymättömän Ystävän huomaan, jonka syli oli aina
ihmiselle auki, ystävän, jolle voi sanoa kaikki, joka ymmärtää kaikki
ja antaa kaikki anteeksi; hän nautti siitä nöyryyteen ja rakkauteen
vaipumisen suloudesta ikäänkuin kylvystä, josta sielu nousee jälleen
pestynä, puhtaana ja levon saaneena. Hänestä oli uskominen niin
luonnollista, ettei hän ymmärtänyt, kuinka kukaan saattoikaan epäillä;
hän ajatteli, että sellainen joko johtui häijyydestä taikka rankaisi
sitten Jumala ihmistä jostakin syystä epäilyksellä. Hän rukoili salaa,
että hänen isänsä pääsisi armoon; ja hän oli riemuissaan, kun hän
eräänä päivänä isän kanssa eräässä maalaiskirkossa käydessään näki
isän tekevän ristinmerkin, joskin aivan huolimattomasti. Raamatun
kertomukset olivat sekaantuneet hänessä ihmeellisiin satuihin, joiden
sankareina olivat Rübezahl, Graciuese ja Percinet sekä kalifi Harun
al Rashid. Pienenä uskoi hän sekä raamatun että sadun yhtä tosiksi.
Ja samoin kuin hän silloin ei ollut varma, etteikö hän saattanut
kävelyillään kohdata sadun Shakabakia, jonka huulet olivat viilletyt
halki, tai suulasta parturia, tai pientä Kasgarin kyttyräselkää,
ja katseli, eikö metsän yli lentänyt se sadun palokärki, joka
kantoi nokassaan aarteidenetsijän taikajuurta, samoin muuttuivat
Kanaan ja Luvattu Maa lapsen mielikuvituksen voimasta Burgundin tai
Berryn seuduiksi. Muuan muodoltaan pyöreä kotikaupungin kukkula,
jonka laella kasvoi pieni puu, niinkuin mikä vanha, kuivahtanut
hatuntöyhtö, näytti hänestä siltä vuorelta, jolle Abraham oli
rakentanut polttouhrialttarinsa. Ja eräs kuivunut pensas sänkisen
vainion reunassa oli hänestä Palava Pensas, jonka vuosisadat olivat
nyt sammuttaneet. Vielä sittenkin, kun hän ei enää ollut aivan lapsi
ja kun hänen arvosteleva vaistonsa alkoi herätä, rakasti hän huvitella
kansanomaisilla legendoilla, jotka ympäröivät aina uskonasioita;
ja sellainen ajanviete tuotti hänelle niin suuren ilon, että hän
koetti tahallaan antaa noiden tarujen pettää itseään, vaikkei hän
täydellisesti niihin uskonutkaan. Niinpä tähysteli hän monet vuodet
pääsiäislauantaisin, kuinka pääsiäiskellot, jotka olivat lähteneet
edellisenä torstaina Roomaan, tulivat sieltä takaisin, lentäen halki
ilman, pienillä, kauniilla nauhoilla koristettuina. Hän oli silloin jo
kyllä varma, ettei koko asia ollut totta; mutta siitä huolimatta hän
nosti nenänsä taivasta kohti, kun kuuli pääsiäiskellojen soittoa; ja
kerran hän oli selvästi näkevinään -- vaikka hän hyvin tiesi, ettei se
ollut totta --; erään kellon lentää vilahtavan kotinsa ylitse sinisine
nauhoineen.
Olivier tahtoi kaikin mokomin unohtua tällaiseen legendain ja uskon
maailmaan. Hän pelkäsi elämää. Hän pelkäsi ja karttoi omaa itseäänkin.
Tuo laiha, kalpea ja arka poika kärsi siitä, että hän oli sellainen,
eikä voinut kestää sitä, että ihmiset sanoivat häntä sellaiseksi.
Hänessä piili synnynnäinen pessimismi, joka oli periintynyt häneen
varmaankin äidistä ja oli löytänyt suotuisan maaperän tässä
sairaaloisessa lapsessa. Siitä hän ei ollut itse selvillä: hän luuli,
että kaikki muutkin ihmiset olivat sellaisia kuin hän; eikä tuo
kymmen-vuotias mies mennyt siis loma-aikoinaan puutarhaan leikkimään,
vaan sulkeutui kamariinsa ja kirjoitteli siellä, välipalaansa
pureskellen, testamenttiaan.
