Ja kohta he näkivät iloiset miehet,
ja vaunut neljin hevosineen.
_Herttua herttuan päälle_.
Craigengelt läksi toimeensa niin pian kuin hänen varustuksensa olivat
valmiit ja suoritti matkansa niin joutuisasti sekä toimitti tehtävänsä
niin sukkelasti kuin Bucklaw oli toivonut. Herra Bucklaw'n
kirjeentuojana hän oli molemmille rouville hyvin tervetullut vieras; ja
niiden silmissä, jotka ennakkosuosiolla ottavat vastaan uuden tuttavan,
saattavat, ainakin jonkun aikaa, tämän tuttavan virheetkin näyttää
avuilta ja hänen puutteensa kiitettäviltä puolilta. Molemmat rouvat
olivat tottuneet sivistyneeseen seuraan; mutta he olivat jo ennakolta
vakuutetut siitä, että herra Bucklaw'n ystävän piti olla hauska,
siivotapainen mies, ja he lumosivat itse silmänsä eriskummallisella
tavalla. Totta sentään on, että Craigengelt oli nyt siivosti puettu, ja
se oli sangen tärkeä seikka. Mutta jos jätämmekin ulkomuodon
huomioonottamatta, niin hänen roistomainen, hävytön puhetapansa
selitettiin kunnialliseksi kursailemattomuudeksi, joka olikin soturille
sopivin; hänen kerskauksensa kävi urheuden, hänen törkeät sananpartensa
sukkeluuden nimellä. Mutta ettei joku ehkä luulisi minun tässä panneen
omiani ja ettei myös molempia rouvia tuomittaisi väärin, tulee minun
vielä lisätä eräs seikka. Rouvien älyn sokeuttamiseen ja heidän
suosionsa taivuttamiseen vaikutti suuresti se, että kapteeni
Craigengelt saapui aivan parahiksi juuri sinä hetkenä, jolloin he
ikävöivät kolmatta kumppania tredille-peliin; ja tässä, niinkuin
kaikissa muissakin peleissä, sekä sellaisissa, jotka vaativat taitoa,
että niissä, jotka riippuivat vain onnesta, oli meidän arvokas
kapteenimme perin tottunut mestari.
Kun Craigengelt näki päässeensä näin hyvään suosioon, alkoi hän
parhaansa mukaan käyttää tätä suosiotaan elättäjänsä asian
edistämiseksi. Hän havaitsikin pian Ashtonin rouvan olevan hyvin
mieltyneen tuohon naimakauppaan, jota rouva Blenkensop, osaksi
ystävyydestä sukulaistansa kohtaan, osaksi halusta solmia avioliittoja,
oli ehdottanut; siinä suhteessa Craigengeltin tehtävä oli siis helppo.
Koska Bucklaw oli nyt tuhlari-elämästään luopunut, niin oli hän juuri
senlaatuinen mies, jollaisen rouva Ashton halusi saada Lammermoorin
paimentytölleen. Sillä näin oli Lucy saava hyvät varat ja tavoiltaan
tasaisen maajunkkarin, ja hänen kohtalonsa oli äidin mielestä taattu
mitä täydellisimmällä, onnellisimmalla tavalla. Muun perintönsä
kanssa oli Bucklaw sitäpaitsi saanut jonkinlaisen äänioikeuden
parlamentinjäsenen vaalissa läheisessä kreivikunnassa, missä Douglasin
suvulla ennen aikaan oli ollut suuret tilukset. Ja Ashtonin rouvan
rakkaimpia toivoja oli, että hänen vanhin poikansa Sholto saisi
kreivikuntansa edusmiehenä istua Britannian parlamentissa, jolle
toivolle sukulaisuus Bucklaw'n kanssa saattoi olla sangen edullinen.
Craigengelt, joka tavallaan ei suinkaan ollut älyä vailla, huomasi pian
miltä haaralta Ashtonin rouvan toiveiden tuuli kävi, ja käänsi laivansa
sen mukaan. "Ei ole mitään, joka voisi estää Bucklaw'ta pääsemästä
parlamenttiin, kyllä hän kilvoittelussa saisi voiton, joutuisi
ensimmäisenä perille. Kahden serkun, kuuden kaukaisemman sukulaisen,
hänen kamaripalvelijansa ja voutinsa", vakuutti Craigengelt, "kaikkien
näiden äänet on hänellä käsissään, ja Girningtonin kartanon isännälle
on osittain rakkaus, osittain pelko aina hankkinut saman verran ääniä
lisäksi. Mutta Bucklaw ei välitä tämmöisestä etunenässä seisomisesta
enempää kuin mitä minä huolin _birkie_-pelistä -- oikein on sääli,
että hänen valtiollinen vaikutusvoimansa ei ole hyvän johdon alainen."
Kaiken tämän Ashtonin rouva imi mieleensä halukkain, kärkkäin korvin,
tehden sydämessään sen päätöksen, että hänessä olisi kyllä miestä
tulevan vävyn vaikutusvallan johtamiseen esikoisensa Sholton sekä
kaikkien muiden asianomaisten eduksi.
Nähtyänsä rouvan näin taipuvaiseksi, kapteeni, puhuaksemme Bucklaw'n
sanoin, kävi kannustamaan hänen päätöstänsä siten, että hän puolinaisin
sanoin mainitsi, miten asian laita oli Ravenswoodin kartanossa, kuinka
kauan aikaa entisen isäntäväen perillinen oli jo siellä oleskellut ja
mitä kaikkia joutavia juoruja (vaikka hän, piru vieköön, ei niitä
suinkaan uskonut) naapuristossa siitä kulki. Kapteenin toimitettavaan
osaan kuului, että hänen ei pitänyt olla välittävinänsä noista
huhuista; mutta hän huomasi heti Ashtonin rouvan kuumoittavista
poskista, värisevästä äänestä ja säihkyvistä silmistä, että tarkoitettu
peloitus oli vaikuttanut. Rouva Ashton ei ollut saanut kirjeitä
mieheltänsä niin tiheään ja säännöllisesti kuin mitä miehen
velvollisuus rouvan mielestä olisi ollut kirjoittaa. Ja näistä
tärkeistä seikoista, miehen käynnistä Wolfs Cragin tornissa sekä
vieraasta, jota hän niin ystävällisesti piti kartanossaan, rouva ei
ollut saanut ainoatakaan sanaa tietää, ennenkuin hän kuuli sen nyt
sattumalta oudolta herralta. Tämä vaitiolo oli rouvan mielestä
maanpetoksen salaamista, miltei todellista kapinallisuutta hänen
valtaansa vastaan; ja salaa hän sydämessään vannoi rankaisevansa siitä
valtiosinetinvartiaa niinkuin salaisista vallankumousvehkeistä tavattua
alamaista ainakin. Tämä suuttumus riehui hänessä sitä tulisemmin,
kun hänen täytyi salata se rouva Blenkensopilta ja kapteeni
Craigengeltiltä, joista edellinen oli Bucklaw'n sukulainen,
jälkimmäinen hänen uskottu ystävänsä. Ja kun nyt alettiin pelätä, että
hänen miehensä valtioviisaudesta tai pelkuruudesta saattaisi mieluimmin
haluta Ravenswoodia vävyksi, rouva kiihtyi vielä monta vertaa
kiivaammaksi saadakseen tuon toisen avioliiton toimeen.
