Miks tuolta kaukaa leimuaa -- miks kipinät
näin niinkuin tähdenlennot säihkyin kiitävät?
Häviön sadett' on se, kotis onneton
tuo kotkanpesä hehkuvainen on.
_Campbell_.
Viime luvun lopussa kerrotut seikat selittävät meille sen, että
Wolfs-Hopen kylässä kaikki oli niin valmiiksi varustettu markiisi
A----n sekä Ravenswoodin nuorenherran vastaanottoa varten ja että
heidät otettiin niin suurella ilolla vastaan. Tuskin oli Kaleb
virkkanut sanan tornin syttymisestä, niin koko kyläkunta oli jaloillaan
rientääkseen sammuttamaan. Ja kun mainittu Ravenswoodin suvun
uskollinen palvelija sai heidän intonsa ehkäistyksi sillä, että hän
puolin sanoin ilmoitti tornin kellarien peloittavasta sisällyksestä,
niin tämä este ei kuitenkaan tehnyt muuta kuin että into kääntyi
toiseen suuntaan. Ei siellä oltu koskaan ennen nähty niin suurta
salvokukkojen ja syöttöhanhien ja muun siipikarjan murhaamista; ei
koskaan sen vertaista savustettujen kinkkujen keittämistä; ei ikänä
semmoista juustokakkujen, torttujen, Selkirkin kakkujen, teeleipien
ja pikkuleipien leipomista -- joista kaikista herkuista ei nykyinen
polvi ole enää perinyt mitään tietoa. Eikä ollut ikinä ennen ollut
Wolfs-Hopen kylässä senkaltaista tynnyrien laskemista ja homekaulaisten
pullojen aukaisemista. Kaikki köyhemmät talot olivat avoinna markiisin
palvelijoille; sillä näiden tulohan muka oli enteenä siitä armon
sateesta, joka tästä lähtien oli vuodattava runsaan siunauksensa
Wolfs-Hopen kylään, jättäen koko muun Skotlannin poudasta paahtumaan.
Kirkkoherra pyysi saada vallasvieraat pappilaan; hänen silmiensä näet
sanottiin halukkaasti katselevan läheistä parempaa seurakuntaa, jonka
kirkkoherra sairasteli. Mutta Kaleb oli tämän kunnian määrännyt
tynnyrintekijälle, hänen vaimolleen ja anopilleen, jotka heille
suodusta armosta iloitsivat niin että vedet tulvivat silmiin.
Monin niiauksin ja kumarruksin korkeasukuiset vieraat talutettiin
pöytään, jossa vieraanvarat olivat niin hyvät, etteivät senkaltaiset
isännät koskaan ole tarjonneet parempaa senkaltaisille vieraille. Ja
vanha emäntä, joka ennen muinoin oli palvellut Ravenswoodin kartanossa
ja vakuutti tuntevansa herrasväen tavat ja menot, laitteli kaikki
asiat niin paljon kuin mahdollista senaikuisen muodin mukaan.
Tynnyrintekijän talo oli niin tilava, että kumpaisellakin vieraalla oli
eri makuukamarinsa, mihin heidät saatettiin säädynmukaisilla
kunnianosoituksilla siksi aikaa, kun komea illallinen tuotiin pöytään.
Ravenswood ei yksin jäätyään voinut hillitä tuhansia sydämessään
raivoavia tunteita, vaan hän läksi ulos kamarista, ulos talosta, ulos
koko kylästäkin, ja nousi joutuisaan samaa tietä mitä oli tullut sen
mäen harjulle, joka esti tornia kylään näkymästä. Hän tahtoi nähdä
esi-isiensä asunnon lopullisen häviön. Jotkut joutilaat poikanulikat,
katseltuansa ensin kuinka herrat ajoivat kylään vaunuissaan kuusi
hevosta edessä, riensivät nyt myös samalle mäelle. He juoksivat toinen
toisensa perästä Ravenswoodin ohitse huutaen toisilleen: "Tulkaa
katsomaan kuinka tuo vanha torni lentää kappaleina ilmaan niinkuin
sipulin kuoret!" Tämän kuullessaan Ravenswood ei voinut olla
suuttumatta. "Ja nämäkö ovat minun isäni vasallien poikia", virkkoi hän
itsekseen, "samojen miesten, joita sekä laki että kiitollisuus
velvoittivat seuraamaan meitä taistelujen, tulen ja veden kautta. Ja
nyt on heidän lääniherransa kartanon häviö heistä vain huvittava näky!"
