Tää on meillä puheenaineen' aina.
Yöll' ei hän tältä puheelt' unta saanut.
Pöydäss' ei saanut syödä rauhassa.
En muusta puhunutkaan kahden kesken
ja seuroissakin siihen viittailin.
_Shakespeare. Hairauksia_.
Seuraavana aamuna Bucklaw ja hänen uskollinen Achateksensa Craigengelt
ilmestyivät Ravenswoodin kartanoon. Herra ja rouva ottivat heidät mitä
kohteliaimmalla tavalla vastaan, ja samoin teki myös heidän poikansa ja
perillisensä eversti Ashton. Änkytettyään ja punastuttuaan (sillä
vaikka hän muissa asioissa oli tarpeeksi rohkea, niin oli hän kuitenkin
lammasmaisen ujo, niinkuin ainakin ne ihmiset, jotka harvoin ovat
oleskelleet sivistyneessä seurassa) -- Bucklaw vihdoinkin sai suustaan
sen pyynnön, että saisi viimein puhella neiti Ashtonin kanssa heidän
lähenevästä liitostaan. Herra Ashton ja hänen poikansa katsahtivat
rouvaan, joka aivan huolettomasti vastasi Lucyn tulevan heti herra
Bucklaw'n puheille. "Mutta minä toivon", lisäsi hän hymyillen, "että
koska Lucy on niin nuori ja niin äsken viekoitettu kihloihin, jota hän
nyt kovasti häpeää, niin te, hyvä Bucklaw, ette pane pahaksi, jos hän
mielellään soisi äitinsä olevan läsnä tässä keskustelussa."
"Totta puhuen, hyvä rouva", sanoi Bucklaw, "sitä juuri minäkin
puolestani olisin pyytänyt. Sillä minä olen niin vähän oppinut sitä,
mitä kohteliaisuudeksi sanotaan, että varmaankin vahingossa laskisin
suustani joitakuita hirvittäviä tyhmyyksiä, jollette te auttaisi minua
tulkitsemaan sanani."
Näin Bucklaw ujoutensa hämmästyksestä tällä ratkaisevalla hetkellä
unohti täydestä syystä heränneen pelkonsa, että rouva Ashton
vastustamattomasti piti tyttärensä ajatukset kurissa, ja näin hän
menetti tilaisuuden saada omalla tiedustelemisellaan selvää Lucyn
sydämen oikeista tunteista.
Muut herrat läksivät ulos, ja vähän ajan kuluttua astui rouva Ashton
sisään tyttärensä kanssa. Lucy oli ulkomuodoltaan samanlainen kuin
edellisissäkin tilaisuuksissa, joissa Bucklaw oli nähnyt hänet,
ja hän osoitti pikemmin mielenrauhaa kuin liikutusta. Mutta
tarkkasilmäisemmänkin tarkastelijan olisi ollut vaikea päättää, oliko
tämä mielenrauha toivottomuuden vai huolettomuuden synnyttämä.
Bucklaw'n mielessä riehuivat hänen omat tunteensa, niin ettei hänessä
ollut tarkkaa naisen sydämen tutkijaa. Hän laski änkyttämällä suustansa
sekavan puheen, hämmentäen aivan yhteen kaikki ne pari kolme asiaa,
joista hän tahtoi puhua, ja lopetti jyrkästi kesken ennenkuin hän vielä
oli päässyt oikeaan päätökseen. Neiti Ashton kuunteli tai oli
kuuntelevinaan, mutta ei virkkanut yhtäkään sanaa vastaukseksi. Hän
vaan piti silmänsä tuikeasti kiinni pienessä koruompeluksessaan ja teki
sormillansa ahkerasti työtä, lieneekö se sitten johtunut vanhasta
tottumuksesta vai tapahtunut tietämättä. Rouva Ashton istui vähän
syrjempänä, melkein piilossa syvässä ikkunakomerossa, johon hän oli
nostanut tuolinsa. Tästä paikasta hän nyt äänellä, joka kylläkin soi
lempeältä ja leppoisalta, mutta sittenkin oli hiukan käskevä, milt'ei
pakottava, kuiskasi: "Lucy kultaseni, huomaa -- oletko kuullut, mitä
Bucklaw sanoi?"