Kapteeni oli tarpeeksi taitava insinööri havaitaksensa, että hänen
ruutimiinansa oli syttynyt. Ei hän siis yhtään kummastunut, kun hän
vielä samana päivänä kuuli Ashtonin rouvan päättäneen lähteä
Blenkensopin rouvan luota aikaisemmin kuin mitä ensin oli aiottu, ja jo
seuraavana aamuna, heti aamun valjettua, matkustaa Skotlantiin päin
niin suurella kiireellä kuin silloisten teiden tila ja kulkuneuvot
suinkin sallivat.
Voi poloista valtiosinetinvartiaa! -- Ei hän voinut aavistaakaan
millainen myrsky oli tulossa kiitäen niin nopeasti kuin vanhanaikuiset,
kuuden hevosen vetämät vaunut suinkin saattoivat kulkea. Hän, niinkuin
Don Gayferos, oli "unohtanut kauniin ja uskollisen puolisonsa", eikä
pitänyt murhetta mistään muusta paitsi odottamastaan markiisi A:n
käynnistä. Varmat tiedot tiesivät kertoa, että mainittu korkea herra
nyt viimeinkin aivan varmasti oli tekevä hänelle sen kunnian ja saapuva
hänen kartanoonsa kello yksi päivällä, siis tavallista myöhempään
päivällisaikaan, ja tämän sanoman seurauksena oli suuri puuha ja hälinä
kartanossa. Valtiosinetinvartia juoksi kamarista kamariin, piti
kellarissa neuvottelua hovimestarin kanssa, vieläpä uskalsi pistää
keittiöönkin nenänsä pelkäämättä mahdollista kahakkaa kokin kanssa,
joka uhkaylpeydessään usein ylenkatsoi Ashtonin rouvankin käskyjä.
Viimein, saatuansa varman tiedon siitä, että kaikki valmistuspuuhat
olivat täydessä käynnissä hän kutsui tyttärensä ja Ravenswoodin
penkereelle kartanon edustalle, jotta tältä korkealta paikalta
voitaisiin jo hyvin kaukaa huomata markiisin tulo. Siinä odottaessaan
hän astuskeli hitain, joutilain askelin edestakaisin penkerettä myöten,
joka vahvan kivimuurin ympäröimänä muodosti kartanon edustan, kohoten
yhtä korkealle kuin rakennuksen toinen kerros. Pihaan sitä vastoin
ajettiin ulkonevan kaariportin kautta, jonka litteälle katolle
penkereen puolelta päästiin muutamia matalia, leveitä, mukavia portaita
myöten. Koko kartano oli puoleksi sotaisen linnan, puoleksi
aatelisherran asuntopalatsin näköinen; ja vaikka se muutamissa
suhteissa oli aiottu suojelukseksi, näkyi kuitenkin, että vanhat
Ravenswoodin herrat sitä rakentaessaan olivat luottaneet mahtavuutensa
turvaavaan voimaan.
Tästä hauskasta kävelypaikasta avautui ihana, avara näköala silmien
eteen. Ja -- se seikka liittyy lähimmin meidän nykyiseen aineeseemme --
sinne näkyi kaksi tietä, toinen lännen, toinen idän puolella; ne
kulkivat molemmat, kumpikin haaraltaan, kukkulan poikki, joka oli
vastapäätä kartanon asemana olevaa mäkeä, ja lähenivät lähenemistään
toisiansa, kunnes ne kartanon kujaportin luona yhtyivät. Läntistä tietä
kohti kaikki kolme olivat nyt kiinnittäneet silmänsä odottaen markiisin
tulon ilmoittajien ilmestymistä; valtiosinetinvartia teki sen
tuskallisesta levottomuudesta; hänen tyttärensä katseli siitä syystä,
että hän tahtoi olla isälleen mieliksi; ja Ravenswood, vaikka hän salaa
sydämessään oli suutuksissaan tästä joutavasta hätäilystä, noudatti
heidän esimerkkiään tehdäkseen Lucylle mieliksi.
Heidän odotuksensa ei muuten kestänytkään kauan. Kaksi edeltäjuoksijaa
valkeissa vaatteissaan, mustat patalakit päässä ja pitkät sauvat
kädessä, näkyi etumaisimpana. Niin nopea oli heidän juoksunsa, että he
ilman liikaa vaivaa pysyivät aina, sen verran kuin heidän virkansa
vaati, vaunujen ja hevosten edellä. Yhä lähemmäksi he saapuivat juosta
harppaellen pitkin askelin ja pitäen koko ajan tasaista vauhtia
keuhkoja koettelevassa toimessansa. Näiden loistavien tähdenlentojen
jäljestä, jotka kiitivät semmoisella kiireellä kuin verikoston pyytäjä
olisi ollut heidän kantapäillään, läheni tomupilvi, joka tuprahteli
ilmassa markiisin vaunujen edessä vieressä tai takana ratsastavien
palvelijoiden hevosten kavioista.