Näiden tuskallisten ajatusten katkeruus ilmeni siinä kiivaudessa, jolla
hän huusi, kun joku häntä hihasta nykäisi: "Mitä sinä tahdot minulta,
koira?"
"Koira minä olen, ja vanha koira päälliseksi", vastasi Kaleb, sillä hän
se oli ollut niin rohkea; "ja koiran palkka on minulle luultavasti
tuleva -- mutta eihän se auta enempää kuin hyppysellinen nuuskaa, sillä
minä olen liian vanha koira oppiakseni vielä uusia konsteja tai
tottuakseni uuteen isäntään."
Hänen näin puhuessaan Ravenswood saapui harjun kukkulalle, johon Wolfs
Crag näkyi. Tuli oli jo aivan sammumaisillaan, ja Ravenswoodin suureksi
kummastukseksi näkyi nyt vain hämärää rusotusta pilvissä tornin
yläpuolella, ikäänkuin loppuun palaneen tulen kekäleitten kajastusta.
"Ei ole mahdollista, että torni olisi jo räjähtänyt ilmaan", sanoi
Ravenswood. "Me olisimme kuulleet räjähdyksen. Jos siinä olisi ollut
neljättä osaakaan siitä ruudin paljoudesta, mitä sinä sanoit olevan,
niin se olisi kuulunut kolmen penikulman päähän."
"Niinhän se luultavasti olisi tehnyt", vastasi Kaleb totisesti.
"Sitten tuli ei ole mahtanut päästä alas kellareihin?"
"Arvattavasti", vastasi Kaleb yhtä järkähtämättömän totisesti.
"Kuule, Kaleb", virkkoi herra, "minun malttini ei kestä nyt enää
kauemmin. Minun pitää itse mennä katsomaan miten Wolfs Cragin laita
on."
"Sinne te, armollinen herra, ette saa mennä", vastasi Kaleb lujasti.
"Ja miksikä ei"? kysyi Ravenswood tuikeasti. "Kuka tai mikä minua
estäisi?"
"Juuri minä", sanoi Kaleb yhtä lujasti.
"Sinäkö, Balderston!" vastasi herra. "Sinä näyt unohtaneen, kuka olet,
luulen minä."
"Mutta sitä minä en luule", virkkoi Balderston. "Sillä minä voin kertoa
teille kaikki tornin asiat täällä tämän harjun kukkulalla, yhtä hyvin
kuin jos olisitte itse siellä. Älkää vain vihastuko ja alentako
arvoanne näiden poikien tai markiisin silmissä, kun menette tuonne
alas."
"Puhu suusi puhtaaksi sitten, vanha hupsu", vastasi herra, "ja anna
minun kuulla parhaat ja pahimmat kerrassaan."
"No niin, paras ja pahin sanoma on vain se, että torni tuolla seisoo
eheänä ja rikkomatta, yhtä hyvässä korjuussa ja yhtä tyhjänä kuin
teidän lähtiessänne."
"Vai niin! -- Entäs tulipalo?" kysyi Ravenswood.
"Ei puhettakaan tulipalosta, paitsi vähän turvevalkean kekäleitä ja
kukaties joku kipinä Anna Maijan piipunnysässä", vastasi Kaleb.
"Mutta leimu!" kysyi Ravenswood "Tuo korkea leimu, joka näkyi parin
penikulman päähän -- mistä se sitten tuli?"
"Ho, ho! Onhan se vanha ja tosi sananlasku:
"Pienikin näkyy kynttilä
kauas kun yö on pimeä."
