Kova ol' onni isälläin,
kovempi mulla on;
hänt' armaans' seuras pakohon,
mä lähden yksinäin.
_Walker_.
En yritäkään kertoa miten vihastus ja suru sekaisin riehuivat
Ravenswoodin sydämessä, kun hänen tällä tavoin täytyi lähteä
esi-isiensä muinaisesta asunnosta. Rouva Ashtonin kirje sisälsi
semmoisia sanoja, että hänen oli mahdoton hetkeäkään kauemmin viipyä
tämän kartanon katon alla, jos hänessä oli hiukankaan sitä
omanarvontuntoa, jota hänessä kenties oli vähän liiaksikin. Markiisikin
arveli itseänsä samalla häväistyksi, mutta kuitenkin tahtoi vielä
hieroa sovintoa. Hän antoi siis sukulaisensa yksinään lähteä otettuaan
Ravenswoodilta sen lupauksen, että hän odottaisi häntä tuossa pienessä
kapakassa, joka oli nimeltään Sammakon pesä, joka, niinkuin lukijani
ehkä muistanevat, sijaitsi puolitiessä Ravenswoodin kartanon ja Wolfs
Cragin tornin välillä, noin seitsemän, kahdeksan virstan päässä
kumpaisestakin paikasta. Sinne markiisi lupasi saapua samana iltana tai
seuraavana aamuna. Jos hän olisi noudattanut vain omia vihastuksen
tunteitaan, niin olisivat ne yllyttäneet häntä heti lähtemään; mutta
hän ei tahtonut mielellään, ei ainakaan yrittämättä, jättää niitä
etuja, joita hän oli toivonut käynnistään valtiosinetinvartian luona.
Ja Ravenswood samaten, kesken vihastuksensa tulisintakin vimmaa, ei
mielellään tahtonut hylätä sitä sovinnon toivoa, joka perustui herra
Ashtonin hänelle osoittamaan ystävällisyyteen sekä myös markiisin
puolustukseen. Mutta Ravenswood itse oli heti paikalla lähtenyt,
viipymättä sen pitempää aikaa, kuin mitä matkatavarat välttämättömästi
vaativat.
Ensi alussa hän kannusti hevostaan kovaan juoksuun puiston kautta
kulkevaa tietä myöten, ikäänkuin nopea kulku olisi voinut vaimentaa
hänen rinnassaan riehuvia sekalaisia tunteita. Mutta kun seutu kävi yhä
jylhemmäksi ja autiommaksi ja kun kartanon tornin huiput olivat
peittyneet kokonaan puiden taakse, niin hän hillitsi vauhtiansa,
ikäänkuin antaakseen sijaa noille tunteillensa, joita hän turhaan oli
koettanut tukehduttaa. Tie, jota hän kulki, kävi Haltijan lähteelle ja
Liisan mökille päin; eikä hän voinut olla muistamatta sitä turmiollista
taikavoimaa, jonka taikauskoiset ihmiset hokivat edellisellä paikalla
olevan, eikä myöskään niitä varoituksia, jotka Liisa oli turhaan
hänelle lausunut. "Vanha tarina ei puhunutkaan perättömiä", sanoi hän
itsekseen, "ja Haltijan lähde on todellakin saanut nähdä Ravenswoodin
perillisen viimeisen hullun teon. -- Ja totta Liisakin puhui", jatkoi
hän, "minä olen nyt siinä tilassa, jota hän ennusti -- tai, oikeammin
sanoen, minä olen vielä paljon pahemman häväistyksen alainen. En
olekaan isäni suvun sortajan syöttiläänä ja perheenjäsenenä, mitä vanha
ennustaja-eukko pelkäsi, vaan olen viheliäinen kurja, joka on pyrkinyt
tuohon alentavaan paikkaan ja joka on saanut ylenkatseellisen kiellon."