Korkean aateliston etuoikeudet esiintyivät siihen aikaan paljon
silmäänpistävämmällä tavalla kuin tätä nykyä. Palvelijoitten lukumäärä
ja komeat univormut, suurellinen matkustamistapa ja saattojoukkona
olevien aseellisten miesten arvoa vaativa, melkein sotaisa ulkomuoto,
se kaikki vaikutti osaltaan, että sellainen herra heti havaittiin
paljoa korkeammaksi olennoksi kuin tavallinen, parin palvelijansa
seurassa kulkeva maajunkkari. Ja mitä kauppamiehiin tulee, niin heidän
mieleensä olisi yhtä vähän juolahtanut kilpailu komeudessa korkean
aateliston kanssa kuin matkia itse kruunupään kuninkaan loistoa. Herra
Ashtonin huomio oli kokonaan kiintynyt tähän näkyyn ja myös
vastaanottolaitosten ajattelemiseen, jotta ei asia olisi jäänyt vain
unohduksiin; siitä syystä hän tuskin kuulikaan, kun hänen poikansa
Henrik huusi: "Tuolta tulevat vielä toiset vaunut, isä, itäistä tietä
-- voivatko nekin olla markiisi A:n?"
Vihdoin viimeinkin, kun poikanulikka hihasta nykäisten oli väkisin
vetänyt hänen huomionsa puoleensa,
hän silmänsä loi sinne, ja --
näk' ilmestyksen hirveän.
Todentotta toisetkin vaunut, kuusi hevosta edessä, neljä ratsastavaa
palvelijaa ympärillään, lähenivät paraikaa idästäpäin laskeutuen harjun
rinnettä alas; ne kulkivat semmoista vauhtia, että oli sangen
epäiltävää kumpiko näistä eri haaroilta tulevista ajopeleistä ensiksi
ennättäisi kujan suulle. Toiset vaunut olivat siniset, toiset vihreät;
ja meteli, joita muinoin siniset ja vihreät vaunut Rooman tai
Konstantinopelin kilpatantereilla nostattivat, eivät mitenkään
olleet suuremmat sitä, jonka tämä kaksinainen näky herätti
valtiosinetinvartian mielessä. Kuka ei muistaisi noita hirvittäviä
sanoja ranskalaisen, kuolemankielissä olevan hekumoitsijan suusta, kun
eräs hänen ystävänsä, poistaaksensa hänestä sen mielettömän ajatuksen,
että muka kummitus aina määrättynä aikana ilmestyi hänelle, saattoi
huoneeseen miehen, joka oli samalla tavalla puettu kuin ilmestys, jonka
kuoleva väitti nähneensä. "Herra Jumala!" huusi viimeisillään oleva
syntinen, joka luultavasti näki sekä todellisen että myös
valekummituksen, "nyt heitä on kaksi!"
Melkein yhtä tuskallinen oli myös valtiosinetinvartian hämmästys, kun
odotettu vieras ilmestyi kahtena haamuna. Pahoja aavistuksia lensi
hänen mieleensä. Ei mikään naapuri voinut näin ennakolta ilmoittamatta
tulla tähän aikaan, kun kursailu oli pyhänä tapana. Varmaan se on
vaimoni, kuiskasi sisäinen ääni hänessä, ja tätä ajatusta seurasi
pelokas aavistus siitä, mikä saattoi olla syynä näin äkilliseen,
ennakolta ilmoittamattomaan palaamiseen. Hän tunsi olevansa "teosta
tavattu." Että vieraat, joiden seurassa hänet nyt pahaksi onneksi
tavattaisiin, olisivat rouvalle sangen vastenmieliset, ei siitä ollut
epäilystäkään. Hänen ainoa toiveensa kohdistui nyt rouvan herkkään
sopivaisuudentuntoon, joka kenties oli estävä pahan mielen
riehahtamasta julki. Mutta niin suuri oli sittenkin hänen huolensa ja
pelkonsa, että markiisille aiotut vastaanottomenot joutuivat hänen
päässään peräti sekaannuksiin.
Tämä pelko muuten ei ahdistanut yksistään herra Ashtonia. "Se on äitini
-- se on äitini!" virkkoi Lucy vaaleten kalmankarvaiseksi ja lyöden
kätensä yhteen, kun hän katsahti Ravenswoodiin.
"Ja jos se olisikin rouva Ashton", vastasi Ravenswood kuiskaten, "niin
mitä sitä tarvitsee näin säikähtyä? -- Pitäisihän toki äidin
kotiintulosta niin pitkän poissaolon jälkeen syntyä aivan toisia
tunteita kuin pelästystä ja hämmästystä."
"Sinä et tunne äitiäni", sanoi neiti Ashton äänellä, joka oli pelosta
melkein tukahduksissa. "Mitä hän sanoo, jos hän näkee sinut tässä?"
"Minä olen viipynyt täällä liian kauan", lausui Ravenswood jotenkin
ylpeästi, "jos hänen pahastumisensa minun täälläolostani teitä niin
peloittaa. -- Rakas Lucyni", lisäsi hän sitten rauhoittavalla ja
lohduttavalla äänellä, "sinä pelkäät kovin lapsekkaasti Ashtonin
rouvaa. Onhan äitisi aatelisnainen -- sivistynyt nainen -- nainen, joka
tuntee maailmaa ja tietää kuinka hänen tulee kohdella miestänsä ja
miehensä vieraita."
Lucy vain pudisti päätään. Ja ikäänkuin hänen äitinsä jo virstan
päästä, missä hän nyt vasta oli, olisi voinut nähdä ja tarkastella
hänen käytöstään, hän poistui Ravenswoodin luota ja tarttuen Henrik
veljensä käsivarteen hän talutti hänet penkereen toiseen kulmaan.
Valtiosinetinvartiakin riensi kartanon pääportille pyytämättä
Ravenswoodia tulemaan kanssaan. Tällä tavoin hän jäi yksin seisomaan
penkereelle, ikäänkuin kaikki talon asukkaat olisivat pelänneet ja
karttaneet häntä.
Tämä ei ollut mieleen miehelle, joka oli yhtä ylpeä kuin köyhä ja joka
uhraamalla syvälle juurtuneen vihansa ja tulemalla herra Ashtonin
vieraaksi luuli suoneensa armon eikä vastaanottaneensa. "Lucylle vielä
antaisin anteeksi", virkkoi hän itsekseen, "hän on nuori, ujo ja
peloissaan, kun hän äitinsä tietämättä on solminut näin tärkeän liiton.
Mutta hänenkin pitäisi muistaa, kenen kanssa hän on sen solminut, eikä
antaa minulle syytä luulla, että hän häpeää valintaansa. Ja mitä
valtiosinetinvartiaan tulee, niin hänestäpä näkyy kaikki äly, rohkeus
ja henki paenneen heti kun hän näki vilaukseltakin rouvansa vaunut.