"Sytytin vain vihkosen kanervaa ja pehkuja pihassa palamaan sen jälkeen
kun olin lähettänyt pois tuon palvelijalurjuksen. Ja puhuakseni totista
totta, kun te taas toiste lähetätte tai tuotte tänne jonkun, niin
tuokaa vain herrasväkeä, eikä mitään vieraita palvelijoita, semmoisia
kuin tuo Lockhard-pahuus, joka yhtenään tirkisteli ja tarkasteli ja
katsasteli talouden nurjaa puolta meidän talon kunnian häväistykseksi
ja pakotti minut saattamaan sieluni helvetin omaksi sillä, että laskin
suustani valheen toisensa perästä kiireemmin kuin voi lukeakaan.
Mieluummin minä sytyttäisin tornin oikein toden teolla palamaan ja
palaisin sinne itsekin päälliseksi kuin tahtoisin antaa talon kunniaa
häväistä tuolla lailla."
"Tuhannen kiitosta siitä tarjouksesta totta tosiaan, Kaleb", sanoi
herra, joka töin tuskin saattoi hillitä nauruansa, vaikka hän samalla
myös oli vähän suutuksissaan. "Entäs ruuti? Onko niitä tornissa?
Markiisi näkyi tietävän jotain semmoista."
"Ruuti! -- Ha, ha, haa! -- Markiisi! -- Ha, ha, haa!" nauroi Kaleb.
"Vaikka te, armollinen herra, löisitte päänikin poikki, enpä nyt voisi
olla nauramatta -- markiisi -- ruuti! -- Sitäkö olisi siellä? Kyllä
kai! Ja tiesikö hän siitä? Tiesi kyllä! Markiisi tiesi sitä olevan, ja
se oli juuri taas temppu. Sillä kun en saanut teitä, armollinen herra,
tyydytetyksi muulla puheellani, niin minä laskettelin jonkun sanan
lisäksi tuosta ruudista ja narrasinpa sillä markiisin käymään itse
asiaan käsiksi."
"Mutta sinä et vielä ole vastannut kysymykseeni", sanoi Ravenswood
maltittomasti. "Millä lailla ruuti sinne tuli, ja missä se nyt on?"
"Voi, tulihan se, jos tahdotte sen tietää", vastani Kaleb salaisella
katseella kuiskuttaen, "silloin kun täällä piti nostettaman pikku
kapina. Ja markiisi ja muut Pohjoismaan suuret herrat, ne olivat kaikki
samassa puuhassa. Ja monta kelpo pyssyä ja miekkaa kuljetettiin tänne
Dunkirkestä paitsi tuota ruutia. Hirmuisen paljon vaivaa meillä olikin
tuodessa niitä torniin yön pimeydessä, sillä sen te ymmärrätte, ettei
jokaisen pitänyt saada vihiä tämmöisistä arkaluontoisista hankkeista.
Mutta jos te nyt tahdotte palata kestikievariin illalliselle, niin
kerron teille kaikki tyynni matkalla."
"Ja nämä poika-raukat", kysyi Ravenswood, "tahdotko, että he istuvat
tässä kaiken yötä odottamassa siksi kunnes torni, joka ei edes
palakaan, räjähtäisi ilmaan?"
"En suinkaan, jos te, armollinen herra, tahdotte, että he menevät
kotiin. Vaikka", lisäsi Kaleb, "eipä siitä tulisikaan heille liiaksi
vahinkoa; he kiljuisivat vähemmin huomenna ja nukkuisivat sikeämmin
illalla. Mutta olkoon niinkuin te tahdotte, armollinen herra."
Kaleb lähestyi siis poikanulikoita, jotka seisoivat mäen kukkuloilla,
ja ilmoitti heille ankaralla äänellä armollisten herrojen, lordi
Ravenswoodin ja markiisi A----n käskeneen, ettei torni saisi räjähtää
ilmaan ennenkuin seuraavana päivänä päivällisajalla. Pojat kuultuaan
tämän lohdullisen ilmoituksen hajaantuivat. Pari heistä sentään seurasi
Kalebia saadaksensa enemmän tietoja asiasta, varsinkin paistinvartaan
vääntäjä, jonka Kaleb oli peijannut. Hän kiljui: "Herra Balderston!
