Kell' ois niin kova sydän, tunteeton,
jok' ei ois, kuultuaan tään turmion,
synkimpään surulauluun puhjennut.
Kun jalo ritar', aimo sankari,
niin arvaamatta surmans kohtasi,
ja uskaltaissaan outoon paikkahan
sai siinä kuolon kovin surkean.
_Runoelma_.
Me olemme rientäneet edeltä kertoaksemme Bucklaw'n paranemisesta sekä
myöhemmistä elämänvaiheista, niin ettei sitten olisi tarvis keskeyttää
kertomusta niistä tapauksista, jotka onnettoman Lucy Ashtonin
hautajaisia seurasivat. Tämä surullinen juhlallisuus vietettiin
syksyisenä, sumuisena päivänä, niin pienin saattojoukoin ja niin vähin
menoin kuin suinkin mahdollista. Muutamat aivan lähimmät sukulaiset
seurasivat ruumista sille samalle kirkkomaalle, jonka kautta Lucy vähän
ennen oli morsiamena kulkenut, kenties silloinkin yhtä vähän vapaasta
tahdosta kuin nyt hänen hengetön, liikkumaton ruumiinsa. Kirkon
vieressä olevan paikan oli herra Ashton määrännyt sukunsa leposijaksi;
tähän nyt laskettiin maan omaksi, nimettömään, päiväämättömään kirstuun
verhottuna, tämä neito, joka oli ollut niin suloinen, niin ihana ja
niin viaton, vaikka hän lopulta oli pitkällisen, hellittämättömän
vainon johdosta tullut hulluksi. Sillä aikaa kuin saattoväki puuhasi
hautakammiossa, istuivat meidän tuttavamme, kolme kylän ämmää, jotka
ruumissaatto, vaikka aika oli tavattoman varhainen, oli viekoitellut
sinne niinkuin haaska korpit, taas laakealla hautakivellä, pitäen
tavallista jumalatonta puhettansa.
"Enkö minä sanonut", virkkoi Gourlay mummo, "että noiden komeiden
häitten perästä tulisi pian yhtä komeat hautajaiset?"
"Minun mielestäni", vastasi Winnie mummo, "tässä on sangen vähän
komeutta. Ei ole annettu ruokaa eikä juomaa, ei muuta kuin joutava
kymmenen pennyn ropo köyhille. Eipä juuri maksanut vaivaa meidän
vanhojen kulkea näin pitkää matkaa tämmöisen mitättömän saaliin
vuoksi."
"Vaiti, kurja!" huusi Gourlay ämmä. "Eiväthän kaikki almut, jotka
heiltä olisi voinut saada, maista puolta vertaakaan niin makealta kuin
tämä koston hetki! Tuossahan nyt ovat ne samat, jotka neljä päivää
takaperin koreilivat tepastelevien hevostensa selässä, ja nyt he
astuvat tänä päivänä yhtä kuivin suin ja yhtä selvin päin kuin mekin.
Silloin he vain kiilsivät kullassa ja hohtivat hopeissa -- nyt he ovat
mustissa niinkuin varikset. Ja tuo neiti Lucy, jota inhotti, kun kunnon
vanha akka tuli häntä lähelle -- nytpä saisi vaikka sammakkokin käydä
kykkimään hänen kirstulleen eikä hän säpsähtäisi sen kurnutusta. Ja
rouva Ashtonin rinnassapa mahtaa nyt hyvä helvetin tuli palaa. Ja herra
Ashton hirsipuineen ja rovioineen ja kahleineen, mitäpä hän nyt arvelee
noista noitatempuista omassa kodissaan?"
"Ja lieneekö se totta vai ei", mutisi halvattu vaivainen, "että pahat
henget hinasivat morsiamen vuoteesta ylös savupiippuun riippumaan ja
että sulhasen pää oli väännetty aivan nurinniskoin?"
"Vähät on väliä siitä, kuka sen teki ja kuinka se tehtiin", sanoi
Gourlay mummo. "Mutta sen minä tiedän, ettei se mitään puolitekoista
työtä ollut, ja kylläpä nuo herrat ja rouvat sen päivän ikänsä
muistanevat."