Tieto äidin läsnäolosta näkyi kadonneen onnettoman tytön muistista. Hän
säpsähti, pudotti neulansa ja antoi hätäillen ja melkein yhdessä
hengenvedossa kaksi perin vastakkaista vastausta: "Kyllä, äiti -- en,
äiti -- suokaa anteeksi, en kuullutkaan."
"Siitä ei tarvitse punastua, armaani, ja vielä vähemmän siitä tarvitsee
näin vaaleta ja säikähtyä", virkkoi rouva Ashton astuen esiin.
"Tiedämmehän me, ettei neidon korva saa olla kovin kärkäs miehen sanoja
kuulemaan. Mutta sinun pitää muistaa, että herra Bucklaw puhuu asiasta,
jota sinä jo aikaa sitten olet luvannut suosiollisesti kuunnella.
Tiedäthän, kuinka suuresti me, sinun isäsi ja minä, haluamme tämän
erittäin onnellisen asian toteutumista."
Rouva Ashtonin äänessä tuntui kehoittavainen, melkein ankara käsky,
mutta se oli huolellisesti ja taitavasti peitetty mitä lempeimpään
äidinhellyyden kuoreen. Tämä ulkokuori oli aiottu Bucklaw'ta varten,
jota olikin helppo pettää. Itse kehoituksen sisällys sitä vastoin oli
tarkoitettu säikähtyneelle Lucylle, joka hyvin ymmärsi, mitä hänen
äitinsä puolet sanat tarkoittivat, vaikka niiden oikea merkitys olisi
miten taitavasti tahansa ollut muilta salattu.
Neiti Ashton istui suorana tuolillaan ja loi ympärilleen katseen, joka
ilmaisi pelkoa ja toista vieläkin kiihkeämpää tunnetta; mutta hän pysyi
yhä edelleen aivan ääneti.
Bucklaw oli sillä välin astunut edestakaisin kamarissa, kunnes hänen
mielensä oli rauhoittunut; mutta hän seisahtui parin kolmen kyynärän
päähän Lucyn tuolista ja puhkesi seuraaviin sanoihin:
"Olenpa, pelkään minä, ollut riivattu hupsu, neiti Ashton. Olen
yrittänyt puhua teille semmoisin sanoin, jollaisia minulle on väitetty
nuorten herrasneitojen mielellään kuuntelevan, mutta te luullakseni
ette ole ymmärtänyt mitä puhelin. Eikä se kovin kumma ollutkaan, sillä,
piru vie, ymmärränkö sitä itsekään! Mutta nyt tahdon sen sanoa
mutkistelematta ja suorilla Skotlannin sanoilla: teidän isänne ja
äitinne ovat suostuvaiset kosintaani, ja jos teille kelpaa
aviomieheksenne suora, nuori poika, joka ei aio koskaan kieltää teiltä
mitä ikänä teidän mielenne tehnee, niin sitten panen teidät emännäksi
paraaseen taloon kaikissa kolmessa Lothianissa. Te saatte asua rouva
Girnington-vainajan talossa Canon-kadun varrella Edinburghissa, saatte
käydä missä tahdotte, tehdä mitä tahdotte ja nähdä mitä tahdotte, sehän
on suoraa puhetta. Sitä vain vaadin, että nurkka pöydässäni on varattu
eräälle kelvottomalle, vanhalle leikkikumppanilleni, jonka minä
mieluummin tahtoisin ajaa pois kuin pitää, jollei se pirun vietävä
pahus olisi saanut minua uskomaan, etten voi tulla toimeen ilman häntä.
Ja siis toivon, ettette paheksu Craigie-veikkoseni seuraa, vaikka
olisikin helppo löytää paljon parempiakin miehiä."
"Hyi teitä, Bucklaw", pisti rouva Ashton taas väliin. "Kuinka te voitte
luullakaan, että Lucy paheksuisi tuon suorapuheisen, rehellisen,
hyvänluotoisen miehen, kapteeni Craigengeltin seuraa?"