Herra Balderston! Onko torni sitten sammunut aivankuin vanhan ämmän
taula?"
"Niin onkin, nulikka", vastasi hovimestari. "Luulitko, että semmoisen
lordin kartano kuin lordi Ravenswoodin palaisi vain palamistaan
huolimatta siitä, että hän itse omin silmin on katsomassa? -- Pitää
aina", jatkoi Kaleb, päästyänsä irti ryysyisestä kantapojastaan ja
tultuaan likemmäksi herraansa, "taivutella poikia, niinkuin viisaat
miehet sanovat, sinnepäin mihin heidän tulee kääntyä, ja ennen kaikkea
muuta opettaa heitä pitämään parempia ihmisiä kunniassa -- --"
"Mutta etpä vielä, Kaleb, olekaan virkkanut minulle, mihin nuo aseet ja
ruudit joutuivat", sanoi Ravenswood.
"No niin, mitä aseihin tulee", vastasi Kaleb, "niin kävihän niinkuin
kehtolaulussa veisataan:
"Yks meni sinne, yks meni tänne,
yks tais harakan pesään mennä."
Ja mitä ruuteihin tulee, niin vaihtelinhan niitä aina milloin
tilaisuutta tuli, hollantilaisille ja ranskalaisille kippareille viinaa
ja geneveriä vastaan, ja näin siitä oli apua talolle monta monituista
vuotta -- hyvää vaihtokauppaa se olikin, kun annoin pois sen, mikä
lennättää ihmisen sielun ruumiista, ja sain sijaan sielun kostuketta ja
virvoitusta. Ja sitä paitsi säästin muutamia nauloja teitä varten, että
olisi varalta, kun teitä halutti mennä ampumaan -- muuten en näinä
nykyisinä poloisina päivinä suinkaan olisi tietänyt mistä saada ruutia
teidän huvitustanne varten. -- Ja sanokaapa nyt, hyvä herra, koska
teidän vihanne on lauhtunut, enkö ole tätä suorittanut hyvin ja ettekö
voi paljoa paremmin tuolla alhaalla kuin mitä olisitte voineet teidän
oman torninne raunioitten sisäpuolella, niinkuin meidän asiamme --
Jumala paratkoon! -- tätä nykyä ovat?"
"Kylläpä taidat olla oikeassa, Kaleb, luullakseni. Mutta ennenkuin
poltat tornini todenteolla taikka leikilläkin, saattaisipa sentään
minulla olla oikeus saada tietoa sinun salahankkeistasi."
"Hyi hävetkää, armollinen herra!" vastasi Kaleb. "Kyllähän minun
kaltaisen vanhan ukkorähjän hyvin sopii valehdella talon kunnian
kannattamiseksi; mutta se ei kävisi laatuun semmoiselle herralle kuin
te. Ja sitä paitsi, nuorilla ihmisillä ei ole tarpeeksi ymmärrystä; he
eivät osaa käyttää pientä hätävaletta parhaimmalla tavalla. Mutta tämä
tulipalo -- sillä tulipalosta sen nyt tulee käydä, vaikka minun
täytyisi polttaa vanha talli maahan tehdäkseni asian uskottavammaksi --
tämä tulipalo, paitsi sitä, että siitä saamme syyn pyytää mitä ikänä
tarvitsemme lähikylistä ja alhaalta satamasta -- tämä tulipalo on
sellainen, että se on kääntävä kunniaksi talolle montakin seikkaa,
joista minun on täytynyt kaksikymmentä kertaa joka päivä lasketella
valheita joutilaille nulikoille ja naikkosille, ja pahinta kaikista oli
se, että he eivät sittenkään tahtoneet uskoa."
"Se oli kova onni tosiaan, Kaleb. Mutta enpä käsitä sentään, kuinka
tästä tulipalosta olisi apua totuudenhalullesi tai uskottavuudellesi."
