_Maralb_. "Isäntä, nyt vieras herra tuli,
hevosen seläst' astui jo" -- --
_Overreach_. "Pois sisään,
ja tee kuin sanoin. Onko
tuo riemastava soitanto, min käskin,
jo valmis häntä vastaanottamaan?"
_Miten vanhaa velkaa uudella tavalla maksetaan_.
Herra William Ashton oli viisas mies, taitava lainoppinut ja
asianmukaisten menettelytapojen syvä, käytännöllinen tuntija; mutta
sittenkin hänen mielenlaadussaan oli muutamia kohtia, jotka paremmin
soveltuivat hänen luontaiseen pelkuruuteensa ja ylöspäin pyrkiessään
käyttämiinsä viekkaisiin juoniin kuin siihen korkeaan arvopaikkaan,
johon hän oli päässyt. Näistä kohdista näkyi, että hänen älynsä, vaikka
se olikin hyvin viljelty, alkujaan ei ollut muuta kuin tavallinen, ja
että halpa mieli, joskin huolellisesti kätkettynä, piili hänen
sydämensä pohjalla. Hän näytteli mielellään rikkauttansa kerskaavalla
tavalla, ei niinkuin mies, jolle ylellisyys tottumuksesta on tullut
tarpeeksi, vaan niinkuin se, jonka silmissä ylellisyydellä vielä on
uutuuden viehätys. Mitättömimmistäkin pikkuseikoista herra Ashton itse
piti huolta; ja Lucy näki ylenkatseen punan nousevan Ravenswoodin
poskille, kun valtiosinetinvartia tämän kuullen täydessä toimessaan
puheli Lockhardin, vieläpä vanhan emännöitsijänkin kanssa asioista,
joita aatelisperheissä isäntäväki tavallisesti ei ollenkaan ajattele
siitä syystä, että niiden laiminlyömistä pidetään mahdottomana.
"Minä en liioin kummeksisi", virkkoi Ravenswood eräänä iltana
poistuessaan salista, "jos herra Ashton olisikin ylimalkaan hiukan
levoton; sillä markiisin tulo tänne on kunnianosoitus, ja se on
kunnianosoituksena vastaanotettava. Mutta minä olen jo aivan väsynyt
kuulemaan noita jonninjoutavia pikku kyselemisiä maitohuoneen ja
ruoka-aitan, jopa kanakopinkin tilasta -- malttini on aivan
loppumaisillaan. Helpompi on kärsiä köyhyyttä Wolfs Cragissa kuin tätä
kiusoittavaa rikkautta Ravenswoodin kartanossa!"
"Mutta sittenkin", vastasi Lucy, "minun isäni juuri pitämällä huolta
tällaisista pikkuseikoista sai omakseen tämän kartanon -- --"
"Jonka minun esi-isäni menettivät siitä syystä, etteivät pitäneet
niistä huolta", jatkoi Ravenswood. "Olkoon niinkin, mutta raskas on
kantomiehen taakka sittenkin, vaikka se olisi kultaa."
Lucy huokasi; hän näki liiankin selvään, että Ravenswood ylenkatsoi
hänen isänsä tapoja ja tottumuksia, ylenkatsoi tätä isää, jota Lucy
niin kauan oli pitänyt parhaana, rakkaimpana ystävänään ja jonka
rakkaus oli niin usein ollut Lucyn lohdutuksena, kun hän äitinsä
halveksivan tylyyden johdosta oli suruissaan.
Pianpa rakastavaiset havaitsivat olevansa erimielisiä toisissakin,
tärkeämmissä asioissa. Uskonto, rauhan synnyttäjä, oli noina
eripuraisuuden aikoina niin väärin ymmärretty ja käsitetty, että sen
säännöistä ja ulkomenoista oltiin aivan erimieltä, vieläpä
vimmaisimmalla vihalla riideltiin. Valtiosinetinvartia, joka kuului
whigpuolueeseen, oli tietysti uskonnoltaan presbyteriläinen, ja hän oli
muutamissa tilaisuuksissa katsonut tarpeelliseksi osoittaa
kiivaampaakin hartautta tämän kirkkokunnan puolesta kuin mitä hänen
sydämessään toden teolla lienee ollut. Hänen lapsensakin tietysti
olivat samaan uskontoon kasvatetut. Mutta Ravenswood, niinkuin jo
tiedämme, kuului episkopaaliseen kirkkoon. Usein hän siis Lucyn kanssa
puhellessaan moitti muutamien hänen uskolaistensa silmitöntä kiivautta;
ja Lucy sitä vastoin vihjaili, vaikkei juuri selvään lausunut,
pitävänsä kauhistuksena sitä uskonnollista penseyttä, joka, niinkuin
hänelle aina oli opetettu, välttämättömästi seurasi piispojen
hallitusta kirkkokunnassa.