"Ja onko se totta", kysyi Anni Winnie, "koska siitä niin paljon tiedät,
onko se totta, että vanhan ritari Malisiuksen kuva astui seinältä alas
ja nosti metelin heidän kaikkien nähden?"
"Ei", vastasi Gourlay muori; "mutta se on totta, että hänen kuvansa
tuli salin seinälle -- ja minä hyvin tiedän, millä tavoin se sinne tuli
-- se oli heille varoitukseksi, että ylpeys saattaa lankeemukseen.
Mutta on tässäkin, kummit, yhtä hauska kummitus kuin suinkin se oli; ja
se juuri ikään astuu tuohon hautakammioon. Näittehän te, että
kaksitoista saattajamiestä, mustat harsot hatuissa ja mustat nutut
päällä, astui parittain sinne alas rappusia myöten?"
"Mitä siitä sitten, jos näimme?" sanoi yksi kumppaneista.
"Minä luin heidät", jatkoi toinen akka kiireesti, sillä se näky oli
sitä laatua, jota hän ei ollut voinut katsella muulla kuin hyvällä
halulla.
"Mutta etpä huomannutkaan", riemuitsi Gourlay ämmä ylpeillen
tarkemmasta huomiokyvystään, "että sinne meni kolmastoistakin joukkoon,
josta muut eivät tietäneet mitään. Ja jos vanhassa sananparressa on
perää, niin yksi parvesta ei saa kauan olla tämän maan päällä. Mutta
tulkaa pois, kummit. Jos me kauemmin täällä viivymme, niin kaikki paha,
mikä siitä tulee, luetaan meidän syyksemme -- ja että siitä jotain
hyvää tulisi, sitä ei kukaan heistä saa luullakaan."
Tällä tavoin nuo vanhat, pahaa-ennustavat noita-akat läksivät pois
kirkkomaalta, vaakkuen niinkuin korpit, jotka ennustavat ruton tuloa.
Hautajaismenojen päätyttyä saattoväki myös huomasi, että heidän
joukossaan oli yksi mies liikaa, ja tämän keksintönsä he kuiskaten
ilmaisivat toinen toiselleen. Epäluulonalainen henkilö, samanlaisessa
surupuvussa kuin muut, seisoi melkein tunnottomana, nojautuen
hautakammion pieleen. Sukulaisten kuiskaukset, jotka ilmaisivat
kummastusta ja suuttumusta, keskeytti eversti Ashton, joka isänsä
poissaollessa oli surujoukon päämiehenä. "Minä tiedän", kuiskasi hän,
"kuka tuo mies on. Hänellä on tai ainakin hänellä tulee pian olemaan
yhtä suuri surun syy kuin tämä meidän. Antakaa minun puhutella häntä,
älkääkä häiritkö juhlallisuutta tarpeettoman melun nostamisella." Näin
puhuttuaan hän erosi sukulaisten seurasta, nykäisi tuntematonta
viitasta ja virkkoi äänellä, joka ilmaisi hänen sydämensä hillittyä
liikutusta: "Seuratkaa perästäni."
Tuntematon tämän äänen kuultuaan heräsi niinkuin unesta ja seurasi
häntä ikäänkuin tietämättänsä. He astuivat niitä hajanaisia portaita
myöten, jotka hautakammiosta kohosivat hautausmaalle. Muukin
saattojoukko tuli perästä, mutta jäi yhteen parveen hautakammion ovelle
seisomaan, peloissaan katsellen eversti Ashtonin ja vieraan liikkeitä.
Nämä puhelivat nyt kiivaasti keskenään, seisoen vanhan kuusen juurella
kirkkomaan kaukaisimmassa kulmassa.
Tähän syrjäiseen paikkaan eversti Ashton oli vienyt tuntemattoman, ja
sitten hän äkkiä kääntyen ympäri lausui ankaralla, vakavalla äänellä:
"Varmaankin minä puhun Ravenswoodin nuorelleherralle?" Ei mitään
vastausta kuulunut. "Varmaankin", kysyi eversti uudelleen, vapisten
yltyvästä vimmastaan, minä puhun sisareni murhaajalle?"
"Te olette maininnut minua kovinkin sopivalla nimellä!" vastasi nyt
Ravenswood kolealla vapisevalla äänellä.
