Ei seuraa muuta,
kuin synkkä, musta alakuloisuus,
epäilys toivoton, sen julma veli,
ja niiden kannoill' joukko kalmankarva
turmelevaisten tautein, kipujen
eloa kalvavaisten.
_Shakespeare. Harhauksia_.
Vaikea olisi ymmärtää, miten Bucklaw, joka muuten todella, niinkuin hän
itsekin sanoi, oli hyväsydäminen, antautui tässä kosinnassaan kokonaan
rouva Ashtonin johtoon. Mutta lukijan pitää muistaa, että siihen aikaan
skotlantilaisissa perheissä tyttäriä pidettiin sangen kovassa kurissa.
Skotlannin tavat tässä, niinkuin monessa muussakin asiassa, olivat
samat kuin ranskalaiset ennen Suurta Vallankumousta. Nuoret,
korkeampiin säätyihin kuuluvat neidot pääsivät harvoin seuraelämään
ennen naimisiinmenoaan ja olivat sekä lain että tavan vuoksi
vanhempiensa tarkan holhouksen alla. Ja nämä vanhemmat pakottivat heitä
kovinkin usein oman mielensä mukaisiin naimisliittoihin, aivan
huolimatta itse asianomaisten sydämistä. Tämmöisissä tapauksissa kosija
ei voinut morsiameltaan vaatia mitään muuta kuin että hän ääneti
suostui vanhempiensa päätökseen. Tutustumiseen oli sangen vähän
tilaisuutta, varsinkin likempään tutustumiseen. Kosijan piti
valitessaan päättää ulkomuodon mukaan, aivan kuin Shakespearen
näytelmässä "Venetsian kauppias" rakastajat valitsevat rasioita ja
heittävät sattuman nojaan, mikä voitto heille oli tuleva tässä
onnenpelissä, josta he olivat arvan ottaneet.
Ei voi siis kovin kummeksua, koska sen ajan tapa oli semmoinen, että
Bucklaw'n herra, joka hurjan elämänsä vuoksi oli jokseenkin
vieraantunut sivistyneestä seurasta, ei paljon välittänyt valitun
morsiamensa rakkaudesta; olisipa moni tunteellisempi, kokeneempi,
älykkäämpikin mies luultavasti pitänyt siitä yhtä vähän lukua. Bucklaw
tiesi, että Lucyn vanhemmat ja ystävät pitivät kokonaan ja tärkeistä
syistä hänen puoltaan, ja sehän oli kaikkien mielestä pääasia.
Todellisuudessa oli sitä paitsi markiisi A---- Ravenswoodin lähdettyä
ajanut tämän asioita tavalla, joka oli tehnyt miltei aivan
mahdottomaksi hänen sukulaisensa naimisliiton Lucy Ashtonin kanssa.
Markiisi oli Ravenswoodin harras, mutta ei viisas ystävä; tai paremmin
sanoen, hän, niinkuin ystävät ja suojelijat useinkin, teki sen mukaan
mitä hän itse arveli sukulaisensa todelliseksi eduksi, vaikka tiesi
niin tehdessään toimivansa aivan hänen tahtoansa vastaan.
Markiisi näet ministerivaltansa koko voimalla hankiskeli vetoamista
Britannian ylähuoneeseen saadakseen ne oikeudentuomiot kumotuksi,
joiden nojalla Ravenswoodin perintömaat olivat joutuneet herra Ashtonin
omiksi.