Hän kirjoitteli paljon muutakin. Väsymättä päiväkirjaansa, joka
ilta, piilossa, -- hän ei tiennyt, miksi hän sitä teki, sillä
hänellä ei ollut mitään sanomista, eikä hän kirjoittanut muuta kuin
kaikenlaista joutavaa. Kirjoittaminen oli hänessä perinnöllinen
intohimo, ranskalaisen maaseutuporvariston vuosisatainen elämäntarve,
-- hävittämätön vanhan rodun tapa merkitä muistiin joka päivä,
kuolemaansa saakka, tylsän ja melkein sankarillisen kärsivällisesti
ja seikkaperäisesti kaikki, mitä kunakin päivänä on ympärillä nähty,
sanottu, tehty, kuultu, syöty ja juotu. Ainoastaan itseään varten. Ei
ketään muuta. Kukaan ei sellaisia päiväkirjoja koskaan lue: tekijä
tietää kyllä sen seikan; eikä hän itsekään koskaan lue kirjoittamaansa
uudestaan.
Musiikki oli uskonnon lisäksi pojan suojana liian kirkasta päivänvaloa
vastaan. Molemmat sisarukset olivat synnynnältään musikaalisia, --
varsinkin Olivier, joka oli perinyt sen lahjan äidiltään. Muuten ei
heidän makunsa ollut läheskään mallikelpoinen. Kukaan ei ollut pystynyt
sitä kasvattamaan tuossa maaseutukaupungissa, jossa ei kuultu muuta
musiikkia kuin paikallisen torvisoittokunnan esittämiä marsseja,
tai -- kun oikein hyvin sattui -- Adolphe Adamin potpurreja, tahi
kirkonurkuja, jotka soittivat romansseja, taikka pianonharjoituksia,
joita porvaristytöt rimputtivat huonosti viritetyillä soittimillaan:
ne olivat taas jotain valssia tai polkkaa, alkusoittoa _"Bagdadin
kalifiin"_ tai _"Nuoren Henrikin metsästykseen"_, taikka oli niissä
pari kolme Mozartin sonaattia, aina samat ja samassa kohdin väärin
soitetut. Sellainen oli ohjelmana aina, milloin kaupungissa oli
iltakutsuja. Päivällisten jälkeen pyydettiin niitä vieraita, joilla oli
kykyä, näyttämään sitä muillekin: ensin he kieltäytyivät, punastuen, ja
suostuivat sitten lopulta seuran hartaisiin vaatimuksiin, ja soittivat
ulkoa parhaan kappaleensa. Kaikki ihailivat silloin taiteilijain hyvää
muistia ja hänen "helmeilevää" soittoaan.
Tämä juhlallinen toimitus, joka uusiintui melkein joka ilta, turmeli
sisaruksilta koko päivälliskutsujen ilon. Silloin kuin heidän
oli soitettava nelikätisesti Bazinin _Kiinan matka_ tai pienet
Weber-katkelmansa, olivat he vielä varmat toisistaan, eivätkä juuri
peljänneet. Mutta kun heidän tuli soittaa kummankin yksinään, tuli
siitä heille suorastaan kidutus. Antoinette oli kuten tavallisesti
rohkeampi. Vaikka esiintyminen oli hänestä hirvittävän ikävää, niin
alistui hän siihen, koska hän tiesi, ettei siitä voinut päästä, meni
ja istahti pianon ääreen päättävä pikku värähdys suupielessään, ja
lasketteli sitten rondonsa aikamoista rallia, hapuillen jotkin kohdat
epävarmasti ja sotkien toiset täydellisesti, keskeyttäen, kääntäen
päänsä ja sanoen hymyillen: Oh, minä en enää muista...
Sitten ryhtyi hän uudestaan soittamaan, joitakuita tahteja kauempaa,
ja soitti loppuun asti. Nyt ei hän salannut iloaan, että oli
päässyt loppuun; ja kun hän tuli takaisin paikalleen seurueen häntä
kiitellessä, niin hän nauroi ja sanoi:
-- Minä soitin paikoittain aivan väärin...
