Nyt sain ma Onnen reudotuksi rekehein,
ja mun on syyni, jos se pääsee käsistäin.
Se, joka luovi vasta-onnell' ankaralla,
se kyllä myötätuulell' osaa kulkea.
_Vanha näytelmä_.
Matkalaisemme saapuivat Edinburghiin ilman sen merkillisempiä
tapahtumia, ja Ravenswood, niinkuin ennen oli sovittu, kävi
korkeasukuisen ystävänsä luo asumaan.
Sillä välin tuo jo kauan odotettu valtiollinen muutos tapahtui, ja
tory-puolue pääsi Anna kuningattaren sekä skotlantilaisessa että
englantilaisessa neuvoskunnassa vähäksi aikaa valtaan. Tämän
valtiovehkeen syytä ja seurauksia ei meidän kuitenkaan tarvitse
tarkemmin tutkia. Siinä kyllin, kun sanomme, että se vaikutti
valtiollisiin puolueisiin heidän aatteittensa luonteen mukaan.
Englannissa melkoinen osa episkopaalista puoluetta, etunenässä Harley,
josta sittemmin tuli Oxfordin kreivi, olivat erottavinaan omat
periaatteensa jakobiiteista ja saivat siitä syystä liikanimen
oikulliset. Skotlannin piispalaiset eli kavaljeerit, jolla nimellä he
itse nimittivät itseään, olivat sitä vastoin lujemmat, vaikkeivät juuri
yhtä varovaiset valtiollisissa toimissaan. Heidän mielestänsä kaikki
nämä muutokset olivat vain valmistuksia siihen, että Annan kuoltua
hänen veljensä[15] Pyhän Yrjön ritari kutsuttaisiin kuninkaaksi. Hänen
puolestansa vainoa kärsineet olivat nyt sydämessään äärettömän
toivehikkaita; he luulivat nyt saavansa täyden korvauksen vahingostaan,
vieläpä lisäksi voivansa kostaa valtiollisille vihollisilleen.
Whig-puolueen suvuilla sitä vastoin oli edessään sama sorto, joka heitä
Kaarle II:n ja Jaakko II:n hallitessa oli rasittanut, sekä myös
samanlaiset omaisuuden ryöstöt, jotka Wilhelm kuninkaan aikana olivat
kohdanneet jakobiitteja.
Mutta enemmän vielä kuin muita säikähdytti tämä valtiollinen muutos
sitä varovaisten miesten polvea, joita aina on jokaisessa kansassa ja
joita on vielä runsaammin vieraan vallan alaisessa maassa, niinkuin
Skotlanti silloin oli -- noita ihmisiä, joita Cromwell nimitti
"Sallimuksen noudattajiksi", se on toisin sanoin, niitä, jotka aina
taipuvat vallalla olevan puolueen puoleen. Moni näistä riensi markiisi
A----n luokse ilmoittamaan luopumustansa toisesta puolueesta. Ja koska
oli helppo havaita, kuinka hellää huolta hän piti sukulaisensa
Ravenswoodin nuorenherran asioista, niin he olivat kiihkeät ehdottamaan
keinoja, joilla edes joku osa hänen omaisuudestaan olisi takaisin
saatava, hänen lordi-arvonsa uudelleen hankittava ja isää vastaan tehty
tuomio kumottava.
Vanha lordi Tuuliviiri oli olevinaan hartaimpia tämän asian ajajia.
"Sydäntäni särkee pohjimmaiseen perukkaan asti", vakuutti hän, "kun
näen niin uljaan nuoren herran, jonka aatelinen sukuperä on niin vanha
ja epäämätön, tämmöisessä pahassa pulassa, nuoren miehen, joka -- se
merkitsee vielä enemmän kuin kaikki muu yhteensä -- on markiisi A----n
oma heimolainen, sillä tätä korkeaa herraa", vakuutti hän, "minä
kunnioitan yli kaiken, mitä on tämän ilman kannen alla." Ja "omalta
vähäpätöiseltä osaltaan hänkin vaikuttaakseen näin vanhan suvun
auttamiseen" lordi Tuuliviiri lähetti kolme Ravenswoodin suvulle
kuuluvaa puitteetonta muotokuvaa sekä kuusi korkeaselkäistä nojatuolia,
joiden turkkilaisille istumatyynyille Ravenswoodin vaakuna oli
kirjailtu. Niin tehdessään ei hän vaatinut takaisin pennyäkään pääomaa
eikä korkoja siitä summasta, jonka hän oli maksanut mainituista
tavaroista ostaessaan ne kuusitoista vuotta takaperin, silloin kun
huonekalut lordi Ravenswoodin kaupunkiasunnossa Edinburghissa,
Canonkadun varrella, menivät vasarakaupalla.