Tämmöinen vetoaminen, vaikka se nykyään onkin tavallinen, oli silloin
vielä aivan outo Skotlannissa; siitä syystä vastapuolueen lakimiehet
pitivät kovaa melua väittäen sitä yhtä oudoksi kuin laittomaksi ja
väkivaltaiseksi sekaantumiseksi maan oikeudenkäyttöön. Ja koska tämä
hanke niin suuresti suututti vieraitakin, jotka vain kuuluivat samaan
valtiolliseen puolueeseen kuin Ashtonit, niin on helppo arvata, mitä
Ashtonit itse arvelivat ja puhuivat heitä uhkaavasta tuntuvasta
tappiosta. Herra William Ashton, jonka mieli oli vielä enemmän
maallisille tavaroille ahne kuin pelkurimainen, oli lähenevästä
vaarasta toivottomassa tuskassa. Hänen poikansa ylpeämpi sydän kuohui
vimmaa, kun hän näki toivotun perintönsä menevän käsistään. Ja rouva
Ashton, heistä kaikista kiivasluontoisin, piti Ravenswoodin tai
pikemmin Ravenswoodin suojelijan käytöstä loukkauksena, joka vaati mitä
tulisinta, verisintä kostoa. Eipä siveä, luottavainen Lucykaan voinut
olla taipumatta hänen ympärillään yhä ilmilausuttujen ajatusten mukaan
ja arvelematta, että Ravenswoodin käytös oli liian hätäilevää ja tylyä.
"Minun isänihän", huokaili Lucy, "lausui hänet tervetulleeksi tähän
kartanoon ja kehoitti likempään tuttavuuteen meitä tai ainakin salli
sitä. Pitäisihän Ravenswoodin toki muistaa se ja osoittaa
kiitollisuuttansa edes sillä, ettei hän niin ylen kiivaasti vaatisi
omiksi luultuja oikeuksiaan. Minä olisin hänen tähtensä mielelläni
luopunut kahta vertaa kalliimmistakin maista; mutta hän vaatii tätä
kartanoa itselleen kiivaudella, joka osoittaa, ettei hän lainkaan
muista kuinka kipeästi se asia minuakin koskee."
Näistä asioista ei Lucy kuitenkaan voinut kellekään muulle kuin
itselleen valittaa, sillä hän pelkäsi muuten vielä enentävänsä
kaikkien sukulaistensa vihaa rakastajaansa vastaan. Moittivathan he
muutenkin kaikkea, mitä Ravenswoodin puolesta tehtiin, sanoen sitä
laittomuudeksi, sorroksi ja väkivallaksi, jonka vertaa ei oltu nähty
pahimpien Stuart-kuningasten pahimpina aikoinakaan. Ja häväistystä se
heidän mielestään oli Skotlannille, että sen oppineitten tuomarien
päätöksiä vedotaan ylemmän oikeuden tarkastettavaksi, jonka jäsenet
tosin olivat korkeata sukuperää, mutta eivät olleet saaneet mitään
oppia mistään siviililaista, ja luultavasti erityisesti halveksivat
Skotlannin lakia. Luonnollinen seuraus tästä muka vääryydestä, jota
herra Ashtonia vastaan hankittiin, oli se, että kaikin tavoin ja
kiihkein yllytyksin yritettiin saada Lucya luopumaan kihlauksestaan
Ravenswoodin kanssa; sillä olihan tällainen suvun verivihollisen kanssa
tehty liitto muka häpeää ja syntiä ja teki vanhempien tuskan vielä
katkerammaksi.
Mutta Lucyn mieli oli sittenkin luja; yksinäänkin ja ilman auttajaa
olisi hän jaksanut paljon kestää. Hän olisi kestänyt isänsä
tyytymättömyyden; hänen valituksensa valtaanpäässeen puolueen muka
itsevaltiaasta käytöksestä; hänen lakkaamattomat moitteensa
Ravenswoodin kiittämättömyydestä; hänen loppumattomat selityksensä
millä kaikilla keinoilla saattoi kiertää tehtyjä sopimuksia tai saada
ne mitättömiksi; kaikki ne lauseet siviililaista, kaupunkilaista ja
kirkonlaista, jotka hän tuekseen veti esille; ja hänen laveat luentonsa
_patria potestas_-laista (isän vallasta).