Mutta veikon luonne oli haitallisempi. Hän ei voinut sietää julkista
esiintymistä, kaikkien tähystelyn esineenä istumista, hän kärsi
kauheasti jo siitäkin, että hänen joskus täytyi puhua vieraiden
kuullen. Ja soittaminen varsinkin ihmisille, jotka eivät rakastaneet
musiikkia -- (ja sen totuuden huomasi Olivier tästä seurasta hyvin),
-- noille olennoille, joista musiikki oli suorastaan ikävääkin, ja
jotka panivat hänet soittamaan ainoastaan tavan vuoksi, -- se oli
hänestä väkivaltaa, jota vastaan hän turhaan koetti nousta taisteluun.
Hän kieltäytyi itsepintaisesti. Eräinä iltoina hän pujahti karkuun;
hän meni piiloon johonkin pimeään huoneeseen, tai käytävään, jopa
ullakollekin, vaikka hän pelkäsi kauheasti hämähäkkejä. Hänen
vastustuksensa teki pyytelyt yhä kiivaammiksi ja ovelammiksi; niitä
vahvistivat vielä vanhempien nuhteet, höystettyinä pienillä läväyksillä
poskellekin, jos kapinan henki oli liian julkea. Ja pojan täytyi
lopuksi aina soittaa, ja luonnollisesti hän soitti päin mäntyä. Ja
sitten hän yöllä kärsi siitä, että oli soittanut huonosti. Sillä hän
oli kunniantuntoinen poika ja piti todellakin musiikista.
Maku ei ollut aina ollut pikkukaupungissa näin keskinkertainen.
Muistettiin vielä aika, jolloin oli parin kolmen porvarin kodissa
saatu kuulla sangen hyvää kamarimusiikkia. M:me Jeannin puhui usein
isoisästään, joka oli soitellut intohimoisesti viulua ja laulanut
Gluckin, Dalayracin ja Bertonin lauluja. Niitä oli vielä talossa suuri
vihko, ja samoin nippu italialaisia aarioita. Tuo leppoisa vanhus oli
ollut samanlainen kuin näytelmäkirjailija François Andrieux, josta
Berlioz aikoinaan sanoi: "Hän rakasti _suuresti_ Gluckia", lisäten
katkerasti: "Hän rakasti _suuresti_ myöskin Piccinnia." -- Ehkäpä hän
rakasti enemmänkin Piccinnia. Joka tapauksessa oli noissa isoisän
kokoelmissa italialaisia aarioita paljon enemmän kuin Gluckin. Ne
kokoelmat olivat olleet pikku Olivierin musikaalista ravintoa. Sangen
sisällötöntä ravintoa; se muistutti suuresti niitä pikkukaupunkien
sokerileivoksia, joita siellä työnnetään lapset täyteen: ne tekevät
äiteläksi maun, turmelevat vatsan ja saattavat viedä ikipäiviksi
terveen halun syödä oikeita ravintoaineita. Mutta Olivierin
ruokahalulle ei ollut muuta tarjolla. Hänelle ei annettu parempaa
ravintoa. Hänellä ei ollut oikeaa leipää, hän söi siis vehnäleivoksia.
Niinpä tulivat Cimarosa, Paesiello ja Rossini asian pakosta tämän
pienen melankoolisen ja mystiikkaan taipuvaisen pojan ruokkijoiksi,
pojan, jonka päätä alkoi hieman huimata, kun hän joi sitä _Asti
spumantea_, jota nämä hilpeät ja julkeat Sileeni-vaarit maidon asemasta
hänelle tarjosivat, samoin kuin nuo kaksi Napolin ja Catanian pikku
bakkantiakin viattomine ja rivoine hymyineen, nimittäin Pergolese ja
Bellini.
Olivier soitti paljon kaikenlaista, aivan yksinään, omaksi huvikseen.
Sävellykset syöpyivät hänen olemukseensa. Hän ei koettanutkaan
ymmärtää, mitä soitti. Ja hän soitti passiivisesti. Kenenkään päähän
ei pälkähtänyt opettaa hänelle harmonioita; eikä hän itsekään
sellaisten asiain olemassaoloa aavistanut. Kaikki, mikä koski tieteitä
tai tieteellistä henkeä, oli perheelle varsinkin äidin puolelta
vierasta. Eräs pulma saattoi nämä hartaat lakimiehet, kaunosielut ja
humanistit suorastaan ymmälleen. Mainittiin erikoisena ja ihmeellisenä
luonnon-oikkuna muuan suvun jäsen, -- jokin kaukainen serkku, --
joka oli; mennyt virkailijaksi Maantieteelliseen toimistoon. Vieläpä
tiedettiin, että hän oli tullut hulluksi. Vanha maaseutulaisporvaristo,
tajunnaltaan terve; ja positiivinen, mutta mukavan elämän ja ainaisen
yksitoikkoisuuden tylsyttämä, on pelkkää arkipäiväistä järkeä;
sillä on sellainen luottamus omaan itseensä, että sen on mahdoton
keksiä mitään vaikeutta, jota se ei pystyisi ratkaisemaan; ja se on
taipuvainen pitämään tiedemiehiä jonkinlaisina taiteilijoina, tosin
muita hyödyllisempinä, mutta ei niin hienoina, sillä taiteilijoista!
