Siell' asui noita, ryysyin puettu,
tahallaan köyhä, tuskin ravittu;
hän valitsi tään seudun aution,
ett' työnsä pirullinen, kirottu
ois salainen ja huomaitsematon,
ja kaukaa tuottais surman, turmion.
_Keijujen kuningatar_.
Lucy Ashtonin sairaus vaati pian oppineempaa hoitoa kuin mitä talon
naispalvelijat saattoivat antaa. Gourlay mummo, jota joskus myös
nimitettiin Boudenin noita-akaksi, oli se henkilö, jonka rouva Ashton
nyt sangen tärkeistä syistä valitsi tyttärensä hoitajaksi.
Tämä eukko oli oppimattoman kansan parissa saanut suuren maineen
tautien parantamiskyvyllään, varsinkin _panematautien_ eli
käsittämättömien tautien lääkitsemisellä, joille eivät oppineet
tohtorit voineet mitään. Hän käytti osaksi kuunvalolla poimituista
heinistä keitettyjä lääkkeitä, osaksi loitsusanoja ja noitatemppuja,
jotka toisinaan kenties tekivät hyvän vaikutuksen sairaan mieleen.
Semmoinen oli Gourlay mummon julkinen ammatti, ja sitäkin jo, niinkuin
on helppo ymmärtää, naapurit sekä seudun papisto katselivat
epäluuloisesti. Mutta salassa hän vielä syvemmältä harjoitti
kiellettyjä tieteitä. Sillä vaikka tuo oletettu noituuden rikos oli
julman rangaistuksen alainen, oli kuitenkin aina niitä, joille nälkä
tai mielen katkeruus antoi niin suuren rohkeuden, että he rupesivat
tähän vihattuun, vaaralliseen noidan ammattiin. Antoihan näet sen
peloittava vaikutus heille valtaa ympäristön kansan keskuudessa, ja he
saattoivat aina saada muutamia vähäisiä ropoja tuon luullun taidon
harjoittamisella.
Gourlay mummo ei tosin ollut niin hullu, että hän olisi kehunut
olevansa liitossa paholaisen kanssa; sillä se olisi ollut suorin keino
päästä polttolavalle ja tervatynnyrien keskelle. Hänen haltijansa,
vakuutti hän, oli hyvien haltijain sukua. Sittenkin hän ennusti onnea,
selitti unennäköjä, keitti lemmenjuomia, hankki selvän varastetuista
kaluista ja solmi sekä purki naimiskauppoja, tehden sitä kaikkea yhtä
taitavasti kuin jos hänellä, niin kuin naapurit yleisesti luulivat,
olisi ollut itse Belzebub apuna. Pahin seikka tässä noidan-ammatissa
oli se, että noidat tavallisesti olivat semmoisia ihmisiä, jotka
tiesivät olevansa kaikkien ihmisten vihan alaisia, eivätkä siis
välittäneet, nostattivatko heidän tekonsa ihmisten vihaa vai ei.
Todellisia rikoksia usein tehtiin noituuden peiton alla. Ja se inho,
jolla me oikeuden pöytäkirjoista luemme näitä kurjia olentoja vastaan
tehdyistä tuomioista, vähenee jossakin määrin, kun huomaamme, että
useimmat heistä olivat myrkyttäjiä, parittelijoita ja pirullisia
salaisten kotirikosten toimittajia ja siis täydelleen olivat ansainneet
heille tuosta olemattomasta noituuden rikoksesta määrätyt julmat
rangaistukset.
Semmoinen oli Gourlay mummo, jonka rouva Ashton katsoi sopivaksi
hoitajaksi tyttärelleen saadakseen Lucyn viimeisenkin tahdonlujuuden
peräti masennetuksi. Vähemmän korkeassa arvossa oleva nainen ei olisi
uskaltanut käyttää tätä keinoa. Mutta rouva Ashton oli niin korkea
säädyltään ja niin luja luonteeltaan, ettei hänen tarvinnut huolia
ihmisten puheista. Yleisesti sanottiinkin, että hän oli valinnut
tyttärelleen parhaan ja taitavimman sairaanhoitajan sekä parantajan
koko sillä seudulla. Sitä vastoin olisi alhaisempisäätyistä, jos hän
olisi tehnyt saman, epäilemättä soimattu ja arveltu, että hän oli
ottanut avukseen ihmiskunnan pahimman vihollisen liittolaisen ja
kumppanin.
