_Hamlet_. Eikö tässä miehessä ole yhtään tuntoa siitä mitä tekee?
-- Hän kaivaa hautaa ja laulaa.
_Horatio_. Vanha tottumus on tehnyt, ettei hän työnsä laatua
muistakaan.
_Hamlet_. Niinpä se on. Joutilaan kädessä on herkin tunto.
_Hamlet, V näytös, I kohtaus_.
Kauheat, peloittavat näyt häiritsivät yhä Ravenswoodin unta, ja
valveilla ollessa häntä ahdistelivat tapahtuneitten seikkain synkät
muistot sekä myös tuskallinen tulevaisuuden pelko. Hän oli luultavasti
ainoa kaikista tässä kurjassa hökkelissä maanneista matkustajista, joka
ei valittanut majansa huonoutta eikä tuntenut yösijansa epämukavuutta.
"Ruumis silloin vain on arka kaikelle, kun mieli on jouten." Aamulla
Ravenswood nousi aikaisin; hän toivoi raittiissa aamuilmassa saavansa
sen virvoituksen, jota ei yö ollut suonut hänelle. Hän läksi taas
astumaan tuolle yksinäiselle hautausmaalle päin, joka oli noin puolen
virstan päässä kapakasta.
Kepeä sininen savu, joka jo tuprueli ilmaan erottaen elävän miehen
asunnon kuolleitten majoista, todisti, että haudankaivaja nyt oli
kotona ja liikkeellä. Pieneen kirkkomaahan astuessaan Ravenswood
tapasikin ukon kaivamassa puolitekoista hautaa. "Kohtaloni", ajatteli
Ravenswood, "näkyy aina vievän minut suru- ja kuolinpaikkoihin. Mutta
tämä ajatus on lapsekas, enkä tahdo antautua sen valtaan. Ei
mielikuvitukseni toistamiseen saa pettää aistimiani." Vanhus
Ravenswoodin lähetessä lakkasi työstään nojautuen lapioonsa, ikäänkuin
hän olisi odottanut hänen käskyään. Ja kun nuoriherra ei heti puhunut,
niin haudankaivaja aloitti puheen omalla tavallaan.
"Te mahdatte olla häävieras, herra, arvaan minä?"
"Mistä syystä niin luulet, veikkonen?" vastasi Ravenswood.
"Minulla on kaksi elinkeinoa, herra," virkkoi iloinen vanha mies,
"viulu, herra, ja lapio. Kansan kartuttaminen, herra, ja väen
vähentäminen. Ja pitäisipä minun kolmikymmenvuotisen kokemuksen nojalla
arvata silmistä kumpaako apuani tulija tahtoo."
"Sittenkin arvasit väärin tänä aamuna", vastasi Ravenswood.
"Vai väärin?" virkkoi vanha mies tuikeasti katsoen häneen. "Saattaapa
niin olla, tosiaan. Sillä vaikka teidän otsanne on tasainen, huomaan
minä siinä kuitenkin jotain, joka on yhtä paljon haudan kuin häiden
sukua. No, no, lapioni ja kuokkani täyttävät yhtä mielellään teidän
käskynne kuin viuluni koppa ja jousi."
"Minä pyytäisin sinua pitämään huolta siitä, että muuan vanha muija
pääsee kunnialla hautaan -- Liisa Gray, joka asui vuorenalustalla.
Ravenswoodin kartanon metsässä."
"Liisa Grayko! Sokea Liisa!" sanoi haudankaivaja. "Vai on hän viimein
mennyt! Sekin taas on kellon helähdys, joka käskee minunkin pitämään
itseäni valmiina. Muistanpa hyvin vielä, kun Albert Gray toi hänet
tänne meidän maahan -- sievä tyttönen hän silloin oli ja piti
englantilaiskaulaansa hyvin kenossa meidän parissamme. Mutta sittenpä
hänen ylpeytensä aika lailla masentui, sen voin sanoa. Vai on hänkin
mennyt!"
"Hän kuoli eilen", virkkoi Ravenswood, "ja pyysi, että hänet
haudattaisiin tänne miehensä viereen. Tottahan sinä tietänet, missä hän
lepää?"
