Ken tulevi morsiushuoneesta?
Se on Asrael, enkeli kuolon.
_Thalata_.
Edellä kerrotun kauhistuttavan tapauksen jälkeen Lucy kannettiin omaan
kamariinsa, jossa hän jonkun aikaa makasi aivan tunnottomana. Myöhemmin
seuraavana päivänä hän kuitenkin näytti jälleen tointuvan. Hän oli taas
rauhallinen ja vakava, vieläpä havaittiin hänessä jonkinlaista
kevytmielistä iloisuuttakin, mikä ei millään tavoin ollut sopusoinnussa
hänen tilansa ja mielenlaatunsa kanssa ja jota vähän väliä taas
katkaisivat syvän äänettömyyden ja alakuloisuuden tai oikullisen
närkästyksen puuskat. Rouva Ashton pelästyi kovasti ja kysyi
kotilääkärinsä neuvoa. Mutta Lucyn suoni ei sykkinyt tavallista
kovemmin; lääkäri ei siis tiennyt muuta kuin että tauti oli sielussa,
jonka tähden hän neuvoi kohtuullista liikuntoa ja huvitusta. Neiti
Ashton ei virkkanut koskaan sanaakaan siitä, mitä juhlasalissa oli
tapahtunut. Olipa syytä epäillä tokko hänellä oli siitä muistoakaan;
sillä usein nähtiin hänen nostavan kättänsä kaulaansa, ikäänkuin hän
olisi hakenut sinistä nauhaa, joka häneltä ryöstettiin. Ja sitten hän
aina mutisi kummastuneena ja pahoilla mielin, kun ei voinut sitä
löytää: "Se oli viimeinen side, joka kiinnitti minua elämään."
Kaikista näistä peloittavista merkeistä huolimatta rouva Ashton ei
kuitenkaan tahtonut viivyttää tyttärensä häitä; sillä hän oli jo
liiaksi sekaantunut siihen asiaan voidakseen peräytyä. Paljon vaivaa
hänellä sentään oli saada asian nurja puoli salatuksi Bucklaw'lta.
Sillä hän näki selvään, että tämä, jos hän olisi havainnut tyttäressä
vähänkin vastahakoisuutta, olisi heti rikkonut kihlauksen äidin
suureksi häpeäksi ja häväistykseksi. Rouva Ashton päätti siis, että
häät, jos Lucy yhä oli tekemättä vastarintaa, piti vietettämän
ennenmäärättynä päivänä; hän näet toivoi, että hänen tyttärensä
rauhaton mieli asuntopaikan, tilan ja säädyn muutoksesta parantuisi
paljon joutuisammin ja täydellisemmin kuin tohtorin antamista, hitaasti
vaikuttavista rohdoista. Herra Ashton, jolla sukunsa koroittaminen ja
oman itsensä puolustus markiisi A----n hankkeita vastaan aina olivat
silmien edessä, saatiin myös helposti suostumaan tähän päätökseen.
Tuskinpa olisi hän muutenkaan ollut mies sitä vastustamaan, vaikka
olisi tahtonut. Mitä nuoriin herroihin, Bucklaw'hon ja everstiin tulee,
niin he väittivät, että sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, olisi
häpeällistä lykätä häitä tuntiakaan myöhemmäksi kuin mitä oli määrätty;
sillä muuten kaikki varmaan luulisivat heidän sen tehneen sentähden,
että Ravenswoodin väkivaltainen käynti ja uhkaukset olivat säikyttäneet
heitä.
Bucklaw tosin ei olisi suinkaan vaatinut tämmöistä liikaa kiirettä, jos
hän olisi käsittänyt neiti Ashtonin terveyden tai pikemmin mielen
todellisen tilan. Mutta sen ajan tapa tämmöisissä tilaisuuksissa ei
sallinut muuta kuin aivan lyhyitä, harvoja keskusteluja sulhasen ja
morsiamen välillä; ja rouva Ashton käytti tätä tapaa niin taitavasti,
ettei Bucklaw saanut nähdä mitään eikä tietää onnettoman morsiamensa
terveydestä ja tunteista.