Tällä tavoin, vaikka heidän keskinäinen rakkautensa näytti pikemmin
enenevän kuin vähenevän sitä mukaa kuin he paremmin tutustuivat toinen
toiseensa, kumpaisenkin mieleen sittenkin sekaantui myös vähemmin
hauskoja tunteita. Lucy, vaikka hän niin hartaasti rakasti
Ravenswoodia, samalla kuitenkin salaa sydämessään myös pelkäsi häntä.
Hänen henkensä oli jalompaa, majesteetillisempää laatua kuin niiden
ihmisten, joiden kanssa Lucy siihen saakka oli seurustellut; hänen
ajatuksensa olivat rohkeammat, vapaammat; hän halveksi useinkin sitä,
mitä Lucy oli oppinut pitämään erikoisen pyhänä. Ravenswood puolestaan
huomasi, että Lucy oli hiljainen, taipuvainen olento, joka, niin
ainakin Ravenswoodin silmissä näytti, oli muodostuva aina siksi, miksi
ne, joiden seurassa hän eli, tahtoivat häntä muodostaa. Ravenswood
tunsi, että lujempimielinen toveri, joka hänen kanssaan lähtisi elämän
merelle samoin kuin hän itsekin huolimatta siitä, oliko vastamyrsky vai
myötätuuli -- semmoinen toveri olisi enemmän hänen oman luonteensa
mukainen. Mutta Lucy oli niin kaunis, niin hellän rakastava, niin
erinomaisen lempeä ja hyvä! Ravenswood olisi siis mielellään, jos
mahdollista, tahtonut hänet luonteeltansa lujemmaksi ja rohkeammaksi,
ja suuttuikin välistä, kun Lucy niin suuresti pelkäsi, että heidän
rakkautensa ennen aikojaan joutuisi vanhempain tietoon. Mutta samalla
Ravenswood huomasi, että tämä miltei heikkouden tapainen mielenhentous
teki Lucyn vielä rakkaammaksi hänen sydämelleen; sillä olihan tämä
neito olento, joka vapaasta tahdosta oli turvautunut hänen suojaansa ja
ottanut hänet onnensa tai onnettomuutensa haltijaksi. Tämmöisinä
hetkinä Ravenswoodin sydämessä liikkuvat tunteet olivat samanlaiset
kuin ne, jotka skotlantilainen ikimuistettava runoseppä Johanna Bailley
sittemmin näillä sanoin niin kauniisti tulkitsi:
-- -- -- "Sä köynnöskasvi suloinen,
jok' olet hennon vartes kiinnittänyt
kovahan kallioon -- ei kiinny minuun!
Oon jäykkä, myrskysäissä paatunut;
mut rakastaa jos mua tahtoisit,
mä rakastaisin sua hartahasti,
uskollisesti myös, vaikk'en ma tosin
näin suloiselle kumppaniksi kelpaa."
Luonteitten erilaisuus näytti siis tavallansa vain vahvistavan heidän
rakkautensa kestävyyttä. Jos he ennen tuota innostuksen hetkeä, jolloin
he tarkemmin ajattelematta lupasivat uskollisuutta toisillensa,
olisivat täydesti tunteneet toistensa mielenlaadun, niin on kyllä
luultavaa, että kovin suuri pelko olisi estänyt Lucyä rakastamasta
Ravenswoodia. Ja tämä kenties silloin olisi pitänyt Lucyn hiljaisuutta
ja taipuvaisuutta typeryytenä eikä olisi arvellut hänen ansaitsevan
mitään huomiota. Mutta nyt he olivat sidotut toisiinsa; ainoa, mitä
Lucy nyt pelkäsi, oli se, että ylpeys joskus voisi saattaa hänen
rakastajansa katumaan tätä liittoaan. Eikä Ravenswood puolestaan
pelännyt muuta kuin että Lucy, jonka mieli oli niin kovin taipuisa,
saattaisi hänen poissaollessaan tai esteitten vastaantulossa totella
seuralaistensa kehoituksia tai käskyjä ja luopua lupauksestaan.