"Minäkö tietäisin missä hän lepää?" vastasi haudankaivaja
skotlantilaisen omituisen kiertelevään tapaan. "Kyllähän minä tiedän,
missä mikin paikka on tässä kirkkomaassa. Mutta te puhuitte Liisan
haudasta? -- Jumal' auttakoon! -- Eipä hän tavallisessa haudassa taida
kestää, jos se on totta, mitä ihmiset hänestä ennen aikaan hokivat. Ja
jos kaivan sen kuuden jalan syvyiseksi -- noidan hauta ei saa olla
tuumaakaan matalampi, muuten hänen omat noitakumminsa ja kaimansa pian
kuorivat ruumiin hikiliinoista, vanhasta tuttavuudesta hiukkaakaan
huolimatta -- ja jos kaivan sen kuuden, tai vaikka vaan kolmenkin jalan
syvyiseksi, niin kukapa siitä työpalkan maksaa, virkkakaapas se, olkaa
niin hyvä?"
"Minä sen maksan, veikkoseni, niinkuin muutkin kohtuulliset kulungit."
"Kohtuulliset kulungitko?" toisti haudankaivaja. "No niin, olisihan
tässä hautasijan hinta -- ja kellon soittamispalkka (vaikka totta
puhuen, kello on rikki) -- arkku -- ja minun päiväpalkkani -- ja minun
pieni virkasaatavani -- ja tilkka viinaa sekä olutta peijaispitoja
varten. Luullakseni te ette saa häntä hautaan kunnialla, niinkuin
sanotaan, vähemmällä kuin kuudentoista Skotlannin markan kulungilla."
"Kas tässä on ne rahat ja vähän ylikin, veikkoseni", sanoi Ravenswood.
"Pidä vain huoli siitä, että hauta tulee oikeaan paikkaansa."
"Te mahdatte olla joku eukon englantilaisista sukulaisista, sen
takaan", virkkoi harmaapää pääkallojen vartia. "Muijan sanotaan olleen
korkeampaa sukuperää kuin hänen miehensä. Te teitte aivan oikein, kun
annoitte hänen pureskella suitsirautojansa niin kauan kuin hän eli ja
te teette aivan oikein kun nyt, hänen kuoltuaan, laitatte hänet
kunnialla hautaan: sillä tästä on teille itsellenne enemmän etua kuin
hänelle. Sukulainen jääköön vain oman onnensa nojaan niin kauan kuin
elää ja jaksaa kantaa omien pahojentekojensa rangaistuskuormaa. Mutta
eihän sovi antaa hänen tulla haudatuksi koiran tavalla, josta koko
häpeä tulee suvulle -- mitäs siitä raato itse tietää?"
"Ethän sentään arvelle parhaaksi, että ihmiset olisivat välittämättä
myös sukulaistensa häistä?" kysyi Ravenswood, jota virkansa piiriin
rajoittuva haudankaivajan armeliaisuus suuresti huvitti.
Vanha mies loi terävät, harmaat silmänsä häneen kavalasti hymyillen,
osoittaen siten, että hän oli käsittänyt kokkapuheen. Mutta kohta hän
pitkitti jälleen entiseen vakavaan tapaansa: "Häistäkö? -- Kukapa ei
pitäisi lukua häistä, joka vähänkin huolii maan täyttymisestä? Häät, se
on tietty, ovat vietettävät kaikenlaisilla pidoilla ja ystävien
kutsuilla ja musiikin helinällä, harpuilla, säkkipilleillä ja
kanteleilla. Tai myös kelpo viuluilla ja huiluilla, jos noita ennen
mainittuja vanhanaikuisia soittokoneita olisi vaikea saada."
"Viulu yksinkin, luullakseni", vastasi Ravenswood, "täyttäisi tarpeen,
vaikka kaikki muut soittokoneet puuttuisivat."
Haudankaivaja taas katsoa tuijotti häneen ennenkuin vastasi: "Se on
tietty -- se on tietty -- jos vain aika mies on jousen varressa. --
Mutta tuossa", lisäsi hän, ikäänkuin kääntääkseen puheen toisaalle, "on
Albert Grayn pitkällinen majapaikka, jota te tiedustelitte -- kolmas
kumpu tuon suuren, litteän hautakiven takana, joka kuuden jalan
mittaisena seisoo jonkun Ravenswoodin haudalla. -- Sillä sitä sukua ja
heidän joukkiotaan on täällä yltäkyllin -- piru heidät periköön! --
vaikkei tämä sentään ole heidän päähautauspaikkansa."
"Sinä et siis heitä erikoisemmin rakasta, noita ravenswoodilaisia?"
kysyi nuoriherra, jolle hänen suvulleen sivumennen sattunut siunaus ei
ollut kovinkaan mieleen.