Häitten edellisenä iltana Lucylle tuli taas kevytmielisyyden puuska,
niin että hän nuoren tytön tavallisella ilolla tarkasti kaikki
häävaatteet y.m., jotka oli varattu kutakin perheen jäsentä varten.
Aamu koitti kirkkaana ja iloisena. Häävieraat kokoontuivat uhkein
parvin likeltä ja kaukaa. Siinä iloisessa juhlassa olivat läsnä
herra Ashtonin sukulaiset sekä rouvan vielä korkeampisäätyinen suku,
niin myös sulhasen kaikki sukulaiset ja ystävät, kaikki komeissa
vaatteissa ja jalojen ratsujen selässä, jotka olivat nekin koreissa
valjaissa ja siloissa. Olipa paitsi näitä vielä melkein jokainen
arvokkaampi presbyteriläisperhe seitsemän penikulman alalla katsonut
velvollisuudekseen saapua tähän tilaisuuteen, jota pidettiin
jonkinlaisena voittona markiisi A----sta, koska hänen sukulaiselleen
sen kautta oli tapahtunut häväistys. Komea aamiainen oli vieraiden
tultua tarjona, ja heti kun pöydästä noustiin, huudettiin: "Hevosten
selkään!" Morsian astui Henrik veljensä ja äitinsä välillä. Hänen
eilinen iloisuutensa oli muuttunut syväksi surullisuuden varjoksi, joka
ei sentään näyttänyt luonnottomalta näin tärkeänä hetkenä. Hänen
silmänsä loistivat ja hänen poskensa punoittivat, mitä ei oltu moneen
aikaan nähty. Tämä hänen kasvojensa ihmeellinen ihanuus ja hänen
pukunsa komeus vaikutti sen, että hänen astuessaan ulos nousi yleinen
ihastuksen humina, johon eivät naisetkaan voineet olla ottamatta osaa.
Hääväen noustessa hevosten selkään herra Ashton, joka oli rauhan mies
ja kaikkien menojen tarkka noudattaja, torui Henrik poikaansa siitä,
että tämä oli vyölleen ripustanut omituisen pitkän sotamiekan, jonka
hän oli veljeltään everstiltä lainannut.
"Jos sinulla pitää olla ase", sanoi isä, "tässä rauhallisessa
tilaisuudessa, niin mikset ottanut sitä lyhyttä tikaria, joka sinulle
tuotiin Edinburghista?"
Poika puolustautui selittäen, että tikari oli kadonnut tietämättömiin.
"Sitten olet kai sen itse pannut piiloon", virkkoi isä, "siitä turhasta
halusta, että tahdoit pitää kupeellasi tuommoista kummitusta, joka
olisi saattanut kelvata ritari William Wallaselle. -- Mutta samapa se,
nouse nyt hevosen selkään ja pidä huoli sisarestasi."
Poika teki kuten käskettiin ja sai sijansa komean saattojoukon
keskuksessa. Siihen aikaan hänen päässään pyöri vain hänen oma
ulkomuotonsa, miekkansa, kultasilainen nuttunsa ja sulkatupsuhattunsa,
niin ettei hän huomannut mitään muuta. Mutta myöhemmin hän aina
kuolinpäiväänsä saakka muisti, että hänen sisarensa käsi, joka
kosketteli häntä, kun Lucy istui satulassa hänen takanaan, tuntui
kylmältä ja kostealta kuin hautakiven marmori.
Loistaen kauas mäkien ja alankojen yli tämä uljas hääsaattue saapui
viimein pitäjän kirkolle, jonka he täyttivät melkein aivan täyteen.
Sillä herroja ja naisia -- palvelijoista puhumattakaan -- oli toista
sataa läsnä. Vihkiminen toimitettiin presbyteriläisten menojen mukaan,
johon kirkkokuntaan Bucklaw'kin nyt oli katsonut parhaaksi kääntyä.
