Mä tunnen äänen -- hän on Montague!
Tuo, poika, tänne miekkani!
Nyt saatavansa vihdoin saapi hauta,
sen minä vannon kunniani kautta.
_Romeo ja Julia_.
Tuskin oli kynä kerinnytkään pudota neiti Ashtonin kädestä, kun ovi
lensi auki, ja nuori Ravenswood syöksyi sisään.
Lockhardin ja toisen palvelijan, jotka olivat turhaan koettaneet estää
hänen kulkuansa käytävän yli eteisen kautta, nähtiin seisovan
kynnyksellä, jäykistyneinä hämmästyksestä, ja sama hämmästys levisi
heti myös juhlasalissa oleviin. Eversti Douglas Ashtonin hämmästykseen
sekaantui vihastustakin; Bucklaw'ssa ilmeni ylpeätä ja teeskenneltyä
välinpitämättömyyttä; muissa, jopa rouva Ashtonissakin ilmaisihe
pelkoa; ja Lucy oli tästä arvaamattomasta ilmestyksestä jähmettynyt
ikäänkuin kiveksi. Ilmestykseksi sitä hyvällä syyllä sopikin sanoa,
sillä Ravenswood oli paljon enemmän haudasta nousseen kuin elävän
vieraan näköinen.
Hän seisoi aivan keskellä lattiaa, vastapäätä sitä pöytää, jonka
ääressä Lucy istui, ja Lucyyn juuri hänen silmänsä tuijottivat,
ikäänkuin ei ketään muuta olisikaan ollut läsnä, ilmaisten syvintä
surua ja tulisinta vihastusta. Hänen musta ratsuviittansa, joka
toiselta olkapäältä oli luisunut alas, roikkui alas hänen toista
kuvettansa myöten leveinä poimuina, niinkuin Espanjan viitta ainakin.
Koko hänen komea pukunsa oli matkasta ryvettynyt ja kiireisestä
ratsastamisesta rypistynyt. Hänellä oli miekka kupeella ja pari
pistoolia vyössä. Hänen leveälippainen lierihattunsa, jota hän ei
sisään tullessaan ollut ottanut päästään, pimensi vielä enemmän hänen
mustanpuhuvia kasvojansa. Niissä näkyi surun hävittävät jäljet sekä
myös kalmankalpeus, mikä seuraa pitkällistä sairautta; kaikesta tästä
hänen luonteeltaankin hiukan ankara ja tulinen muotonsa sai vielä
tylymmän, melkeinpä hurjan näön. Hatun alta alas valuvat sotkeutuneet,
sekautuneet hiukset sekä myös hänen liikkumattomuutensa tekivät hänet
pikemmin marmorikuvan kuin elävän miehen näköiseksi. Hän ei virkkanut
ainoatakaan sanaa, ja koko muukin seura pysyi ääneti melkein kaksi
minuuttia.
Vihdoinpa tämän äänettömyyden katkaisi rouva Ashton, jonka luonnollinen
rohkeus sillä aikaa oli jo osaksi palannut. Hän kysyi syytä tähän
luvattomaan sekaantumiseen.
"Se on kysymys, äiti", lausui hänen poikansa, "joka sopivimmin tulee
minun suustani -- minä vaadin Ravenswoodin herraa seuraamaan minua
semmoiseen paikkaan, missä hänellä on parempi tilaisuus siihen
vastata."
Mutta Bucklaw esteli sanoen: "Ei kukaan mies maan päällä saa riistää
minulta etuoikeuttani vaatia selitystä Ravenswoodin herralta. --
Craigengelt", lisäsi hän matalalla äänellä, "piru sinut vieköön, mitä
sinä tuossa seisot ja tuijottelet, ikäänkuin näkisit kummituksia? Nouda
miekkani tänne etuhuoneesta."
"Minä en kenenkään hyväksi", virkkoi taas eversti Ashton, "luovu
oikeudestani vaatia edesvastuuseen tätä miestä, joka on suvulleni
tuottanut ennenkuulumattoman häväistyksen."