Minun pitää odottaa, mitä tästä tulee; ja jos havaitsen olevani liikaa,
niin kylläpä täälläoloni pian loppuu."
Nämä epäluulot mielessään hän poistui penkereeltä, meni talliin ja
käski, että hänen hevosensa pidettäisiin valmiina, jotta hän, jos hänen
mielensä tekisi, voisi lähteä ratsastamaan.
Sillä välin ajomiehet molemmissa vaunuissa, jotka Ravenswoodin
kartanossa olivat nostaneet niin suuren hämmästyksen, huomasivat toinen
toisensa lähetessään kukin eri haaralta kujan suuta. Ashtonin rouvan
ajomies ja kyytimiehet saivat heti käskyn kiirehtiä edelle, jos
mahdollista; sillä rouva tahtoi ennättää miehensä puheille ennen
vierasten tuloa, keitä he sitten olivatkin. Mutta markiisin ajomies
piti kiinni herransa kunniasta sekä omastansa. Huomattuansa, kuinka
hänen kilpaveljensä lisäsi vauhtia, hänkin, seuraten luonnettansa, mikä
kaikilla hevosmiehillä kaikkina aikoina on ollut sama, päätti yrittää
päästä ensiksi perille. Molemmat ajomiehet, tuimasti tuijottaen
toisiinsa ja kiihoitellen hevosiaan kovilla piiskanlyönnillä,
karauttivat siis kilpaa alas rinnettä, niin että vaunuja seuraavien
ratsumiesten täytyi kiihdyttää vauhtiansa pieneksi neliksi. Tästä
tietysti valtiosinetinvartian hämminki vielä kiihtyi; sillä hänelle
suotu lyhyt miettimisen aika lyheni ajomiesten kiireen johdosta
vieläkin lyhyemmäksi.
Ainoa herra Ashtonin jäljellä oleva toivo oli nyt se, että
mahdollisesti jommatkummat vaunut voisivat kaatua kuperkeikkaa, jotta
hänen vaimonsa tai vieraansa siinä saattaisi taittaa niskansa. Eikä
meille ole jäänyt selvää tietoa siitä, kumpaiselleko hän mieluummin
olisi suonut tämän kohtalon; mutta syytä on luulla, ettei hänen surunsa
kummassakaan tapauksessa olisi ollut aivan lohduton. Mutta tämäkin
toivo haihtui. Sillä Ashtonin rouva, joka ei suinkaan pelännyt
kaatamista, huomasi kuitenkin, että tämä hänen kilvoittelunsa
korkeasäätyisen vieraan kanssa saattaisi näyttää naurettavalta, koska
matkan määränä oli hänen oman kartanonsa portti. Lähemmäksi kujan suuta
jouduttuansa hän siis käski ajomiehensä hillitä hevosia ja päästää
vieraan vaunut edelle, jota käskyä mies suurella mielihyvällä
tottelikin, koska se juuri parhaaseen aikaan pelasti hänen kunniansa;
sillä markiisin hevoset olivat paremmat tai ainakin vähemmän väsyneet.
Ajomies vähensi siis vauhtiansa ja salli vihreiden vaunujen
saattomiehineen ensiksi saapua kujalle, johon ne töytäsivätkin
tuuliaispäänä. Ja markiisin kultakoristeinen ohjaaja niinikään heti kun
hän huomasi etusijan myönnetyn hänelle, viihdytti vauhtinsa
hiljaisemmaksi ajoksi. Tällä tavalla hän läheni nyt korkeiden
jalavapuiden varjostamaa kujaa myöten koko saattojoukkonsa ympäröimänä;
ja Ashtonin rouvan vaunut seurasivat vähän jäljempänä, vielä hitaammin.
Kartanonsa edustalla, sen portin suulla, josta vierasten piti ajaa
pihalle, seisoi nyt herra William Ashton, pää aivan pyörryksissä. Hänen
vieressään seisoi hänen tyttärensä ja nuorempi poikansa ja taempana
suuri joukko korkeampia ja alempia palvelijoita, mitkä livreoissa,
mitkä tavallisissa vaatteissa. Skotlannin aatelisherroilla siihen
aikaan oli aivan ylenpalttinen joukko palvelijoita; sillä niitä oli
huokealla palkalla saatavissa, koska maassa oli verrattomasti enemmän
miehiä kuin työpaikkoja.
Maailmaa kokeneella miehellä on aina niin suuri kyky hillitä itseään,
ettei hän kaikkein pahimmassakaan pulassa voi kovin kauan olla
hämmästyksissään. Herra Ashton siis, kun markiisi astui alas
vaunuistaan, otti hänet tavallisella kohteliaisuudellaan vastaan, ja
saattaessaan vieraansa suureen saliin, lausui toivonsa, että matka oli
onnistunut hyvin. Markiisi oli pitkävartaloinen, pulska mies, jonka
kasvot ilmaisivat ajatusta ja älyä, ja jonka silmissä jo kadonneen
nuoruuden hilpeyden sijalla paloi nyt kunnianhimon tuli. Myös ilmeni
hänen muodossansa rohkeutta ja ylpeyttä, jota tavaksi tullut
varovaisuus ja puolueen päällikössä luonnollinen halu miellyttää
ihmisiä kuitenkin hiukan lievensivät. Hän vastasi kohteliaasti
valtiosinetinvartian kohteliaisiin kysymyksiin, ja hänet esitettiin
neiti Ashtonille, jolloin herra Ashton ei kuitenkaan voinut olla
ilmaisematta, mitä hänen mielessään pyöri. Hän näet esitti tyttärensä
sanoilla: "Vaimoni, rouva Ashton."
Lucy punastui, markiisi näytti kummastuvan talonemännän erinomaisesta
nuoruudesta, ja vaivoin valtiosinetinvartia sai ajatuksensa sen verran
kootuksi, että hän saattoi selittää: "Tyttäreni, aioin sanoa, herra
markiisi. Mutta asia oli se, että näin vaimoni vaunujen ajavan kujan
suuhun juuri teidän jäljessänne, ja --"
"Ei tarvita selityksiä, korkeasti-kunnioitettava herra", vastasi
vieras, "sallikaa minun pyytää, että menisitte puolisoanne
vastaanottamaan; minä jään tänne neiti Ashtonin tuttavuutta tekemään.