"Jos te kadutte pahaa tekoanne", sanoi eversti, "niin se katumus ehkä
auttaa teitä Jumalan silmien edessä, mutta minun edessäni ei siitä ole
mitään apua. Tässä", jatkoi hän ojentaen Ravenswoodille paperiliuskan,
"on minun miekkani mitta ynnä myös ajan ja paikan määräys. Päivän
noustessa huomen-aamulla hietikkorannalla, joka on itään päin
Wolfs-Hopen satamasta."
Ravenswood piti paperia kädessään ja näytti olevan kahden vaiheella.
Viimein hän sanoi: "Älkää yllyttäkö vieläkin hurjemmaksi miestä, joka
jo on hurjana. Nauttikaa elämästänne niin kauan kuin se on teille suotu
ja antakaa minun hakea surmaani toisen käden kautta."
"En koskaan, en ikänä!" huusi Douglas Ashton. "Te kuolette minun käteni
kautta tai saatte tehdä minun sukuni turmion täydelliseksi, sillä että
tapatte minutkin. Jos te ette suostu rehelliseen kaksintaisteluun, niin
tahdon käyttää teitä vastaan jokaista tilaisuutta ja häväistä teitä
kaikella mahdollisella tavalla, kunnes Ravenswoodin nimi tulee kaiken
kunniattomuuden varsinaiseksi nimitykseksi, niinkuin se jo nytkin on
kaiken ilkeyden perikuva."
"Se ei koskaan tapahdu", lausui Ravenswood tulisesti. "Jos niin on
sallittu, että minun pitää olla viimeinen Ravenswoodin nimen kantaja,
niin vaatii velvollisuuteni sen entisiä omistajia kohtaan, että meidän
nimemme minun mukanani häväistyksettä katoaa. Minä otan siis vastaan
teidän vaatimuksenne ja suostun sekä aikaan että paikkaan. Arvattavasti
olemme siellä kahdenkesken?"
"Kahdenkesken me taistelemme, ja yksinään on henkiin jäänyt palaava
siltä taistelutantereelta."
"Sitten Jumala armahtakoon sen sielua, joka on surmansa saava", lausui
Ravenswood.
"Niin olkoon!" sanoi eversti Ashton. "Sen verran suon hyvää sillekin
miehelle, jota verisimmin vihaan ja tulisimmasta syystä. Nyt menkää,
sillä meitä tullaan häiritsemään. Hietikkorannalla itään päin
Wolfs-Hopen kylästä -- päivän noustessa -- ei muuta asetta kuin
miekat."
"Hyvä on", vastasi Ravenswood, "en minä petä."
He erosivat; eversti Ashton yhtyi muiden hautajaisvieraitten seuraan,
ja Ravenswood nousi hevosensa selkään, joka seisoi kirkon takana puuhun
sidottuna. Eversti palasi isänsä kartanoon muiden kanssa, mutta erosi
illalla heistä jollakin tekosyyllä, muutti yllensä ratsastusnutun ja
ratsasti Wolfs-Hopen kylään, jossa hän oli yötä kestikievaritalossa,
ollakseen aamulla sitä likempänä taistelupaikkaa.
Siitä ei ole tietoa, millä tavoin Ravenswood vietti tämän onnettoman
päivän. Myöhään illalla hän tuli Wolfs Cragiin ja herätti vanhan
palvelijansa Kalebin, joka ei ollut luullut hänen enää yöksi palaavan.
Sekavia huhuja neiti Ashtonin surkeasta kuolemasta sekä kuoleman
salaisesta syystä oli jo Kalebinkin korviin saapunut, niin että vanhus
oli suuresti peloissaan ajatellessaan, miten tämä sanoma oli vaikuttava
hänen herransa mieleen.
Eikä Ravenswoodin käytös juuri helpottanut ukon pelkoa. Palvelijansa
vapiseviin pyyntöihin, että hän olisi hyvä ja nauttisi hiukan
virvokkeita, nuoriherra ensin ei vastannut mitään, ja sitten äkkiä ja
kiivaasti viiniä vaadittuaan joi aivan vasten tapaansa sangen suuren
määrän. Kun ei herra huolinut mistään ruoasta, rukoili vanhus
lempeästi, että hän antaisi saattaa itsensä makuukamariin. Kolme, neljä
kertaa hän sai uudistaa tämän pyynnön, ennenkuin Ravenswood viimein
äänettömällä pään nyökkäyksellä ilmoitti suostumuksensa. Mutta kun
Kaleb vei hänet mukavasti varustettuun kamariin, jossa hän, Ashtonien
luota palattuaan, tavallisesti oli nukkunut, seisahtui Ravenswood
jyrkästi kynnykselle.