Lucy olisi myös maltillisesti kestänyt tai vihastuksella torjunut
luotansa veljensä, eversti Douglas Ashtonin katkerat soimaukset ja
törkeät haukkumiset; niin myös muiden sukulaisten ja ystävien rohkeat,
kiusalliset sekaantumiset. Mutta mahdotonta Lucyn oli ajan pitkään
kestää tai väistää rouva Ashtonin lakkaamattomia, alituisia
ahdisteluja. Sillä tämä rouva oli nyt lykännyt syrjään kaikki muut
mielihalunsa ja koonnut kaikki henkensä voimat tähän tehtävään, jotta
hän saisi tyttärensä kihlauksen rikotuksi ja naittamalla hänet
Bucklaw'lle rakennetuksi rakastavien välille elinkautisen muurin. Vielä
paljon syvemmälti kuin hänen miehensä tunsi rouva Ashton ihmissydämen
kaikki pohjukat. Hän tiesi siis tällä keinoin voivansa häneen, jota hän
piti verivihollisenaan, iskeä syvimmän, tuntuvimman kostonhaavan. Ja
tämä tarkoitus kiihoitti niin, ettei häntä estänyt kohottamasta kättään
sekään tieto, että isku oli ensiksi lävistävä hänen oman lapsensa
sydämen. Tämän peloittavan, lujan päätöksen tehtyään rouva Ashton
tutkiskeli kaikkia tyttärensä sydämen pohjukoita ja perukoita
teeskennellen käytöksensä milloin millaiseenkin muotoon, sitä mukaa
kuin luuli tarkoitukselleen edulliseksi, ja vähitellen koetellen
kaikenlaisia julmia keinoja, joilla ihmismielen voi saada rikkomaan
tehdyn päätöksensä. Muutamat näistä keinoista olivat tavallisempaa
laatua, niitä ei tarvitse kuin sivumennen mainita. Toiset olivat
ominaisia sille ajalle sekä tässä merkillisessä tapauksessa osallisille
henkilöille.
Kaikkein tärkeintä oli se, että kaikki kirjeenvaihto molempien
rakastavien välillä saatiin katkaistuksi; kultansa sekä valtansa avulla
saikin hän tyttärensä saapuville pääsevät siinä määrin käskyjensä
alaiseksi, ettei mikään piiritetty linna ole koskaan ollut tiukemmasti
saarrettuna kuin neiti Ashton. Mutta sittenkään ei kukaan ulkonäöstä
päättäen, olisi arvannut Lucyn olevan minkään vartioimisen alainen.
Ravenswoodin alueen raja oli hänen suhteensa aivan kuin noitalinnoja
ympäröivä näkymätön taikapiiri, jonka kautta ei mikään luvatta voi
päästä ulkoa sisään eikä sisältä ulos. Tällä tavoin kaikki kirjeet,
joissa Ravenswood ilmaisi Lucylle mitkä välttämättömät syyt pidättivät
häntä ulkomailla, ja samoin myös jokainen kirjoitettu lippu, jonka Lucy
lähetti hänelle mielestänsä luotettavaa tietä myöten, joutuivat äidin
käsiin. Tietysti nämä ryöstetyt kirjeet, varsinkin Ravenswoodin,
sisälsivät paljon semmoista, mikä vielä kiihoitti rouva Ashtonin vihaa
ja vahvisti hänen itsepintaisuuttaan, vaikka hänen syvälle juurtunut
vihansa ei olisi tarvinnutkaan mitään kiihoitusta. Hän poltti aina
kirjeet luettuaan ne läpi; ja niiden kadotessa savuksi ja tuhkaksi
liehui aina hymy hänen kokoonpuristetuilla huulillaan ja leimahti
riemunsäihke hänen tuikeista silmistään, todistaen rouva Ashtonin
varmaa uskoa, että nuorten rakastavien toiveet pian olisivat savuna ja
tuhkana.
Tavallisesti onni suopi menestystä niille, jotka osaavat nopeasti
tarttua kiinni jokaiseen sen tarjoamaan tilaisuuteen. Mannermaalta oli
näet saapunut huhu, joka oli syntynyt, niinkuin muutkin huhut aina,
muutamista todennäköisiltä näyttävistä seikoista, mutta oli kaikkea
tosiperustaa vailla; tämä huhu tiesi Ravenswoodin nuorenherran aikovan
mennä naimisiin erään rikkaan, korkeasukuisen ulkomaan neidon kanssa.