Mieleni on paha, että ajomieheni ajoi talonemännän sivuitse hänen oman
kujansa suussa; mutta minä luulin, sen te, herra Ashton, ymmärrätte,
että rouvanne yhä vielä oli Englannissa. Sallikaa minun pyytää, että
jättäisitte kaikki kursailemiset sikseen ja rientäisitte lausumaan
hänelle tervetuliaiset."
Tätä juuri valtiosinetinvartia olikin halunnut, ja hän siis viipymättä
käyttikin hyväkseen markiisin antamaa kohteliasta lupaa. Hän tahtoi
ennakolta käydä puolisonsa puheilla ja kahdenkesken ottaa vastaan hänen
suuttumuksensa ensi puuskan; siten oli rouva Ashtonin mieli kenties
johonkin määrin asettuva, niin että hän saattoi sopivalla
kohteliaisuudella tervehtiä vieraitaan. Vaunujen seisahtuessa oli siis
kohteliaan aviomiehen käsi ojennettuna rouvaa vastaanottamassa. Mutta
Ashtonin rouva ei ollut miestään näkevinänsäkään; hän ei käyttänyt
ojennettua kättä tuekseen, vaan pyysi apua kapteeni Craigengeltiltä,
joka nyt seisoi vaunujen oven vieressä hopeasilainen hattunsa
kainalossa ja joka koko matkallakin oli jo toimittanut _cavaliere
servente_'n, kohteliaan seurakumppanin virkaa. Tämän kunniallisen
herran käsivarteen nojautuen rouva Ashton astui pihan poikki, lausuen
pari käskyä palvelijoille, mutta ei sanaakaan miehelleen. Turhaan
koetti tämä vetää rouvan huomiota puoleensa; hän sai vain pikemmin
takaa seurata kuin saattaa häntä saliin, jossa he tapasivat markiisin
hartaassa keskustelussa Ravenswoodin kanssa; Lucy oli paennut pois heti
kun sai siihen tilaisuuden. Kaikkien kasvot, paitsi markiisin,
ilmaisivat nyt hämilläoloa. Sillä Craigengeltkin, vaikka hän oli
hävytön luonteeltaan, sai töin tuskin peitetyksi pelkonsa nähdessään
Ravenswoodin; ja kaikista muistakin tuntui tämä arvaamaton
yhteensattuminen sangen tukalalta.
Hetken aikaa odotettuansa, että herra Ashton esittäisi
hänet vaimolleen, markiisi päätti tehdä sen itse. "Herra
valtiosinetinvartia", lausui hän kumartaen rouva Ashtonille, "esitti
juuri vähän aikaa sitten minulle tyttärensä vaimonaan -- hän saattaisi
nyt yhtä hyvin sanoa teitä, rouva Ashton, tyttärekseen, niin vähän
teidän ulkomuotonne on muuttunut siitä, millaisena muistan sen nähneeni
muutamia vuosia sitten. -- Sallitteko kenties vanhan tuttavan olla
täällä vieraana?"
Hänen tervehdyksensä oli siksi kohtelias ettei siihen voinut tulla
muuta kuin myöntävä vastaus. Markiisi jatkoi sitten: "Tämä, rouva
Ashton, on sovintokäynti, senvuoksi rohkenen esittää teille ja teidän
suosioonne sulkea serkkuni, Ravenswoodin nuorenherran."
Ashtonin rouva ei saattanut olla tervehtimättä; mutta hänen
kumarruksensa ilmaisi ylpeyttä, miltei ylenkatsetta. Ravenswoodkaan
puolestaan ei saattanut olla kumartamatta; mutta kumartaessaan hän
vastasi toisen ylenkatseeseen samanlaisella ylenkatseella.
"Sallikaa", lausui nyt rouva, "että teille, herra markiisi,
esitän erään _minun_ ystäväni." Craigengelt, sillä rohkealla
hävyttömyydellä, jolla hänenlaisensa miehet ovat osoittavinaan
seurustelutottumusta, teki markiisille pienen kumarruksen heilahuttaen
kultasilaista hattuaan.
Rouva kääntyi nyt miehensä puoleen. "Sinä ja minä, Ashton", sanoi hän,
ja ne olivat ensimmäiset sanat, jotka hän virkkoi miehelleen, "olemme
kumpainenkin saaneet uusia tuttavia sen jälkeen kun läksin kotoa --
anna minun esittää sinulle uusi ystäväni -- kapteeni Craigengelt."
Kapteeni kumarsi uudestaan ja heilahutti kultasilaista hattuaan, johon
tervehdykseen valtiosinetinvartia vastasi ilmoittamatta, että he jo
ennestään olivat tuttavia. Hän teki sen pelokkaalla kiireellä, josta
kävi ilmi, miten kernaasti hän olisi tahtonut saada rauhan ja sovinnon
rakennetuksi itsensä ja vaimonsa, samoin kuin myös molemminpuolisten
liittolaisten välille. "Sallikaa minun esittää teidät Ravenswoodin
nuorelleherralle", virkkoi hän Craigengeltille jatkaen entistä
rauhantointa. Mutta Ravenswood suoristi pitkän vartalonsa ja vastasi
painokkaalla äänellä, katsahtamattakaan hänelle esitettyyn mieheen:
"Kapteeni Craigengelt ja minä tunnemme jo toinen toisemme perinpohjin."
"Perinpohjin -- perinpohjin", mutisi kapteeni, ikäänkuin
kaksinkertainen kaiku, ja heilahutti taas hattuaan vaikka paljon
vähemmän kuin edellisellä kerralla, jolloin tuo liike oli
ystävällisesti koristanut hänen kumarrustaan markiisille ja
valtiosinetinvartialle.
Lockhard astui nyt sisään, perässään kolme palvelijaa, jotka toivat
viiniä ja voileipiä; sillä sellaista suunavausta oli tapana tarjota
ennen päivällistä ruokahalun herättämiseksi. Ja kun vieraat olivat
käyneet niihin käsiksi, pyysi rouva Ashton anteeksi, että hänen oli
pakko ottaa miehensä hetkiseksi heidän seurastaan, koska hänellä oli
tärkeä asia puhuttavana. Markiisi tietysti pyysi, ettei rouva suinkaan
antaisi heidän estää häntä tehtävistään. Ja Craigengelt, kiireesti
kaadettuaan kurkkuunsa lasillisen väkevää kanarianviiniä, riensi ulos
kamarista; sillä kolmen kesken jääminen markiisi A:n ja Ravenswoodin
nuorenherran kanssa ei näyttänyt hänestä juuri hauskalta. Edellisen
korkea arvo liiaksi painosti hänen rohkeuttansa, ja Ravenswoodin hihaa
hän oikein vapisten pelkäsi.