"Ei tänne", lausui hän tylyllä äänellä. "Saata minut siihen kamariin,
missä isäni kuoli; siihen kamariin, missä _hän_ makasi silloin,
kun he olivat meidän tornissamme yötä."
"Kuka? kysyi Kaleb, jonka mieli oli liiaksi pelästyksissä ollakseen
kerkeä älyämään.
"_Hän_, Lucy Ashton! -- Tahdotko tappaa minut sillä, että pakoitat
minua mainitsemaan sen nimen?"
Kaleb aikoi sanoa, ettei kamari ollut hyvässä kunnossa: mutta hän
vaikeni, kun näki herran närkästyneen, maltittoman katseen. Hän neuvoi
ääneti ja vapisten tietä, asetti lampun aution huoneen pöydälle ja
yritti laittaa jotain vuoteentapaista; mutta hänen herransa käski hänen
mennä, äänellä, joka ei sallinut mitään viivytystä. Vanhus läksi, mutta
hän ei mennyt nukkumaan, vaan rukoilemaan, ja aika ajoin hän hiipi
herransa kamarin ovelle nähdäkseen, oliko Ravenswood jo levolla. Mutta
raskas, tasainen astunta kuului sieltä kaiken yötä, ainoastaan joskus
syvät huokaukset hetkeksi keskeyttivät sen. Ja usein kajahtavat raskaan
saappaan koron iskut osoittivat kovinkin selvästi, että kamarin onneton
asuja välistä ei saanut tuskansa puuskia hillityksi. Vanhan Kalebin
mielestä aamu, jota hän ikävöi, ei tahtonut koskaan koittaa. Mutta
aika, joka aina samaa vauhtiaan kuluu, jos tuntuukin sen vieriminen
meidän kuolevaisten silmistä joskus hitaammalta tai kiireemmältä, toi
viimein kuitenkin aamunkoiton myötänsä, ja rusottava valo kohosi
kimaltelevan valtameren ääreltä. Oltiin nyt marraskuun alussa, ja ilma
oli näin myöhäiseksi syys-ajaksi sangen kaunis. Itätuuli oli puhaltanut
kaiken yötä, ja nouseva luode vieri lähemmäksi tornin perustuksena
olevia kallioita kuin tavallisesti.
Ensimmäisen valon säteen välkähtäessä Kaleb läheni Ravenswoodin
makuukammion ovea ja näki raon kautta, että hänen herransa mittaili
paria kolmea miekkaa, joita talletettiin kamariin kuuluvassa
seinäkomerossa. Yhden näistä miekoista Ravenswood valitsi mutisten
itsekseen: "Se on lyhyempi -- olkoon hänellä etu siinäkin niinkuin
kaikissa muissa suhteissa."
Tästä, mitä hän näki, Kaleb hyvinkin ymmärsi, mille asialle hänen
herransa aikoi mennä ja kuinka turha kaikki esteleminen olisi. Hän
tuskin kerkesi pujahtaa pois oven takaa, josta hänen herransa oli
vähällä tavata hänet, niin äkisti Ravenswood nyt tuli ulos ja meni
talliin. Uskollinen palvelija astui jälessä, ja herransa rutistuneita
vaatteista sekä kalman kalpeista kasvoista hän sai vahvistuksen
luulolleen, että Ravenswood oli koko yön viettänyt unetonna, lepoa
nauttimatta. Alas tultuaan Kaleb tapasi herransa hevosta satuloimassa
ja tarjousi, vaikka hänen kätensä yhtä paljon kuin äänensäkin
vapisivat, auttamaan häntä siinä toimessa. Mutta Ravenswood torjui
äänettömällä viittauksella luotaan avun ja talutettuaan hevosen pihalle
oli juuri nousemaisillaan selkään, kun harras rakkaus herraansa
kohtaan, Kalebin voimallisin tunne, taas voitti hänen pelkonsa. Äkkiä
vanha palvelija viskautui polvilleen Ravenswoodin jalkojen juureen ja
syleili hänen polviansa huutaen: "Voi herrani! Voi herrani! Tappakaa
minut, mutta älkää lähtekö tuommoiseen hirveään toimeen! Voi herra
kulta! Odottakaahan vain tämä ainoa päivä vielä -- huomennahan herra
markiisi A---- saapuu tänne ja kaikki tulee hyväksi."