"Malttakaa mieltänne, hyvät herrat", sanoi Ravenswood, kääntyen tylyllä
katsannolla heitä kohti ja kohottaen kättään, ikäänkuin kieltääkseen
heidän taistelunsa. "Jos te olette yhtä kyllästyneet elämään kuin minä,
niin kyllä löydän sopivan paikan ja ajan taistellakseni jompaakumpaa
tai kumpaakin vastaan. Mutta nyt ei minulla ole aikaa joutaviin
riitoihin narrien kanssa."
"Narrienko!" huusi eversti Ashton puoleksi paljastaen miekkansa, ja
Bucklawkin kaappasi sen kahvasta, jonka Craigengelt juuri samassa oli
tuonut hänelle.
Mutta herra Ashton, joka pelkäsi poikansa henkeä, riensi molempien
nuorten herrain ja Ravenswoodin väliin huutaen: "Poikani, minä käsken
-- Bucklaw, minä pyydän, olkaa rauhalliset, kuningattaren ja lain
nimessä!"
"Jumalan lain nimessä!" lausui herra Bide-the-Bent, hänkin astuen nyt
kohotetuin käsin Bucklaw'n, everstin ja heidän vihansa esineen välille.
"Jeesuksen nimeen, joka toi rauhan maan päälle ja hyvän suosion
ihmisten keskelle -- minä pyydän -- minä rukoilen -- minä käsken teitä
välttämään väkivaltaa! Jumala vihaa verenhimoisia -- se, joka miekkaan
tarttuu, hän miekkaan hukkuu."
"Luuletteko te minua koiraksi, herra", tiuskaisi eversti Ashton
kiukkuisesti kääntyen hänen puoleensa, "taikka vielä halvemmaksi
eläimeksi, kun tahdotte, että minun pitäisi kärsiä tämmöistä
häväistystä isäni talossa? -- Antakaa minun mennä, Bucklaw. Hänen pitää
käydä kaksintaisteluun minun kanssani tai, niin totta kuin tuolla
ylhäällä on taivas, minä pistän hänet kuoliaaksi tällä paikalla!"
"Te ette saa koskea häneen", kielsi Bucklaw; "hän säästi kerran
henkeni, ja vaikka hän olisi itse piru, joka olisi tullut koko tätä
kartanoa asukkaineen päivineen perimään, niin hänelle pitää
rehellisesti antaa tilaisuus puolustaa itseänsä."
Tämä molempien nuorten herrojen vihan kiista antoi Ravenswoodille
tilaisuuden huutamaan tylyllä, kovalla äänellä: "Ääneti! -- Se, joka
todella hakee vaaraa, odottakoon sopivaa aikaa, jolloin hän sen on
löytävä. Minun tehtäväni täällä on pian täytetty. -- Onko tämä teidän
käsialaanne, neiti Ashton?" lisäsi hän leppeämmällä äänellä, ojentaen
neiti Ashtonille hänen viimeisen kirjeensä.
Vapiseva "on" sana pääsi pujahtamaan Lucyn huulien välistä -- niin voi
parhaiten sanoa, sillä ei tuntunut siltä kuin hän olisi sen tahallansa
lausunut.
"Ja onko tämäkin teidän käsialaanne?" Hän ojensi hänelle kihlauskirjan,
jonka he molemmat olivat allekirjoittaneet.
Lucy pysyi ääneti. Pelästys ja toinen vielä voimallisempi, sekavampi
tunne olivat saattaneet hänet niin peräti hämmennyksiin, että hän
tuskin käsitti, mitä häneltä oli kysytty.
"Jos te, herra", virkkoi herra Ashton, "aiotte tuohon paperiin perustaa
jotakin laillista vaatimusta, niin älkää toivokokaan saavanne siihen
mitään vastausta muuten kuin oikeuden edessä."
"Herra William Ashton", lausui Ravenswood, "minä pyydän, että te ja
kaikki muut, jotka minua kuulette, ette väärin ymmärtäisi aikomustani.