"No siinäpä se onkin!" virkkoi Kaleb. "Enkö juuri sanonut, ettei
nuorilla ihmisillä ole tarpeeksi ymmärrystä? -- Mitä apua minulla siitä
muka olisi, kysyi hän? -- Siitä koituu hyvin uskottava syy, jolla voi
hoitaa talon kunniaa parikymmentä vuotta eteenpäin, jos sitä taitavasti
käytetään. -- Missä ovat talon maalauskuvat? sanoo joku nokkela. -- Tuo
suuri tulipalo Wolfs Cragissa! vastaan minä. -- Missä ovat talon
hopea-astiat? kysyy toinen. -- Tuossa suuressa tulipalossa. Kukapa
silloin olisi muistanut hopeita, kun henki oli hädässä! -- Missä ovat
käymä- ja talousvaatteet! -- Missä ovat tapetit ja seinäkoristeet? --
Missä komeat vuoteet, uutimet, peitot, päänalaiset ja kirjaillut
kankaat? -- Tulipalo -- tulipalo -- tulipalo! -- Käyttäkää tätä
tulipaloa hyvin, niin se on korvaava kaikki, mitä teillä ei ole, mutta
pitäisi olla -- ja onhan tavallansa tämmöinen hyvä syy, millä puutteen
voi peittää, parempi kuin itse puuttuvat kalut. Sillä ne kuluvat ja
menevät rikki ja häviävät aikaa myöten; mutta hyvä selitys, jos sitä
käyttää ymmärtäväisesti ja varovasti, saattaa tuottaa apua
aatelisherralle ja hänen suvulleen Jumala tiesi kuinka kauan!"
Ravenswood tunsi liian hyvin hovimestarinsa itsepäisyyden ja
itserakkauden ruvetaksensa enemmän taistelemaan tätä asiata vastaan.
Hän jätti siis Kalebin iloitsemaan onnistuneesta keksinnöstään ja
palasi kylään, jossa markiisi sekä hyvät talonemännät jo olivat vähän
huolissaan -- edellinen Ravenswoodin poissaolosta, jälkimmäiset siitä
pelosta, että heidän keittotaitonsa tämän viivytyksen vuoksi saattaa
tulla häväistyksi. Kaikki huoli nyt jälleen hälveni, ja he kuulivat
ilolla sen sanoman, että tuli tornissa oli sammunut pääsemättä
kellareihin. Se oli ainoa seikka, jonka Ravenswood katsoi sopivaksi
ilmoittaa hovimestarinsa salahankkeesta.
He kävivät nyt kelpo illalliseen käsiksi. Mutta mestari Girderiä ja
hänen emäntäänsä ei saatu millään pyynnöllä istumaan samaan pöytään
korkea-arvoisten vierasten kanssa, vaikka he olivatkin omassa
talossaan. He seisoivat lattialla, kunnioittavasti ja huolellisesti
palvellen pöydän ääressä istuvia herroja. Semmoinen oli sen ajan tapa.
Vähemmin kursaileva oli vanha muori, jolle ikä ja tuttavuus
Ravenswoodin kanssa antoi rohkeutta. Hän käyttäytyi puoleksi kuin
ravintolan emäntä, puoleksi kuin yksityisen talon rouva, jonka vieraat
ovat korkeampaa säätyä kuin hän itse. Hän pyysi, jopa käskikin vieraita
ottamaan niitä ruokia, jotka hänen mielestään olivat parhaat; ja
tottelipa hän myös aivan mielellään heidän pyyntöjään, maistellen
hiukkasen kaikista herkuista, kehoittaakseen vieraita esimerkillään.
Usein hän kuitenkin jätti syömisensä kesken ja valitti, "että herra
markiisi söi niin vähän -- että nuoriherra kalusi paljasta luuta --
että tietysti tässä pöydässä ei ollut mitään niin korkea-arvoisille
herroille kelpaavaa -- että lordi Allan Ravenswood, olkoon hänen
sielunsa autuas, mielellään otti '_ön verr_', se, sanoi hän,
merkitsi viinaryyppyä latinaksi -- että paloviina oli suoraan Ranskasta
tuotu; sillä huolimatta kaikista Englannin tullisäännöistä ja
tullinuuskijoista eivät Wolfs-Hopen alukset vielä ole unohtaneet
Dunkirken tietä."
