Näin onko naista koskaan kosittu?
Ja onko koskaan saatu naista näin?
Mä tahdon häntä.
_Rikhard III_.
Kaksitoista kuukautta oli kulunut sen jälkeen kun Ravenswoodin nuori
herra läksi ulkomaille. Hänen oli luultu voivan aikaisemmin palata
takaisin; mutta hänelle uskottu valtiotoimi, tai jos yleistä huhua oli
uskominen, toinen häntä itseään koskeva asia viivytti häntä yhä vielä.
Sillä välin olivat seikat herra Ashtonin perheessä muuttuneet tavalla,
jonka saamme kuulla seuraavasta keskustelusta Bucklaw'n ja hänen
uskotun viinaveikkonsa ja syöttiläänsä, tuttavamme kapteeni
Craigengeltin välillä.
He istuivat kumpikin kulmallaan suunnattoman, hautakivennäköisen,
kivilaatoista kyhätyn takan äärellä Girningtonin kartanon
matalalakisessa salissa. Halkovalkea leimui iloisesti liedessä;
ympyriäinen, tamminen pöytä heidän välillään kannatteli tuopillista
kelpo klaret-viiniä, kahta lasipikaria sekä monenlaisia herkkuja. Mutta
sittenkin, kaikista näistä mukavuuden ja virvoituksen apukeinoista
huolimatta, oli talon herran muoto epäröivä, arveleva ja huolestunut;
ja syöttiläs sai koettaa keksintötaitonsa kaikkia voimia estääkseen
suojelijaansa pahan mielen puuskasta, jota Craigengelt aina suuresti
pelkäsi. Pitkän vaitiolon jälkeen, jona aikana ei kuulunut muuta kuin
rummutusta, kun Bucklaw löi saappaansa kärkeä takkaa vasten,
Craigengelt vihdoin viimein uskalsi puhjeta sanoihin:
"Vieköön minut piru vaikka kaksikin kertaa", sanoi hän, "jos olen ikänä
nähnyt miestä, joka on vähemmän sulhasen näköinen! Saakeli soikoon,
jollet pikemmin ole semmoisen miehen kaltainen, joka on hirteen
tuomittu!"
"Sulimmat kiitokset näistä koreista sanoista", vastasi Bucklaw. "Mutta
sinulla taitaa se paikka aina olla mielessä, johon luultavasti viimein
myös joudut. -- Ja virkapas, kapteeni Craigengelt, jos armollinen herra
niin suvaitsee, miksi minun pitäisi olla iloisen näköinen, minä kun
olen surullinen, oikein saakelin surullinen?"
"Ja sepä se juuri minua kummastuttaa", virkkoi Craigengelt. "Tämä
naimiskauppa, joka on paras koko meidän kreivikunnassa ja jota sinä
niin hartaasti halusit, on nyt melkein valmiiksi solmittu, ja kuitenkin
olet allapäin, pahoilla mielin, niinkuin karhu, jolta pennut on viety."
"Enpä tiedä", vastasi Bucklaw äreästi, "tokko vetäisinkään solmun aivan
kiinni, jollen jo olisi tässä asiassa käynyt niin pitkälle, ettei enää
sovi hypätä taaksepäin."
"Hypätä taaksepäin!" huusi Craigengelt taitavasti teeskennellen
kummastusta. "Sittenhän päästäisit varman pelin hyppysistäsi. Hypätä
taaksepäin! Mitä, eikö tuon naikkosen raha -- --"
"Nuoren aatelisneidon, pyytäisin sinua sanomaan", keskeytti Bucklaw.
"No, no, en minä mitään loukkausta tarkoittanut. Eivätkö neiti Ashtonin
myötäjäiset vedä vertoja parhaimmillekin Lothianin kreivikunnassa?"
"Aivan oikein", vastasi Bucklaw. "Mutta minä en huoli hiukkaakaan hänen
myötäjäisistään -- minulla on kyllin omaakin rahaa."
"Entäs äiti, joka rakastaa sinua niinkuin omaa lastansa?"
"Enemmänkin kuin lastansa, luullakseni", virkkoi Bucklaw. "Muuten ei
siitä rakkaudesta olisi paljonkaan."
"Ja eversti Sholto Douglas Ashton, joka toivoo tätä naimiskauppaa
hartaammin kuin kaikkea muuta maailmassa?"
"Siitä syystä", vastasi Bucklaw, "että hän minun avullani toivoo
tulevansa valituksi parlamenttiin ----n kreivikunnasta."
"Ja isä, joka on yhtä kiihkeä saamaan tämän naimiskaupan solmituksi
kuin ikänä minä olen ollut kiivas korttipelin panosrahaa voittamaan?"
"Niin kyllä", virkkoi Bucklaw samalla halventavalla tavalla; "herra
Ashton on niin viisas, että hän koettaa ainakin saada varmaksi tämän
jokseenkin hyvän naimisliiton, koska hän ei voi tyttärensä myömisellä
pelastaa suurta Ravenswoodin kartanoansa, jonka Englannin ylähuone pian
on ryöstävä hänen kynsistään."
"No entä, mitä sanot itse nuoresta neidistä?" kysyi Craigengelt. "Onhan
se korein tyttö koko Skotlannissa -- ja rakastithan sinä häntä niin
tulisesti, niin kauan kuin hän oli itsepintainen; ja nyt kun hän on
suostunut ottamaan sinut ja rikkomaan kihlauksensa Ravenswoodin kanssa,
sinä sanot 'pass', niinkuin korttipelissä sanotaan. Totta puhuen,
Bucklaw, piru on sinut riivannut, sinä kun et enää ollenkaan tiedä mitä
tahdot ottaa, mitä jättää."
