"Voin sanoa teille, hyvä serkkuni", virkkoi markiisi, "nyt kun olemme
päässeet irti tuosta hävyttömästä viulunvinguttajasta, että olen
yrittänyt keskustella teidän rakkausasiastanne herra William Ashtonin
tyttären kanssa. En ole koskaan sattunut näkemään tuota nuorta neitoa,
paitsi pari minuuttia tänäpäivänä. En myös tunne hänen persoonallisia
avujaan. Minä voin siis häntä loukkaamatta lausua teille sen
imartelusanan, että kylläpä te olisitte voinut paremminkin tehdä."
"Herra markiisi", sanoi Ravenswood, "minä olen teille hyvin kiitollinen
siitä, että olette minun asioistani pitänyt niin hellää huolta. Mutta
en aikonut millään muotoa vaivata teitä neiti Ashtonin suhteen. Ja
koska minun kihlaukseni tämän nuoren neidon kanssa on tullut teidän
tietoonne, niin voin ainoastaan sen sanoa, että minä kyllä olen
punninnut niitä syitä, jotka estävät minun naimisliittoani herra
Ashtonin tyttären kanssa, ja että minä arvattavasti olen löytänyt
vastasyitä, jotka peräti kumoavat nuo esteet, koska tässä asiassa olen
näin kauas mennyt."
"No, no, Ravenswood, jos te vain olisitte sallinut minun puhua
loppuun", vastasi korkeasäätyinen herra, "olisi teiltä tämä selitys
voinut säästyä. Sillä enhän minä epäillytkään, että teillä oli syitä,
jotka teidän mielestänne kumosivat kaikki esteet; päinvastoin rupesin
kaikin keinoin, joita minun sopi käyttää, taivuttelemaan Ashtoneja
teidän toivomuksiinne suostumaan."
"Minä olen teille hyvin kiitollinen, että te minun pyytämättänikin
ryhdyitte auttamaan minua", virkkoi Ravenswood, "varsinkin kun varmaan
toivon, ettette te, herra markiisi, ole suinkaan mennyt yli niiden
rajain, joissa minun omienkin pyyntöyritysteni sopii pysyä."
"Siitä", vastasi markiisi, "voitte olla aivan huoleti. Minä itse tunsin
hyvin tämän asian aran luonteen saattaakseni likeisen sukulaiseni liian
alentavaan tai epäiltävään tilaan Ashtonien suhteen. Mutta minä osoitin
heille, mitä kaikkia etuja heille tulisi, jos heidän tyttärensä pääsisi
naimisen kautta niin suuriarvoiseen sukuun, joka vielä lisäksi on
heimolaisuudessa Skotlannin parhaitten sukujen kanssa. Minä selitin
tarkkaan, kuinka likeisessä sukulaisuudessa ravenswoodilaiset ovat
meidän kanssamme; viittasinpa myös puolella sanalla minne päin
valtioasiat luultavasti kallistuvat ja mikä väri arvattavasti pääsee
valtiksi parlamentissa. Minä sanoin rakastavani teitä niinkuin omaa
poikaani tai veljenpoikaani tai muuta sellaista, eikä vain niinkuin
kaukaista sukulaista, ja lisäsin huolehtivani teidän asiastanne aivan
kuin olisi se omani."
"Ja mikä päätös näitä teidän kunnioitettavia puheitanne seurasi,
korkeasti kunnioitettava herra?" kysyi Ravenswood kahden vaiheilla,
pitäisikö hänen suuttua vai olla kiitollinen tästä sekaantumisesta.
"Kyllähän, nähkääs, valtiosinetinvartia itse olisi ottanut järkevät
syyni korviinsa", vastasi markiisi. "Hän ei mielellään menettäisi
virkaansa, mikä nyt pian voisi tapahtua. Ja totta puhuakseni, hän
näytti olevan mieltynyt teihin ja ymmärtävän mitä etuja ylimalkaan
heille voisi tulla tästä avioliitosta. Mutta hänen rouvansa, joka on
itse valttiässänä talossa -- --"
"Mitä rouva Ashton virkkoi?" kysäisi Ravenswood. "Ilmoittakaa minulle
tämän eriskummallisen keskustelun loppupäätös -- minä jaksan kärsiä
kaikki."