Nyt tynnyrintekijä tyrkki anoppiansa kylkeen, mutta siitä ei ollut
muuta hyötyä kuin että ämmä jatkoi puhettansa hänestä.
"Eipä tarvitse tyrkkiä tuolla tavalla, John", pitkitti muori. "Eihän
sitä kukaan ole sanonut, että _sinä_ tiedät, mistä tämä viina
tulee. Eikä sinun sopisikaan tietää sitä, sinä kun olet kuninkaallinen
tynnyriseppä. Ja mitä", jatkoi hän Ravenswoodin puoleen kääntyen,
"siitä huolii kuningas tai kuninkaan rouva tai keisari, mistä minun
kaltaiseni vanha ämmä ostaa hyppysellisen nuuskaa tai tilkkasen viinaa,
jolla sydäntänsä virvoittaa?"
Näin päästyään pois siltä harhatieltä, jolle hän luuli poikenneensa,
matami Loup-the-Dyke suurella kielevyydellä ja melkein vierastensa
avutta hoiteli keskustelua kaiken iltaa, kunnes herrat, kieltäen
lasejansa enää täyttämästä, pyysivät häneltä luvan saada kumpikin
vetäytyä makuukamariinsa.
Markiisille oli varustettu _dais_-kamari, joka kaikissa mökkiä
paremmissa taloissa oli tämmöisiin juhlatilaisuuksiin pyhitetty.
Nykyaikaista seinäin kalkitsemista ei silloin vielä tunnettu, eikä
tapetteja nähty muualla kuin aateliston ja rikkaampien maakartanon
isäntien huoneissa. Tynnyrintekijä, joka oli jokseenkin varakas ja
jokseenkin ylpeä mies, oli sen sijaan noudattanut pienempien
maakartanon isäntien ja papiston tapaa. He näet tavallisesti koristivat
vieraskamariensa seiniä nahkaisilla verhoilla, jotka olivat
Alankomaissa tehdyt ja joissa oli vaskilevyillä kirjailtuja puita sekä
eläimiä. Olipa niissä myös monta voimakasta, opettavaa sananpartta,
joita, vaikka ne olivat hollannin kielellä kirjoitetut, kuitenkin
käytännössä noudatettiin yhtä tarkasti kuin jos ne olisivat olleet
selvää Skotlannin murretta. Nämä seinäverhot tekivät kamarin jotenkin
synkän näköiseksi, mutta vanhoista tervatynnyrin laudoista tehty tuli
kamiini-takassa tuprueli iloisesti savutorveen. Ja sänky oli varustettu
puhtailla, hohtavan valkoisilla lakanoilla, joilla kenties ei kukaan
ollut ikänä maannut ennenkuin ne tässä juhlallisessa tilaisuudessa
otettiin esille. Yöpöydällä vuoteen vieressä oli vanhanaikuinen peili
kullatuissa kehyksissä; se oli aikanaan kuulunut herraskartanon
hajonneeseen kalustoon. Rinnakkain sen kanssa seisoi pitkäkaulainen
pullo täynnä Firenzen viiniä sekä myös melkein yhtä korkea lasi,
samanmuotoinen kuin se, jonka Teniers tavallisesti on maalannut omaan
käteensä kuvatessaan itseänsä keskellä kyläjuominkia. Vastakuvana
näille molemmille ulkomaalaisille vahdeille seisoi peilin toisella
kupeella kaksi vahvaa skotlantilaista vartiaa, nimittäin tuoppi täynnä
väkevää olutta, sekä norsunluusta ja ebenpuusta tehty pikari, joka oli
hopeavanteilla vyötetty, John Girderin omaa tekoa ja hänen sydämensä
ilo. Nämä olivat siellä janon varalta, ja lisäksi nähtiin vielä
melkoisen suuri rieskaleivän möhkäle; näillä varoilla varustettuna
olisi luullut tämän huoneen hyvin voivan kestää parin kolmen päivän
piiritystä.