"Älä sitä pelkää", sanoi Lucy, kun tämä epäluulo kerran puolin sanoin
pääsi livahtamaan hänen rakastettunsa suusta. "Peilit, jotka ottavat
vastaan kaikkien esineitten kuvat sitä mukaa kuin nämä eteen sattuvat,
ovat tehdyt kovista aineista, lasista tai teräksestä. Mutta pehmeämmät
aineet kerran oltuaan jonkun vaikutuksen alaisina säilyttävät jäljen
muuttumattomana."
"Se on runoutta, Lucy", vastasi Ravenswood, "runoudessa on aina vähän
petosta, ja usein on kaikkikin valetta."
"Usko sitten, kun peittämättömin, suorin sanoin vakuutan sinulle",
sanoi Lucy, "että tosin en voi mennä naimisiin vanhempieni luvatta,
mutta ettei myöskään pakottamalla eikä viekoittelemalla minua saada
antamaan toiselle kättäni, ennenkuin sinä itse olet luopunut minulta
saamastasi oikeudesta."
Nuorella parilla oli kyllin aikaa tämmöisiin selityksiin. Henrik oli
nyt harvemmin heidän kumppaninaan; hän kuunteli vastahakoisena
oppilaana opettajansa selityksiä tai harjoitteli hartaalla halulla
metsänvartiain ja tallirenkien johdon alaisena. Ja valtiosinetinvartia
vietti aamupuolensa työhuoneessaan kirjoitellen kirjeitä kaikenlaisille
ihmisille ja huolestuneessa mielessään punniskellen niitä eri tietoja,
joita saapui hänelle joka haaralta tuosta odotetusta muutoksesta
Skotlannin hallituspiireissä sekä kumpaisenkin vallasta taistelevan
puolueen otaksutusta voimasta. Toisin ajoin hänellä oli toisenlaisia
puuhia, hän kun itse milloin tällä, milloin tuolla tavalla järjesteli
varustushankkeita markiisi A:n käyntiä varten, joka oli jo kahdesti
jonkun välttämättömän viivykkeen vuoksi lykkäytynyt tuonnemmaksi.
Näissä monenlaisissa sekä valtiollisissa että taloudellisissa
puuhissaan ollen hän ei näyttänyt huomaavankaan, että hänen tyttärensä
välttämättömästi aina piti seurustella vieraan nuorenherran kanssa. Ja
naapurit, niinkuin naapureilla on tapana kaikissa maissa, suuresti
moittivat häntä siitä, että hän salli tuon nuoren parin välisen
tuttavuuden muuttua näin likeiseksi. Ainoa luonnollinen selitys oli se,
että hän aikoi heistä avioparia; mutta todellinen syy ei ollut mikään
muu, kuin että valtiosinetinvartia viivytteli ja lykkäsi toistaiseksi
päätöstänsä, kunnes hän oli saanut selville, kuinka harras markiisin
huolenpito Ravenswoodin asioista todella oli ja miten paljon voimaa
sillä herralla saattoi olla niitä edistämään. Herra Ashton oli
päättänyt olla sitoutumatta sinne tai tänne ennenkuin nuo seikat olivat
hänelle aivan selvinä ja tiettyinä; ja niinkuin viekkaat ihmiset
monestikin, hän surkealla tavalla takertui omiin pauloihinsa.
Niihin, jotka ankarimmin moittivat sitä, että herra Ashton salli nuoren
Ravenswoodin niin kauan aikaa oleskella kattonsa alla ja lakkaamatta
seurustella talon tyttären kanssa, kuului myös Girningtonin kartanon
uusi omistaja ja hänen uskollinen kumppaninsa ja viinaveikkonsa. Me
olemme jo tutustuneet molempiin näihin herroihin Bucklaw'n ja kapteeni
Craigengeltin nimillä. Edellinen oli nyt viimein saanut iso-tädiltään
periä avarat tilukset sekä myös melkoisen rahasumman. Tällä
jälkimmäisellä oli hän lunastanut takaisin isänsä kartanon, jonka
nimellä hän yhä vielä kernaimmin kuuli itseään mainittavan. Kapteeni
Craigengelt tosin oli ehdottanut muka erittäin edullisena rahan
kasvamisen keinona sitä, että ne olisi pantu Law'n pankkiin, joka juuri
silloin perustettiin; olipa kapteeni tarjoutunut vartavasten
matkustamaan Pariisiin sen asian vuoksi. Mutta Bucklaw oli vahingostaan
kuitenkin sen verran viisastunut, ettei hän ottanut korviinsa
Craigengeltin keksimiä keinoja, joiden kautta hänen nykyään
takaisinsaatu rikkautensa saattoi joutua vaaranalaiseksi. "Sen
perästä", sanoi hän, "kun sain syödä hernekakkua, juoda hapanta viiniä
ja maata salakamarissa Wolfs Cragissa, minä olen pitävä hyvää ruokaa ja
pehmeää vuodetta suuressa arvossa niin kauan kuin elän, ja pidän huolen
siitä, ettei minun ikänä tarvitse enää turvautua semmoiseen
vieraanvaraisuuteen."