"Siitä olen sangen iloinen, serkkuni", sanoi markiisi, "sillä minä en
julkene kertoa puoliakaan hänen sanoistaan. Sanalla sanoen -- hänen
päätöksensä on järkähtämätön -- eikä olisi parhaan aatelistyttökoulun
johtaja saattanut ylpeämmällä ylenkatseella antaa kieltävää vastausta
virkaheitolle irlantilaiselle upseerille, joka olisi pyrkinyt jonkun
Länsi-Intian kahvipohatan tyttären puheille, kuin mitä tämä rouva
Ashton osoitti hylätessään kaikki sovintoehdotukset, jotka minun
suinkin sopi tuoda esiin teidän puolestanne, hyvä serkkuni. En voi
ymmärtää, mitä hän ajattelee. Korkeampisäätyiseen sukuun hän ei juuri
voi saada tytärtään, se on varma. Raha ja maaomaisuus, ne olivat ennen
pikemmin herra Ashtonin huolena kuin rouvan. Hän tosiaan taitaa vihata
teitä siitä syystä, että teillä on se säätyarvo, jota hänen
puolisollaan ei ole, ja kenties myös sen vuoksi, että te olette vailla
tätä maakartanoa, joka hänen aviomiehellään on. Mutta minä vain turhaan
kiusaisin teitä, jos puhuisin siitä pitemmältä -- nyt me olemme jo
saapuneet kapakkaan."
Ravenswood seisahtui ennenkuin astui mökkiin, jonka kaikista raoista --
eikä niitä ollut juuri vähän -- tupruili savua todistaen, että
markiisin matkakokki koki parastansa, saadakseen aikaan kelpo aterian
ja niin sanoakseni kattaakseen pöydän keskelle erämaata.
"Korkeasti kunnioitettava herra markiisi", virkkoi Ravenswood, "minä jo
mainitsin, että te vain sattuman kautta olette saanut tiedon asiasta,
joka muuten, sen verran kuin minä siihen voin, olisi pysynyt salassa
teiltäkin, minun sukulaiseltani. Mutta koska tämä salaisuus ei voinut
jäädä kahdenkeskiseksi salaisuudeksi minun ja sen ainoan ihmisen
välille, jota se koskee, paitsi minua, niin en ole pahoilla mielin
siitä, että se on tullut teidänkin tietoonne; sillä minä näen selvään,
että te kohtelette minua kuin ainakin jalomielinen sukulainen ja
ystävä."
"Kyllä minä pidän sen hyvässä tallessa, uskokaa se, Ravenswoodin
nuoriherra. Mutta olisin iloinen, jos kuulisin teidän sanovan, että
luovutte tätä neitoa pyytämästä, sillä te tuskin voitte pyytää häntä
halventamatta itseänne johonkin määrin."
"Siitä, herra markiisi", vastasi Ravenswood, "tahdon päättää itse ja
osaankin tehdä sen, toivoakseni, yhtä arkatuntoisesti kuin suinkin joku
ystävistäni. Mutta minulla ei olekaan mitään sopimusta solmittuna herra
ja rouva Ashtonin kanssa. Ainoastaan neiti Ashtonin kanssa olen puhunut
asiasta, ja minun käytökseni on kokonaan riippuva hänen käytöksestään.
Jos hän yhä edelleen, köyhyydestäni huolimatta, pitää minua parempana
kuin noita rikkaampia kosijoita, joiden puolesta hänen sukunsa puuhaa,
niin voin tämän uskollisen rakkauden tähden suostua tuohonkin
uhraukseen -- minä voin hänen tähtensä uhrata korkean sukuni vähemmän
silmiinpistävät edut ja syvään juurtuneen perintövihani. Mutta jos
neiti Ashtonin mieli tästä arkaluontoisesta asiasta muuttuisi, niin
ystäväni, toivoakseni, pitävät häpeäni salassa, ja vihollisteni
vaitiolosta minä kyllä pidän huolta."
"Nuo ovat kelpo nuorenherran sanoja", virkkoi markiisi; "mutta minä
puolestani pidän teitä niin suuressa arvossa, etten soisi tätä asiaa
pitkitettävän. Herra William Ashton oli kyllä jokseenkin taitava
lainvääntäjä pari vuosikymmentä takaperin, ja oikeuden edessä
väittelemällä sekä parlamenttivaliokunnissa esimiehenä istumalla onkin
hän saanut asiansa sangen hyvälle kannalle. Tuo Darian-asia antoi
hänelle hyvän töytäyksen eteenpäin, sillä hänellä oli tarkat tiedot
ja järkeä päässä, niin että hän ajallaan möi osakkeensa. Mutta paras
mehu on jo hänestä otettu. Ei mikään hallitus huolisi häntä siitä
hinnasta, jota hän, tai oikeammin hänen vaimonsa, vaatii. Ja hänen
päättämättömyytensä ja rouvan röyhkeys vielä, sen verran kuin minä voin
arvata, tehnevät sen, että häneltä vilahtaa kauppa-aika sivuitse, ja
että hän sitten hyvinkin huokeaan tarjoo itseään, kun ei kukaan enää
huoli maksaa mitään. Minä en puhu mitään neiti Ashtonista; mutta sen
vakuutan teille, että sukulaisuudesta hänen isänsä kanssa ei teillä ole
mitään hyötyä eikä kunniaa, paitsi että hän kenties suostuu antamaan
teille tyttärensä myötäjäisinä takaisin jonkun osan isältänne
ryöstetyistä tiluksista. Mutta, uskokaa minun sanojani, paljon enemmän
te niistä saatte takaisin, jos teillä on rohkeutta lausua hänelle
totuus vasten silmiä parlamentin ylähuoneen edessä. -- Ja minä tahdon
olla se mies, hyvä serkkuni", lopetti korkea herra, "joka ajaa teille
ketun liikkeelle, ja pianpa hän saa katua sitä päivää, jolloin hän
hylkäsi tämän sovintotarjouksen, mikä oli liiankin kunniallinen hänelle
ja mitä _minä_ ehdotin sukulaiseni puolesta."