Jos tämä nuori neiti omasta vapaasta tahdostaan vaatii minulta takaisin
tämän paperin, niinkuin hänen kirjeestään päättäen voisi luulla, niin
on se paperi minulle vähemmänarvoinen kuin mikä karissut kuiva lehti
hyvänsä, jota tämä syystuuli ajelee kangasta myöten. Mutta minä tahdon
ja minun pitää saada kuulla totuus hänen omasta suustaan -- ennenkuin
sen olen saanut, en lähde tästä paikasta. Murhata minut kenties voitte,
koska teitä on niin monta. Mutta minä olen asestettu mies -- ja
hurjistunut mies -- enkä tahdo kuolla ilman veristä kostoa. Semmoinen
on minun päätökseni, oli se teille mieleen tai ei. Minä _tahdon_
kuulla neiti Ashtonin päätöksen hänen omasta suustaan -- hänen omasta
suustaan, kahden kesken ja ilman vieraita miehiä tahdon sen kuulla.
Valitkaa siis", lausui hän, oikealla kädellään paljastaen miekkansa ja
vasemmalla samassa tempaisten pistoolin vyöltään ja vetäen hanan
vireeseen; mutta miekan kärjen ja pistoolin suun hän sittenkin käänsi
lattiaan päin, -- "valitkaa siis, tahdotteko nähdä veritulvan tässä
salissa vai tahdotteko sallia minulle ratkaisevan keskustelun kihlatun
morsiameni kanssa, jota keskustelua minun on oikeus vaatia niin hyvin
Jumalan kuin Skotlanninkin lain mukaan?"
Kaikki perääntyivät kuullessaan hänen puheensa tuiman äänen ja
nähdessään sitä seuraavan rohkean teon; sillä todellisen hurjuuden
tuimuus melkein aina voittaa kaikki sitä vastustavat heikommat himot.
Pappi oli ensimmäinen, joka sai sanan suustansa. "Jumalan nimeen",
lausui hän, "kuulkaa rauhan ehdotusta minulta, Jumalan halvimmalta
palvelijalta. Mitä tämä kunnioitettava herra tahtoo, on johonkin
määrään kohtuullista, vaikka hän vaatii sitä ylen väkivaltaisella
tavalla. Sallikaa hänen saada kuulla neiti Lucyn omilta huulilta, että
neiti Lucy velvollisuutensa mukaan on suostunut vanhempiensa tahtoon ja
katuu liittoansa hänen kanssaan, ja sen vakuutuksen saatuansa hän on
rauhassa palaava omaan kotiinsa eikä ole enää oleva meille haitaksi.
Voi! Onhan vanhan Aatamin voima uudestisyntyneissäkin suuri -- pitäähän
meidän siis osoittaa pitkämielisyyttä niitä kohtaan, jotka ollen vielä
katkeruuden sapessa ja vääryyden orjuudessa antavat maallisten himojen
hillitsemättömästi yllyttää itseään. Antakaamme siis Ravenswoodin
nuorenherran puhella pari sanaa neiti Ashtonin kanssa, niinkuin hän
tahtoo. Siitä on vain seuraava hetkellinen sydämentuska tälle
kunnioitettavalle neidolle, koska hän nyt peruuttamattomasti on antanut
vanhempiensa tahdon mukaan lupauksensa. Tapahtukoon, sanon minä, tällä
tavalla. Minun virkani velvoittaa minua kehoittamaan ja pyytämään
teitä, kunnioitettavia läsnäolijoita, suostumaan tähän sovinnon
ehdotukseen."
"Ei koskaan!" vastasi rouva Ashton, jonka vimma nyt oli jo voittanut
hänen ensi hämmästyksensä ja pelästyksensä, "ei koskaan tämä mies saa
puhua kahdenkesken minun tyttäreni, toisen miehen kihlatun morsiamen
kanssa. Lähteköön tästä kamarista kuka tahtoo, minä jään tänne.
_Minä_ en pelkää hänen hurjuuttaan enkä hänen aseitaan, vaikka ne
näyttävät", rouva loi silmänsä everstiin, "kovasti peloittavan muutamia
samaa sukunimeä kantavia."