"Sinulla ei enää ole mitään herraa, Kaleb", sanoi Ravenswood pyrkien
irti hänestä. "Miksi sinä, vanha mies, nojautuisit kaatuvaa tornia
vasten?"
"Mutta _minulla on_ herra", huusi Kaleb, yhä pidellen kiinni
hänestä, "niin kauan kuin Ravenswoodin perillisessä on hengen
hivahdusta. Minä vain olen palvelija -- minä olin jo syntyessäni teidän
isänne -- teidän isoisänne palvelija -- minä synnyin Ravenswoodin suvun
palvelukseen -- olen elänyt sen palveluksessa -- minä kuolisin, jos
sillä voisin heitä palvella! -- Pysykää vain kotona, ja kaikki tulee
hyväksi!"
"Hiljaa, hullu mies, hiljaa, hullu vanha mies", sanoi Ravenswood.
"Tästä lähtien ei mikään tässä elämässä, joka minua koskee, tule enää
hyväksi, ja onnellisin olisi se hetki, joka joutuisaan lopettaisi
elämäni!"
Näin sanoen hän irtaantui vanhan miehen käsistä, hyppäsi hevosen
selkään ja ratsasti portista ulos. Mutta siinä hän kääntyi ja viskasi
Kalebille, joka riensi häntä vastaan, raskaan kukkaron, joka oli täynnä
kultaa.
"Kaleb!" virkkoi hän kalman hymy huulillaan, "sinä saat jakaa perintöni
perillisilleni." Ja sitten hän käänsi jälleen hevosensa ympäri ja
jatkoi matkaansa mäen rinnettä alas.
Kulta putosi pihan kiville kenenkään huomaamatta; sillä ukko juoksi
katsomaan, mitä tietä hänen herransa kulki. Ravenswood poikkesi
vasemmalle, pienelle, epätasaiselle polulle, joka kallion harjaa myöten
kulki meren rannalle ja johti jonkunlaiseen valkamaan, missä torniin
kuuluvia veneitä ennen aikaan oli pidetty. Nähtyään, että hän poikkesi
sille tielle, Kaleb riensi idänpuoleiselle vallille, jonne näkyi
melkein koko hietikkoranta miltei Wolfs-Hopen kylään saakka. Selvään
hän näki herransa ratsastavan sitä suuntaa niin joutuisasti kuin vain
hevonen jaksoi. Silloinpa äkkiä taas johtui Balderstonin mieleen tuo
vanha ennustus, että viimeisen Ravenswoodin herran piti hukkua Ahdin
virtaan, joka oli puolimatkassa tornin ja hietikkorannan välissä,
Wolfs-Hopen pohjoispuolella. Kaleb näki herransa kulkevan turmiollisen
paikkaan saakka, mutta etempänä ei hän enää koskaan tullut näkyviin.
Eversti Ashton oli vimmaisessa kostonhimossaan rientänyt määräpaikalle.
Hän asteli kiivaasti edestakaisin maltittomana katsellen torniin päin,
josta hänen vastustajansa oli määrä tulla. Nyt, kun aurinko oli noussut
ja koko pyörö näkyi itäisen meren yläpuolella, hän huomasikin
ratsumiehen, joka kiiti häntä kohti niin kiireesti, että selvästi
saattoi huomata hänen olevan yhtä kiivaan. Mutta äkkiä tämä näky
katosi, ikäänkuin ratsumies olisi sulanut ilmaan. Ashton pyyhki
silmiänsä ikäänkuin hän olisi nähnyt kummituksen ja riensi sitten sille
paikalle, jonka läheisyydessä toiselta puolen rientävä Balderstonkin
tuli häntä vastaan. Ei näkynyt missään jälkeäkään hevosesta eikä
ratsumiehestä; sen he vain näkivät, että äskeiset itätuulet ja korkea
luodevesi olivat paljon laajentaneet hetteikön tavallisia rajoja.