"Minä tahdon yhdellä sanalla sanoa sinulle mitä mielessäni liikkuu",
vastasi Bucklaw nousten ja ruveten astumaan edestakaisin. "Minä
tahtoisin tietää, mikä piru on syynä tähän äkilliseen muutokseen neiti
Ashtonin mielessä?"
"Mitä sinä siitä huolit", virkkoi Craigengelt, "koska tämä mielenmuutos
on sinulle eduksi?"
"Minä tahdon sanoa sinulle mitä ajattelen", vastasi talon herra. "En
ole koskaan paljon ymmärtänyt noiden hienojen aatelisnaisten menoja, ja
voivat ne olla yhtä oikulliset kuin piru itse. Mutta tässä neiti
Ashtonin mielenmuutoksessa on jotain, joka on niin pirullisen äkillistä
ja liian tärkeää ollakseen vain hänen oma oikkunsa. Tahtoisinpa vannoa,
että rouva Ashton osaa käyttää kaikkia kojeita, joilla ihmismielen saa
taipumaan, ja niitä kojeita on yhtä monta kuin on kuolaimia ja suitsia
varsoja varten."
"Ja jos niitä ei olisi", virkkoi Craigengelt, "millä helvetin tavalla
sitten saisimmekaan varsat opetetuiksi?"
"Se on totta sekin", sanoi Bucklaw pysäyttäen astumisensa lattialla ja
nojautuen tuolin nojaan. "Ja paitsi sitä, onhan Ravenswood kuitenkin
vielä tiellä. Luuletko, että hän antaa takaisin Lucyn lupauksen?"
"Aivan varmaan hän niin tekee", vastasi Craigengelt. "Mitä varten hän
kieltäisi, koska hän kuitenkin tahtoo naida toisen tytön ja neiti
Ashton toisen miehen?"
"Ja uskotko sinä todella", kysyi Bucklaw, "että hän aikoo naida tuon
ulkomaalaisen aatelisneidon, josta huhu kertoo?"
"Kuulithan itsekin", vastasi Craigengelt, "mitä kapteeni Westenho siitä
kertoi, ja heidän häittensä suurista varustuksista."
"Kapteeni Westenho", sanoi Bucklaw, "on liiaksi sinun kaltaisesi,
Craigie-veikkonen, että hän kelpaisi siksi, mitä herra Ashton sanoisi
'uskottavaksi vieraaksimieheksi.' Hän juo kuin mies, kiroilee kuin
mies, ja osaapa hän, pelkään minä, myös hiukan valehdella ja
puijaillakin vielä päälliseksi. Ne ovat kylläkin kelpo avuja,
Craigie-veikkonen, jos niitä sopivalla paikalla käytetään; mutta ne
maistuvat kuitenkin liiaksi rosvolta, jotta tekisivät hyvän vaikutuksen
oikeuden edessä."
"No hyvä", sanoi Craigengelt, "mutta uskotkos sitten eversti Douglas
Ashtonin sanaan, joka kuuli markiisi A----n (se herra ei älynnytkään
hänen olevan saapuvilla) julkisessa seurassa kertovan, että hänen
sukulaisensa oli saattanut asiansa paljon paremmalle kannalle eikä enää
huoli vaihtaa isänsä kartanoa hävinneen uskonkiihkolaisen
vaaleaposkiseen tyttäreen ja että hänen puolestaan Bucklaw ottakoon
vaan Ravenswoodin kuluneet kengät pitääksensä?
"Sanoiko hän niin!" huusi Bucklaw riehahtaen hillittömään
vimmastukseen, jommoiset puuskat hänellä eivät olleet harvinaisia.
"Saakeli soikoon! Jos minä sen olisin kuullut, olisinpa kiskonut
häneltä kielen suusta kaikkien hänen armastensa ja armolaistensa ja
Vuoriston tappelukukkojenkin nähden! Miksikä ei Ashton iskenyt
miekkaansa sen miehen läpi?"
"Piru vie, jos sen tiedän", virkkoi kapteeni. "Hyvin ansaittu palkka se
olisi epäilemättä ollut. Mutta markiisi on vanha mies, ja hänen
kimppuunsa käymisestä olisi ollut enemmän vaaraa kuin kunniaa. Parempi
olisi, että ajattelisit, miten saisit neiti Ashtonin suojelluksi
häväistykseltä, kuin että pyrkisit semmoisen miehen kimppuun, joka jo
on liian vanha kaksintaisteluun ja istuu niin korkealla istuimella,
ettei sinun kätesi sinne yletykään."
"Kylläpä se kuitenkin joskus _on ylettyvä_", sanoi Bucklaw, "ja
hänen sukulaiseensa Ravenswoodiin myös vielä päälliseksi. Sillä välin
tahdon pitää huolta siitä, ettei heidän aiheuttamansa häväistys tuota
vahinkoa neiti Ashtonille. On se saakelin ikävä asia sentään, ja minä
soisin, että se olisi jo suoritettu. Tuskinpa tiedän, miten häntä
pitäisi puhutella -- mutta täytä pikarit, Craigie-veikkonen, ja
juokaamme hänen maljansa. Ilta on jo kulunut myöhään ja kelpo
klaret-viinistä tehty yömyssy on parempi kuin parhaatkin
miettimismyssyt koko Euroopassa."