Ämmä älysi joutuisasti ja puolista sanoistakin tehtävänsä, rouva
Ashtonin tarvitsematta sitä suoraan selittää. Gourlay mummo olikin
monin puolin sangen sopiva tähän hänelle uskottuun toimeen, joka
onnistuakseen vaati jotenkin suurta ihmissydämen ja ihmishimojen
tuntemista. Hän huomasi, että hänen ulkomuotonsa, jonka jo näimme
silloin, kun tapasimme hänet sokean Liisan kuolinhuoneessa,
kauhistutti Lucyä. Ja vaikka hän tätä vaistomaista kauhua piti
anteeksiantamattomana loukkauksena ja siitä syystä rupesi sydämessään
vihaamaan tyttö-parkaa, aloitti hän kuitenkin toimensa sillä, että hän
koetti viihdyttää ja hävittää tätä inhoa. Se onnistuikin häneltä sangen
pian; sillä hänen teeskennelty lempeytensä ja hellä huolensa, jommoista
Lucy ei viime aikoina ollut muilta paljon saanut, heikensi ämmän julman
ulkomuodon vaikutusta. Hänen huolellinen apunsa ja todellinen taitonsa
tekivät, että Lucy rupesi kuuntelemaan hänen sanojaan, vaikkei hän
vielä niihin täydelleen luottanutkaan. Ja pian ämmä, sairashuoneen
ikävyyttä muka lievittääkseen, alkoi täyttää Lucyn mielen tarinoilla,
joita kertoilemaan hän oli ylen taitava ja joita Lucy, lukemiseen
ja miettimiseen tottuneena oli erittäin taipuvainen kuuntelemaan
hartaalla korvalla. Ensi alussa hänen tarinansa olivat lempeää,
huvittavaa laatua --
Öill' aina tanssivista keijusista,
ja itkein vaeltavista morsiamista,
korkeista torneista, joiss' ilkeät
noit'-akat vankejansa pitävät.
Mutta vähitellen ämmän tarinat saivat synkemmän, salaisemman luonteen.
Ne olivat sitä laatua, että ne olisivat tehneet rauhattomaksi
vähemmänkin uskoon taipuvaisen mielen, vähemmänkin herkkäuskoisella
aikakaudella, varsinkin kun niitä kerrottiin sydänyöllä lampun valossa
ja kun noidan vapiseva ääni, värähtelevät, kalmankarvaiset huulet ja
kohotettu luiseva etusormi vahvensi vielä niiden vaikutusta. Vanha
velho huomasi pääsevänsä voitolle ja alkoi nyt vähitellen vetää
loitsupiiriä yhä ahtaammalle sen onnettoman uhrin ympärille, jonka
mieleen hän vaikutti. Tarinoissaan hän kosketteli nyt muinaisia
Ravenswoodien vaiheita, joiden mahtavuuden ja suuruuden maineen
taikauskoinen kansa oli varustanut niin monella ihmeellisellä
lisäyksellä. Tarina lähteen haltijasta kerrottiin laveasti ja
kaikenlaisin kauhistavin seikoin höystettynä. Kalebin kerran mainitsema
ennustus tuosta kuolleesta morsiamesta, jota viimeisen Ravenswoodin
piti kosia, selitettiin salaisella tavalla. Ja ihmeellinen näkykin,
joka oli ilmestynyt Ravenswoodille metsässä -- hänen lukuisten
kysymystensä kautta Liisa-mummon mökissä oli siitä levinnyt hiukan
tietoa -- tuli myös puheenaiheeksi, joka varustettiin monilla
liioitteluilla.