"No niin, armollinen rouva", vastasi Bucklaw; "mitä Craigie-veikon
suoruuteen, rehellisyyteen ja hyvään luonteeseen tulee, niin ne
luullakseni ovat toinen toisensa vertaisia -- mutta se ei kuulu
ollenkaan tähän. Se poika tuntee minun tapani ja on minulle hyödyksi,
ja minä, niinkuin jo sanoin, en voi tulla toimeen ilman häntä. Mutta
kaikki tämä ei kuulu asiaan, sillä kun kerran olen saanut niin paljon
rohkeutta, että uskalsin suorin, selvin sanoin kosia, niin tahtoisin
myös kuulla suoran, selvän vastauksen neiti Ashtonin omasta suusta."
"Hyvä Bucklaw", sanoi rouva Ashton, "säälikäämme Lucyn kainoutta. Minä
vastaan teille hänen kuullen, että hän on jo luvannut tässä asiassa
totella isäänsä ja minua. -- Lucy kultaseni", lisäsi hän, ja hänen
äänessään ilmeni taas samaa ulkonaista lempeyttä ja sisällistä ankaraa
käskeväisyyttä, josta jo huomautimme, "Lucy, armas kultaseni, puhu
itse, eikö ole totta mitä minä sanoin?"
Hänen uhrinsa vastasi vapisevalla, kolealla äänellä: "Minä _olen_
luvannut totella teitä -- mutta yhdellä ehdolla."
"Tyttäreni", selitti rouva Ashton herra Bucklaw'n puoleen kääntyen,
"tahtoo sanoa odottavansa vastausta tuolta mieheltä Wienistä tai
Regensburgista tai Pariisista, missä hän lieneekään, kirjeeseensä,
jossa Lucy vaati häntä päästämään siitä lupauksesta, johon tuo mies on
hänet viekkaudella kietonut. Ettehän suinkaan, hyvä ystäväni, pane
pahaksi, että Lucy tässä asiassa on niin arkatuntoinen; se onkin meidän
kaikkien yhteinen asia."
"Aivan niin, aivan oikein", sanoi Bucklaw, ja sitten hän puoleksi
hyräili, puoleksi lausui seuraavat säkeet vanhasta laulusta:
"Vanhasta rakkaudesta ensin luovu,
ja sitten vasta uuteen lempeen suovu."
"Mutta olisinpa luullut", lisäsi hän vähän aikaa ääneti oltuaan,
"että teillä olisi jo ollut aikaa saada kuusikin kertaa vastaus
Ravenswoodilta. Piru vie, haluttaisipa minua mennä itse noutamaan sitä
vastausta, jos neiti Ashton tahtoo suoda minulle sen kunnian ja uskoa
minulle sen toimen."
"Ei millään muotoa", sanoi rouva Ashton, "meillä on ollut suuri vaiva
saada poikani Douglas (jolle se toimi paremmin sopisikin) estetyksi
lähtemästä niin vaaralliselle matkalle. Ja luuletteko, että me sallimme
teidän, hyvä ystäväni, joka olette meille melkein yhtä rakas, mennä
tuon hurjan miehen luo tämmöiselle hurjalle asialle? Kaikki meidän
ystävämme arvelevat, ja niinpä sinunkin, Lucy kulta, pitäisi arvella,
että koska tuo kelvoton mies ei ole sanaakaan vastannut kirjeeseesi,
tämä vaitiolo, niinkuin muulloinkin aina, on pidettävä suostumuksena.
Ja liittoa kahden ihmisen välillä on pidettävä mitättömänä, kun toinen
ei valvo enää oikeuttansa. Herra Ashton, joka ymmärtää semmoiset asiat
paraiten, sanoo niin aivan selvään; ja siis, Lucy kulta -- --"
"Äiti", vastasi Lucy tavattoman innokkaasti, "älkää minulta vaatiko
enempää -- jos hän antaa minulle onnettoman lupaukseni takaisin,
sitten, sen jo sanoin, saatte tehdä minulle mitä tahdotte -- sitä ennen
olisi suuri synti niin Jumalan kuin ihmisten edessä, jos tekisin
niinkuin vaaditte."
"Mutta, armaiseni, jos tuo mies itsepintaisesti on vastaamatta -- --"
"Kyllä hän _vastaa_", vakuutti Lucy; "nyt on kuusi viikkoa kulunut
siitä, kun hänelle lähetin jäljennöksen edellisestä kirjeestäni
luotettavan sanansaattajan kautta."