Mutta lordi Tuuliviirin säikähdykseksi, joka oli vielä suurempi kuin
hänen kummastuksensa, vaikka hän oli tuntevinansa jälkimmäistä enemmän,
markiisi otti sangen kylmäkiskoisesti tämän lahjan vastaan. Jos hän
tahtoi, niin korkea herra markiisi ilmoitti, tyydyttää Ravenswoodin ja
tämän nuorenherran ystäviä, piti hänen vielä lisäksi antaa takaisin
melkoisen laaja lampuodin tila, joka oli pantattuna lordi Tuuliviirille
suhteettoman pienestä summasta ja johon mainittu lordi, Ravenswoodin
asioiden jouduttua rappiolle, oli keinoilla, joissa sen ajan lakimiehet
olivat sangen taitavia, osannut hankkia itselleen täyden
omistusoikeuden.
Vanha, tuulen mukaan kääntyvä lordi hangoitteli kovasti tätä vaatimusta
vastaan valallaan vakuuttaen, ettei hänen ymmärryksensä mukaan
nuoriherra millään muotoa tarvinnut tätä maatilkkua heti paikalla
takaisin, koska hän nyt epäilemättä oli saava parhaan osan maitansa
herra William Ashtonin käsistä. Tätä takaisinsaamista lordi Tuuliviiri
lupasi kernaasti auttaa kaikin voiminsa, niinkuin oikeus ja kohtuus
olikin; ja lopuksi hän vielä vakuutti mielellään jättävänsä
luonnollisen kuolemansa jälkeen puheenalaisen talon perinnöksi
nuorelleherralle.
Mutta kaikista näistä verukkeista ei ollut mitään apua. Lordi
Tuuliviirin täytyi luopua siitä talosta saaden takaisin saman summan,
josta se oli pantattu. Hänen täytyi tähän suostua, hänellä kun ei ollut
muuta keinoa päästä vallanpitäjien suosioon. Mutta hän oli kotiin
palatessaan kovasti surullinen ja suutuksissaan ja valitti uskotuille
ystävilleen: "Ainahan tähän asti on minulle jokaisesta valtiollisesta
muutoksesta ja mullistuksesta ollut joku pieni hyöty omissa
rauhallisissa asioissani. Mutta tämä nykyinen muutos -- saakeli
soikoon! -- on vienyt yhden siipeni parhaista sulista!"
Samalla lailla meneteltiin useampien muidenkin suhteen, jotka olivat
Ravenswoodien onnen haaksirikosta saaneet palan. Etenkin uhattiin herra
Ashtonia vetoamisella Englannin ylähuoneeseen ja niiden tuomiopäätösten
kumoamisella, joiden nojalla hän oli omistanut Ravenswoodin kartanon
alusmaineen. Hänelle kuitenkin nuori Ravenswood sekä Lucyn tähden
että myös hänen luonaan nautitun vieraanvaraisuuden vuoksi piti
velvollisuutenaan osoittaa julkista suoruutta. Hän kirjoitti entiselle
valtiosinetinvartialle -- sen viran herra Ashton oli nyt menettänyt --
ja tunnusti suoraan olevansa kihloissa neiti Ashtonin kanssa ja anoi
häneltä hänen tytärtänsä vaimokseen vakuuttaen, että hän sitten
mielellään tahtoi sovittaa kaikki heidän välillään olevat raha-asiat
semmoisella tavalla, jonka herra Ashton itse katsoisi edulliseksi.