Syyksi äkilliseen lähtöönsä hän sanoi sen, että hänen muka piti
huolehtia hevosestansa ja tavaroistansa; eikä hän muuttanut päätöstään
sittenkään, vaikka rouva Ashton käski Lockhardin pitää tarkkaa huolta
siitä, että kapteeni Craigengeltille annettaisiin kaikki apu, mitä hän
suinkin saattoi tarvita. Markiisi ja Ravenswood jäivät näin kahden
kesken puhelemaan siitä tavasta, jolla heitä oli kohdeltu. Rouva Ashton
puolestaan meni omaan kamariinsa, johon hänen miehensä seurasi jäljessä
jotenkin samannäköisenä kuin tuomittu pahantekijä.
Heti kun aviopari oli astunut kamariin, puhkesi rouvan tulinen luonto
ilmi, jota hän tähän asti, ulkonaisen sopivaisuuden tähden, oli
suurella vaivalla hillinnyt. Rouva Ashton lukitsi oven, otti avaimen
lukosta, ja sitten, katse täynnä ylpeää majesteetillisuutta, jota ei
ikä vielä ollut masentanut, silmät leimuten rohkeutta ja vihastusta,
hän lausui juuri pelästyneelle miehellensä seuraavat sanat: "Minun
herrani, en ole juuri kummastunut niistä uusista tuttavista, joita te
minun poissaollessani olette itsellenne hankkinut -- sillä he ovat
aivan teidän sukuperänne ja kasvatuksenne mukaiset. Ja jos jotain muuta
toivoin, niin mielelläni myönnän, että se oli väärä luulo ja että siitä
luulosta hyvin olen ansainnut sen harmin, jonka te olette minulle
tuottanut."
"Eleonora kulta -- oma vaimoni", vastasi valtiosinetinvartia, "maltahan
toki hiukan mieltäsi, niin että voin todistaa sinulle, miten tällä
teollani olen tarkasti pitänyt silmällä sukuni kunniaa yhtä hyvin kuin
sen etuakin."
"_Sinun_ sukusi etua sinä kyllä täydellisesti osaat pitää
silmällä, sen tiedän", virkkoi vihastunut rouva, "ja samoin oman sukusi
kunniaa, jos siinä lienee mitään silmällä pidettävää. -- Mutta
koska _minunkin_ sukuni etu ja kunnia, paha kyllä, siihen on
erottamattomasti yhdistetty, niin ethän pane pahaksi, jos minäkin pidän
asiaa silmällä sen verran kuin se minua koskee."
"Mitä minun sitten olisi pitänyt tehdä?" kysyi aviomies. "Mistä sinä
olet niin suutuksissa? Mistä syystä sinä niin kauan poissaoltuasi heti
paikalla tällä tavoin moitit minua?"
"Kysy omaltatunnoltasi, William, mikä syy on saattanut sinut siihen,
että luovut valtiollisesta puolueestasi ja periaatteistasi ja että, sen
verran kuin minä voin nähdä, olet naittamaisillasi ainoan tyttäresi
hävinneelle kerjäläisjakobiitille, joka kaiken lisäksi vielä on sukusi
perivihollinen?"
"Mitä terveen järjen ja tavallisen kohteliaisuuden nimessä minun muka
olisi pitänyt tehdä, armollinen rouva?" vastasi aviomies. "Voinko minä,
tavallisinta sopivaisuuden sääntöä rikkomatta, ajaa talostani nuoren
aatelisherran, joka, niinkuin pari päivää sitten tapahtui, oli
pelastanut tyttäreni hengen ja myös omani?"
"Pelastanut sinun henkesi muka! Olen minäkin kuullut tuon
jutun", pilkkasi rouva, "kuinka vihainen lehmä säikähdytti
valtiosinetinvartiaa ja kuinka se poika, joka tappoi lehmän, on
mainitun valtiosinetinvartian silmissä ollut täysi Guy Warwick --
pianpa saisit samanlaisesta syystä kutsua kaikki Haddingtonin
teurastajat vieraiksesi."
"Rouva Ashton", änkytti valtiosinetinvartia, "tämä on jo liikaa --
suostuisinhan minä mihin uhraukseen hyvänsä, joka sinut lepyttäisi, jos
vain virkkaisit mitä tahdot."
"Mene sitten alas vierasten luokse", käski ankara rouva, "ja ilmoita
Ravenswoodille, että nyt, kun kapteeni Craigengelt ja muita ystäviä on
tullut taloon, sinulla ei enää ole sijaa hänelle kartanossasi -- minä
odotan myös nuorta herra Haystonia, Bucklaw'n kartanon omistajaa, tänne
tulevaksi."
"Herra Jumala, Eleonora!" huudahti aviomies. "Ravenswoodko ajettaisiin
pois siksi, että Craigengeltille, kurjalle kortinlyöjälle ja vakoojalle
olisi sijaa? -- Se oli jo paljon, kun sen verran hillitsin itseni,
etten heti paikalla käskenyt tuota heittiötä ulos talostani, ja
suuresti kummastuin, kun näin hänen sinun seurassasi tulevan tänne."
"Koska näit hänen minun seurassani tulevan", vastasi heikompi
aviopuoliso, "niin siitä olisit voinut ymmärtää, että hän on sopiva
seurakumppani. Ja mitä Ravenswoodiin tulee, ei hänelle tapahdu mitään
muuta kuin mitä hän itse, sen minä varmaan tiedän, teki eräälle arvossa
pidettävälle ystävälleni, joka pahaksi onnekseen joku aika sitten
sattui olemaan hänen luonaan vieraisilla. -- Mutta tee nyt päätöksesi
-- sillä jollei Ravenswood lähde tästä talosta, niin minä lähden!"
Herra Ashton astui edestakaisin kamarissa mitä tuskallisimmassa
levottomuudessa. Pelko, häpeä, ja suuttumus taistelivat sitä
kuuliaisuutta vastaan, jota hän tavallisesti osoitti rouvallensa.