Meidän täytyy kertoa tämä juttu samalla tavalla kuin se on meille
kerrottu; ja jos otamme lukuun, miten pitkä aika on jo kulunut tässä
kerrotuista tapahtumista ja kuinka halukkaat kaikkeen ihmeelliseen ne
ihmiset ovat, joiden suun kautta tämä juttu on kulkenut, niin eipä se
olisikaan täydellisesti skotlantilainen tarina, jollei siinä tulisi
myös hiukan näkyviin skotlantilaista taikauskoa. Ravenswoodille näet
kerrotaan hänen lähetessään Haltijan lähdettä tapahtuneen tämmöisen
ihmeen. Hänen ratsunsa, joka asteli hitaasti, pysähtyi äkkiä kesken
vakavaa, tasaista kulkuaan, korskahti, kavahti pystyyn eikä liikahtanut
eteenpäin kannustimista huolimatta, aivan kuin se äkkiä olisi huomannut
jotain säikähdyttävää. Ravenswood näki nyt naishaamun valkeassa tai
oikeammin harmaassa viitassa aivan samalla paikalla istumassa, missä
Lucy oli kuunnellut hänen onnetonta rakkaudentunnustustaan.
Ravenswoodille johtui ensi hetkenä mieleen, että Lucy kenties oli
arvannut mitä tietä hän oli kulkeva puiston kautta ja rientänyt tälle
tutulle, yksinäiselle paikalle lievittääkseen omaa ja rakastajansa
surua viimeisillä jäähyväissanoilla. Tässä luulossa hän hyppäsi maahan
hevosensa selästä, kiinnitti suitset oksaan ja astui kiireesti lähdettä
kohti, hartaasti, vaikka hiljaisella äänellä lausuen sanat: "Neiti
Ashton! -- Lucy!"
Nämä sanat kuultuaan nainen kääntyi hänen puoleensa ja Ravenswoodin
ihmettelevät silmät tunsivat, että siinä oli vanha, sokea Liisa eikä
Lucy Ashton. Hänen eriskummallinen pukunsa, joka oli pikemmin ruumiin
hikiliina kuin elävän naisen puvun kaltainen, Liisan vartalo, joka, sen
hän huomasi, oli tavallista pitempi, ja eniten kaikesta se, että tuo
sokea, vaivainen, vanhuuttaan kykenemätön ihminen oli täällä yksinään,
niin kaukana asunnostaan (sangen pitkän matkan päässä, jos muistamme,
kuinka huonovointinen eukko oli) -- kaikki nämä seikat yhteensä
ihmetyttivät, melkeinpä peloittivat häntä. Ravenswoodin lähetessä
nainen verkalleen nousi istualtaan, kohotti ryppyisen kätensä,
ikäänkuin kieltäen häntä tulemasta, ja hänen lakastuneet huulensa
liikkuivat nopeasti, vaikkei mitään ääntä kuulunut. Ravenswood
seisahtui; ja kun hän hetken kuluttua jatkoi kulkuaan, niin Liisa tai
Liisan haamu liikkui tai liukui taaksepäin viidakkoon, yhä katsellen
tulijaan. Pian peittivät puut koko ilmestyksen; ja Ravenswood, joka ei
voinut voittaa sitä varmaa, peloittavaa oletusta, että tämä olento ei
kuulunut tähän maailmaan, pysyi ikäänkuin maahan juurtuneena sillä
paikalla, missä hän oli nähnyt viimeisen vilahduksen näystä. Viimein
kuitenkin hän rohkaisten mielensä astui likemmäksi sitä paikkaa, jossa
haamu oli ollut istuvinaan; mutta ruoho ei ollut siinä painunut maahan
eikä mitään muutakaan jälkeä ollut, josta hän olisi voinut päättää
näkynsä olleen todellisen ja maallisen.