Tämän kirjeen viejä sai vielä toisenkin kirjeen, jossa Ravenswood pyysi
rouva Ashtonilta anteeksi kaikkea sitä, millä hän tietämättänsä ehkä
oli pahoittanut häntä, puhui rakkaudestaan neiti Ashtoniin, ilmoitti
siitä seuranneen liiton, ja rukoili viimein, että rouva osoittaisi
olevansa oikea Douglas niin nimeltään kuin myös luonteeltaan ja
jalomielisesti unohtaisi vanhat ennakkoluulonsa ja vihansa. Hän
vakuutti viimein, että Ashtonin suku oli saanut ystävän ja rouva itse
kunnioittavan, rakastavan, nöyrän palvelijan allekirjoittaneesta
Edgarista, Ravenswoodin nuorestaherrasta.
Kolmannen kirjeen Ravenswood lähetti Lucylle ja sananviejä sai käskyn
koettaa jollakin salaisella keinolla saattaa sen neiti Ashtonin omiin
käsiin. Tämä kirje sisälsi mitä innokkaimmat vakuutukset hänen
muuttumattomasta rakkaudestaan ja sanoi, että se muutos, joka näytti
tapahtuneen kirjoittajan onnessa, pääasiallisesti oli vain apukeino,
jonka avulla heidän väliset esteet saataisiin poistetuiksi. Ravenswood
kertoi millä keinoin hän oli yrittänyt viihdyttää Lucyn vanhempien,
varsinkin äidin vihaa, ja puhui toivostansa, että se hänelle
onnistuisi. Ja jollei niin kävisikään, olisi tällä vihalla, arveli hän,
aikaa raueta sillä välin kuin hän olisi poissa Skotlannista tärkeällä,
kunniaa tuottavalla lähettiläsmatkalla. Ja hän toivoi ja uskoi, että
Lucyn uskollisuus, johon hän varmasti luotti, oli tekevä tyhjäksi
kaikki yritykset rikkoa heidän rakkauden liittoaan. Kaikkiin kolmeen
kirjeeseen saikin Ravenswood vastaukset, vaikka eri teitä ja aivan eri
sanoilla.
Rouva Ashton lähetti vastauksen hänen oman sanansaattajansa kera, joka
ei saanut viipyä Ravenswoodin kartanossa kauemmin kuin siksi, että
rouva oli saanut kirjoitetuksi seuraavat rivit:
Herra Ravenswoodille Wolfs Cragissa.
Käteen.
Herra tuntematon.
Minulle on saapunut kirje allekirjoituksella Edgar, Ravenswoodin
nuoriherra, jonka kirjoittajasta ei minulla ole varmaa tietoa,
koska mainitun suvun aatelis-arvo on lakkautettu lordi Allan
Ravenswood vainajan maanpetoksen vuoksi. Mutta jos te, herra,
kenties lienette se, joka sillä tavalla on nimensä
allekirjoittanut, niin tietäkää, että minulla on täysi äidin valta
neiti Lucy Ashtoniin, jonka vallan nojassa minä peruuttamattomasti
olen määrännyt hänet semmoisen kunnian arvoisen miehen omaksi. Ja
jollei niin olisikaan, herra, niin en ottaisi sittenkään vastaan
mitään naimisliiton tarjoomusta teiltä tai teidän sukulaiseltanne
siitä syystä, että heidän kätensä aina on taistellut alamaisten
vapautta ja Jumalan asettaman kirkon itsenäisyyttä vastaan. Teidän
nykyinen onnen välkähdyksenne, herra, ei millään muotoa voi muuttaa
vakiintunutta periajatustani tässä asiassa. Sillä minä olen
ennenkin, samoinkuin Daavid kuningas, nähnyt häijyt korkeassa
vallassa ja täydessä kukoistuksessa niinkuin viheriäisen
laakeripuun; mutta aika kului ja he katosivat, eikä heidän
sijansakaan enää heitä tuntenut. Minä tahtoisin, että te
painaisitte nämä asiat mieleenne omaksi eduksenne, sen verran kuin
ne teitä liikuttavat, ja pyydän että te tästä lähtien antaisitte
olla rauhassa allekirjoittaneen, joka soisi aina saavansa pysyä
teidän tuntemattomana palvelijananne.