ei ole mitään hyötyä; ja moinen hyödyttömyys! on tavallaan hienoa.
-- (Muuten on jokainen porvari varma siitä, että hän olisi voinut
olla taiteilija, jos olisi tahtonut.) -- Sen sijaan ovat tiedemiehet
melkeinpä käsityöläisiä, -- (ja sehän on epäkunniallista), --
jonkinlaisia työmestareita, muita oppineempia, ja hiukan hassahtavia;
sangen lujia papereissaan, mutta kun he lähtevät numeropajastaan, eivät
he näe mitään. He eivät pääsisi pitkälle, ellei heitä olisi ohjaamassa
järki-ihmisiä, joilla on elämän ja liikemiehen kokemusta.
Ikävä vain, ettei tämä elämän ja liikemiehen kokemus osoittaudu aina
yhtä päteväksi kuin nuo terveen järjen ihmiset mielellään luulevat.
Useinkin on se kokemus pelkkää vanhaa, totuttua tapaa, joka pitää
paikkansa ainoastaan harvoissa, sangen helpoissa tapauksissa. Jos
sattuu jotakin odottamatonta, johon täytyy suhtautua uudella tavalla,
nopeasti ja voimalla, niin he joutuvat neuvottomiksi.
Pankkiiri Jeannin oli tätä laatua. Kaikki oli jo ennalta niin varmaa,
kaikki kulki niin tarkoin maaseudun elämän tavallisessa tahdissa, ettei
hän ollut koskaan joutunut vakaviin vaikeuksiin liikealallaan. Hän
oli seurannut isäänsä hänen urallaan, haluamatta erikoisesti siihen
ammattiin. Kun kaikki oli tähän saakka mennyt hyvin, niin luki hän
menestyksensä luonnonlahjainsa ansioksi. Hänen oli tapana sanoa, ettei
hänen ammatissaan tarvittu muuta kuin että oli rehellinen ja ahkera
Ja terveen järjen mies; ja hänen aikomuksensa oli jättää ammatti
vuorostaan pojalleen, välittämättä, oliko pojalla halua siihen, sen
enempää kuin hänen isänsä oli välittänyt hänenkään tahdostaan. Hän
ei valmistanut millään tavoin poikaansa tähän tulevaisuuteen. Hän
antoi lastensa kasvaa niinkuin he halusivat, kunhan he vain olivat
hyviä lapsia ja olivat onnellisia: sillä hän jumaloi lapsiaan. Niinpä
olivatkin pikku sisarukset huonosti valmistetut elämäntaisteluun: he
olivat ansarikasveja. Mutta: eikö heidän elämänsä ollutkin jatkuva
samaan tapaan? Untelossa pikkukaupungissa, rikkaan, kunnioitetun
perheen lapsina, rakastettavan, iloisen ja sydämellisen isän turvissa,
keskellä ystäviä ja seudun varmimmassa arvoasemassa näytti heidän
elämänsä niin helpolta ja hymyilevältä.
Antoinette oli kuusitoista-vuotias. Olivier odotti ripille pääsyä. Hän
eli siihen aikaan mystillisten unelmiensa loputtomassa huumauksessa.
Antoinette kuunteli toiveiden linnun hurmaavaa laulua, toiveiden, jotka
paisuttavat nuoria sydämiä kuin satakielen livertely huhtikuussa.
Hän nautti, kun tunsi ruumiinsa ja sielunsa kukoistavan, tiesi
olevansa kaunis ja kuuli muiden sanovan niin. Isän ylistykset, hänen
varomattomat sanansa olivat vähällä saattaa Antoinetten pään aivan
pyörälle.