"Jumalan tähden, hyvä rouva", rukoili kunnianarvoisa pappi, "älkää
kaatako öljyä tuleen. Ravenswoodin herralla, siitä olen varma, ei
suinkaan voi olla mitään sitä vastaan, että te olette läsnä, siihen
nähden, että tämä nuori neito on niin heikossa terveydentilassa ja että
teidän äidin velvollisuutenne sitä vaatii. Minäkin tahdon jäädä tänne;
kenties harmaat hiukseni voivat estää liikaa kiivastusta."
"Pysykää vain täällä minun puolestani, herra", vastasi Ravenswood, "ja
pysyköön rouva Ashton myös, jos hän katsoo sen sopivaksi. Mutta muut
menkööt ulos."
"Ravenswood", sanoi eversti Ashton kulkien hänen sivuitsensa mennessään
ulos, "tästä minä ennen pitkää vaadin teidät edesvastuuseen."
"Tehkää niin", vastasi Ravenswood, "milloin vain teitä haluttaa."
"Mutta minulla", virkkoi Bucklaw puoleksi hymyillen, "on etuoikeus
päästä teidän puheillenne, minulla on vanhanlainen velka
suorittamatta."
"Tehkää miten mielenne tekee", vastasi Ravenswood. "Suokaa minun vain
tänäpäivänä olla rauhassa, niin huomenna on rakkain tehtäväni taistella
teidän kanssanne kunnes tulette tyydytetyiksi."
Muut herrat läksivät ulos huoneesta; herra Ashton yksin vain viipyi.
"Ravenswoodin herra", sanoi hän lepyttävällä äänellä. "Sen verran kuin
minä tiedän, en ole ansainnut, että te panette toimeen minun kodissani
tämmöisen häiriön ja hävityksen. Jos te tahdotte pistää miekkanne
tuppeen ja seurata minua työhuoneeseeni, niin voin näyttää teille mitä
vakuuttavimman todistuksen, että teidän nykyisestä laittomasta
käytöksestänne ei voi -- --"
"Huomenna, herra Ashton -- huomenna -- huomenna kuulen mitä ikänä
tahdotte selittää", toisti Ravenswood keskeyttäen hänet. "Mutta tällä
päivällä on oma pyhä ja välttämätön tehtävänsä."
Hän viittasi oveen päin, ja herra Ashton läksi ulos.
Ravenswood pisti miekkansa tuppeen, laski hanan alas ja pani pistolin
takaisin vyöhönsä, astui lujasti ovelle, jonka hän lukitsi -- otti
sitten, takaisin tultuaan, hatun päästänsä, pyyhkäisi hajalle valuneet
hiuksensa kasvoiltansa ja katsahti Lucyyn silmillä, joissa äskeinen
vihan tuli oli nyt suonut sijan surulle. "Tunnetteko te minua, neiti
Ashton?" kysyi hän. "Minä olen yhä vielä Edgar Ravenswood."
Tyttö pysyi ääneti, ja Ravenswood jatkoi yhä kiihtyvällä innolla. "Minä
olen vielä sama Edgar Ravenswood, joka rakkaudesta teihin laiminlöi
pyhän velvollisuutensa ja oli vaatimatta kostoa kunniansa
häväistyksestä. Minä olen se Ravenswood, joka teidän tähtenne on
antanut anteeksi vihollisilleen, vieläpä ystävyydessä lyönyt kättä
onnensa sortajan ja rosvoojan, isänsä petkuttajan ja murhaajan kanssa."
"Tyttäreni", vastasi rouva Ashton keskeyttäen hänet, "ei suinkaan voi
epäillä, että te todella olette sama mies. Teidän puheenne myrkyllinen
katkeruus muistuttaa hänelle kylliksi, että hänen isänsä verivihollinen
puhuu hänelle."