Vihdoin hän teki sellaisen päätöksen, minkä pelkurimaiset ihmiset
tekevät tavallisesti tällaisessa pulassa ollessaan; hän ryhtyi
puolikeinoon.
"Suoraan sanoen, korkea armonne, en voi enkä tahdo ottaa syykseni
tuollaista epäkohteliaisuutta Ravenswoodia kohtaan, jota te vaaditte --
semmoista ei hän ole minulta ansainnut. -- Jos sinä tahdot olla hurja
ja oman kattosi alla häväistä aatelissukuista miestä, niin en voi sitä
estää. Mutta en ainakaan tahdo olla tämmöisen mielettömän teon
välikappaleena."
"Vai et tahdo?" kysyi rouva.
"En, niin totta kuin Jumala on taivaassa, korkea armonne!" vastasi
aviomies. "Vaadi minulta jotakin, mikä soveltuu tavalliseen siivouteen,
esimerkiksi, että vähitellen jättäisin tuon tuttavuuden, tai muuta
sellaista -- mutta että minä ajaisin hänet ulos talostani, siihen en
tahdo enkä voi suostua."
"Sitten sukumme kunnian valvominen tälläkin kertaa, niinkuin usein
ennen, on jäävä minun vaivakseni", sanoi rouva.
Hän kävi istumaan ja kirjoitti kiireesti muutamia rivejä. Mutta juuri
kun hän aukaisi oven kutsuakseen kamaripalvelijansa eteisestä, yritti
valtiosinetinvartia vielä kerran estää häntä tästä päättäväisestä
teosta. "Ajattele, mitä teet, Eleonora; sinä teet veriviholliseksemme
nuoren miehen, jolla luultavasti on oleva voimaa kostaa meille -- --"
"Oletko koskaan nähnyt ketään Douglasia, joka pelkäisi vihollista?"
kysyi rouva ylenkatseellisesti.
"Niinhän se on, mutta hänessä on ylpeyttä ja kostonhimoa, joka riittää
sadalle Douglasille ja vieläpä sadalle pirullekin päälliseksi. Ajattele
toki asiaa vielä tämä yö!"
"En hetkeäkään kauemmin", vastasi rouva. "Kuulkaa, neitsyt Patullo, te
viette kirjeen nuorelle Ravenswoodille."
"Ravenswoodin nuorelleherralleko, armollinen rouva?" kysyi neitsyt
Patullo.
"Niin, Ravenswoodin nuorelleherralle, jos häntä niin tahdotte
nimittää."
"Minä pesen käteni tässä asiassa", sanoi valtiosinetinvartia. "Menen
puutarhaan katsomaan, että Jardine poimii talvihedelmiä jälkiruoaksi."
"Tee niin", vastasi rouva katsahtaen hänen jälkeensä äärettömän
ylenkatseellisesti, "ja kiitä Jumalaasi, että tänne jääpi joku, joka
osaa suojella suvun kunniaa yhtä hyvin, kuin sinä osaat valita
talviomenoita ja päärynöitä."
Valtiosinetinvartia viipyi puutarhassa jokseenkin kauan, kunnes rouvan
virittämä ruutimiina sillä aikaa kerkeäisi räjähtää, ja niin hän
ainakin toivoi, Ravenswoodin vihastuksen ensi vimma vähän asettuisi.
Kun herra Ashton vihdoin palasi saliin, antoi markiisi paraikaa käskyjä
muutamille palvelijoilleen. Hän näkyi olevan kovasti suutuksissaan ja
heti keskeytti herra Ashtonin anteeksipyynnön siitä, että oli niin
kauan antanut korkean vieraan olla yksin.
"Arvattavasti, herra Ashton, on teilläkin tieto tästä eriskummallisesta
kirjeestä, jonka teidän rouvanne on armollisesti lähettänyt
_minun_ sukulaiselleni Ravenswoodille" -- (_minun_ sanaa hän
erittäin painosti). "Ja tietysti te ette kummeksu, kun sanon
jäähyväiset. Minun sukulaiseni on jo lähtenyt arvellen jäähyväisten
sanomisen omasta puolestaan tarpeettomaksi, koska tämä eriskummallinen
häväistys on kuitannut kaiken ennen osoittamanne kohteliaisuuden."
"Minä voin vakuuttaa, herra markiisi", puolusteli herra Ashton itseään
pitäessään kirjettä kädessään, "etten tiedä mitään tämän kirjeen
sisällyksestä. Minä tiedän vain, että rouva Ashton on hyvin
äkkipikainen, ennakkoluuloissaan itsepäinen, ja mieleni on kovin paha,
jos hän on tehnyt jotain loukkaavaa, tai jos te olette katsonut sen
loukkaukseksi. Mutta toivon sentään teidän, herra markiisi, muistavan,
että naisen -- --"
"Pitää käyttäytyä sivistyneen naisen tavoin niitä kohtaan, joilla on
korkea säätyarvo", täytti markiisi keskeytyneen lauseen.
"Niin juuri, herra markiisi", virkkoi onneton valtiosinetinvartia,
"mutta rouva Ashton on sittenkin nainen --"
"Jolle, minun arveluni mukaan", keskeytti markiisi taas, "pitäisi
opettaa mitä velvollisuuksia hänen säätynsä vaatii. Mutta tässähän
tulee rouva itse, ja minä tahdon saada kuulla hänen omasta suustaan,
mistä syystä hän näin eriskummallisella, arvaamattomalla tavalla on
häväissyt minun likeistä sukulaistani meidän molempien ollessa hänen
vieraanaan."
Rouva Ashton astui nyt sisään. Hänen riitansa herra Ashtonin kanssa ja
sen jälkeen seurannut keskustelu hänen tyttärensä kera eivät olleet
kuitenkaan estäneet häntä huolehtimasta myös ulkomuodostaan. Rouva
Ashton astui sisään juhlapuvussa; ja hänen katseensa ja käytöksensä
majesteetillisuus sopikin hyvin yhteen niiden loistavien vaatteitten
kanssa, joita sen ajan aatelisnaiset käyttivät tämmöisissä
tilaisuuksissa.