"Kukapa heitä rakastaisi, sen tahtoisin tietää", vastasi haudankaivaja.
"Kun heillä oli varoja ja valtaa, niin he käyttivät niitä kumpiakin
väärin. Ja nyt, kun heidän päänsä on maan tasalla, niin harva sitä
taitaa surra, vaikka kauankin kestäisi, ennenkuin he saavat päänsä
jälleen pystyyn."
"Vai niin!" sanoi Ravenswood. "Enpä minä ole koskaan kuullut
sanottavan, että tuo onneton suku olisi ansainnut vihaa
kansalaisiltaan. Että he nyt ovat köyhiä, sen myönnän -- lienevätkö he
siitä syystä ylenkatsottavia?"
"Kyllä sekin vaikuttaa paljon asiaan", virkkoi Erakon kirkkomaan
haudankaivaja. "Uskokaa pois. Enpä kumminkaan tiedä, mistä muusta
syystä minua ylenkatsottaisiin -- ja ihmiset, nähkääs, eivät suinkaan
pidä minua yhtä suuressa arvossa kuin mitä pitäisivät, jos asuisin
kaksikerroksisessa, liuskakattoisessa kartanossa. Mutta mitä
ravenswoodilaisiin tulee, niin olen heitä nähnyt kolme polvikuntaa, ja
piru vieköön, eipä toinen ollut toistaan parempi."
"Minä luulin, että heitä pidettiin suuressa kunniassa tällä maan
äärellä", virkkoi ravenswoodilaisten jälkeläinen.
"Kunniassako! No katsokaapas, hyvä herra", sanoi haudankaivaja. "Mitä
ensiksi ukkovaariin, vanhaan lordiin tulee, niin minä ollessani nuori
pojan-heitukka asuin hänen maallaan ja olisin silloin puhaltanut torvea
kilpaa kenen kanssa hyvänsä; sillä siihen aikaan oli henkeä keuhkoissa.
Ja kun muistan tuota torvensoittaja Marinea, jonka olen kuullut
toitottavan, kun korkea oikeus tulee käräjäpaikkaan, enpä hänestä
silloin pitänyt suurempaa lukua kuin maitosuusta, joka puhaltaa
savikukkoa. -- Saa nähdä olisiko hän osannut soittaa 'Satulaan ylös!'
tai 'Hevosen selkään, mars!' tai 'Pulskat pojat, laukkaan!' yhtä hyvin
kuin minä -- eihän hänellä ollutkaan oikeaa nuottia!"
"Mutta mitä tällä kaikella on tekemistä vanhan lordi Ravenswoodin
kanssa, veikkoseni?" kysyi Ravenswood, joka, niinkuin hänen tilassaan
oli luonnollista, hartaasti halusi kuulla enemmän soittoniekan
ensimmäisestä keskusteluaineesta. "Mitä hänen muistoansa liikuttaa tämä
valitus nykyisen torvensoittotaidon huonoudesta?"
"Juuri sen verran", vastasi haudankaivaja, "että minulta salpautui
hänen palveluksessaan keuhkojeni henki. Minä, katsokaas, olin
torvensoittajana hänen linnassaan ja sain palkkani siitä, että
toitottelin aamunkoitossa ja päivällisen aikaan ja joskus muulloinkin,
kun talossa oli vieraita ja herra käski. Ja kun hän nosti väkensä ja
patikoi matkaan Bothwellin sillalle vastahakoisia Länsimaan whigejä
vastaan, niin minunkin täytyi, syystäkö vai syyttä se lie ollut, nousta
hevosen selkään ja patikoida matkaan muiden kanssa."
"Ja aivan syystähän se oli", sanoi Ravenswood, "koska olit hänen
palvelijansa ja alustalaisensa."
"Hänen palvelijansa, sanotte te?" vastasi haudankaivaja. "Niin tosin
olin -- mutta minun toimenani oli torvella kutsua ihmiset lämpimän
päivällisaterian ääreen, tai jos pahinta sattui, kunnialliseen hautaan.
Eipä minua oltu pestattu toitottamalla käskemään heitä veriselle
vuorenrinteelle, missä ei ollut muuta haudankaivajaa kuin vaakkuva
varis. Mutta malttakaas -- kylläpä saatte nähdä, mitä siitä seurasi ja
onko minulla syytä lukea rukouksia ravenswoodilaisten puolesta.