Tähän huhuun kumpaisetkin valtiollisesta vallasta ja kansan suosiosta
taistelevat puolueet Skotlannissa tarttuivat kiinni; sillä he
nostattivat aina mielellään valtiollisia kiistoja kaikkein
yksityisimmistäkin seikoista, jotka koskivat toisia tai toisia
puoluelaisia.
Markiisi A---- lausui ajatuksensa julkisesti ja peittelemättä, joskaan
ei juuri kapteeni Craigengeltin kertomilla raa'oilla sanoilla, niin
kuitenkin Ashtoneille kyllin loukkaavalla tavalla. "Minun mielestäni",
sanoi hän, "tämä huhu on hyvin uskottava, ja hartaasti soisin sen
toteutuvan. Semmoinen naimisliitto olisi paljon sopivampi ja
kunniallisempi kuin jos Ravenswood ottaisi vanhan whigiläisen
lakimiehen tyttären, jonka vehkeet ovat saattaneet hänen isänsä melkein
täydelliseen häviöön."
Vastapuolue sitä vastoin, muistamatta kuinka juuri Ashtonit eivät
tahtoneet ottaa korviinsa Ravenswoodin kosintaa, soimasi nuorenherran
kevytmielisyyttä ja kavaluutta, ikäänkuin hän olisi viekoitellut Lucy
Ashtonin kihloihin ja sitten oikullisesti ja syyttä hylännyt hänet
toisen neidon tähden.
Huolta pidettiin siitä, että tämä huhu saapuisi Ravenswoodin kartanoon
kaikkia mahdollisia teitä myöten; sillä rouva Ashton ymmärsi hyvin,
että saman huhun saapuminen niin monelta haaralta välttämättömästi oli
saattava sen todennäköiseksi. Muutamat siis kertoivat asian tavallisena
huhuna; toiset täytenä totena. Milloin sitä kuiskuteltiin Lucyn korvaan
ilkkuvalla pilkanteolla, milloin ilmoiteltiin totisen, vakavan
varoituksen äänellä.
Lucyn veljeä Henrikiäkin käytettiin kiusauksen välikappaleena. Eräänä
aamuna hän töytäisi sisarensa kamariin kädessä pajunoksa, jonka hän
sanoi äsken tulleen Saksasta Lucyn käytettäväksi.[16] Lucy, niinkuin
olemme nähneet, rakasti hellästi tätä veljeänsä; hänen ajattelematon
pilkkansa koski siis tällä hetkellä kipeämmin kuin kaikki vanhemman
veljen harkitut loukkaukset. Tyttö-raukan suru ei ollut kuitenkaan
vähääkään vihansekainen. Hän syleili poikaa ja sanoi hiljaa: "Henrik
parka! Sinä puhut vain mitä sinulle on käsketty"; ja sitten hän
purskahti hillittömään itkuun. Se liikutti pojan sydäntä, vaikkei hän
iältään eikä luonteeltaan ollut syvätunteinen. "Piru minut vieköön",
sanoi hän, "jos vielä tuon sinulle, Lucy, tuommoisia kiusansanomia.
Sillä sinua minä rakastan enemmän", hän suuteli pois sisarensa
kyyneleet, "kuin koko tuota muuta joukkoa. Ja minä annan sinun
ratsastaa harmaalla pony-hevosellani; ja sinä saat vaikka ajaa neliä,
jos tahdot -- niin, ja saat mennä vaikka kylän toiselle puolelle, jos
sinua haluttaa."
"Kuka sinulle on sanonut", kysyi Lucy, "ettei minun sallita mennä niin
kauaksi kuin haluan?"