Kirkon edustalla jaettiin runsaasti almuja lähiseutujen vaivaisille, ja
jaon toimittajana oli John Mortsheugh, joka vastikään oli tullut
muutetuksi autiolta Erakon kirkkomaaltansa haudankaivajan virkaan
Ravenswoodin kylän kirkkoon. Gourlayn mummo, kahden ikäsisarensa kanssa
-- (samoja, jotka olivat häntä auttaneet sokean Liisan ruumista
kääriessä) -- istui syrjässä laakealla hautakivellä, kateellisesti
katsellen heille tulleita osia. "Olisipa John Mortsheugh", virkkoi Anni
Winnie, "voinut muistaa vanhoja aikoja ja vanhoja kummejansa, vaikka
hän onkin niin korea tuossa uudessa, mustassa nutussaan. Minä vain
olen saanut viisi silliä, en kuutta, eikä tämä näy olevan oikea
kuuden-pennyn raha, ja onpa tämä lihapalakin, tohdin sanoa, unssin
vertaa keveämpi kaikille muille annettuja paloja. Ja se vielä
päälliseksi on suonikasta polvipalaa, kun sitä vastoin sinun palasi,
Leena, on takareittä."
"Minunko vai, sanoi hän?" mutisi halvattu ämmä, "minun palani on
puoleksi luuta, luullakseni. Kun suuret herrat antavat jotain siitä,
että köyhät vaivaiset käyvät heidän häissään ja hautajaisissaan,
pitäisi ainakin antaa semmoista, josta on apua, luulisin minä."
"He eivät annakaan lahjojansa", virkkoi Gourlay mummo, "rakkaudesta
meitä kohtaan -- eivätkä myöskään huoli siitä, saammeko ravintoa vai
kuolemmeko nälkään. Kylläpä he antaisivat meille vierinkiviä
leipäpalojen sijasta, jos siitä olisi apua heidän turhamaiselle
komeudenhalulleen. Ja kuitenkin he vaativat meiltä kiitollisuutta,
siksihän he sitä sanovat, aivankuin olisivat antaneet lahjansa
todellisesta rakkaudesta ja suosiosta."
"Se oli aivan oikein sanottu", vastasi toinen ämmä.
"Mutta kuules, Liisa Gourlay, sinä, joka olet vanhin meistä, sanopas,
oletko koskaan nähnyt suurempia ja koreampia häitä?"
"Enpä juuri muista nähneeni", vastasi Gourlay mummo. "Mutta
toivottavasti pian taas näen yhtä suuret hautajaisetkin."
"Ja se huvittaisikin minua aivan yhtä paljon", virkkoi Anni Winnie.
"Sillä ruokaa saadaan yhtä runsaasti, eikä tarvitse nauraa ja
irvistellä ja vetää suutansa iloiseksi ja toivottaa onnea tuolle
helkkarin herrasväelle, joka kohtelee meitä niinkuin järjettömiä
luontokappaleita. Minä mielelläni käärin hautajaispalan esiliinaani ja
laulelen vanhaa lauluani:
"Kun leivän liinahani ja pennin pussiin saan;
ei siitä hyöty sulle, ei paha mullekaan."
"Se on oikein, Anni", sanoi halvattu akka. "Jumala suokoon meille
viheriäisen joulun ja lihavan kirkkomaan!"
"Mutta sitäpä tahtoisin sinulta kysyä, Gourlay kummi, koska sinä meistä
olet vanhin ja viisain, kuka ensimmäisenä tästä iloisesta hääjoukosta
saa käydä pitkälleen?"
"Näetkö tuota maan mainiota tyttöä tuolla", sanoi Gourlay ämmä, "joka
kiiltää ja kuultaa yltyleensä kullasta ja kalliista kivistä, hän, jota
nostetaan valkean hevosen selkään, satulaan tuon purppuranuttuisen
hätäkellon taakse, jolla on pitkä pamppu kupeellaan?"