"Et suinkaan! Ethän voinut -- ethän tohtinut -- --" sanoi rouva Ashton
kiivaudella, joka aivan poikkesi hänen teeskennellystä sulavuudestaan.
Mutta hän oikaisi kohta puheensa: "Lucy, armas kultaseni", virkkoi hän
mitä lempeimmällä moittivalla äänellä, "kuinka sinulle saattoi tulla
sellaista mieleen?"
"Ei se tee mitään", sanoi Bucklaw. "Minä kunnioitan neiti Ashtonia
tämän arkatuntoisuuden tähden, ja ainoa, mitä soisin, olisi että hän
olisi valinnut minut sanansaattajakseen."
"Ja kuinka kauan, olkaa hyvä, neiti Ashton, ja virkkakaa", kysyi äiti
pilkaten, "meidän pitää odottaa teidän Pacoletinne, teidän ilmojen
kautta lentelevän sanansaattajanne tuloa, koska ette voinut uskoa
asiaanne meidän mitättömille, tavallisille, lihaa ja verta oleville
postimiehillemme?"
"Minä olen laskenut tarkasti viikot, päivät, tunnit ja minuutit", sanoi
Lucy, "ja viikon kuluttua vastaus on tuleva, jollei hän ole kuollut. --
Saanko rukoilla teitä, herra", hän kääntyi Bucklaw'n puoleen, "että
pyytäisitte äitiäni suomaan minulle armon aikaa tässä asiassa?"
"Minä tahdon hartaasti pyytää sitä rouva Ashtonilta", vastasi Bucklaw.
"Niin totta kuin olen kunniallinen mies, neiti Ashton, minä kunnioitan
teitä tämän hienotunteisuuden vuoksi. Ja vaikka tämän kosintani
onnistuminen on nyt minulle kalliimpi sydämen toivo kuin koskaan ennen,
luopuisin siitä heti paikalla, jos sitä asiaa niin ajateltaisiin, että
teille tulisi siitä hetkenkään mielipahaa."
"Sitä ei herra Bucklaw'lla luullakseni ole syytä pelätä", sanoi rouva
Ashton vihastuksesta vaaleana, "koska tyttären onni on oman äidin
huolena. -- Saanko kysyä, Lucy, mitä sanoja viimeinen kirjeesi
sisälsi?"
"Aivan samat sanat, äitini", vastasi Lucy, "jotka te käskitte minun
edelliselläkin kerralla kirjoittaa."
"Viikon kuluttua", sanoi äiti teeskennellen jälleen äänensä lempeäksi,
"voimme siis, armas kultaseni, toivoa tämän viivyttelemisen loppuvan."
"Neiti Ashtonia ei saa kiirehtiä", virkkoi Bucklaw, jonka tunteitten
tylsyys ei suinkaan ollut syntyisin mistään sydämen pahuudesta.
"Sanansaattaja voi tulla estetyksi tai viivytetyksi. Muistanhan minä,
kuinka kerran koko päivä meni hukkaan matkalla siitä syystä vain, että
hevoselta kenkä oli pudonnut. -- Malttakaas, kun katsahdan almanakkaani
-- kahdeskymmenes päivä tästä lukien on pyhän Juudan päivä, ja
edellisenä päivänä pitää minun olla Caverton Edgessä katselemassa herra
Kittlegirthin mustan tamman ja Johnson jauhokauppiaan nelivuotisen
varsan välistä kilpajuoksua. Mutta voinhan ratsastaa sieltä yötä myöten
tänne, tai myös voi Craigie-veikko kertoa minulle miten kilpailu
päättyi. Ja toivon, että sillä välin, samoin kuin en itse ole kiusaava
neiti Ashtonia enemmillä vaatimisilla, tekin, armollinen rouva ja herra
Ashton ja eversti, olette niin hyvät ja suotte neiti Lucyn
häiritsemättä ja rauhassa tehdä päätöksensä."
"Herra", sanoi neiti Ashton, "te olette jalomielinen."