Mieli täynnä outoja ajatuksia ja sekavaa pelkoa, joita luonnollisesti
herää jokaisessa, joka on ollut näkevinään yliluonnollisia näkyjä,
Ravenswood palasi hevosensa luo. Näin tehden hän vähänväliä katseli
taakseen, hiukan pelokkaana, ikäänkuin odottaen näyn ilmestyvän
uudelleen. Mutta haamu, lieneekö se sitten ollut todellinen ilmestys
vai tulistuneen, kiihtyneen mielen tyhjä kuvitelma, ei tullut enää
näkyviin. Hevonen kuitenkin oli aivan hiessä ja säikähdyksissä,
ikäänkuin se olisi tuntenut sitä pelon tuskaa, jota sanotaan
yliluonnollisen olennon nostavan luontokappaleissakin. Ravenswood nousi
satulaan ja ratsasti hitaasti edelleen, aika ajoin viihdyttäen
hevostansa, joka sisällisesti värisi ja vapisi, ikäänkuin se olisi
pelännyt jokaisen metsälakeuden auetessa näkevänsä jotain uutta
kauhistusta. Vähän aikaa arveltuansa ratsastaja päätti tarkemmin tutkia
tätä asiaa. "Olisiko mahdollista, että silmäni olisivat pettäneet
minua", sanoi hän, "pettäneet minua niin kauan aikaa? -- Vai onko tuo
vaimo olevinaan niin vaivainen paremmin herättääkseen ihmisten
surkuttelua? -- Mutta sittenkään ei hän liikkunut elävän, todellisen
olennon tavalla. -- Pitäneekö minunkin taipua kansan uskoon ja luulla,
että tuo kurja nainen on liitossa pimeyden vallan kanssa? -- Siitä
tahdon saada selkoa -- en salli omien silmienikään pettävän."
Tällä tavoin epäillen hän saapui Liisan puutarhan pienelle portille.
Istuin koivun juurella oli tyhjä, vaikka ilma oli ihana ja päivä vielä
korkealla. Hän lähestyi mökkiä ja kuuli sieltä naisen huokauksia ja
itkua. Ei kukaan vastannut hänen kolkutukseensa, ja sen vuoksi hän
vähän odotettuansa nosti salpaa ja astui sisään. Autio suruhuone tämä
todella oli. Viheliäisellä vuoteellaan makasi kuolleena viimeinen
Ravenswoodin suvun palvelijoista, joka oli asunut vielä entisen
herrasväkensä tiluksilla. Henki oli hänestä juuri ikään lähtenyt; ja
pikku tyttö, joka eukon viimeisinä hetkinä oli ollut läsnä, väänteli
käsiään ja itkeä voivotteli lapsen tavalla puoleksi peloissaan,
puoleksi suruissaan emäntänsä ruumiin vieressä.
Ravenswood sai vaivoin lapsiparan pelon asettumaan, sillä hänen
äkillinen tulonsa ensi hetkenä pikemmin säikähdytti kuin lohdutti
häntä. Ja kun hän oli saanut hänet viihdytetyksi, niin tytön ensi sanat
olivat: "Te olette tullut liian myöhään." Tiedustellessaan, mitä nämä
sanat tarkoittivat, Ravenswood sai sen vastauksen, että vainaja heti
tuntiessaan kuolemantuskan ensi oireet oli lähettänyt erään talonpojan
herraskartanoon pyytämään Ravenswoodin nuorta herraa puheilleen ja että
eukko sitten maltittomasti oli odottanut häntä. Mutta köyhän
sanansaattajat ovat hitaat, huolimattomat. Mies, niin perästäpäin
saatiin kuulla, ei ollut joutunut kartanoon ennenkuin Ravenswood oli jo
lähtenyt; ja vieraiden palvelijoiden puheet olivat häntä niin suuresti
huvittaneet, ettei hän kovinkaan pian ollut muistanut palata Liisan
mökille. Sillä välin eukon tuska näytti vain kiihtyvän sitä mukaa kuin
ruumiillisetkin kivut; ja käyttääksemme Pikun, hänen ainoan auttajansa
sanoja, "hän rukoili hartaasti, että vielä kerran saisi nähdä entisen
herransa pojan ja uudistaa varoituksensa." Hän kuoli samana hetkenä,
kun kaukana olevan kylän kello löi yksi; ja Ravenswood muisti
sisäisesti kauhistuen kuulleensa kellon heläjävän metsän takaa vähää
ennen kuin vainajan haamu -- siksi hän oli nyt taipuvainen sitä
luulemaan -- oli hänelle ilmestynyt.