"Mutta sehän onkin morsian!" huudahti toinen ämmä, jonka kylmässä
sydämessä liikahti kuitenkin hiukka sääliä. "Sehän on itse morsian! Voi
voi! Niin nuori, niin hyvä ja niin kaunis -- vai sen, hänen aikansa
niin lyhyt?"
"Minä sanon sinulle", vakuutti ennustaja, "hänen hikiliinansa on jo
noussut hänelle kaulaan, uskokaa pois, ken tahtoo. Hänen
tiimakellossaan ei ole enää monta hiekkajyvää karisematta, eikä se
kummaa olekaan -- kun sitä on niin kovasti ravistettu. Lehdet
karisemistaan karisevat nyt puista, mutta hän ei ole elävin silmin
näkevä niiden tanssivan ja pyöriskelevän kuin keijukaiset Martinpäivän
tuulessa."
"Sinähän hoitelit häntä kolme kuukautta", virkkoi halvattu eukko, "ja
sait siitä kaksi punaista kolikkoa, jollei minulle ole valhetta
kerrottu."
"Niin, niin", vastasi Gourlay ämmä katkerasti irvistäen. "Ja lupasihan
herra Ashton minulle vielä kelpo punaisen puvunkin kaupan päällisiksi
-- polttolavan ja kahleet ja tervatynnyrin, tyttöseni! -- Eikö se ole
kunnon juomarahaa, -- kun minä valvoin yöt päivät hänen kituvan
tyttärensä kanssa. Mutta pitäköön hän vain sen palkan oman armollisen
rouvansa varalta, kummit."
"Olenpa jo kuullut huhun" sanoi Anni Winnie, "että tuo armo ei ole
aivan armollinen rouva."
"Näettekö häntä tuossa", sanoi Gourlay mummo, "kuinka hän kiemailee
ratsastaessaan harmaalla ruunallansa kirkkomaalta? -- Onpa hänessä
enemmän pirun juonia, tuossa vaimossa, joka noin komeana ja koreana
tuolla ratsastaa, kuin kaikissa Skotlannin noita-akoissa, jotka ikänä
ovat kuutamolla lentäneet North-Berwickin nurmikon yli."
"Mitä te noita-akoista puhutte, te sen vietävät ämmät!" tiuskaisi John
Mortsheugh. "Teettekö te tässä taikojanne aivan kirkkomaan keskellä
manataksenne turmiota sulhaselle ja morsiamelle? Pois kotiin nyt, sillä
jos minä otan siimani käteen, niin te joudutte perille kiireemminkin
kuin mitä tahtoisitte."
"Huh, hyvänen aika!" vastasi Gourlay ämmä. "Nytpä muka koreillaan ja
keikistellään uudessa, mustassa nutussa ja hyvin jauhoitetussa tukassa,
ikäänkuin ei oltaisi ikänä nälkää nähty! Ja varmaanhan sitten
vingutetaan viulupahaista tänä iltana herraskartanossa, mihin muutkin
kaikki käsisahurit monen virstan päästä taitavat tulla. Saapas vain
nähdä, John, kestänevätkö sinun kielesi -- siinä se temppu on,
poikaseni."
"Kuulkaapas vieraat miehet", sanoi Mortsheugh, "kuinka hän uhkaa
minulle vahinkoa ja noituu minua. Jos jotain pahaa tänä iltana sattuu
minulle tai minun viululleni, niin kyllä siitä laitan mustimman
yöllisen retken, jolla hän ikänä on käynyt. Minä vedän hänet
pappiskokouksen ja kirkkoneuvoskunnan eteen -- olenhan minä itsekin
puoli pappi, nyt kun olen unilukkarina asutussa pitäjässä."