_Margareta Douglas eli Ashton_.
Noin kaksi päivää sen jälkeen kun tämä ylen loukkaava kirje oli tullut,
nuori Ravenswoodin herra käveli Edinburghin Isolla kadulla. Töytäisipä
silloin mies häntä vastaan, jonka, kun hän nosti lakkiaan anteeksi
pyytäen, Ravenswood tunsi Lockhardiksi, herra Ashtonin uskotuksi
palvelijaksi. Tämä mies kumarsi, livahutti hänelle kirjeen käteen ja
katosi. Kirje sisälsi neljä tiheään kirjoitettua arkkia, joista,
niinkuin taitavien lakimiesten kirjoituksista useinkin, ei kuitenkaan
voitu saada paljon muuta selvää kuin että kirjoittaja oli sangen
vaikeassa välikädessä.
Herra Ashton puheli laveasti siitä, kuinka suuressa arvossa ja
kunniassa hän piti rakasta nuorta ystäväänsä ja kuinka suuressa arvossa
ja kunniassa hän piti markiisi A----ta, hyvin rakasta, vanhaa
ystäväänsä. Hän sanoi luottavansa siihen, että he kaikissa hankkeissaan
häntä vastaan pitäisivät pyhänä laillisen oikeuden tuomiot ja
säädökset. Hän vakuutti, ottaen ihmiset ja enkelit todistajikseen, että
jos Skotlannin ylioikeuden päätös Englannin ylähuoneessa tulisi
kumotuksi, niin siitä hänen maallensa seuraava vahinko oli tuntuva
paljon kipeämmästi hänen sydämessään kuin tämmöisestä laittomasta
menettelystä hänelle itselleen johtuva tappio, olisipa se miten suuri
hyvänsä. Hän lateli paljon koreita sanoja jalomielisyydestä ja
velvollisuudesta antaa anteeksi molemminpuolista vääryyttä; niin myös
hän viittasi siihen, että onni on vaihtelevainen, mikä aina on
heikomman puolen mielilause. Hän valitti innokkaasti ja hiukan
moittikin sitä, että hänet niin ylen kiireesti oli erotettu
valtiosinetinvartian virasta, jota hän kokemuksensa nojalla oli osannut
hoitaa valtion hyödyksi. Olisipa pitänyt suoda hänelle tilaisuutta
selittää mielipiteensä ja tutkia, erosivatko hänen ajatuksensa
valtiollisissa asioissa niin perinjuurin nykyisten vallanpitäjien
ajatuksista. Hän oli varma siitä, että markiisi yhtä rehellisesti kuin
hän itse tai kuka muu hyvänsä tarkoitti kansan etua; ja jos he,
keskusteltuaan yhdessä olisivat voineet sopia siitä, millä keinoin tätä
kansan etua oli edistettävä, niin olisi nykyinen hallitus saanut hänen
kokemuksensa ja voimansa avukseen. Ravenswoodin ja tyttärensä välisestä
kihlauksesta hän puhui lyhyin sekavin sanoin. Hän paheksui, että nuori
pari oli sopimattomaan aikaan solminut tämmöisen liiton, ja pyysi
Ravenswoodia muistamaan, että hän ei ollut koskaan millään tavalla
kehoittanut siihen. Vielä hän muistutti, että tämä liitto, koska se oli
tehty _inter minores_ (holhouksen alaisten välillä), ilman neiti
Ashtonin luonnollisten holhoojien suostumusta, oli aivan tyhjä ja
mitätön lain edessä. Tämä ajattelematon teko, lisäsi hän, oli rouva
Ashtonin mielessä nostanut ankaran vihastuksen, jota tätä nykyä ei
ollut mahdollista viihdyttää. Samoin oli hänen vanhin poikansakin
eversti Sholto Douglas Ashton aivan yhtä mieltä äitinsä kanssa. Herra
Ashton ei siis saattanut millään tavalla asettua ajamaan heille niin
vastenmielistä asiaa, ilman että perheessä syntyisi turmiollinen,
auttamaton eripuraisuus. Tätä nykyä ei siis koko asiaa ollut
ajatteleminenkaan. Aika, lääkäreistä paras, toivoi hän, oli kaikki
parantava.