Me, nähkääs, läksimme eräänä koreana kesäaamuna, kesäkuun
neljäntenäkolmatta, tuhatkuusisataa ja seitsemänkymmentä yhdeksän -- se
oli päivä, kuukausi ja vuosi. Rummut rämisivät, pyssyt paukahtelivat,
hevoset hyppivät ja harppailivat. Hackstoun, Rathilletin herra,
puolusti siltaa pyssyineen, peitsineen, miekkoineen ja viikatteineen,
sen verran kuin muistan. Ja me ratsumiehet saimme käskyn mennä joen yli
kahlauspaikasta -- minä en voi kärsiä jokien poikki kahlaamisesta,
saatikka silloin, kun toisella rannalla on tuhansia asestettuja miehiä.
Siellä oli vanha Ravenswood, joka heilutteli miekkaansa päänsä päällä
ja käski meidän tulla jäljessään ikäänkuin olisi ollut markkinoille
mentävä. Siellä Kaleb Balderston, joka yhä vielä on elossa, puuhasi
takajoukossa ja vannoskeli Gogin ja Magogin kautta pistävänsä
teräksensä ensimmäisen miehen vatsaan, joka pakoon kääntyisi. Siellä
oli myös Allan Ravenswood, silloinen nuoriherra, kädessään pistooli,
hana vireessä -- Jumalan kiitos, ettei se vahingossa lauennut -- hänpä
minulle, jolla tuskin oli henkeä omain keuhkojeni tarpeeksi, huusi:
'Soita, pelkuri! Soita, sinä sen vietävä pelkurilurjus, taikka minä
räjähdytän aivosi rikki!' Ja tulipa, uskokaa pois, torvestani semmoista
sotatoitotusta, että munivan kanan kaakatus sen rinnalla olisi kuulunut
kauniilta."
"Hyvä on, katkaise tämä juttu lyhyemmäksi", sanoi Ravenswood.
"Lyhyemmäksikö? -- Olisipa minuakin miltei lyhyemmäksi katkaistu
nuoruuteni parhaassa kukoistuksessa, Raamatun sanoilla puhuen. Ja siitä
asiasta minulla juuri onkin syytä valittaa. No niin, veteenhän meidän
täytyi jokaisen loiskahtaa, päinpäätimysten, pysyit pystyssä tai
kaaduit kellellesi -- ja hevoset tungeskelivat toinen toistaan,
niinkuin järjettömillä luontokappaleilla ja yhtä järjettömillä
ratsumiehillä on tapana. Ja koko viidakko toisella rannalla oli kuin
leimussa ja lieskassa whigiläispyssyjen tulesta. Ja juuri kun minun
hevoseni oli jälleen saanut pohjaa jalkansa alle, niin eräs
mustapintainen Länsimaan mies -- minä muistaisin hänen kasvonsa vielä
sadankin vuoden perästä -- silmä kiilui kuin haukan, ja parta oli leveä
kuin tämä lapioni -- paukahdutti pitkän, mustan pyssynsä puolen
kyynärän päässä minun korvastani? -- Jumal' armahtakoon! Minun hevoseni
pyörähti ympäri, ja minä kumarruin hevosen kaulan toiselle puolelle, ja
luoti viuhahti toista puolta sivuitse. Ja meidän rivakka vanha herra
antoi tuolle whigille semmoisen sivalluksen miekallaan, että pää lensi
aivan kahdeksi kappaleeksi, ja se lurjus lompsahti, raskas kun oli,
minun päälleni."
"Pitäisihän sinun pikemmin olla kiitollinen vanhalle lordille, minun
ymmärtääkseni", sanoi Ravenswood.
"Vai kiitollinen vielä! Saakeli soikoon! Siitäkö muka, että hän ensin
ajoi minut surman suuhun kysymättä tahdoinko vai enkö -- ja siitäkö,
että hän sitten lompsahutti niskaani tuommoisen lurjuksen, joka puristi
kaiken hengen keuhkoistani? -- Minä olen aina ollut ahdashenkinen sen
jälkeen enkä ole voinut astua kahtakymmentäkään askelta läähättämättä
niinkuin myllärin koni."
"Eipä tainnut sinusta sitten enää olla torvensoittajaksi?" kysyi
Ravenswood.
"Minustako? Se on tietty, etten enää kelvannut siihen virkaan", vastasi
haudankaivaja; "enpä sen perästä olisi saanut pajupilliäkään enää
vinkumaan. Mutta olisin sentään tullut toimeen sangen hyvin, sillä minä
sain palkkani ja vapaan asuntoni pitää eikä minulla ollut muuta
tehtävää kuin vinguttaa viulua heille. Mutta kaiken sen vei minulta
Allan, viimeinen lordi Ravenswood, joka oli vielä paljon pahempi
isäänsä."