Jotain näissä markiisin sanoissa oli, joka ampui maalin ylitsekin.
Ravenswood ei voinut olla huomaamatta, että hänen korkealla
sukulaisellaan varmaan oli muitakin syitä suuttua kosimistarjouksen
hylkäämisen johdosta, paitsi niitä syitä, jotka koskivat nuorenherran
etua ja kunniaa; mutta sitä ei Ravenswoodin sopinut valittaa eikä
kummastua. Hän ei siis vastannut muuta kuin että hänen rakkautensa
koski ainoastaan itse neiti Ashtonia; että hän ei halunnut mitään
varojensa tai valtansa lisäystä valtiosinetinvartian avun ja voiman
välityksellä; että hän ei millään ehdolla luopuisi sanastaan, paitsi
jos neiti Ashton itse selvään ilmoittaisi tahtovansa kihlauksen
rikotuksi. Ja viimein hän pyysi, että markiisi tekisi hänelle mieliksi
ja olisi tätä nykyä asiasta sen enempää puhumatta; sen edistymisestä
tai loppumisesta, niin Ravenswood lupasi, saisi markiisi aina tietoja.
Pian tulikin markiisille paljon hauskempia ja miellyttävämpiä
puheenaiheita. Sanansaattaja, joka Edinburghista oli saapunut
Ravenswoodin kartanoon ja sieltä hänen jälkiänsä myöten oli seurannut
Sammakon Pesään, toi kääröllisen hyviä sanomia. Markiisin valtiolliset
hankkeet olivat onnistuneet sekä Lontoossa että Edinburghissa, ja
hänellä oli nyt jo melkein käsissään se ylivalta, jota hän niin
hartaasti oli halunnut. -- Kokin laittama ateria tuotiin nyt pöytään,
ja herkkusuu olisi kenties ryhtynyt siihen sitä suuremmalla
nautinnolla, kun ruoan hyvyys oli niin täydellisenä vastakohtana
ruokasalina olevan hökkelin kurjuudelle.
Puhe sukulaisten välillä kääntyi myös iloisemmille poluille ja elähytti
vielä heidän iloaan. Markiisi puhui hyvillä mielin laveasti suuresta
vallasta, jonka hän luultavasti nyt pian oli saava käsiinsä, ja siitä,
miten hän silloin toivoi voivansa sen avulla olla hyödyksi
sukulaiselleen. Ravenswood puolestaan ei voinut muuta kuin yhä
uudelleen ilmaista kiitollisuuttansa, jota hän todellakin tunsi, vaikka
hän kyllä arveli, että siitä aineesta oli liiaksikin puhuttu. Viini oli
kelpo lajia, vaikka Edinburghista asti tuotu pienessä lekkerissä; ja
markiisi, kun hänellä oli näin hyvä ateria edessään, ei ollut
milloinkaan kovin kiireissänsä.
Niinpä sattuikin, että heidän lähtönsä viivästyi kahta tuntia
myöhemmäksi kuin mitä alkuansa oli aiottu.
"Mutta mitä se tekee, hyvä, nuori ystäväni?" virkkoi markiisi. "Eihän
teidän Wolfs Cragin torninne ole kauempana kuin seitsemän, kahdeksan
virstan päässä täältä, ja tottahan se voi tarjota sukulaisellenne
markiisi A----lle vieraanvaraisuutta yhtä hyvin kuin herra William
Ashtonille."
"Herra Ashton pääsi torniini väkirynnäköllä", vastasi Ravenswood, "ja
vähänpä iloa hänelle, niinkuin monelle muullekin voittajalle, tuli
valloituksestaan."
"No, no!" virkkoi markiisi A----, jonka arvontunto nautitusta viinistä
oli vähän höltynyt, "pitääpä minun kaikesta päättäen hieman mielistellä
teitä ennenkuin suotte minulle suojaa katoksenne alla. -- Kas näin,
juodaanpa tämä pikari tyhjäksi sen nuoren neitosen terveydeksi, joka
äskettäin vietti yönsä Wolfs Cragissa ja tuli siellä hyvin toimeen. --
Eipä minun luuni ole niinkään herkkätuntoiset kuin hänen, ja olen
päättänyt nukkua tämän yön samassa kamarissa, missä hän silloin oli,
joten saan kokea, miten rakkaus voi pehmentää kovat vuoteet."