Craigengelt huomasi siis pian pettyneensä ensi hetken toivossaan, että
hänelle Bucklaw'n herrasta koituisi hyvä lypsylehmä. Mutta sittenkin
vuoti hänellekin monta etua hänen ystävänsä uudesta onnesta. Bucklaw ei
ollut koskaan ollut herkkusuu kumppaneitaan valitessa. Hän oli tottunut
pitämään semmoisten miesten seuraa huvittavana, joiden kanssa tai
joille hän saattoi nauraa, miten milloinkin mieli teki. Hänellä piti
olla kumppani, joka, skotlantilaista sananpartta käyttäen, otti vastaan
"niin hyvin ruoskan kuin ruoankin"; kumppani, joka osasi ottaa osaa
kaikkiin huvituksiin sekä sisällä että ulkona ja joka, jos isännän
mieli teki viinapulloa (se ei niinkään harvoin tapahtunut), säästi
häneltä yksinään-juopumisen häpeän. Siitä seurasi, että Craigengelt oli
Girningtonin kartanossa usein nähty, miltei ainainen vieras.
Tämmöinen seura ei Bucklaw'lle voinut milloinkaan eikä millään
mahdollisella tavalla olla hyväksi, vaikka tosin vaara siitä ehkä
väheni, että hän niin perinpohjin tunsi syöttiläänsä luonnonlaadun ja
niin täydellisesti ylenkatsoi häntä. Mutta asiain semmoisinaankin
ollessa oli erittäin suuri syy pelätä tuon huonon seurakumppanin
turmelevan kaikki hyvät avut, jotka hänen isäntänsä ehkä oli luonnolta
saanut.
Craigengelt ei ollut koskaan antanut anteeksi sitä ylenkatsetta, jolla
Ravenswood oli tempaissut hänen kasvoiltansa miehuuden ja rehellisyyden
tekokuoren. Ja Bucklaw'n vihan kiihoittaminen häntä vastaan oli
vaarattomin kostokeino, joka johtui tämän viekkaan, ilkeän, mutta
pelkurimaisen miehen mieleen.
Hän muistutteli siis yhä Bucklaw'lle tuota asiaa, ettei Ravenswood
ollut ruvennut hänen kanssaan kaksintaisteluun; ja kaikilla tavoin hän
koetti saattaa suojelijansa siihen luuloon, että kunnia vaati tämän
asian ratkaisemista viipymättä lähtemällä Ravenswoodin puheille. Mutta
vihdoin Bucklaw jyrkästi käski hänen olla vaiti tästä asiasta.
"Minun mielestäni", sanoi hän, "herra Ravenswood ei ole käyttäytynyt
minua kohtaan niinkuin kunnon aatelismiehen sopii, enkä ymmärrä millä
oikeudella hän lähetti minulle röyhkeän vastauksen, kun minä vaadin
häntä miekalla teostaan vastaamaan. -- Mutta hän pelasti kerran
henkeni, ja kun asiaa nyt oikein mietin, niin luulen, että me olemme
nyt kuitit. Mutta jos hän toisen kerran sattuisi minun tielleni, niin
alkaa meidän välillämme uusi tili, ja silloin Ravenswoodin nuoriherra
kavahtakoon."
"Kavahtakoon vaan, totta maar!" toisti Craigengelt. "Sillä kun sinä
pääset vauhtiin, Bucklaw, niin on hänellä miekan kärki nahassaan ennen
kolmatta pistoyritystä, siitä panisin vaikka mitä vetoon."
"Silloin et ymmärrä asiasta hiukkaakaan", vastasi Bucklaw. "Ethän
olekaan nähnyt hänen miekkailevan."