"Mitä", kysyi Ravenswood, "ottiko minun isäni -- vanhan Ravenswoodin
poika, aioin sanoa -- ottiko viimeinen lordi Ravenswood sinulta pois
sen eläkkeen, jonka hänen isänsä oli sinulle suonut?"
"Niin teki kuin tekikin", vastasi vanha mies; "sillä hän antoi omien
asioittensa mennä hiiteen ja siten oli syynä siihen, että herra Ashton
pääsi meille päsmäriksi, joka ei anna mitään ilmaiseksi. Se se heti
ajoi minut pois niinkuin muutkin köyhät raukat, joilla oli täällä ollut
leipäkannikkansa ja kaljakorttelinsa ja loukkonen, mihin päänsä
kallistaa, niin kauan kuin herraskartanossa asiat olivat säntillään."
"Jos lordi Ravenswood suojeli alustalaisiansa niin kauan kuin vain
hänen varansa kannattivat", sanoi Ravenswood, "niin pitäisi heidän toki
jälkeenpäin olla häntä vihamielin muistamatta."
"Ajatelkaa te siitä miten tahdotte", vastasi haudankaivaja. "Mutta
minua ei saa uskomaan, että hän teki oikein itseänsä tai meitä hänen
alustalais-raukkojansa kohtaan, kun hän käyttäytyi tuolla lailla. Hän
olisi voinut vakuuttaa meille mökkimme ja maatilkkamme elinajaksemme.
Sillä nyt minä, vanha mies, asun tässä kurjassa hökkelissä, joka
pikemmin sopisi kuolleen kuin elävän ihmisen asunnoksi ja jossa luuvalo
tekee minusta lopun; ja John Smithillä on minun sievä, pieni torppani,
jossa on lasi-ikkunat -- kaikki siitä syystä, että Ravenswood hoiti
asioitansa niinkuin hupsu."
"Se on kyllä totta", myönsi Ravenswood, jonka omaantuntoon tämä koski.
"Tuhlauksesta seuraa monta muutakin rangaistusta paitsi mitä tuhlari
itse saa kärsiä."
"Mutta", lisäsi haudankaivaja, "kylläpä tuo nuoriherra Edgar on kostava
suvullensa kaiken sen pahan, joka minun osakseni on tullut."
"Vai niin?" kysyi Ravenswood. "Kuinka niin luulet?"
"Hänen sanotaan aikovan naida Ashtonin tyttären; ja annas kun se rouva
saapi hänet peukalonsa alle, niin kas sepä pian puristaa hänen niskansa
pehmeäksi. Jumala varjelkoon, jos minä hänenä olisin! Kyllä se rouva
laittaa löylyn kuumaksi kaikille, jotka tulevat häntä lähelle. Ja
pahinta, mitä sille pojalle voin suoda, on siis se, että hän vaan
noudattaisi omaa viisasta päätään ja kävisi liittoon isänsä vihollisten
kanssa, jotka ovat oikealta omistajalta anastaneet hänen talonsa ja
tilansa ja niin myös minun kelpo kaalimaani."
Cervantes on aivan oikein sanonut, että hullunkin ylistys hyvittää
mieltä. Samoin moitekin usein koskee meihin kipeästi, vaikka
halveksimme niitä ajatuksia ja arveluita, joihin se perustuu.
Ravenswood siis, jyrkästi uudistettuaan käskynsä vanhan Liisan
hautaamisesta, erosi kiireesti haudankaivajasta, sydän täynnä sitä
tuskallista tunnetta, että tavalliset ihmiset, niin ylhäiset kuin
alhaisetkin, luultavasti kaikki puhuivat hänen kihlauksestaan Lucyn
kanssa aivan niinkuin tämä raaka, itsekäs talonpoika.
"Ja minä alensin itseni tämmöisten juorupuheitten alaiseksi, ja vielä
päälliseksi minut hylättiin! Lucy, sinun uskollisuutesi pitää pysyä
kirkkaana ja puhtaana kuin timantti, muuten ei sekään voi lohduttaa
minua siinä häpeässä, jolla ihmisten juorut ja äitisi kohtelu ovat
tahranneet Ravenswoodin perillisen nimeä!"