"Teidän vallassanne, herra markiisi, on ottaa niskoillenne mitä
lihankidutuksia mielenne tekee", sanoi Ravenswood. "Mutta sen minä
sanon teille, että kyllä vanha passarini hirttää itsensä tai heittäytyy
muurilta mereen, jos te niin äkkiarvaamatta tulette meille vieraaksi --
minä vakuutan teille, meidän talomme on typötyhjä kaikesta."
Mutta tähän tunnustukseen markiisi ei vastannut muulla kuin että hän
vakuutti olevansa väliäpitämätön kaikesta mukavuudesta ja päättäneensä
lujasti käydä Wolfs Cragin tornissa. Yksi hänen esi-isistäänkin, sanoi
hän, oli siellä ollut pidoissa ennenkuin hän yhdessä silloisen
Ravenswoodin lordin kanssa läksi Floddenin tappeluun, jossa he molemmat
saivat surmansa. Näin ahdistettuna Ravenswood pyysi saada ratsastaa
edeltä, jotta hän voisi varustaa vastaanottoa sen verran kuin ajan ja
asiain täpäryys sallivat. Mutta markiisi vakuutti tahtovansa pitää
häntä seurassaan eikä suostunut muuhun kuin että sanansaattaja
lähetettäisiin ennakolta viemään onnettomalle hovimestarille Kaleb
Balderstonille tietoa aiotusta rynnäköstä.
Ravenswood kävi pian sen jälkeen markiisin pyynnöstä sukulaisensa
vaunuihin istumaan. Ja kun he matkalla tulivat vielä tutummiksi, niin
korkea herra ilmoitti tarkemmin, mitä keinoja hänellä oli mielessä
sukulaisensa onnen edistämiseksi siinä tapauksessa, että hänen omat
valtiolliset hankkeensa menestyisivät. Hän tahtoi lähettää Ravenswoodin
meren taakse salaiselle, erittäin tärkeälle asialle, jota ei voitu
uskoa kenellekään muulle kuin korkeasukuiselle, taitavalle ja täydesti
luotettavalle miehelle; semmoisen toimen uskominen oli osoittava suurta
luottamusta henkilöön, jolle se annettiin, ja se oli siis oleva
nuorelleherralle sekä kunniaksi että eduksi. Meidän ei tarvitse
tarkemmin selittää tämän lähettiläsmatkan laatua eikä tarkoitusta.
Riittäköön se, että Ravenswood suostui mielellään; sillä hän iloitsi
suuresti siitä, että nyt näki edessään tilaisuuden päästä nykyisestä
varattomuudestaan ja joutilaisuudestaan omavaraiselle kannalle ja
kunnialliseen työhön. Hän kuunteli vielä hartaalla halulla niitä
tarkempia selityksiä, joita markiisi piti nyt tarpeellisena antaa
hänelle, kun Wolfs Cragiin lähetetty sanansaattaja palasi takaisin
tuoden Kaleb Balderstonin nöyrimmät terveiset sekä sen vakuutuksen,
että "kaikki, sen verran kuin vain ajan täpäryys salli, varustettaisiin
korkeiden herrojen säädynmukaista vastaanottoa varten."
Ravenswood tunsi hyvin hovimestarinsa puhetavan luottaakseen liiaksi
tähän vakuutukseen. Hän tiesi, että Kaleb teki samoin kuin Espanjan
kenraalit 16-- vuoden sotaretkellä, jotka ylipäällikkönsä Oranian
prinssin suureksi harmiksi aina vakuuttivat väkensä olevan
täysilukuisen ja täydellisesti varustetun. Sillä he olisivat mielestään
halventaneet omaa arvoansa ja häväisseet Espanjan kunniaa, jos olisivat
tunnustaneet miesten tai ampumavarojen puutteen, ennenkuin
tappelupäivänä asian ilmituleminen oli välttämätön. Ravenswood katsoi
siis tarpeelliseksi varoittaa markiisia, ettei hän liiaksi luottaisi
Kalebin komeaan lupaukseen, koska se ei suinkaan ollut minään takeena
sangen huonoa varustusta vastaan.
"Te arvaatte varanne liian vähäisiksi, Ravenswoodin nuoriherra",
vastasi markiisi, "taikka tahdotte tuottaa minulle arvaamattoman ilon.
Sillä tästä ikkunasta näen aika valon sillä puolella, missä, jos oikein
muistan, Wolfs Cragin pitäisi olla. Ja tuosta loistosta päättäen, joka
lähtee teidän vanhasta tornistanne, eivät vastaanottovarustukset
suinkaan liene aivan vähäisiä. Muistan, että teidän isännekin kerran
samalla lailla petti minua, kun noin kaksikymmentä vuotta sitten
menimme hänen tornillensa aikoen metsästää pari päivää haukoilla. Mutta
sittenkin me silloin vietimme aikamme yhtä hauskasti Wolfs Cragissa
kuin jos olisimme olleet omassa metsästyskartanossani B----ssä."