"Mitä siihen tulee, neiti Ashton", vastasi Bucklaw, "en luulisi olevani
muuta kuin suora, hyväsydäminen nuori poika, niinkuin jo ennen sanoin,
joka mielellään tekisi teidät onnelliseksi, jos te neuvotte häntä miten
se olisi tehtävä."
Näin puhuttuaan hän lausui jäähyväisensä liikutetummalla mielellä kuin
mikä muulloin oli hänelle tavallista, ja läksi pois. Rouva Ashton
saattaessaan häntä huoneesta vakuutti hänelle, että Lucy täydelleen
tunsi ja käsitti hänen rakkautensa vakavuuden: myös rouva pyysi häntä
ennen lähtöään käymään herra Ashtonin puheilla, "koska", lopetti hän
iskien Lucyyn tuikean katsahduksen, "Pyhän Juudan päivänä meidän
kaikkien pitää olla valmiit _nimemme allekirjoittamaan ja sinettimme
painamaan_."
"Nimemme allekirjoittamaan ja sinettimme painamaan!" toisti Lucy hiljaa
itsekseen, kun ovi painui kiinni. "Nimemme allekirjoittamaan ja
sinettimme painamaan -- ja niin tehtyämme kuolemaan!" Ja lyöden
laihtuneet kätensä yhteen hän vaipui tuolia vasten, jolla istui, ja
lepäsi sitten ikäänkuin tunnottomana.
Pian kuitenkin hänet herätti hänen veljensä Henrik, joka peuhaten astui
sisään ja huutamalla muistutti, että Lucy oli luvannut antaa hänelle
kaksi kyynärää punaista nauhaa solmukoristeiksi hänen uusiin
sukkanauhoihinsa. Lucy nousi mitä maltillisimmin, aukaisi pienen
norsunluisen lippaan, haki siitä pyydetyn nauhan esille, mittasi sen
tarkkaan, leikkasi sen sopiviin kappaleihin ja solmi siitä semmoisia
koristeita kuin poika halusi.
"Älä vielä pane lipasta lukkoon", sanoi Henrik, "sillä minun pitää
vielä saada vähän hopealankaa, millä kiinnittää tiukusia haukkani
jalkahihnoihin -- vaikka eihän tuo uusi haukka niitä ansaitsisikaan.
Sillä tiedätkös, vaikka meillä on ollut niin paljon vaivaa saada se
pesästä, aina tuolta Possosta, Mannor-Waterista saakka, niin eipä siitä
näytäkään tulevan mitään parempaa kuin tavallinen raatelija; se vain
kastelee kyntensä peltopyyn veriin, ja sitten päästää sen taas lentoon.
Ja mitä muuta se lintuparka sitten voi tehdäkään, ymmärtäähän sen,
paitsi että se kituu ja kuolee lähimpään kanervikko-mättääseen tai
orapihlajapensaaseen, mihin se ryömii piiloon?"
"Aivan niin, Henrik -- aivan niin", virkkoi Lucy pitäen poikaa kiinni
kädestä, annettuansa hopealangan. "Ja on maailmassa muitakin
raatelijoita kuin sinun haukkasi ja muitakin vaivaisia lintuja, jotka
tahtoisivat kuolla rauhassa, mutta eivät löydä mitään pehkoa eikä
pensasta, mihin päänsä kätkisivät."
"Ohoh, sepä on taas korea puhe sinun romaaneistasi", sanoi poika, "ja
Sholto sanoo, että ne ne ovat pääsi pyörälle panneet. Mutta jo kuuluu
Norman viheltävän haukkaa; minun pitää mennä kiinnittämään hihnat
jalkoihin."
Ja hän kiiruhti huolettomana ja iloisena, kuten lapsi ainakin, jättäen
sisarensa katkerien mietteitten valtaan.
"Näyttää olevan sallittu", virkkoi Lucy, "että jokaisen elävän olennon,
niidenkin, joiden tulisi osoittaa minulle eniten rakkautta, pitää
luopua minusta ja jättää minut ahdistajieni käsiin. Ja oikein onkin,
että niin on. Yksin ja ilman neuvonantajaa minä kietouduin tähän
vaaralliseen tilaan -- yksin ja ilman neuvonantajaa pitää minun myös
irtautua tästä taikka kuolla."