Jälkikirjoituksessa herra Ashton lausui muutamia selvempiä sanoja,
jotka näyttivät viittaavan siihen, että hän oli taipuvainen
lainkäynnittä myöntymään jokseenkin suuriin uhrauksiin välttääkseen
sitä Skotlannin lain häväistystä, että Ravenswoodin paronikunnan
suhteen skotlantilaisessa ylioikeudessa tehdyt päätökset kumottaisiin
(hänen mielestään ainakin, kaikessa nöyryydessä puhuen)
_ulkomaisen_ oikeuden sekaantumisella.
Lucy Ashtonilta Ravenswood jollakin salaisella tavalla sai seuraavat
rivit: "Minä sain sinun kirjeesi, mutta mitä suurimman vaaran uhalla;
älä koeta kirjoittaa uudestaan ennenkuin ajat muuttuvat paremmiksi.
Minua kovasti ahdistetaan, mutta tahdon uskollisesti pysyä sanassani,
niin kauan kuin saan pitää järkeni terveenä. Minua lohduttaa se, että
sinulle käy onnellisesti ja hyvin, ja lohdutusta minä tilassani
suuresti tarvitsenkin." Kirjeen alla olivat kirjaimet L.A.
Tämä kirje nostatti Ravenswoodin mielessä mitä pahimman pelon.
Huolimatta Lucyn kiellosta hän yritti useampaan kertaan lähettää
hänelle kirjeitä, jopa päästä hänen puheilleenkin. Mutta kaikki hänen
yrityksensä tehtiin tyhjiksi, eikä siitä seurannut muuta kuin että hän
harmikseen havaitsi Ashtonien huolellisesti ja tarkasti vartioivan,
jotta nuorien kirjeenvaihto kävisi mahdottomaksi. Nuori Ravenswoodin
herra oli tästä vastoinkäymisestä sitä enemmän pahoillaan, kun hänen ei
käynyt kauemmin enää viivytteleminen lähtöänsä tuohon tärkeään, hänelle
uskottuun lähettilästoimeen. Ennen lähtöänsä hän antoi Ashtonin kirjeen
markiisi A----n käsiin, joka hymyillen vastasi herra Ashtonin armonajan
nyt olevan ohitse ja vakuutti, että entinen valtiosinetinvartia sai nyt
kokea, kummalleko puolen aitaa aurinko paistoi. Suurella vaivalla
Ravenswood sai markiisilta edes sen lupauksen, että vetoaminen
parlamenttiin keskeytettäisiin siinä tapauksessa, että herra Ashton
taipuisi suostumaan naimisliittoon nuorenherran ja Lucyn välillä.
"Tuskinpa suostuisinkaan", virkkoi markiisi, "että te tällä tavoin
hukkaatte perintöoikeutenne, jollen olisi aivan varma siitä, että rouva
Ashton eli rouva Douglas, eli miksi hän itseänsä nimittäneekään, on
itsepintaisesti pitävä puolensa. Eikä hänen miehensä uskalla hiiskua
vastaan."
"Mutta kuitenkin", sanoi Ravenswood, "pyytäisin, että te,
korkea-arvoinen herra, katsoisitte kihlaukseni liitoksi, jota ei saa
rikkoa."
"Luottakaa kunniasanaani", vakuutti markiisi, "minä tahdon auttaa
teitä, vaikkapa teidän hullutuksissannekin. Ja nyt ilmoitettuani teille
oman mieleni asiasta tahdon yrittää, tilaisuuden tarjoutuessa, auttaa
teitä sillä tavalla kuin teidän mielenne tekee."
Ravenswood ei voinut muuta tehdä kuin kiittää jalomielistä
sukulaistansa ja suojelijaansa ja jättää hänelle täyden vallan
ajaa kaikkia hänen asioitaan. Sitten hän läksi ulkomaille
lähettilästoimeensa, jolla matkalla hänen, niin luultiin, piti viipyä
muutamia kuukausia.