Näiden ämmien ja koko ihmiskunnan välinen viha teki, että
juhlalaitokset eivät nostattaneet heidän mielihyväänsä; mutta niin ei
ollutkaan muun kansanjoukon laita. Hääjoukon komeus, koreat puvut,
tuliset ratsut, kauniiden naisten ja jalojen herrojen iloinen näky
vaikuttivat niinkuin tuleekin katsojien mieleen. Lakkaamattomat huudot:
"Eläköön Ashtonit ja Bucklaw't!" sekä pistoolien ja pyssyjen pamaukset,
joilla morsianta tervehdittiin, todistivat, kuinka suurella
mielihyvällä kansa katseli hääjoukkoa, seuratessaan sen paluumatkaa
kartanolle. Joku vanha talonpoika tai hänen emäntänsä tosin irvisteli
tuon äsken kohonneen suvun komeudelle muistellen hävinneiden
ravenswoodilaisten aikoja. Mutta hekin tunkeilivat sittenkin
kartanolle, himoten sitä hyvää ruokaa, jota siellä tänä päivänä oli
tarjona niin köyhille kuin rikkaillekin, ja tunnustivat siten, että
"siellä herra, missä herkut."
Näin palasi Lucy isänsä kotiin, kaikki sekä rikkaat että köyhät
seurassaan. Bucklaw oikeutensa mukaan ratsasti nuorikkonsa rinnalla;
mutta tottumattomana tähän outoon asemaan hän pikemmin koetti vetää
kansan huomiota puoleensa komeudellaan ja ratsastustaidollaan kuin
yrittämällä puhella kahden kesken Lucyn kanssa. He saapuivat
onnellisesti kartanolle kesken tuhansia riemullisia hurraahuutoja.
Niinkuin tiedämme, vietettiin vanhaan aikaan häitä juhlallisella
komeudella, jonka nykyajan hienompi aisti on hylännyt. Häävieraat tässä
tilaisuudessa saivat ylenmäärin runsaan päivällisen, jonka tähteet, sen
jälkeen kun palvelijat olivat niistä kyllänsä saaneet, jaettiin
hurraavalle kansalle; ja niihin vielä lisättiin niin monta
tynnyrillistä olutta, että ilo ulkonakin nousi pian yhtä korkealle kuin
sisällä huoneissa. Herrat joivat sen ajan tavan mukaan pitkin
siemauksin kallista viiniä; naiset puolestaan, valmistuttuaan
tansseihin, joilla hääilo aina päättyi, odottivat suurella halulla
herrojen tuloa juhlasaliin. Vihdoin viimeinkin viinin juojat, kun ilta
jo oli jokseenkin myöhään kulunut, tulivat miehissä naisten huoneeseen,
jossa he, viinistä ja ilosta vilkastuneina ja pantuansa pois miekkansa,
taluttivat maltittomaksi käyneet parinsa saliin. Musiikki kuului
parvelta, kaikuen kohokuvin koristettua lakea myöten. Tavan mukaan
olisi oikeastaan morsiamen pitänyt aloittaa tanssi; mutta rouva Ashton,
pyytäen tyttärensä puolesta anteeksi ja sanoen, että Lucy ei voinut
hyvin, tarjosi sen sijaan oman kätensä Bucklaw'lle.
Mutta juuri kun hän sulavalla liikkeellä kohotti päätään odottaen sitä
soiton säveltä, jolloin hänen vuoronsa olisi ollut aloittaa tanssi,
huomasi hän äkkiä arvaamattoman muutoksen salin koristuksissa ja
hämmästyi niin, ettei voinut olla huudahtamatta: "Kuka on uskaltanut
vaihtaa seinäkuvia?"