"Malttakaa mielenne, rouva, minä pyydän", vastasi Ravenswood. "Minun
pitää saada vastaukseni neiti Ashtonin omasta suusta. -- Vielä kerran
sanon, Lucy, minä olen sama Ravenswood, jolle te soitte juhlallisen
lupauksenne ja jonka nyt tahdotte peräyttää ja rikkoa."
Lucyn verettömiltä, väriseviltä huulilta ei kuulunut muuta kuin sanat:
"Se oli minun äitini."
"Hän puhuu totta", sanoi rouva Ashton. "_Minä_ se olin, joka,
Jumalan ja ihmisten lain kautta minulle tulevan äidinvallan nojalla
neuvoin häntä ja yllytin häntä peruuttamaan tämän turmiollisen,
ajattelemattomasti solmitun liiton ja hävittämään sen niinkuin itse
Raamattu käskee."
"Raamattu!" kertasi Ravenswood ylenkatseellisesti.
"Lukekaa hänelle ne tekstin sanat", sanoi rouva Ashton kääntyen papin
puoleen, "joiden nojalla te itse, vaikka varovaisen vastahakoisesti,
julistitte mitättömäksi kihlauksen, josta tämä väkivaltainen mies niin
kiivaasti puhuu."
Pappi otti raamatun taskustaan ja luki siitä seuraavat sanat: "Jos joku
nainen vannoo valan Herralle ja sitoo itsensä valalla, ollessaan isänsä
kodissa nuoruudessaan; ja jos hänen isänsä kuulee sen valan ja siteen,
jolla hän on sielunsa sitonut, ja jos hänen isänsä häneen tyytyy;
sitten kaikkien valainsa pitää pysyä, ja jokaisen valan, jolla hän on
sielunsa sitonut, pitää pysyä."
"Eikö juuri niin ollutkin meidän laitamme?" keskeytti Ravenswood.
"Hillitse maltiton mielesi, nuori mies", vastasi pappi, "ja kuule mitä
sitten pyhässä tekstissä seuraa: Mutta jos hänen isänsä ei suostu
siihen sinä päivänä, kun hän sen kuulee, niin ei mitkään hänen
valoistaan eikä hänen lupauksistaan, joilla hän on sielunsa sitonut,
pidä pysymän; ja Herra on antava hänelle anteeksi, koska hänen isänsä
ei suostunut."
"Ja eikö", pisti rouva Ashton nyt tulisesti ja riemullisesti väliin,
"eikö ollut meidän asiamme juuri semmoinen, johon tämä pyhän Raamatun
paikka sopii? -- Voiko tämä mies kieltää, että me tytön vanhemmat heti
kun kuulimme valasta tai lupauksesta, jolla meidän tyttäremme oli
sitonut sielunsa, paheksuimme sitä mitä selvimmin sanoin ja
kirjallisesti ilmoitimme tälle miehelle päätöksemme?"
"Ja siinäkö kaikki?" vastasi Ravenswood Lucyn puoleen katsahtaen.
"Tahdotteko luopua vannotusta uskollisuudestanne vapaasta tahdosta ja
keskinäisestä rakkaudestamme tuommoisten kurjien, ulkokultaisten
sanasolmujen vuoksi?"
"Kuulkaa häntä!" sanoi rouva Ashton papin puoleen katsoen. "Kuulkaa
Jumalan pilkkaajaa!"
"Jumala hänelle anteeksi antakoon", vastasi herra Bide-the-Bent, "ja
valistakoon hänen tietämättömyyttänsä!"
"Kuulkaa, mitä minä teidän tähtenne olen uhrannut", lausui taas
Ravenswood yhä vielä puhuen Lucylle, "ennenkuin te suostutte siihen,
mitä teidän nimessänne on tehty. Turhaan ovat parhaat ystäväni
kiihkeästi kehoittaneet minua saadakseen minut peruuttamaan päätökseni;
turhaan ovat he huomauttaneet, mitä vanhan sukuni kunnia vaatisi.
Kuolleetkin ovat nousseet haudasta minua varoittamaan, mutta minä en
ole heidänkään varoituksistaan huolinut. Tahdotteko te palkinnoksi
tästä uskollisuudestani lävistää sydämeni juuri sillä aseella, jonka
sokea luottamukseni on antanut teille käteen?"