Muuta ei nyt ole lisättävää kuin että markiisin palvelija oli
siellä palvelemassa. Hän levitteli herransa kullalla kirjaillun ja
Brysselin pitseillä reunustetun yönutun suunnattoman tilavalle,
nahkapäällyksiselle nojatuolille, joka oli niin päin käännetty, että
istuja saattoi nauttia siinä jo yllä mainitusta hauskasta
takkavalkeasta. Me voimme siis jättää korkean herran yölevollensa
luottaen siihen, että hänellä oli paljon hyötyä noista häntä varten
suurella puuhalla hankituista varustuksista, jotka olemme niin tarkkaan
maininneet siitä syystä, että ne kuvaavat sen ajan tapoja Skotlannissa.
Yhtä suurella tarkkuudella emme huoli katsella nuoren Ravenswoodin
herran makuukammiota, jossa talon isäntä ja emäntä tavallisesti itse
lepäsivät. Sen seinät olivat verhotut heleävärisellä, Skotlannissa
kudotulla villakankaalla. Koristuksena riippui tuijottava John Girderin
kuva, jonka oli maalannut joku ranskalainen nälkäkurki, Jumala ties
millä tavalla jouduttuaan Vliessingistä tai Dunkirkestä tänne
tullivarkaan jaalassa. Siinä kuvassa olivat tosiaan meidän itsepäisen
ja ylpeän, mutta älykkään mestarin kasvojen piirteet nähtävinä; mutta
_monsieur_ oli myös osannut panna katsantoon ja koko ulkomuotoon
jotain ranskalaista sulavuutta, joka soveltui niin huonosti kuvatun
miehen omaan jäykkään vakavuuteen, että sitä oli mahdoton nauramatta
katsella. Mutta John ja hänen kotiväkensä ylpeilivät sittenkin tästä
kuvasta. Naapurit sitä vastoin moittivat heitä yhtä paljon, väittäen,
että tynnyrintekijä teettämällä tämmöisen kuvan ja vielä lisäksi
uskaltamalla ripustaa makuukamariinsa oli yrittänyt korkeammalle kuin
hänen sopi, vaikka hän olikin kylän rikkain mies. Hän oli poikennut
oman säätynsä rajan yli ja astunut herrasväen maaperälle. Sanalla
sanoen, hän oli tehnyt äärettömän turhamaisen ja uhkaylpeän teon.
Muut varustukset Ravenswoodin makuukamarissa olivat samanlaiset kuin
_dais_-huoneessa.
Sangen varhain aamulla, niinkuin siihen aikaan oli tapana, markiisi
A---- ja hänen sukulaisensa suoriutuivat matkaansa jatkamaan. Ennen ei
kuitenkaan päästy lähtemään kuin runsaan aamiaisen jälkeen, jossa
tilaisuudessa kylmä ja paistettu liha, kauravelli, viini ja paloviina
sekä myös maito kaikissa mahdollisissa muodoissa, todistivat taas samaa
halua kunnioittaa vieraita, jota kohtelias talonväki jo oli illallakin
osoittanut. Lähtöhankkeitten hälinä kaikui nyt pitkin Wolfs-Hopen
kylää. Laskuja maksettiin ja käsiä puristettiin ja hevosia satuloitiin
tai valjastettiin vaunujen eteen ja juomarahoja jaeltiin. Markiisi
antoi kultakolikon juomarahoiksi Girderin palvelijoille, jonka kolikon
Girder ensin kovin halusi pitää omaksi tarpeekseen; ja Dingwall,
nurkkasihteeri, vakuuttikin hänellä olevan täyden oikeuden siihen,
koska hän oli omasta kukkarostaan maksanut kaikki ne kulungit, joiden
korvaukseksi lahja annettiin. Mutta vaikka hänellä täten oli laki
tukenansa, ei John kuitenkaan kehdannut sumentaa äskeisen
vierasvaraisuutensa loistoa jonkunlaisen maksun vastaanottamisella. Hän
siis vain ilmoitti rengeilleen, että hän pitäisi heitä senkin
vietävinä, kiittämättöminä lurjuksina, jos he sillä rahalla ostaisivat
tilkankaan paloviinaa muualta kuin hänen aitastansa. Ja koska
juomarahat epäilemättä tulisivat menemään tähän tarkoitukseen, niin hän
lohdutti itseänsä sillä ajatuksella, että markiisin lahja tällä tavalla
oli lopulta kokonaan joutuva mestari Girderin omaan kukkaroon, hänen
nimensä ja maineensa joutumatta häväistyksi.