Lucy ei olisi pitänyt paljonkaan lukua näistä tarinoista, jos ne
olisivat koskeneet toista sukua tai jollei hänen oma mielensä nyt olisi
ollut niin synkkä. Mutta siinä tilassa, jossa hän nyt oli, se ajatus
voitti kaikki muut ajatukset, että hänen rakkautensa olikin
pahansuopien voimien alainen. Taikauskon pilvi synkistytti nyt vielä
enemmän hänen mieltänsä, joka oli jo ennestäänkin musta surusta,
tuskasta, epäilyksistä ja ahdistavasta vainonalaisuudesta ja
yksinäisyyden tunteesta. Hänen hoitajansa kertomuksista oli moni
kaikkine asianhaaroineen niin suuresti hänen oman kohtalonsa kaltainen,
että Lucy vähitellen rupesi puhelemaan ämmän kanssa semmoisista
surullisista aineista ja alkoi johonkin määrin uskoa sydämensä
salaisuuksia hänelle, vaikka hän yhä vielä katsoi häntä vaistomaisella
kauhulla. Gourlayn mummo osasi kyllä käyttää tätä pintapuolistakin
luottamusta. Hän johdatti Lucyn mieleen tulevaisuuden tiedustelemisen
keinot -- epäilemättä paras keino, jolla saa järjen sekaantumaan ja
rohkeuden masentumaan. Enteitä selitettiin, unia tulkittiin ja muitakin
temppuja luultavasti tehtiin, joilla senaikuisten tietäjien oli tapana
kääntää ja lumota herkkäuskoisten kuulijainsa silmät. Mainittu on siinä
tuomiossa, joka Gourlayn ämmästä langetettiin -- hyvänä lohdutuksena on
kuitenkin tieto siitä, että valtioneuvoskunnan asettama oikeus
sittemmin tutki, tuomitsi ja poltatti tuon vanhan ilkimyksen
North-Berwickin kentällä -- siinä tuomiossa, sanon minä, on mainittu,
että hän, monen muun rikoksen ohessa oli näyttänyt saatanan voiman ja
viekkauden avulla nuorelle aatelisneidolle peilissä sen nuorukaisen,
jonka kanssa sanottu nuori neito oli kihloissa, ja oli siinä näyssä
tuota nuortaherraa paraikaa muka vihitty toisen naisen kanssa. Mutta
tästä, samoin kuin muutamista muistakin päätöksen pykälistä nimet ja
aika näyttää tahallansa jätetyn pois luultavasti siksi, että häväistys
säästyisi niiltä suvuilta, joita asia koski. Jos Gourlayn mummo
todellakin oli tehnyt semmoisen silmänkääntäjän-konstin, niin on
selvää, että hänellä sen petoksen toimeenpanemisessa oli ollut paljon
voimallisempikin apu kuin mihin hän omine varoineen tai omalla
taidollaan olisi kyennyt. Oli kuin olikin, tämä salainen näkyjen
näyttäminen teki luonnollisen vaikutuksensa, se saattoi nimittäin neiti
Ashtonin rauhattomaksi. Hänen mielensä tuli epätasaiseksi, hänen
terveytensä huononi päivä päivältä, hänen käytöksensä tuli
hourailevaksi, alakuloiseksi ja vaihtelevaiseksi. Hänen isänsä, osaksi
arvattuansa syyn näihin pahoihin enteisiin, käytti isäntävaltaansa
rohkeudella, jota hänessä harvoin huomattiin, ja ajoi ämmän talostaan.
Mutta nuoli oli jo ammuttu ja sulkia myöten painunut haavoitetun
metsäkauriin kupeeseen.
Vähän aikaa noita-akan lähdön jälkeen Lucy Ashton, kun hänen
vanhempansa taas ahdistelivat häntä, vastasi heille kiivaudella, joka
hämmästytti heitä: "Minä näen, että taivas ja helvetti ovat tehneet
liiton estääkseen minua tulemasta Ravenswoodin vaimoksi. Mutta minun
kihlaukseni sitoo minua kuitenkin, enkä tahdo enkä voi lupauksestani
luopua Ravenswoodin suostumuksetta. Kunhan saisin sen tiedon", lopetti
hän, "että Edgar vapauttaa minut sanastani, niin tehkää minusta mitä
tahdotte, siitä en huoli. Koska timantit ovat kadonneet, mikä arvo
olisikaan rasialla?"