"Herra Ravenswood", vastasi rouva Ashton, "te olette saanut kysyä
kysyttävänne niinkuin tahdoitte. Mutta näettehän, että minun tyttäreni
on aivan kykenemätön teille vastaamaan. Minä siis tahdon vastata hänen
sijastansa ja antaa teille vastauksen, johon teidänkin täytynee tyytyä.
Te tahdotte tietää, haluaako Lucy Ashton vapaaehtoisesti, että kihlaus,
johon hän on tullut viekoitetuksi, rikottaisiin. Teillä on omassa
kädessänne hänen kirjeensä, jossa hän pyytää sanaansa takaisin; ja
vielä selvempänä todistuksena hänen tahdostaan on tämä naimisliitto
Bucklaw'n herran kanssa, jonka hän tänä aamuna on allekirjoittanut
tämän arvoisan kirkkoherran nähden."
Ravenswood katsoi osoitettuun paperiin ikäänkuin kiveksi jähmettyneenä.
"Ja onko neiti Ashton", kysyi hän papilta, "petoksetta ja pakoituksetta
allekirjoittanut tämän paperin?"
"Sen vakuutan niin totta kuin virkani on pyhä."
"Tämä tosiaankin", lausui Ravenswood tylysti, "on vastustamaton
todistus, ja tarpeetonta sekä epäkunniallista olisi, jos vielä
tuhlaisin sanojani mitättömiin moitteisiin. -- Tässä, neiti
Ashton", hän laski Lucyn eteen sen paperin, joka sisälsi heidän
allekirjoittamansa kihlauksen, sekä myös kultarahan puoliskonsa, "tässä
ovat teidän ensimmäisen kihlauksenne vahvistukset; olkaa uskollisempi
tässä uudessa liitossanne. Minun vain pitää vielä vaivata teitä sillä
pyynnöllä, että antaisitte pois vastaavat merkit, jotka ovat
todistuksena minun liian suuresta luottamuksestani -- tai pikemmin
sanoen, minun erinomaisesta hulluudestani."
Rakastajansa vihaiseen katseeseen Lucy vastasi silmänluonnilla, joka
näytti, ettei hän käsittänyt paljon mitään. Osaksi hän kuitenkin näkyi
älynneen Ravenswoodin sanat; sillä hän nosti kätensä, ikäänkuin
päästääkseen auki sinisen nauhan, joka oli hänellä kaulassa. Tätä
aikomusta hän ei kuitenkaan kyennyt täyttämään; mutta rouva Ashton
leikkasi nauhan poikki ja irroitti siitä kultarahan puoliskon, jota
Lucy siihen asti oli salaa povellaan kantanut. Lucyn kopio
sopimuskirjasta oli jo jonkun aikaa ollut hänen äitinsä hallussa.
Ylpeällä niiauksella rouva ojensi molemmat Ravenswoodille, joka
saadessaan kultakappaleen käteensä oli suuresti liikutettu.
"Ja näinkö hän kantoi sitä", puhui hän itsekseen, "näinkö hän kantoi
sitä omalla povellaan -- aivan lähellä omaa sydäntään -- silloinkin kun
-- -- Mutta valitukset eivät nyt auta", sanoi hän pyyhkäisten
silmästänsä siihen uhkuneen kyyneleen ja tuli jälleen tylyn ja vakavan
näköiseksi. Hän meni kamiinitakan luo ja viskasi paperit sekä
kultakappaleet tuleen, tallaten niitä kantapäillään, ikäänkuin
perinjuurin hävittääkseen kaikki.
"En tahdo kauemmin", sanoi hän sitten, "olla täällä vastenmielisenä
vieraana. -- Siihen pahaan, mitä te minulle suotte, ja siihen pahaan,
mitä te minulle olette tehnyt, rouva Ashton, en tahdo vastata muuta
kuin että soisin tämän olevan viimeisen vehkeenne teidän tyttärenne
kunniaa ja onnea vastaan. -- Ja teille, neiti Ashton", jatkoi hän Lucyn
puoleen kääntyen, "ei minulla nyt enää ole muuta sanottavaa, kuin että
rukoilen Jumalaa, että te ette tulisi kaikkien ihmisten puheen aiheeksi
tämän teidän oikullisen ja tieten taiten tehdyn petoksenne tähden."