Isä oli haltioissaan tyttärestään; häntä huvitti Antoinetten pikku
kiemailu, hänen riutuvat silmäyksensä, kun hän seisoi kuvastimen
edessä, hänen viaton ja veitikkamainen kujeilunsa. Isä veti hänet
polvelleen istumaan, hän ärsytteli häntä puhelemalla hänelle
sydämenasioista, Antoinetten voitoista nuorten herrain joukossa,
kosijoista, joiden hän väitti muka anelleen häneltä Antoinetten
kättä; ja hän luetteli nuo kosijat: ne olivat arvokkaita porvareita,
kaikki toinen toistaan vanhempia ja rumempia. Antoinette huudahteli
kauhusta ja purskahteli nauruun, kietoen kätensä isän kaulaan ja
painaen kasvonsa hänen poskeaan vasten. Ja isä kysyi, kuka se oikea,
onnellinen valittu sitten oli: kaupunginviskaaliko, jota Jeanninien
vanha lastenhoitajatar sanoi yhtä rumaksi kuin kaikki perisynnit
yhteensä, vai paksu notaariko. Antoinette läiskäytti isää poskelle,
käskien häntä olemaan hiljaa, tai tukki käsillään hänen suutaan. Isä
suuteli tyttärensä pikku käsiä ja lauloi, hypitellen häntä polvellaan,
tunnettua laulua:
Que voulez-vous, la belle?
Est-ce un mari bien laid?
"Mikä mieleesi, ihanainen?
Mies hirveän rumako lienee?"
Antoinette vastasi, naurunpuuskien lomaan ja solmien isän poskiparrat
leuan alle yhteen, laulun kertosäkeillä:
Plutôt joli que laid,
Madame, s'il vous plait.
"Mies kaunis, senhän nyt tiennee! --
Madame, no ota se vainen!"
Antoinette aikoikin näet valita itse. Hän tiesi, että hän oli rikas tai
tulisi aikoinaan rikkaaksi, -- (isähän toisti sitä hänelle alinomaa):
-- hän oli "hyvä naimakauppa". Seudun huomattavat perheet, joilla
oli poikia, liehittelivät jo Antoinettea, vetäen hänen ympärilleen
kokonaisen verkon pikku imarteluja ja laskevaa oveluutta, joskus
sangen kouraantuntuvista langoista kudotun, saadakseen pyydykseensä
tuon sievän kultakalan. Mutta se kala uhkasi jäädä pelkäksi
aprillisaaliiksi; sillä terävä Antoinette huomasi kaikki heidän
juonensa, ja ne vain huvittivat häntä: hän aikoi kyllä itse kerran
ottaa, mutta ei tahtonut, että hänet otettiin. Pienessä päässään hän
oli jo ratkaissutkin, kenen hän ottaisi miehekseen.
Seudulla oli myöskin eräs aatelisperhe -- (sellaisia on
maaseutupaikoissa kussakin tavallisesti yksi ainoa; ja sellaiset
perheet uskovat ja väittävät polveutuvansa joistakin muinaisista
ylimyssuuruuksista, mutta polveutuvatkin useimmiten ainoastaan jostakin
valtiontilusten ostajasta, 1700-luvun intendentistä tai Napoleonin
armeijain muonavarain hankkijasta). -- Tämä aatelisperhe oli nimeltään
Bonnivet, ja sillä oli noin peninkulman päästä kaupungista linna, jossa
oli terävähuippuiset tornit ja kiiltävä liuskakivinen katto. Ympärillä
oli suuria metsiä, joissa uinui siellä täällä kalaisia lampeja.
Tämä perhe ryhtyi nyt omasta alotteestaan lähentelemään Jeannineja.