Kunnioitus kuollutta ja myös luonnollinen säälintunne hänen
pelästynyttä palvelijaansa kohtaan vaativat Ravenswoodia jollakin
tavalla pelastamaan Pikun tästä tilasta. Vainaja, niin tyttö kertoi,
oli toivonut tulevansa haudatuksi yksinäiselle vanhalle hautausmaalle
likelle Sammakon Pesän kapakkaa. Tätä hautausmaata sanottiin Erakon
kirkkomaaksi, ja siellä lepäsi muutamia Ravenswoodin suvun jäseniä sekä
paljon heidän alustalaisiaan. Ravenswood piti velvollisuutenaan
noudattaa tätä vainajan toivetta, mikä on hyvin tavallinen Skotlannin
rahvaan parissa. Hän lähetti siis Pikun läheiseen kylään noutamaan
avuksi muutamia naisia ja vakuutti hänelle sillä välin viipyvänsä
ruumiin luona; sillä Skotlannissa, samoin kuin myös muinoin
Tessaliassa, ei arvella käyvän laatuun jättää kuollutta ilman
silmälläpitoa.
Tällä tavoin Ravenswood sai neljänneksen tuntia tai vähän runsaamminkin
istua yksinään vartioimassa saman eukon ruumista, jonka irtautunut
henki, jolleivät hänen silmänsä aivan olleet pettäneet, juuri äsken oli
ilmestynyt hänelle. Tämä outo tapahtumien yhteensattuma vaikutti
syvästi Ravenswoodin mieleen, niin rohkea kuin hän olikin luonteeltaan.
"Liisa kuoli hartaasti haluten nähdä minua. Olisiko siis mahdollista",
semmoinen oli aivan luonnollisesti hänen ajatustensa juoksu, "että
hartaat, kiihkeät halut, jotka täyttävät sydämen juuri kuolinhetkenä,
saattavat vielä elämän loputtuakin kestää, rikkoa henkien maailman
ankaran raja-aitauksen ja tuottaa vainajan eteemme elävän ihmisen
muodossa ja näössä? -- Ja miksikä tuo haamu sai ilmestyä silmin
nähtävänä, mutta ei saanut sanoa sanottavaansa korvin kuultavasti? --
Ja miksikä saa tämmöinen luonnon sääntöjen rikkominen tapahtua, vaikka
sen tarkoitusta ei kuitenkaan anneta ilmi? -- Turhia kysymyksiä ne ovat
kaikki, joihin ainoastaan kuolema, kun se kerran saattaa minut
samankaltaiseksi kuin tämän kalmankarvaisen, lakastuneen ruumiin
edessäni, voi antaa vastauksen."
Näin puhuessaan hän levitti liinan ruumiin kasvoille, joita hän ei
tahtonut sen kauemmin katsella. Sitten hän istahti vanhaan tammiseen
nojatuoliin, jonka Liisa oli osannut anastaa omakseen silloin kun
Ravenswoodin isän lähdettyä velkojat, palvelijat, virkamiehet ja
oikeudenpalvelijat kilpaa ryöstivät kartanoa. Näin istuen hän koetti
niin paljon kuin mahdollista poistaa äskeisen tapauksen luonnollisesti
nostattamia taikauskoisia tunteita mielestään. Olihan hänellä
muutenkin, ilman noiden yliluonnollisten näkyjen kauhistusta, kyllin
syytä olla synkällä mielellä; sillä aivan äsken vielä oltuaan Lucy
Ashtonin suosittu rakastaja ja itse herra Ashtonin kunnioitettu ystävä
hän nyt istui täällä yksinään ja suruissaan vartioimassa pitäjän
vaivaisen yksin heitettyä, hylättyä ruumista.
Tästä surullisesta toimesta hän pääsi kuitenkin paljon pikemmin kuin
mitä hän oli voinutkaan toivoa siihen nähden, että kylään oli vainajan
mökiltä jokseenkin pitkä matka ja että ne kolme ämmää, jotka
sieltä -- käyttääksemme sota-ammattiin kuuluvaa sanaa -- tulivat
"vahdinvaihtoon", olivat sangen vanhat ja huonovoimaiset. Jos heitä
olisi kutsuttu mihin muuhun toimeen hyvänsä, niin nuo kolme arvokasta
muijaa olisivat kiiruhtaneet paljon vähemmin; sillä yksi heistä oli jo
kahdeksankymmenen vuoden vanha tai sen ylikin, toinen oli halvattu, ja
kolmannen jalka oli tapaturmasta tullut rammaksi. Mutta kuolleen
ruumiin hoito on Skotlannin talonpoikien mielitointa, sekä miesten että
naisten. En tiedä sanoa, lieneekö siihen syynä kansan mielenlaatu, joka
epäilemättä on vakava ja haaveksivainen; vai lieneekö se jälkimuistoa
muinaisesta katolilaisuudesta, jonka ajalla hautajaiset aina olivat
juhla-aikoja eläville. Ja pitojen viettäminen, runsaat ruoat ja hyvä
humala päässä olivat, niinkuin nytkin vielä, yhdistyneet eroamattomasti
vanhanaikuisiin skotlantilaisiin hautajaisiin. Yhtä hauska kuin
hautajaisjuomingit, _dirgie_, olivat miehille, yhtä huvittavaa
naisille oli ruumiin valmistaminen arkkuun pantavaksi. Vääntyneitten
jäsenten oikaiseminen tätä surullista työtä varten käytetyllä laudalla,
ruumiin pukeminen puhtaisiin liinavaatteisiin ja villaisen peiton
levittäminen sen yli, kaikki nämä puuhat olivat kylän vanhojen ämmien
toimena, joka tuotti heille erikoista synkkää huvitusta.