"Se on salaisuus", vastasi poika. "Mutta saatpa nähdä, että jos yrität
päästä kylän taakse, niin hevoseltasi kenkä katkeaa tai sen jalka tulee
vaivaiseksi tai linnan kello rupeaa soimaan tai jotain muuta tapahtuu,
joka sinut palauttaa kotiin. -- Mutta jos kerron sinulle enemmän näistä
asioista, niin Douglas ei annakaan minulle olkavyötä, jonka hän minulle
lupasi, ja sentähden jää hyvästi nyt."
Tämä puhe saattoi Lucyn mielen vielä synkemmän surulliseksi. Sillä hän
näki nyt selvästi, mitä hän jo jonkun aikaa oli aavistanut, että hän ei
ollut paljon paremmassa kuin väljässä vankeudessa isänsä kodissa. Tämän
kertomuksen alussa mainittiin, että hänen mielenlaatunsa oli
romanttinen, että hän kernaasti lueskeli hempeitä rakkaustarinoita ja
että hän aina kuvitteli olevansa noiden tarinasankarien asemassa,
joiden seikkailut, paremman lukemisen puutteessa, olivat täyttäneet
hänen mielensä. Mutta nyt oli siitä haltijan sauvasta, jolla hän
yksinäisyydessään oli huvikseen loihtinut esiin monenlaisia kuvia,
tullut noidan-ase, pahojen henkien käskynalainen välikappale, jonka
nostattamat haamut kauhistuttivat itse loitsijaa. Lucy tunsi, että
hänen omat sukulaisensa katselivat häntä epäluulolla, ylenkatseella,
inholla, melkeinpä vihalla; ja hänestä tuntui ikäänkuin se mies, jonka
tähden hän oli joutunut tämän vainon alaiseksi, olisi myös hylännyt
hänet. Todistukset Ravenswoodin uskottomuudesta vahvistuivatkin päivä
päivältä.
Tähän aikaan palasi ulkomailta eräs onnenonkija, nimeltä Westenho,
Craigengeltin vanha tuttava. Meidän kunnon kapteenimme, joka ilman
erityistä käskyäkin säännöllisesti ja hartaasti edisteli rouva Ashtonin
tuumia, sai helposti tämän ystävänsä rupeamaan apumieheksi. Kapteeni
Westenho siis empimättä todisti tosiseikkoja suurentamalla ja
lisäämällä olemattomia, että muka Ravenswoodin häät olivat aivan
lähellä.
Näin kaikilta haaroilta ahdistettuna ja melkein toivottomaksi
tuskastuneena ei Lucy enää jaksanutkaan tuota alinomaista surua ja
kiusaa vastustaa. Hän tuli synkäksi ja hajamieliseksi, jopa toisinaan,
vasten luonnollista ja oikeaa tapaansa, vastasi rohkeasti ja tulisesti
niille, jotka kiusasivat kauan ja liian kovaa häntä. Hänen
terveytensäkin heikkeni, ja hänen kuumeisesti hohtavat poskensa ja
epävakainen katseensa todisti sitä tautia, jota nimitetään sydämen
kuumeeksi. Useimmissa äideissä olisi tämän tuskan näky herättänyt
sääliväisyyttä; mutta rouva Ashton, jonka mieli oli päätöksissään luja
ja kova, katseli tätä Lucyn ruumiin ja sielun heikkenemistä samalla
tunteella, jolla vihollisen insinööri tarkastelee piiritetyn kaupungin
tornien horjahtamista hänen tykkitulensa alla. Tai paremmin sanoen,
rouva Ashton piti noita äkillisiä puuskia ja mielen epätasaisuutta
varmana merkkinä siitä, että Lucyn lujuus alkoi horjua, samaten kuin
onkija koukkuun tarttuneen kalan nykäyksistä huomaa, että pian on aika
vetää saalis maalle. Ja jouduttaakseen ratkaisua rouva Ashton vielä
lopuksi ryhtyi keinoon, joka oli hyvin sen ajan luonteen ja
taikauskoisuuden mukainen, mutta jota lukija epäilemättä on pitävä
inhoittavana ja todella pirullisena.