Epäilemättä siis onneton ratsastaja -- sen todistivat kavioiden
jäljetkin -- ei ollut hätäisessä kiireessään muistanut pysyä vahvalla
hietikolla, likempänä kallion juurta, vaan oli ajanut suorinta,
vaarallisinta tietä. Ainoastaan yksi jälki hänestä oli jäänyt, musta
sulka oli hänen hatustaan kirvonnut, ja sen nyt nousevan luoteen
vierivät laineet toivat rantaan Kalebin jalkojen juureen. Vanha mies
nosti sen maasta, kuivasi ja pisti poveensa.
Wolfs-Hopen asukkaat kuultuansa hirmusanoman kiiruhtivat nyt kaikki
paikalle, mitkä maata myöten, mitkä veneillä; mutta heidän
hakemisestaan ei ollut mitään apua. Lietteikkö tavallisella
itaruudellaan, niinkuin tämmöisissä tapauksissa ainakin, piti
saaliinsa. Tämän kertomuksen loppu on nyt lähellä. Markiisi A----,
säikähtyneenä hänelle saapuneista hirvittävistä huhuista ja
peloissaan sukulaisensa puolesta kerkesi seuraavana aamuna Wolfs
Cragiin juuri parahiksi saadakseen surusanoman. Vielä kerran haettiin
hänen käskystänsä ruumista, mutta turhaan. Sitten hän palasi
Edinburghiin ja unohti keskellä valtiollisten vehkeiden verkkoa sangen
pian tämän surkean tapauksen.
Niin ei ollut Kaleb Balderstonin laita. Jos maalliset edut olisivat
voineet vanhusta lohduttaa, niin hänen loppuelämänsä olisi ollut
onnellisempi kuin ikänä hänen siihen asti vietetyt päivänsä. Mutta koko
elämä tuntui hänestä nyt tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Koko hänen
ajatusjuoksunsa, kaikki hänen tunteensa, hänen ylpeytensä ja pelkonsa,
hänen ilonsa ja surunsa, ne olivat aina olleet mitä kiinteimmässä
yhteydessä tuon sammuneen suvun kanssa. Hän ei nyt enää jaksanut pitää
päätään pystyssä; hän jätti kaikki entiset mielipaikkansa ja
askareensa. Ainoa, mikä nyt enää näkyi huvittavan häntä, oli istuminen
ja mietiskeleminen niissä huoneissa, missä nuori Ravenswood viimeksi
oli asustanut. Kalebia ei ruoka ravinnut eikä lepo virvoittanut; ja
osoittaen uskollisuutta, jommoista ilmenee usein koirissa, mutta hyvin
harvoin ihmisissä, hän kitui vielä vuoden ajan tässä kerrotun
onnettomuuden perästä ja kuoli sitten.
Ashtonin sukukaan ei pysynyt kauan pystyssä Ravenswoodien loputtua.
Herra Ashton saattoi vielä hautaan vanhimman poikansa, joka sai
surmansa kaksintaistelussa Flanderissa; ja Henrik, hänen toinen
perillisensä, kuoli naimatonna. Rouva Ashton yksin eli hyvin vanhaksi,
ollen ainoa jälkeenjäänyt koko siitä onnettomien ihmisten joukosta,
jonka turmioon hänen leppymätön vihansa oli ollut syynä. Emme tahdo
emmekä uskallakaan väittää, ettei hän olisi salaa sydämessään tuntenut
tuskaa ja hakenut sovitusta vihastuneen Jumalan kanssa; mutta
ympäristönsä nähden hän ei koskaan näyttänyt mitään omantunnon vaivaa
eikä katumusta. Hänen ulkomuodossaan kuvastui aina vain sama rohkea,
ylpeä, taipumaton henki kuin kertomiemme surkeiden tapauksien
edelläkin. Komea marmorinen hautapatsas säilyttää jälkimaailmalle hänen
nimensä, säätynsä ja hyveittensä muistoa; hänen uhrinsa sitä vastoin
ovat molemmat jääneet sekä hautakiveä että hautakirjoituksia vaille.