Muijat tervehtivät Ravenswoodia irvistelevällä hymyllä, joka toi hänen
mieleensä Macbethin ja noita-akkojen kohtauksen päivänpaahtamalla
Forresin kanervikkokankaalla. Nuoriherra antoi heille hiukan rahaa ja
käski heidän hoitaa ikäsisarensa kuollutta ruumista, johon toimeen he
sangen mielellään ryhtyivätkin. Samassa he ilmoittivat, että pitäisi
lähteä ulos tuvasta, jotta he saattaisivat aloittaa surullisen työnsä.
Ravenswood suostuikin kernaasti lähtemään; hän vain ensin kehoitti
ämmiä pitämään ruumiista hyvää huolta, ja kysyi heiltä, missä hän voisi
tavata haudankaivajan ja kirkonpalvelijan, jotka hoitivat tuota autiota
Erakon kirkkomaata, niin että lepopaikka, minkä Liisa mummo itse oli
valinnut, saataisiin kuntoon.
"Eipä ole vaikea löytää John Mortshenghiä", virkkoi vanhin muija, ja
hänen lakastuneilla poskillaan liehui yhä vielä sama irvistelevä
hymyily. "Hän asuu likellä Sammakon Pesää, missä kapakassa on pidetty
jos joitakin lystejä juominkeja -- sillä maahanpaniaiset ja
mahaanpaniaiset nehän aina ovat rajanaapuruksia."
"Aivan niin, kyllä se on totta, kummi", todisti ontuva ämmä nojautuen
kainalosauvaan, jolla hän kannatteli vasempaa, lyhyempää jalkaansa.
"Sillä muistanpa kuinka tämän meidän edessämme nyt seisovan
Ravenswoodin herran isä pisti nuoren Blackhallin kuoliaaksi miekallaan
jonkun pahan sanan vuoksi, joka oli päässyt hänen suustaan, kun he
istuivat ryypiskellen viiniänsä, viinaansa tai mitä se lienee
ollutkaan. Sekin poika astui tupaan iloisesti laulaen kuin leivonen ja
kulki ulos jalat edellä. Minä olin siellä ruumista käärimässä, ja olipa
se, kun veret saatiin pois pestyksi, aika sievä ruumisvenkale."
Helppo on ymmärtää, että tämä ajattomalla ajalla kerrottu juttu vielä
joudutti Ravenswoodin lähtöä tästä inhoittavasta, pahaaennustavasta
seurasta. Mutta astuessaan sen puun luokse, johon hänen hevosensa oli
sidottu, ja kiristäessään satulavyötä hän ei kuitenkaan voinut välttää,
että häntä itseään koskeva puhe kahdeksankymmen-vuotisen ämmän ja
ontuvan muijan välillä kuului hänen korviinsa pienen puutarhan
pensasaidan kautta. Nämä molemmat olivat käydä köpitelleet puutarhaan
poimimaan rosmarineja, aaprotteja sekä muita väkevähajuisia kukkasia,
joita piti sirottaa ruumiin päälle tai savutukseksi polttaa takassa.
Halvattu raukka, joka oli tulomatkasta kovin uuvuksissa, oli jäänyt
ruumista vartioimaan, etteivät noidat eivätkä pahat henget pääsisi sen
kimppuun.