Hän kohotti silmänsä ja näki markiisi A----n, joka Sammakon Pesään
tultuaan oli lähtenyt sukulaistaan vastaan.
Molemminpuolisten tervehdysten jälkeen hän pyysi anteeksi, ettei ollut
tullut jo edellisenä iltana. "Niin oli aikomukseni", virkkoi hän,
"mutta jälleen seikka, joka tuli minun tietooni, pakotti minut
viipymään kauemmin. Minä sain kuulla, serkku", jatkoi hän, "että teillä
on täällä ollut eräs rakkausasia, ja vaikka minulla olisi hiukan syytä
suuttua siitä, kun ette ilmoittanut sitä minulle, joka tavallaan olen
teidän sukunne päämies -- --"
"Älkää panko pahaksi", vastasi Ravenswood. "Kyllähän olen hyvin
kiitollinen, että te pidätte huolta niin hellästi minun asioistani --
mutta _minä_ olen _itse_ sukuni päämies."
"No niin -- no niin", sanoi markiisi, "jos tarkasti puhumme
sukutaulujen ja sukujohdon puustavin mukaan, niin te epäilemättä olette
mitä sanotte -- mutta minä tarkoitan, että te, koska tavallaan olette
minun holhoukseni alainen -- --"
"Minun pitää olla niin rohkea ja sanoa, korkeasti-kunnioitettava
herra", vastasi Ravenswood, ja jyrkkyys, jolla hän keskeytti puheen, ei
juuri ennustanut pitkää sopua näiden korkeasäätyisten sukulaisten
välillä. Mutta hänenkin puheensa keskeytti nyt taas pieni
haudankaivaja-ukko, joka läähättäen läheni ja kysyi, eivätkö armolliset
herrat suvaitsisi kuulla vähän musiikkia kapakassa ollessaan, sillä
"virsillähän vähät oluet jatketaan."
"Emme me huoli musiikkia", vastasi Ravenswood jyrkästi.
"Te ette ymmärrä, armollinen herra, mitä te hylkäätte", virkkoi
viulumies kaltaistensa tavallisella julkealla rohkeudella. "Minä osaan
soittaa 'Teetkö sen vielä kerran' ja 'Vanhan miehen koni kaatui'
kymmenen kertaa paremmin kuin Patrik Bierniekään. Minä tuon viuluni
niin joutuisaan, ettei sillä aikaa kerkiäisi vääntää yhtään ruumisarkun
ruuviakaan kiinni."
"Mene tiehesi", sanoi markiisi.
"Ja jos te, armollinen herra, lienette ehkä Vuoriston herroja", jatkoi
itsepintainen soittoniekka, "niinkuin teidän murteestanne tahtoisin
päättää, niin osaanpa myös soittaa laulun _'Liggeram Cosh', 'Mullin
Dhu ja 'Atholen tädit_'."
"Mene tiehesi, mies; sinä estät meidän keskusteluamme."
"Taikka, älkää pahaksi panko, armollinen herra, jos te kenties satutte
olemaan hiukan 'rehellinen'",[14] hän puhui nyt hiljaisella, salaisella
äänellä, "niin osaanpa soittaa 'Killicrankie', ja 'Kuningas perii
omansa kerran', ja 'Vanhat Stuartit palaavat taasen' -- ja kapakan
emäntä on siivo, lörpöttelemätön vaimo, joka ei ole kuulevinaan eikä
tietävinään, mitä maljoja ikänä juodaan ja mitä lauluja soitetaan hänen
talossaan -- hänen korvansa ei huoli muusta paitsi hopean helinästä."
Markiisi, jota joskus luultiin jakobiittilaisuuteen taipuvaiseksi, ei
voinut olla naurahtamatta; hän viskasi miehelle taalarin ja käski hänen
mennä palvelijoille soittamaan, jos mieli teki, mutta jättää heidät
rauhaan.
"No hyvä, armolliset herrat", virkkoi mies vielä, "minä sanon siis
teille hyvästi. Minulle teidän kolikkonne on hyväksi hyödyksi, ja
teillä on oleva suuri vahinko siitä, ettette saa kuulla musiikkiani,
sen sanon teille. Mutta nyt menen kotiin ja kaivan haudan valmiiksi
yhtä joutuisaan kuin saisin uuden viulunvingutuksen sävelletyksi. Ja
sitten panen pois lapion, otan toisen elättäjäni ja matkustan teidän
väkenne luokse katsomaan, onko heillä paremmat korvat kuin heidän
herroillaan."