Nuori Bonnivet'n herra hääräili kovin Antoinetten ympärillä. Hän oli
kaunis poika, ikäänsä nähden melkoisen vankka ja lihava, eikä tehnyt
koskaan mitään muuta kuin metsästeli, söi, joi ja makasi; hän osasi
ratsastaa, tanssia, oli käytökseltään varsin siisti, eikä hölmömpi
monia muita. Hän tuli silloin tällöin linnastaan kaupunkiin, pulskat
saappaat jalassa, ratsain tai ajaen keveillä paukkurattailla; hän kävi
pankkiirin perheessä, muka liikeasioissa; joskus hän toi kopallisen
metsänriistaa, tai suuren kimpun kukkia naisille. Niillä käynneillään
hän pyrki neidin seuraan. He kävelivät yhdessä puutarhassa. Nuori herra
imarteli Antoinettea oikein kukkuramitalla, lörpötteli rattoisasti ja
helisteli kannuksiaan puutarhapengermän kivityksellä. Antoinettesta
hän oli ihastuttava. Hänen ylpeyttään ja rakkaudenkaipuista sydäntään
siveli suloisesti. Hän heittäysi täydellisesti lapsellisen rakkautensa
ensimäisten hetkien valtaan, jotka olivat niin armaat. Olivier
inhosi tätä maalaisparoonia, sillä hän oli vahva, paksu, töykeä,
ja nauroi räikkyvällä äänellä, ja hänen kätensä puristivat lujasti
kuin ruuvipihdit, ja sitäpaitsi kutsui hän halveksivalla tavalla
häntä alinomaa "poikaseksi", ja nipisteli häntä poskesta. Olivier
inhosi häntä varsinkin sen vuoksi, -- vaikkei Olivier juuri sitä
itsekään tiennyt, -- että tuo olento rakasti hänen sisartaan:... hänen
sisartaan, joka oli hänen, Olivierin, eikä kenenkään muun!...
Mutta sitten tuli onnettomuus. Ennemmin tai myöhemmin tulee se aina
vanhojen porvarillisten perheiden elämässä, perheiden, jotka ovat
juuttuneet vuosisadoiksi samaan turpeeseen ja tyhjentäneet sen kaiken
mehun. Ne perheet torkkuvat rauhassa ja luulevat olevansa yhtä ikuisia
kuin maa, joka heitä kamarallaan kantaa. Mutta maa on heidän allansa
kuollut, eikä heillä ole enää juuria: pieni kuokanisku riittää
vääntämään kaiken nurin. Silloin syytetään kovaa onnea, odottamatonta
onnettomuutta. Kovaa onnea ei olisi tullut, jos puun vastustusvoima
olisi ollut suurempi; tai ainakin olisi koettelemus mennyt ohitse
niinkuin myrskynpuuska, joka repii irti ainoastaan muutamia oksia,
mutta ei kaada puuta.
Pankkiiri Jeannin oli luonteeltaan heikko, luottavainen, hieman
turhamainen. Hän nautti siitä, että sai häikäistä ihmisiä, ja sekoitti
usein keskenään käsitteet "olla jotain" ja "näyttää joltakin". Hän
tuhlasi melko lailla varojaan sinne ja tänne, vaikkei tämä tuhlaus
vielä vakavasti kyennyt tyhjentämään hänen varojaan; osaksi auttoi
siinä sekin seikka, että edellisistä polvista periytynyt säästäväisyys
tunnonvaivan puuskina tasoitteli vahinkoja: hän näet saattoi
kitsastella tulitikusta tuhlattuaan halkosylen arvon. Viisaampi kuin
taloudessaan ei hän ollut liikesuhteissakaan. Hän ei kieltäytynyt
koskaan lainaamasta rahaa jollekin ystävälle; eikä hänen ystäväkseen
ollut vaikea päästä. Hän ei aina viitsinyt vaivautua pyytämään edes
kuittia; hän ei aina ottanut tileissään huomioon, mitä hänelle oltiin
velkaa, eikä hätäillyt perimään velkojaan, elleivät lainaajat itse
tuoneet niitä hänelle takaisin. Hän luotti toisten rehellisyyteen,
aivan samoin kuin hän uskoi muiden luottavan häneenkin. Sitäpaitsi
hän oli pelkurimpi kuin hänen reippaasta ja kursailemattomasta
käytöksestään olisi saattanut uskoa. Koskaan hän ei olisi voinut apua
antamatta torjua luotaan mitään julkeita rahankärkkyjiä eikä ilmaista
epäilyksiään heidän maksukykyynsä nähden. Siihen oli syynä samalla sekä
hyvyys että arkamaisuus. Hän ei tahtonut pahoittaa kenenkään mieltä,
ja pelkäsi solvauksia. Niinpä hän antoi aina myöten. Ja päästäkseen
jollakin tavalla voiton puolelle hän tarjoili rahojaan muille oikeinpa
innolla, ikäänkuin hänelle olisi tehty suuri palvelus viemällä häneltä
hänen rahansa. Vähällä oli hän itsekin uskoa, että se oli palvelus:
hänen itserakkautensa ja hyväuskoisuutensa saivat hänet helposti
vakuutetuksi, että tekipä hän mitä tahansa, niin siitä koitui hyvä
"afääri".