Kaikki katsahtivat seinille, ja -- kas kummaa! -- herra Ashtonin isän
kuva oli poissa, ja sen sijalla vanhan ritari Malisius Ravenswoodin
kasvot näyttivät säihkyvän vihaa ja kostoa salissa koolla olevalle
joukolle. Vaihto luultavasti oli tehty sillä aikaa, kun sali oli
tyhjänä, ja jäänyt huomaamatta, kunnes kynttilät ja tulisoihdut
seinälle kiinnitetyissä pitimissä oli sytytetty palamaan tanssin
ajaksi. Ylpeät ja tuittupäiset herrat vaativat, että nyt heti
tutkittaisiin, kuka oli syynä tähän talon isännälle ja heillekin
tehtyyn häväistykseen. Mutta hämmästyksestänsä toinnuttuaan rouva
Ashton sanoi sen vain olevan hullutusta, jonka kartanossa elatuksensa
saava hupsu tyttö on tehnyt. Tämän tytön taipuvaiseen mieleen olivat
muka Gourlay mummon tarinat "entisestä herrasväestä", niin rouva
Ashtonin sanat kuuluivat, nähtävästi vaikuttaneet. Hämmästystä
herättänyt kuva vietiin paikalla pois, ja rouva Ashton aloitti tanssin
niin sulavalla ja majesteettisella ryhdillä, ettei hänestä jo
kadonnutta nuoruuden kukoistusta paljon kaivattukaan ja että melkein
oli perää vanhojen ylenpalttisissa ylistyksissä, jotka kehuivat rouva
Ashtonin tanssitaidon suuresti voittavan kaikki nykyisen polven
tepastelut.
Käytyänsä jälleen paikalleen istumaan rouva Ashton ei kummastunut, kun
näki, että hänen tyttärensä oli lähtenyt ulos. Hän meni jälestä haluten
lievittää sitä vaikutusta, jonka aivan luonnollisesti niin
säikähdyttävä tapaus kuin kuvien vaihto oli tekevä Lucyn mieleen.
Luultavasti hän havaitsi pelkonsa perättömäksi, sillä hän palasi noin
tunnin kuluttua ja kuiskasi jotain sulhasen korvaan, jonka jälkeen tämä
luopui tanssista ja katosi salista. Soittoniekat nyt soittivat minkä
jaksoivat, tanssijat pyörivät kaikella nuoruuden, ilon ja riemun
innolla -- mutta äkkiä kajahti kiljahdus, niin kimakka ja läpitunkeva,
että tanssi ja soitanto keskeytyivät siihen paikkaan. Kaikki seisoivat
liikahtamatta; mutta kun samanlainen kiljahdus kuului vielä
toistamiseen, tempasi eversti Ashton tulisoihdun seinältä, otti
morsiuskamarin avaimen Henrikiltä, joka sulhaspoikana sitä talletti, ja
riensi sinne. Herra ja rouva Ashton sekä pari muutakin läheisintä
sukulaista seurasivat häntä. Hääjoukko jäi hämmästyneenä odottamaan
heidän takaisintuloaan.
Kamarin ovelle jouduttuaan eversti Ashton koputti ja huusi, mutta ei
kuulunut muuta vastausta kuin heikkoa valitusta. Viipymättä hän nyt
aukaisi oven, mutta vastassa oven takana lattialla oli mytty. Kun oli
ovi saatu aivan auki, nähtiin sulhasen ruumiin makaavan kynnyksellä, ja
lattia sen ympärillä oli tulvillaan verta. Hämmästyksen huuto kajahti
kaikkien läsnäolevien rinnasta; ja tämä uusi peloituksen merkki kutsui
koko muunkin joukon liikkeelle, joka alkoi meluten virrata
makuuhuoneeseen päin. Mutta eversti Ashton, kuiskattuaan äitinsä
korvaan: "Hakekaa Lucya, hän on murhannut Bucklaw'n!" -- vetäisi
miekkansa tupesta, kävi oven suuhun seisomaan ja julisti, ettei hän
päästäisi ketään ihmistä sisään, paitsi papin sekä vieraiden joukossa
olevan lääkärin. Heidän avullansa Bucklaw, joka yhä hengitti,
nostettiin maasta ja kannettiin toiseen huoneeseen, johon hänen
ystävänsä, epäluuloisina ja nuristen, kokoontuivat lääkärin päätöstä
kuulemaan.