Markiisi A. kumarsi ylpeästi, ja rouva vastasi tähän tervehdykseen
yhtä mahtavasti ja kylmästi. Vieras otti sitten herra Ashtonin
liikkumattomasta kädestä kirjeen, jonka hän hetkeä ennen kuin rouva
tuli, oli hänelle antanut. Markiisi aikoi ruveta puhumaan, mutta rouva
keskeytti hänet heti. "Minä näen, herra markiisi, että te tahdotte
ottaa puheeksi seikan, josta vain on harmia. Minun on paha mieli, että
juuri tällä hetkellä piti tulla esille tämmöinen asia, sillä en
tahtoisi vähimmässäkään määrässä häiritä sitä kunnioitettavaa
vastaanottoa, mikä teille, herra markiisi, olisi tuleva. Mutta näin on
laita: herra Edgar Ravenswood, jolle kirjoitin tämän teidän kädessänne
olevan kirjeen, on väärinkäyttänyt hänelle tässä talossa osoitettua
kohteliaisuutta sekä herra Ashtonin mielenlaadun hiljaisuutta ja
viekoitellut nuoren tytön kihloihin, josta suhteesta ei tytön
vanhemmille ole annettu mitään tietoa ja johon nämä vanhemmat eivät
ikänä voi suostua."
Molemmat herrat vastasivat yht'aikaa. "Mahdotonta, että minun
sukulaiseni -- --" sanoi markiisi.
"Ja vielä mahdottomampaa, että minun tyttäreni Lucy -- --" sanoi
valtiosinetinvartia.
Rouva Ashton keskeytti jyrkästi molemmat ja vastasi kumpaisellekin.
"Herra markiisi, teidän sukulaisenne, jos herra Ravenswoodilla todella
on se kunnia, on yrittänyt salaa viekoitella tämän nuoren, kokemattoman
tytön rakkauden puoleensa. Herra William Ashton, teidän tyttärenne on
ollut kyllin typerä suodaksensa enemmän suosiota, kuin mitä hänen olisi
pitänyt, näin sopimattomalle kosijalle."
"Ja minun mielestäni, rouva", virkkoi valtiosinetinvartia, jolta hänen
tavallinen malttinsa ja kärsivällisyytensä loppui, "jollei teillä ollut
mitään parempaa meille kerrottavana, niin olisitte voinut pitää
tämänkin perhesalaisuuden ilmaisematta."
"Suokaa anteeksi, herra Ashton", vastasi rouva kylmäkiskoisesti; "mutta
herra markiisilla on oikeus vaatia selitystä siitä tavasta, jolla minun
on ollut pakko kohdella tuota nuorta miestä, hänen sukulaistaan,
niinkuin hän sanoo."
"Tämä syy", mutisi valtiosinetinvartia itsekseen, "on keksitty sen
jälkeen kun teko jo oli tehty. Sillä jos siinä lieneekin perää, niin
eipä hän Ravenswoodille kirjoittaessaan sitä voinut tietää."
"Ensi kerran minä kuulen tästä asiasta", sanoi markiisi; "mutta koska
te, armollinen rouva, itse olette tämän arkaluontoisen aineen ottanut
puheeksi, niin sallikaa minun sanoa, että minun sukulaisellani olisi
syntyperänsä ja sukunsa nojalla oikeus vaatia kosintansa tyynimielistä
kuuntelemista tai ainakin kohteliasta kieltoa, jos hän onkin ollut
siksi rohkea ja kohottanut silmänsä herra William Ashtonin tyttäreen
saakka."
"Teidän pitäisi muistaa, herra markiisi, mitä sukua neiti Lucy Ashton
on äitinsä puolelta", sanoi rouva.
"Kyllä minä muistan, että te polveudutte -- Angus-suvun nuoremmasta
haarasta", vastasi markiisi, "ja teidän, armollinen rouva -- suokaa
anteeksi, että niin sanon -- ei pitäisi unohtaa, että Ravenswoodit ovat
kolme kertaa naimisen kautta liittyneet sen vanhempaankin haaraan.
Älkää, armollinen rouva -- kyllähän minä näen, mikä asian juuri on --
vanhaa, juurtunutta vihaa ei ole helppo voittaa -- sen vuoksi minä
annan paljon anteeksi -- muuten en olisikaan voinut enkä tahtonut
sallia sukulaiseni lähteä yksinään aivan kuin tästä talosta ulos
ajettuna -- mutta minä toivoin voivani sovittaa asian. Enkä tahdo
nytkään erota vihoissani teistä -- en lähde ennenkuin päivällisen
jälkeen, jolloin tapaan Ravenswoodin nuorenherran muutamien virstojen
päässä täältä. Meidän pitää puhua tästä asiasta tyynemmällä mielellä."
"Sitä juuri minäkin hartaasti haluaisin, herra markiisi", sanoi herra
Ashton kiireesti. "Eleonora, me emme saa sallia, että herra markiisi A.
lähtee suuttuneena meiltä. Meidän pitää väkisinkin pidättää hänet
täällä päivällisen yli."
"Meidän kartanomme", vastasi rouva, "ja kaikki, mitä se sisältää, on
tarjona herra markiisille niin kauan kuin hän meille tahtoo tehdä sen
kunnian ja viipyä täällä. Mutta mitä siihen tulee, että vielä
keskustelisimme tästä harmillisesta asiasta -- --"
"Suokaa anteeksi, armollinen rouva", keskeytti markiisi, "mutta en voi
sallia teidän ilmaista kovin hätäistä päätöstä näin tärkeästä asiasta.
Minä näen, että paraikaa vielä enemmän vieraita on tulossa; ja koska
hyvä onneni nyt on suonut minulle tilaisuuden uudistaa entisen
tuttavuuteni rouva Ashtonin kanssa, niin toivon, ettei minun tarvitse
menettää tätä minulle niin kallista onnea jonkun harmittavan
keskustelun vuoksi, ei ainakaan ennenkuin olemme ensin keskustelleet
hauskemmista asioista."
Rouva hymyili, kumarsi ja ojensi kätensä markiisille, joka täten
talutti hänet ruokasaliin; sillä senaikuinen, kursaileva kohteliaisuus
ei sallinut vieraan ottaa talonrouvan käsivartta kainaloonsa, niinkuin
talonpoika kirkonvihkiäisjuhlassa taluttaa kultaansa. Neiti Ashtonin
sija oli tyhjä, ja syyksi hänen poissaoloonsa ilmoitettiin, ettei hän
voinut aivan hyvin. Päivälliset olivat komeat, oikeinpa ylelliset, ja
kestivät myöhään iltaan asti.