Näin puhuttuaan hän kääntyi ympäri ja läksi ulos huoneesta.
Herra Ashton oli sillä välin pyynnöillään ja käskyillään pidätellyt
poikaansa sekä Bucklaw'ta syrjäisessä huoneiston osassa, jotta he eivät
uudestaan tapaisi Ravenswoodia. Mutta kun tämä astui suuria portaita
myöten alas, antoi Lockhard hänelle kirjeen, jossa oli Sholto Douglas
Ashtonin nimi allekirjoituksena. Se sisälsi, että Ravenswoodin herra
antaisi tiedoksi, mistä hän neljän, viiden päivän kuluttua olisi
tavattavana, koska kirjeen lähettäjällä olisi suoritettava tärkeä
tehtävä hänen kanssansa, niin pian kuin eräs välttämätön perheasia
ensin oli loppuun saatu.
"Vastatkaa eversti Ashtonille", sanoi Ravenswood vakavasti, "että minä
olen Wolfs Cragissa tavattavana milloin vain hänen aikansa paraiten
sallii."
Ja kun hän sitten astui ulkoportaita alas, jotka johtivat kartanolle,
tuli taas Craigengelt häntä vastaan tuoden sanan, että Bucklaw'n herra
toivoi, ettei Ravenswood lähtisi vielä Skotlannista, ei ainakaan
kymmeneen päivään, koska Bucklaw mielellään tahtoisi lausua hänelle
kiitoksensa sekä entisestä että myös äskeisestä kohteliaisuudesta.
"Sanokaa herrallenne", vastasi Ravenswood kiivaasti, "että hän
valitkoon aikansa. Hän on tapaava minut Wolfs Cragissa, jollei toinen
jo ennättäne sitä ennen täyttää hänen tarkoitustaan."
"_Minun_ herralleniko!" huusi Craigengelt, jonka rohkeus nyt
paisui siitä, kun hän näki eversti Ashtonin ja Bucklaw'n seisovan
kartanon eduspenkereellä. "Sallikaa minun sanoa, ettei minulla
tietääkseni ole mitään herraa maan päällä ja etten salli semmoista
puhetta!"
"Mene sitten helvettiin ja etsi herraasi sieltä!" huusi Ravenswood
antaen valtaa vihastukselleen, jota siihen saakka oli hillinnyt.
Samassa hän työnsi Craigengeltin luotaan niin kovasti, että tämä
vierähti rappusia alas ja jäi siihen tunnottomana makaamaan. --
"Hullupa minä olenkin", virkkoi Ravenswood heti itsekseen, "kun tuhlaan
vihaani tuommoiselle kurjalle koiralle."
Ravenswood nousi nyt hevosen selkään, jonka hän tullessaan oli sitonut
kiinni lähellä olevaan aitaukseen; sitten ratsasti hän hyvin hitaasti
Bucklaw'n ja eversti Ashtonin sivuitse nostaen hattuansa kumpaisellekin
ja katsoen lujasti heitä suoraan silmiin, tervehtien heitä tällä
mykällä tavalla, ja he vastasivat tervehdykseen yhtä tylysti ja
vakavasti. Ravenswood jatkoi hitaasti kulkuansa kunnes hän saapui kujan
suuhun, ikäänkuin näyttääkseen, että hän pikemmin olisi suonut
tulevansa estetyksi kuin karttanut sitä. Mutta portista ulos päästyänsä
hän käänsi hevosensa ympäri ja katsoi hetken aikaa kartanoa kiintein
katsein. Sitten hän kannusti kelpo ratsuaan ja ajaa karahutti tiehensä
yhtä tulisella kiiruulla kuin noidan vallasta karannut paha henki.