Seuraavien matalalla, käheällä äänellä lausuttujen sanojen kuulemista
Ravenswood ei voinut välttää.
"Kas tässä on tuore ja täysikasvuinen myrkkyputki, Anni Winnie -- --
moni mummo ennen muinoin ei olisi tarvinnut muuta hevosta lentääkseen
vuorien ja vaarojen yli kuutamossa ja virvatulien palaessa,
laskeutuakseen viimein alas Ranskan kuninkaan viinikellariin."
"Niin kyllä, kummi! Mutta itse pirukin on tähän aikaan muuttunut yhtä
kovasydämiseksi kuin herra valtiosinetinvartia ja muut suuret herrat,
joiden on rinta kuin limsiökivestä. He pistelevät ja piinailevat meitä
ja puristavat meitä pihdeissään siitä syystä, että muka olemme noitia.
Mutta eipä, vaikka sen seitsemänkin kertaa olen lukenut rukoukseni
takaperin, paholainen kuitenkaan ole antanut minulle mitään apua."
"Oletko koskaan nähnyt paholaista?" kysyi toinen.
"En", vastasi vanha ämmä; "mutta olen minä sentään nähnyt hänestä unta
monta kertaa, ja taitaapa se päivä tulla, jona he polttavat minut
lavalla. -- Mutta eipä hätää, kummi! Onhan meillä tämä Ravenswoodin
nuorenherran antama kolikko; sillä tuotamme kylästä leipää ja olutta ja
tupakkaa ja tilkan viinaa puolikuppisiksi ja pienen murusen makeaa
sokeria -- ja olkoon piru olemassa tai olematon, sisko, kyllä tästä
sittenkin tulee hauska yö."
Hänen näin puhuttuaan ämmän nahkaiset leuat päästivät jonkunlaisen
peloittavan, vaakuvan naurunhohotuksen, joka jossakin määrin muistutti
huuhkajan huhuamista.
"Hän on rivakka ja avokätinen mies, tuo nuoriherra", virkkoi Anni
Winnie, "ja pulska poika -- leveä hartioiltaan ja hoikka vöiltään --
hänestä tulisi korea ruumis -- tahtoisinpa minä saada pestä ja pukea
häntä."
"Hänen otsaansa on kirjoitettu, Anni Winnie", vastasi
kahdeksankymmenvuotias ämmä, "ettei mikään naisen käsi eikä miehenkään
ole ojentava hänen ruumistaan -- eikä ruumislauta koskaan tule hänen
selkänsä alle -- hiero sinä siis muualla kauppaa, sillä minun tietoni
on saatu varmasta paikasta."
"Tuleeko hänen siis kaatua tappotantereelle, Liisa Gourlay? Onko
hän saava surmansa miekasta vai luodista, niinkuin moni hänen
esi-isistäänkin?"
"Älä kysele enempää -- ei hänelle ole niinkään onnellinen kohtalo
sallittu", vastasi tietäjä.
"Kyllä tiedän, että sinä olet viisaampi muita ihmisiä, Liisa Gourlay.
Mutta kukapa sinulle tämän ilmoitti?"
"Älä siitä ole milläsikään, Anni Winnie", vastasi vanha ämmä. "Kyllä se
tieto on varmasta paikasta saatu."
"Mutta sanoithan, ettet koskaan ole nähnyt tuota häijyä sielunonkijaa",
kysyi hänen utelias kumppalinsa vielä.
"Onpa tietoni sentään yhtä varmasta paikasta saatu", vastasi Liisa,
"niiltä, jotka hänen kohtaloansa ennustivat paljoa ennen kuin hänelle
pantiinkaan ensi paita ylle."
"Kuule, hänen hevosensa kavioiden kopina kuuluu", virkkoi toinen; "se
ei soi siltä kuin hänellä olisi hyvä onni matkassaan."
"Joutuin, joutuin", huusi halvattu ämmä tuvasta; "tehkäämme kaikki ja
lukekaamme kaikki luettavat. Sillä jos kuolleen ruumis ei pian tule
oikaistuksi, niin se vääntyy ja irvistää, että parastakin miestä
hirvittää."
Ravenswood oli nyt jo niin kaukana, ettei hän voinut enempää kuulla.