"Korkeasti kunnioitettava herra, te saatte, pelkään minä, kokea, että
Wolfs Cragin nykyisen omistajan vieraanvarat ovat jokseenkin
supistuneet", vastasi Ravenswood, "joskin hyvä tahto, sitä tuskin
tarvinnee lisätä, on entisellään. Mutta minäkään en paremmin kuin te,
herra markiisi, voi selittää, mistä tuo kirkas, loistava valo Wolfs
Cragin yläpuolella johtuu. Tornin ikkunat ovat harvassa ja pieniä, ja
alikerran ikkunat eivät näy tänne siitä syystä että pihamuuri on
edessä. Minä en ymmärrä, mikä luonnollinen valaistus näin voisi
loistaa."
Kauanpa ei valon syy pysynytkään salassa. Melkein samassa saattavat
ratsumiehet pysähtyivät, ja Kaleb Balderstonin ääni kuului vaunun
ikkunan edustalta, surusta ja pelosta sortuneena: "Voi, voi, hyvät
herrat! -- Voi, voi, korkeat, armolliset herrani! -- Voi, voi,
poiketkaa oikealle! -- Wolfs Crag palaa kamareineen, kaluineen --
kaikkine kalleine koristuksineen sekä sisältä että ulkopuolelta --
kaikkine koreine huonekaluineen, maalauskuvineen, tapetteineen,
kirjailuineen, verhoineen -- kaikkine kaluineen päivineen, ikäänkuin ne
eivät olisi mitään parempaa kuin herneenpalkoja ja herneenvarsia! --
Poiketkaa oikealle, hyvät herrat, olkaa niin armolliset -- teille on
hiukan ruokaa varustettuna Smalltrashin mummon luona. -- Mutta voi, voi
kuitenkin tätä päivää ja voi minua, jonka on täytynyt se elävin silmin
nähdä!"
Ravenswood hämmästyi ensi hetkessä sanattomaksi tästä uudesta
arvaamattomasta vahingosta. Mutta vähän ajan perästä toinnuttuaan hän
hyppäsi alas vaunuista, sanoi kiireesti jäähyväiset korkeasäätyiselle
sukulaiselleen ja alkoi astua mäkeä ylös tornille päin, jonka palo, nyt
täyteen voimaan ja vauhtiin kiihdyttyään, kohotti ilmaan korkean
punertavan tulipatsaan, niin että valtameren selän vierivät aallotkin
kimaltelivat.
"Ottakaa hevonen", huusi markiisi suuresti liikutettuna tästä nuoren
holhottinsa uudesta, arvaamattomasta vastoinkäymisestä; "ja tuokaa
ratsuni tänne. -- Ja kiirehtikää, te lurjukset, katsomaan, eikö saisi
osaa huonekaluista pelastetuksi tai kenties koko tulipalonkin
sammutetuksi -- ratsastakaa, te lurjukset, niinkuin kuolema teitä
ajaisi takaa!"
Palvelijat läksivät heti liikkeelle kannustaen hevosiansa ja huutaen
Kalebia, että hän neuvoisi tien. Mutta tämän melunkin voittaen kajahti
huolellisen hovimestarin ääni: "Ei, ei, miehet, -- ei, seisahtukaa --
kääntykää takaisin, Herran tähden! -- Menköön tämän maailman tavara
hukkaan, ihmishenkiä ei saa vielä lisäksi mennä. -- Tornin kellarissa
on kolmekymmentä tynnyriä ruutia, jotka tulivat Dunkirkestä vanhan
lordin aikana -- tuli ei luullakseni voi enää olla kaukana siitä
paikasta -- poiketkaa oikealle, pojat, Herran tähden -- oikealle! --
Asettakaamme niin, että mäki on meidän ja vaaran välillä -- jos kenelle
Wolfs Cragin tornin kulmakivi kolahtaisi päähän, niin sepä ei enää
tohtoria kaipaisi!"
Helppo on uskoa, että tämä ilmoitus sai markiisin ja hänen palvelijansa
kiireesti poikkeamaan sille tielle, minne Kaleb käski, ja he veivät
Ravenswoodinkin kanssaan, vaikka asiassa oli paljon, jota hän ei
millään muotoa voinut ymmärtää. "Ruutia!" huusi hän tarttuen kiinni
Kalebiin, joka turhaan pyrki pakoon, "mitä ruutia siellä olisi? Kuinka
näin paljon ruutia voi minun tietämättäni olla minun talossani, sitä en
käsitä."
"Mutta minä sen käsitän", keskeytti hänet markiisi kuiskaten, "minä sen
aivan hyvin käsitän -- mutta, Jumalan tähden, älkää tällä kertaa
kyselkö häneltä enempää."