Sillä aikaa kun valmistettiin lähtöä, Ravenswood ilahutti vanhan
hovimestarinsa sydäntä sillä, että varovaisesti (hän näet tiesi Kalebin
vilkkaan mielikuvituksen) ilmoitti hänelle, miten hänen onnensa
luultavasti oli muuttuva myötäisemmäksi. Näin puhuen hän antoi
Balderstonin haltuun enimmän osan vähiä varojansa vakuuttaen, mikä
vakuutus hänen täytyi useat kerrat toistaa, että hänellä oli
riittävästi rahoja varmassa tiedossa. Siitä syystä hän varoitti
Kalebia suosionsa menettämisen uhalla pitkittämästä vehkeitänsä
wolfs-hopelaisten kellareita, kanakoppeleita tai muuta tavaraa vastaan,
oli se mitä lajia hyvänsä. Ja siihen kieltoon vanha palvelija
suostuikin kernaammin kuin mitä hänen herransa oli luullut.
"Se olisikin tosiaan häpeä", sanoi Kaleb, "kunniaton teko ja synti, jos
minä kiusaisin näitä ihmisparkoja, kun meidän herrasväkemme saattaa
tulla omilla varoillansa kunniallisesti toimeen. Ja taitaisipa myös
olla viisainta", lisäsi hän, "ainakin nyt suoda heille hiukan
loma-aikaa, niin he sitä kernaammin taipuisivat vasta, jos te,
armollinen herra, jotain tarvitsisitte."
Näin suoritettuaan tämän asian ja otettuaan sydämelliset jäähyväiset
vanhalta palvelijaltaan Ravenswood meni korkeasukuisen heimolaisensa
luokse, joka paraikaa nousi vaunuihinsa. Molemmat talon eukot, vanha ja
nuori, saatuaan kaikessa kunniallisuudessa suutelon kummaltakin
korkealta vieraaltaan, seisoivat hymyillen ja niiaillen talonsa
kynnyksellä, kun vaunut, kuusi hevosta edessä, suuri joukko
kolistelevia ratsumiehiä jäljessään, ajaa jyristivät ulos kylästä. John
Girder seisoi myös kynnyksellään. Hän katseli väliin oikeaa kättänsä,
jolle juuri äsken oli tapahtunut se suuri kunnia, että markiisi ja
lordi olivat sitä puristaneet; väliin taas hän vilkaisi talonsa
huoneisiin, jotka olivat aivan mullin mallin kestien jäljeltä. Näytti
siltä kuin olisi mestari mielessään verrannut keskenään saamaansa
kunniaa ja kuluneita kulunkeja.
Vihdoin viimein aukeni sitten hänen oraakkeleita lausuva suunsa.
"Käyköön joka mies ja joka nainen omaan työhönsä, ikäänkuin ei
maailmassa olisikaan tuommoisia eläviä kuin markiisit ja majesteetit,
herrat ja herttuat sekä armolliset lordit. Siivotkaa talo, korjatkaa
ruoan tähteet, ja jos on jotain, joka ei yhtään maksa säästämisen
vaivaa, niin antakaa köyhille. Ja kuulkaa, anoppi ja vaimoni, sitä minä
teiltä pyytäisin, ettette koskaan enää hiiskuisi minulle ainoatakaan
sanaa, ei hyvää eikä pahaa, tästä tämänpäiväisestä joutavasta puuhasta.
Mutta pitäkää kaikki lorunne siitä omana ja juomaeukkojenne tietona,
sillä pääni on jo aivan pyörryksissä siitä."
Johnin valta oli melkoisen suuri, ja kaikki riensivät siis tavallisiin
askareihinsa, jättäen isännän rakentamaan pilvilinnoja, jos hänen
mielensä teki, sen korkean suosion perustukselle, jonka hän maallisten
varojensa kulutuksella oli saanut.