Sillä välin rouva ja herra Ashton muutamien apulaisten kanssa turhaan
hakivat Lucya; hän ei ollut morsiusvuoteessa eikä koko kamarissakaan.
Kun ei huoneessa ollut mitään salaovea, ruvettiin jo ajattelemaan, että
hän oli heittäytynyt ikkunasta ulos. Mutta eräs hakijoista, valaistuaan
tulisoihdullansa lattiaa, huomasi jotakin valkoista kamiinitakan
nurkassa. Siellä istuikin onneton tyttö, tai pikemmin sanoen kykki kuin
jänis -- hiukset hajallaan -- yönuttu repaleina ja vereen tahrattuna --
silmät tuijottelevina ja koko muoto väänneltynä niinkuin hurjan
mielenvikaisen. Kun hän huomasi olevansa löydetty, rupesi hän laskemaan
mielettömiä ääniä suustaan, irvistelemään ja osoittelemaan hakijoita
verisillä sormillansa ilkkuvan hullun eriskummallisella tavalla.
Naisia kutsuttiin nyt kiireesti avuksi, ja onneton morsian vedettiin
piilopaikastaan esille, mitä ei muuten kuin väkivoimalla saatu aikaan.
Kun hänet kuljetettiin kynnyksen ylitse, katsahti hän alas ja virkkoi
ensimmäiset todelliset sanansa, irvistelevällä ilkkumisella kysyen:
"Vai te jo kannoitte pois kauniin sulhasmiehenne?" Kauhistuneet
apulaiset veivät hänet toiseen syrjäiseen kamariin, jossa hänet
sidottiin kiinni, niinkuin hänen tilansa vaati, ja vartioitiin
tarkasti. Vanhempien sanomatonta tuskaa -- kaikkien vieraitten
kauhistusta ja hämmästystä -- kummankin asianomaisen ystävien
keskinäisiä vimmaisia riitoja, johon vimmaan liiaksi nautittu viinakin
oli suurena yllyttimenä -- kaikkea tätä sekamelskaa ei voi täydelleen
kuvatakaan.
Lääkäri oli ensimmäinen, jonka sanoja hiukan rauhallisemmin ruvettiin
kuuntelemaan. Hän julisti, että Bucklaw'n haava, vaikka se olikin syvä
ja vaarallinen, ei ollut suinkaan kuolemaksi, mutta että se kuitenkin
voisi tulla hengenvaaralliseksi, jos häntä paljon häirittäisiin ja heti
ruvettaisiin kuljettamaan pois. Tämä päätös viihdytti suuresti
Bucklaw'n ystäviä, jotka ensi alussa olivat väittäneet, että hänet oli
kaikin mokomin kuljetettava pois tästä talosta lähimpään jollekulle
heistä kuuluvaan kartanoon. Nytkin vaativat he siihen nähden mitä oli
tapahtunut, että neljä heistä saisi jäädä ystävänsä sairasvuoteen
ääreen vartioimaan ja että sitä paitsi vielä tarpeeksi suuri parvi
heidän palvelijoitaan täysin asestettuina saisi sen ajan asua
kartanossa. Eversti Ashtonin ja hänen isänsä suostuttua tähän ehtoon
läksivät muut sulhasen sukulaiset ja ystävät pois talosta, vaikka jo
oli myöhäinen, pimeä yö. Lääkäri kutsuttiin sitten katsomaan neiti
Ashtonia, jonka tilan hän sanoi sangen vaaralliseksi. Toisiakin
lääkäreitä lähetettiin paikalle noutamaan. Kaiken yötä Lucy houraili.
Aamulla hän kääntyi aivan tunnottomaksi. Seuraavana iltana sanoivat
lääkärit, että hänen tautinsa ratkaiseva hetki oli tuleva. Ja niin
tapahtuikin. Sillä pyörryksissä herätessään hän tosin oli jotenkin
rauhallisella mielellä ja salli muuttaa tai korjata yövaatteitaan.