"Kas niin", virkkoi Kaleb riistäytyen irti ja korjaten rutistuneita
vaatteitaan, "tottahan te, armollinen herra, nyt uskonette, kun tämä
korkeasti-kunnioitettava herra markiisikin todistaa asian. --
Muistattehan, armollinen herra markiisi, että sinä vuonna, jolloin
William kuningas kuoli -- --"
"Hst, hst, veikkoseni!" keskeytti markiisi. "Kyllä minä selitän asian
herrallesi."
"Mutta eikö kukaan wolfs-hopelaisista", kysyi Ravenswood, "tullut sinua
auttamaan ennenkuin tuli pääsi tällaiseen vauhtiin?"
"Kyllähän heitä tuli, tuli aika joukko noita lurjuksia!" sanoi Kaleb.
"Mutta totta puhuen, en minä ensi hädässä tahtonut päästää heitä
sisään, kun meillä tornissa oli niin paljon hopea-astioita ja muita
kalleita kaluja."
"Piru vieköön tuon hävyttömän valehtelijan!" huusi Ravenswood, joka
ei voinut enää hillitä suuttumustaan. "Siellä ei ollut luodinkaan
vertaa --"
"Ja paitsi sitä", lisäsi hovimestari koroittaen ääntään sangen
epäkunnioittavalla tavalla, niin että herran sanat jäivät
kuulumattomiksi, "tuli kiihtyi niin kiireesti, kulkien juhlasalin
tapetteja ja veistoksia myöten. Ja heittiöt pötkivät pakoon kuin
hiiret, heti kun ruudista saivat vihiä."
"Olkaa niin hyvä", pyysi markiisi Ravenswoodia, "älkää häneltä kyselkö
enempää."
"Ainoastaan yhtä asiaa vielä kysyn, korkeasti-kunnioitettava herrani --
mihinkä Anna-Maija parka on joutunut?"
"Anna-Maijako?" vastasi Kaleb. "Eipähän minulla ollut aikaa huolehtia
hänestä -- hän on arvattavasti tornissa odotellen kauheata
kuolemaansa."
"Niin totta kuin taivaassa on Jumala", virkkoi Ravenswood, "minä en
tästä kaikesta saa mitään selkoa! Uskollisen vanhan palvelijani henki
on vaarassa, herra markiisi -- en salli nyt kauemmin pidättää itseäni
-- minä lähden ainakin sinne katsomaan, onko todella vaara niin suuri
kuin mitä tämä vanha hupsu sanoo.
"No sitten niin totta kuin minä syön teidän leipäänne", sanoi Kaleb,
"voin vakuuttaa, että Anna-Maija on hyvässä turvassa ja tallessa.
Itsehän minä talutin hänet ulos tornista ennenkuin läksin tänne. Kuinka
olisin voinut unohtaa vanhan palvelussisareni?"
"Minkätähden sitten ensin kerroit toisin?" kysyi nuori herra.
"Kerroinko minä toisin?" vastasi Kaleb. "Sitten minä varmaan
hourailin, tämä kauhea yö on saattanut pääni pyörälle. -- Mutta
tallella Anna-Maija on, ei ole ainoatakaan elävää sielua tornissa enää
-- sitä parempi heille -- sillä aika heilahduksen he muuten saisivat."
Tämän uuden kertomuksensa Kaleb vakuutti vielä toistamiseen todeksi.
Senvuoksi Ravenswood, vaikka häntä olisikin suuresti haluttanut nähdä
sitä turmiotapausta, joka oli perinpohjin hävittänyt hänen esi-isiensä
asunnon, antoi puoliväkisin viedä itsensä Wolfs-Hopen kylään. Siellä
oli sekä kestikievarin että sen lisäksi meidän hyvän tuttavamme,
tynnyrintekijänkin talo varustettuna tulevia korkeita herroja
vastaanottamaan, ja vieraanvaroja oli niin runsaasti, ettei sitä
selittämättä käsittäisikään.
Mainitsematta on vielä jäänyt, että Lockhard oli onkinut Kalebilta
tiedon siitä, millä tavalla ruoka-aineet viimekertaisiin päivällisiin
oli saatu, ja että valtiosinetinvartia, jota se seikka suuresti
huvitti ja joka tahtoi olla Ravenswoodille avuksi, oli hankkinut
tynnyrintekijälle sen kruununviran, minkä toivokin yksin oli jo
täydesti lohduttanut häntä hanhipaistin hukkaanmenosta. Mestari
Girderin virkamääräys oli sitten tuottanut Kaleb-ukolle arvaamattoman
ilon. Hänen näet oli pakko muutamia päiviä herransa lähdön jälkeen
käydä mainitussa kalastajakylässä jotakin välttämätöntä asiaa
toimittamassa. Hän hiipi hiljaa kuin kummitus tynnyrintekijän oven
taakse peläten, että häneltä vaadittaisiin tietoja siitä, kuinka hänen
puhumisensa tynnyrintekijän puolesta oli menestynyt, tai että -- sehän
oli vielä luultavampaa -- häntä haukuttaisiin siitä, että hän
oli antanut valheellisia lupauksia. Ja yhtäkkiä hän suureksi
säikähdyksekseen kuuli nimeänsä huudettavan kolmi-äänisesti, sopraano,
tenori ja basso-äänellä, jonka kolmilaulun suorittivat mestari Girderin
vaimo, vanha Loup-the-Dyken emäntä ja talon isäntä. "Herra Kaleb --
herra -- herra Kaleb Balderston! Ettehän toki käyne kuivin suin
meidän kynnyksemme ohitse, kun me olemme teille niin suuressa
kiitollisuudenvelassa?"