Hän ei välittänyt kansan yleisestä uskosta noitien voimaan,
ennemerkkeihin ja ennustuksiin, joka usko muuten hänen aikakaudellansa
ja hänen kotimaassaan oli niin luja, että sitä, joka lausui
epäilyksensä julki, katsottiin melkein samanlaisella kammolla kuin
uskotonta juutalaista tai muhamettilaista. Ravenswood tiesi myöskin,
että yleinen usko noituuden mahdollisuuteen usein vaikutti vanhojen,
voimattomien, köyhien ja juuri näistä syistä epäluulon alaisina olevien
akkojen mieleen, niin että he, kun sen lisäksi vielä tuli kuoleman
pelko ja julmien kidutusten tuska, päästivät suustaan noita
tunnustuksia, joilla seitsemännellätoista vuosisadalla Skotlannin
tuomio-istuinten pöytäkirjat ovat niin ylenmääräisesti täytetyt ja niin
häpeällisesti tahratut. Mutta aamulla nähty näky, oli se sitten
todellinen tai tyhjä mielikuvitus, oli hänessä herättänyt taikauskoisen
tunteen, josta hän turhaan koetti päästä irti. Ja se asia, joka hänen
oli toimitettava tuossa pienessä kapakassa, Sammakon Pesässä, ei ollut
juuri sitä laatua, että se olisi voinut rauhoittaa hänen mielensä.
Hänen piti käydä Mortshengh'in luona, joka oli vanhan Erakon kirkkomaan
haudankaivaja, ja puhua tälle miehelle Liisan hautajaisista. Mies asui
likellä sitä paikkaa, mihin Liisan ruumis oli pantava lepoon, ja niinpä
Ravenswood vähäisen virvoitettuaan voimiansa ravinnolla lähti
hautausmaalle. Se sijaitsi niemekkeellä, likeisiltä vuoriharjuilta
virtaavan puron polvessa. Sisältään ristinmuotoinen, vuoreen kömpelösti
hakattu luola oli täällä erakkomajana, jossa joku saksalainen pyhimys
muinaisina aikoina oli kidutellut ruumistansa; siitä oli koko paikka
saanut nimensä. Rikas Coldinghamin luostari oli sitten myöhempinä
aikoina rakentanut tähän paikkaan kappelin, josta ei kuitenkaan enää
ollut mitään jälkeä, vaikka siihen kuuluvaan kirkkomaahan yhä vielä,
niinkuin tässäkin tilaisuudessa, joskus haudattiin ruumiita. Muutamia
punakatajia kasvoi yhä vielä siellä täällä muinaisen pyhän tarhan
piirin sisäpuolella. Sotureita ja aatelisherroja oli entisinä aikoina
useampiakin haudattu tähän paikkaan; mutta heidän hautakivensä olivat
hajallaan, heidän nimensä kuluneet tuntemattomiksi. Ainoat vielä eheänä
säilyneet muistomerkit olivat ne pystyt kivet, jotka osoittivat
alhaisen kansan hautoja. Haudankaivaja asui yksinäisessä mökissä aivan
likellä kirkkomaan uutta muuria. Tämä asunto oli niin matala, että se
melkein maahan asti ulottuvine olkikattoineen, jolla kasvoi paksulti
kynsilaukkaa sekä muuta ruohoa, oli itsekin nurmettuneen hautakummun
näköinen. Tiedustellessaan Ravenswood sai tietää, että viimeisen lapion
liikuttaja oli poissa kotoa, häissä; sillä hän ei ollut ainoastaan
seudun haudankaivaja, vaan myös viulumies. Nuoriherra siis palasi
Sammakon Pesän kapakkaan käskettyään sanoa, että hän seuraavana aamuna
tulisi jälleen tuon miehen puheille, jonka apu oli välttämätön sekä
peijaisissa että pidoissa.
Vähää myöhemmin saapui Sammakon Pesään myös eräs markiisin
edeltäratsastajista tuoden sen sanoman, että markiisi seuraavana aamuna
tulisi sinne Ravenswoodin luo. Ja tämä, joka muuten olisi palannut
vanhaan asuntoonsa Wolfs Cragiin, viipyi siis kapakassa saadaksensa
tavata korkeasäätyistä sukulaistansa.