Itsepäinen ääni, jolla Lucy sanoi nämä sanat, hänen silmistänsä
säihkyvä tuima tuli ja hänen lujasti kokoonpuristetut kätensä
ilmaisivat selvään, ettei vastaan puhuminen tässä auttaisi. Ainoa,
minkä rouva Ashton viimein kavaluudellaan sai aikaan, oli se, että hän
itse sai määrätä sanat, joilla Lucyn piti kysyä Ravenswoodilta, aikoiko
hän pysyä sanassaan vai luopuisiko hän "heidän onnettomasta
kihlauksestaan", niinkuin sanat kuuluivat. Täten saatua etuaan rouva
Ashton käytti niin viekkaasti ja taitavasti, että kirjeen lukija,
sanoista päättäen, ei voinut muuta käsittää kuin että Lucy vaati
rakastajaansa luopumaan liitosta, joka oli kumpaisenkin etujen ja
halujen vastainen. Mutta eipä rouva Ashton tähänkään petokseen vielä
tyytynyt; hän katsoi lopulta parhaaksi kokonaan hävittää tämänkin
kirjeen toivoen, että Lucyn viimeinen kärsivällisyys loppuisi ja hän
kuulematta päättäisi poissaolevan Ravenswoodin syylliseksi. Mutta tämä
toivo petti kokonaan. Se aika tosiaan oli jo kauan mennyt, jonka
kuluessa vastaus mannermaalta olisi voinut saapua. Lucyn sydämessä yhä
vielä kytevä pieni toivonkipinä oli siitä melkein kokonaan sammunut.
Mutta se ajatus, että kirje kenties ei ollutkaan saatettu rehellisesti
perille, ei tahtonut irtaantua hänen mielestään. Viimeinpä uusi keino,
jota hänen äitinsä koetti, antoi Lucylle arvaamattoman tilaisuuden
saada selvän siitä, mitä hän niin hartaasti halusi tietää.
Kun tuo helvetin palvelija oli kartanosta karkoitettu, niin rouva
Ashton, joka aina mietiskeli kaikenlaisia keinoja, päätti käyttää aivan
toisenlaista apumiestä vaikuttaakseen Lucyn mieleen. Tämä apumies oli
arvoisa herra Bide-the-Bent, jo ennen mainittu presbyteriläinen pappi,
joka oli erittäin ankara tapojen ja uskon puhtauden tulkitsija. Hänen
apuansa rouva Ashton haki ajatellen samalla tavalla kuin tyranni
murhenäytelmässä:
"Tään liiton papin saarna rikkokoon,
uskollisuuden sanokoon hän synniks."
Mutta rouva Ashton pettyi tämän apumiehen valitsemisessa. Kirkkoherra
tosin helposti taipui hänen puolelleen eikä ollut yhtään vaikea saada
häntä inhoamaan sitä asiaa, että jumalaapelkääväisen, jumalisesti
elävän presbyteriläisperheen tytär joutuisi aviopuolisoksi
nuorukaiselle, jonka isä oli ollut verenjanoinen episkopaalinen ja
vainooja ja jonka kaikki esi-isät kalvosimia myöten olivat punanneet
kätensä Jumalan pyhien verellä. Semmoinen naimisliitto kirkkoherran
mielestä olisi ollut aivan samaa kuin jos joku Sionin tytär olisi
mennyt naimiseen moabilaisen pakanan kanssa. Mutta vaikka herra
Bide-the-Bentillä oli uskokuntansa ankarat periaatteet ja ankarat
ennakkoluulot, oli hänellä myös tervettä järkeä, ja hänen sydämensä oli
tullut helläksi juuri vainojen takia, joiden kärsiminen muulloin
tavallisesti koventaa sydämet. Kahdenkesken neiti Ashtonin kanssa
puhellessaan hän näki suurella säälillä hänen tuskansa eikä voinut sitä
seikkaa sanoa muuksi kuin kohtuulliseksi, että Lucy tahtoi saada tietoa
Ravenswoodilta heidän välisen juhlallisen liittonsa suhteen. Ja kun
Lucy valitti hänelle olevansa tuskallisessa epäilyksessä, tokko hänen
kirjeensä oli tullut perille, niin vanha mies rupesi astumaan pitkin
askelin edestakaisin huoneessa, pudisti harmaata päätään, nojautui
useamman kerran hetkeksi norsunluupontiseen sauvaansa ja mietiskeltyään
kauan aikaa myönsi viimein hänenkin mielestään Lucyn epäluulossa olevan
niin paljon perää, että hän tahtoi itse auttaa häntä uudessa
yrityksessä.