Tämä saattoi olla pilkkaa yhtä hyvin kuin tosipuhetta. Kaleb, joka
pelkäsi pahinta, sulki siis korvansa mainitulta kolmilaululta ja astui
jörönä tietään, vanha hattu painettuna silmille ja silmät kiintyneinä
maahan, ikäänkuin hänellä olisi ollut asiana lukea, kuinka monta kiveä
näkyi epätasaisessa kylänraitissa. Mutta äkkiä hän huomasi olevansa
piiritetty, aivankuin muhkea kauppalaiva Gibraltarin salmessa
(naislukijani suokoot tämän tervalta haiskahtavan vertauksen anteeksi)
kolmen algerilaisen rosvo-aluksen välillä.
"Jumal' auttakoon, herra Balderston!" huusi Girderin emäntä.
"Kukapa sitä olisi uskonut niin vanhasta tuttavasta ja ystävästä?"
"Hän kun ei edes siksi aikaa pysähdy, että saisin hänelle lausua
kiitokseni", virkkoi mestari itse, "vaikka minä en suinkaan ole liian
kärkäs siihen toimeen! Eihän toki toivoakseni meidän välillämme liene
konttia kannettu, herra Balderston? -- Jos joku on sanonut teille,
etten ole kiitollinen tuosta kuninkaan tynnyrintekijän virasta, niin
annas kun läimähytän häntä kirveelläni -- sen minä teen."
"Hyvät ystäväni -- ystävä-kullat", virkkoi Kaleb, joka yhä vielä epäili
asian todellisuutta, "mitä kaikista näistä pitkistä puheista? --
Koetetaanhan aina auttaa ystäviä, ja välistä se onnistuu, välistä ei --
mutta minulle nuo kiitokset ovat aina olleet sulaksi kiusaksi -- niitä
en ole koskaan kärsinyt."
"Eipä, totta tunnustaen, herra Balderston, teille suinkaan olisi liioin
kiusaa minun kiitoksistani", sanoi suorapuheinen vanteittenvääntäjä,
"jos vain teidän hyvästä tahdostanne olisi kiittäminen -- olisinpa
pannut hanhen ja metsäsorsat ja tuon lekkerillisen viiniä laskun
vastapuolelle, ja niin olisimme olleet kuitit. Hyvä tahto, veikkoseni,
on karsinoitunut tynnyri, joka ei pidä sisässään mitään juotavaa. Mutta
hyväteko, näet, se on niinkuin uusi, eheä ja tiheä tynnyri, jossa voi
säilyttää vaikka kuninkaan kielenkostuketta."
"Ettekö vielä ole kuullut siitä paperista", kysyi anoppi, "jolla John
on määrätty kuninkaan tynnyrisepäksi? -- Ja vaikka melkein jokainen
mies, joka ikänään oli kiinnittänyt vanteen tynnyriin, haki sitä
paikkaa!"
"Minäkö en olisi kuullut!!!" huusi Kaleb, äänellään ilmaisten kuinka
suuresti halveksittava tämä epäilys oli (vaikka hän nyt vasta huomasi,
mistä tuuli kävi). "Minä muka en ole kuullut, sanoi tuo naikkonen!!!"
Ja heti paikalla hänen arka ja horjuvainen hiivintänsä muuttui
miehekkääksi, majesteetilliseksi astunnaksi, ja hän kohensi
pystylippaisen hattunsa korkeammalle ja vilkaisi sen alta
aatelispalvelijan koko ylpeydellä, niinkuin päivä pilven takaa.
"Epäilemättä hän on kuullut siitä", virkkoi hyvä emäntä.
"Juuri niin, epäilemättä olenkin siitä kuullut", sanoi Kaleb, "ja
tahdonpa nyt, emäntä-kultaseni, ensiksi suudella teitä, ja toivottaa
teille, mestari, paljon iloa uudesta virastanne, nyt kun te tiedätte,
kutka ovat teidän ystävänne, kutka _ovat_ auttaneet teitä ja
_voivat_ auttaa teitä. Minä arvelin olevan parasta, etten
ensi-alussa olisi tietävinänikään koko asiasta", lisäsi Kaleb, "kunnes
saisin nähdä, olitteko oikeasta hopeasta tehdyt vai väärentäjän
käsialaa -- ja oikealtapa helisi, poika, oikealta!"