Mutta niin pian kuin hän oli kädellään koskenut kaulaansa, ikäänkuin
hakien tuota onnetonta sinistä nauhaa, tulvahti hänen mieleensä
hirvittävien muistojen parvi, jota ei hänen henkensä eikä ruumiinsa
kestänyt. Hän vääntelehti kauheissa kouristuksissa, kunnes viimein
kuolema teki niistä lopun, ilman että Lucy oli voinut sanallakaan
selittää tuota hirveää tapahtumaa.
Piirikunnan tuomari, joka saapui seuraavana päivänä nuoren neidon
kuoleman jälkeen, tutki tämän turmiollisen tapauksen kaikki seikat;
toimittaessansa tätä tuskallista velvollisuuttaan hän kuitenkin koetti
säästää surevan perheen tunteita niin paljon kuin mahdollista. Mutta
tutkinto ei tuonut ilmi mitään selitystä sille yleiselle luulolle, että
morsian äkillisessä hulluuden puuskassa oli murhannut sulhasen kamarin
kynnykselle. Surma-ase löydettiin lattialta veren tahraamana. Se oli
sama tikari, joka oli ollut määrätty Henrikin kannettavaksi
hääsaatossa, mutta jonka hänen onneton sisarensa oli luultavasti
kätkenyt silloin, kun sitä ja muitakin häävarusteita näytettiin.
Bucklaw'n sukulaiset toivoivat, että hän terveeksi tultuaan antaisi
jonkun selityksen tästä pimeästä asiasta ja he ahdistelivat häntä yhä
kyselyillään, joita hän ensi alussa vältti syyttämällä heikkouttansa.
Mutta kun hänet oli viety omaan kotiinsa ja hän alkoi olla varmalla
paranemisen tiellä, kutsui hän kokoon kaikki sekä miehet että naiset,
jotka olivat luulleet saavansa tiedustella häneltä sitä asiaa. Hän
kiitti heitä siitä huolesta, jota he hänen puolestaan olivat
osoittaneet, sekä heidän tarjoamastaan avusta ja huolenpidosta. "Mutta
sittenkin, hyvät ystävät", lopetti hän puheensa, "tahtoisin teroittaa
teille mieleen, ettei minulla ole mitään tarinaa kerrottavana eikä
mitään minulle tehtyä pahaa kostettavana. Ja jos vasta joku nainen
rupeaa tiedustelemaan minulta tuon onnettoman yön tapahtumia, niin
pysyn ääneti ja olen pitävä sitä naista semmoisena, joka on näyttänyt
tahtovansa rikkoa kaiken ystävyyden meidän välillämme, sanalla sanoen,
en ole ikänä enää puhuva hänelle yhtään sanaa. Mutta jos joku herra
minulta semmoista kyselee, niin olen pitävä sitä loukkauksena, joka
tarkoittaa aivan samaa kuin jos hän pyytäisi minua kanssansa Herttuan
kujaan[17] tulemaan, ja minä toivon, että hän on käyttäytyvä sen
mukaan."
Näin jyrkkä julistus ei tarvinnut sen enempiä selityksiä, ja pian
saatiin nähdä, että Bucklaw oli noussut sairasvuoteelta viisaampana ja
vähemmin kevytmielisenä miehenä kuin mitä hän sitä ennen oli ollut. Hän
luopui Craigengeltin seurasta määrättyään hänelle kuitenkin niin hyvän
eläkkeen, että kapteenin, jos hän käytti sitä viisaasti, ei tarvinnut
pelätä köyhyyttä eikä siitä seuraavia kiusauksia.
Bucklaw meni myöhemmin ulkomaille eikä enää ikänä palannut Skotlantiin.
Ei myöskään tiedetä hänen koskaan puolella sanallakaan maininneen
mitään, mikä olisi koskenut hänen onnetonta naimisyritystänsä.