"En voi olla huomauttamatta, neiti Lucy", virkkoi hän, "että teidän
arvoisa äitinne tässä asiassa on ylen kiivas, vaikka tosin hänen
kiivautensa johtuu siitä, että hän haluaisi teille parasta etua sekä
tässä että toisessa elämässä -- sillä tuo mies on vainoojien sukua ja
itsekin vainooja, kavaljeeri eli kapinoitsija ja pilkkaaja, joilla ei
ole perintöä Jessessä. Mutta sittenkin olemme me velvolliset
harjoittamaan oikeutta kaikkia kohtaan ja täyttämään lupauksemme ja
liittomme niinhyvin muukalaisille kuin omille veljillemme. Sentähden
minä, minä itse, tahdon auttaa teitä ja saattaa teidän kirjeenne tuon
miehen, Edgar Ravenswoodin käsiin, toivoen, että siitä on seuraava
teidän vapautuksenne niistä pauloista, joihin hän on teidät kietonut
syntisellä tavalla. Ja koska en tässä asiassa tahdo tehdä mitään
enempää enkä vähempää kuin mitä teidän kunnioitettavat vanhempanne ovat
sallineet, niin pyytäisin teitä uudestaan kirjoittamaan saman kirjeen,
jonka te korkea-arvoisan äitinne sanelun mukaan ennenkin kirjoititte,
mitään lisäämättä ja mitään pois jättämättä. Ja minä lähetän sen
kirjeen niin varmasti, että sen pitää tulla perille. Ja jos sittenkään
teille, kunnioitettava nuori neito, ei tulisi vastausta, niin käy
päättäminen, että tuo mies ääneti tahtoo luopua siitä ilkeästä
liitosta, vaikka hän kenties ei kehtaa julkisesti antaa teille sanaanne
takaisin."
Lucy suostui hartaasti kunnioitettavan kirkkoherran neuvoon. Uusi
kirje kirjoitettiin aivan samoin sanoin kuin edellinenkin, ja herra
Bide-the-Bent antoi sen sitten Santeri Moonshinelle vietäväksi. Santeri
Moonshine oli näet kuivalla maalla ollessaan harras kirkon vanhin,
mutta heti kun hän astui laivaansa tuli hänestä rohkein kaikista
tullivarkaista, jotka ikänä ovat laskeneet kokkansa tuuleen Skotlannin
itärannikon ja Campveren välillä. Sielunpaimenensa käskystä hän otti
saattaaksensa kirjeen semmoiseen paikkaan, josta se varmaan oli pääsevä
perille siihen pääkaupunkiin, missä Ravenswoodin nuoriherra nyt
oleskeli.
Tämä poikkeus on ollut tarpeellinen, jotta voisimme ymmärtää
edellisessä luvussa kerrotun keskustelun neiti Ashtonin, hänen äitinsä
ja Bucklaw'n välillä.
Lucy oli nyt samassa tilassa kuin merimies, joka uiden aaltojen ajamana
myrskyisellä merellä pitää kiinni yhdestä ainoasta laudasta, josta hän
toivoo pelastusta. Mutta hänen kätensä, joilla hän pitää laudasta
kiinni, heikkonevat heikkonemistaan, ja yön musta pimeys ympäröi häntä,
paitsi silloin kun ukkosen leimaukset välkähtävät valaisten vaahtopäitä
laineita, joihin hän pian on vaipuva.
Viikko mateli sivuitse viikon perästä, ja päivä päivän jälkeen. Pyhän
Juudan päivä koitti, viimeinen armon päivä, jonka Lucy itse oli
määrännyt; eikä vieläkään ollut mitään kirjettä eikä sanomaa
Ravenswoodilta tullut.