Näin sanoen hän sangen armollisella majesteetillisuudella suuteli
molempia naisia ja ojensi kätensä iloisen suojelijan tavalla mestari
Girderin kovapintaisen kouran hartaasti puristettavaksi. Tämän
täydellisen ja hänelle niin ilahduttavan sovinnon jälkeen Kaleb ei
tietystikään -- sen lukija helposti uskonee -- kieltäytynyt, kun häntä
pyydettiin suuriin pitoihin, joihin kaikkien kylän pohattojen piti
tulla, vieläpä hänen entisen vastustajansakin, sihteeri Dingwallin.
Näissä pidoissa Kaleb tietysti oli suosituin, enimmin kunnioitettu
vieras. Ja nyt hän aika taitavasti syötti koko seuraa kehumisillaan,
kuinka muka Ravenswoodin nuoriherra aina suostui kaikkiin hänen
pyyntöihinsä, ja sitten samaten valtiosinetinvartia Ravenswoodin,
valtioneuvoskunta valtiosinetinvartian ja viimein kuningas
valtaneuvoskunnan kaikkiin pyyntöihin. Siitä seurasi, että ennen
pitoseuran hajaantumista (mikä tapahtui, totta puhuen, pikemmin
varhaiseen kuin myöhäiseen päivän aikaan) jokainen kylän pohatoista oli
jo kiipeävinänsä johonkuhun viralliseen korkeuteen niitä toivon
tikapuita myöten, jotka Kaleb oli kuvitellut hänen eteensä. Sinä
merkillisenä päivänä kavala hovimestarimme sai jälleen käsiinsä koko
entisen valtansa kyläläisten yli, yhtä rajattoman kuin silloin, kun
hänen herrasväkensä vielä oli onnen kukkuloilla. Ja karttuipa hänelle
sen lisäksi vielä uusikin alamainen. Nurkkasihteerikään -- tuo
asianajaja itse -- niin suuri on virkojen saamisen halu -- ei ollut
mies vastustamaan sen viekoituksen voimaa. Tilaisuuden tarjouduttua hän
veti Kalebin syrjään ja rupesi ystävällisellä surkuttelemisella
puhumaan kreivikunnan henkikirjoittajan huononevasta terveydestä.
"Hän on kelpo mies -- erinomainen mies, herra Kaleb -- mutta -- kuinka
sanoisinkaan -- mutta me olemme heikkoja kuolevaisia kaikki tyynni --
pystyssä tänä päivänä, huomenna, aamukukon kiekuessa, haudassa! Ja jos
hänelle vahinko tapahtuu, niin onhan toinen mies pantava sijaan -- ja
jos te voisitte kääntää asian minun puolelleni, niin kyllä osoittaisin
kiitollisuutta -- kintaallinen kultakolikolta -- ja kuulkaas, hyvä
ystävä, jotakin sievää teille päälliseksi -- ja minä saisin nämä
Wolfs-Hopen miehet nöyrästi sopimaan Ravenswoodin nuorenherran -- minä
tarkoitin sanoa lordi Ravenswoodin kanssa. Jumala siunatkoon armollista
herraa!"
Lempeä hymyily ja ystävällinen kädenpuristus oli sopivin vastaus tähän
ehdotukseen -- ja sitten Kaleb karkasi iloisesta seurasta peläten, että
hänen muuten pitäisi sitoutua nimenomaisilla lupauksilla.
"Jumal' auttakoon!" virkkoi Kaleb, kun hän ulos päästyään saattoi
hillitsemättä päästää valloilleen sen ylpeyden ja riemun, jotka
paisuttivat hänen rintaansa. "Onko koskaan nähty mokomaa
keltanokkaparvea! Onpa kalalokeissakin ja rasvakuikissa tuolla
Bass-lahdella kymmenen vertaa enemmän älyä. Herra Jumala, vaikka olisin
itse pääkuvernööri, niin he eivät olisi voineet nöyremmin -- ja, täyttä
totta tunnustaen, tuskinpa minä itsekään olisin osannut paremmin
peijata heitä kuin mitä he peijaisivat itseänsä. -- Ja entäs
nurkkasihteeri sitten -- ha, ha, haa! -- ha, ha, ha, haa! Voi herranen
aika sentään, kun minun oli sallittu elää niin kauan, että sain itse
nurkkasihteerinkin nenästä vedetyksi! -- Vai henkikirjurin virkaa!!! --
Mutta minulla on vanha velka kuittaamatta tuolle miehelle; ja jotta se
tulisi suoritetuksi, pitää hänen saada kumarrella yhtä paljon kuin jos
virka vihdoin todellakin tulisi hänelle. Ja siitä ei juuri liene kovin
suurta toivoa, jollei meidän nuori herramme paremmin opi tämän maailman
menoja, ja niitä hän ei oppine ikänään, pelkään minä."