"Minäkö en asiasta ymmärtäisi hiukkaakaan?" vastusteli syöttiläs, --
"sepä todella on sukkelaa leikinlaskua! -- Ja vaikken olekaan koskaan
nähnyt Ravenswoodin miekkailevan, niin enkö sentään ole käynyt
_monsieur_ Sagoonin opissa, joka oli paras _maitre d'armes_
Pariisissa? Enkö ole käynyt _signor_ Pocon luona Firenzessä, ja
_meinheer_ Durchstossenin luona Wienissä, enkö ole nähnyt kaikkia
heidän temppujaan?"
"En tiedä missä lienet käynyt, missä et", sanoi Bucklaw. "Mitä sitten,
jos oletkin?"
"No ei muuta kuin että piru minut vieköön, jos olen nähnyt yhdenkään
ranskalaisen, italialaisen tai saksalaisen osaavan käyttää jalkaansa,
kättänsä ja silmäänsä puoleksikaan niin hyvin kuin sinä, Bucklaw."
"Tuo on luullakseni valetta, Craigie-veikko", vastasi Bucklaw. "Mutta
osaanhan minä sentään pitää puoltani harjoitusmiekalla, sotamiekalla,
tikarilla tai sapelillakin -- ja onpa siinä sen verran kuin
aatelismiehen tuleekin osata näitä asioita."
"Ja kaksikin sen vertaa kuin mitä yhdeksänkymmentäyhdeksän miestä
sadasta osaa", kehui Craigengelt. "He oppivat hiukan tokaisemaan
pistomiekalla ja sitten ovat tuntevinansa jalon miekkailutaidon
perinpohjin! Kerran kun kävin Rouenissa v. 1695, menin erään ritari de
Chaponin kanssa ooppera-teatteriin, ja siellä me tapasimme kolme
englantilaista keikaria -- --"
"Tuleeko siitä pitkä juttu?" kysäisi Bucklaw keskeyttäen hänet aivan
kursailematta.
"Miten tahdot", vastasi syöttiläs, "sillä emme me siinä asiassa juuri
vitkailleet."
"Sitten minä tahdon sen lyhyenä", päätti Bucklaw. "Onko se lysti vai
surullinen?"
"Saakelin surullinen, sen vakuutan, niin se ainakin heistä tuntui.
Sillä ritari ja minä --"
"Sitten en sitä huoli yhtään kuulla", keskeytti Bucklaw. "Täytäpäs
pikari täti-eukkoni klaret-viinillä, olkoon hänen sielunsa autuas! Ja,
niinkuin Vuoriston sananlasku käskee: 'Älä ryyppyä puheella katkaise'."
"Niinhän oli vanhalla herra Evan Dhullakin tapana sanoa, silloin kun
minä rautaisten poikien kanssa kävin sotaa v. 1698. Craigengelt, niin
hän usein sanoi minulle, te olette kelpo poika ja samalla paras, joka
on pivossaan pitänyt terästä, mutta teissä on yksi vika."
"Jos hän olisi tuntenut sinut niin kauan kuin minä", keskeytti Bucklaw,
"niin olisipa hän löytänyt pari tusinaa vikoja lisäksi. Mutta hiiteen
kaikki pitkät jutut; esitäpä joku malja, mies."
Craigengelt nousi, hiipi varpaillaan ovelle, tirkisti ulos, sulki sen
varovasti, palasi paikalleen, työnsi kuluneen, kultasilaisen hattunsa
toiselle korvalleen, otti lasin oikeaan käteensä, kosketteli vasemmalla
tikarinsa pontta ja lausui: "Merentakaisen kuninkaan terveydeksi!"
"Kuulepas, kapteeni Craigengelt", sanoi Bucklaw. "Minä en huoli
ilmaista ajatuksiani tästä asiasta, sillä minulle on kunnioitettavan
Girnington-tätini muisto siksi rakas, etten tahtoisi saattaa tätä
häneltä perittyä taloa tiluksineen vaaraan kapinoimalla vallitsevaa
hallitusta vastaan. Tuo Jaakko-kuninkaasi Edinburghiin, kapteeni,
kolmenkymmenentuhannen sotamiehen kera, sitten tahdon sanoa, mitä
arvelen hänen oikeudestaan kruunuun. Mutta mitä siihen tulee, että
pistäisin kaulani nuoran solmuun ja saattaisin hyvät laajat tilukseni
niiden rangaistusten alaisiksi, jotka 'sitä asiaa varten ovat päätetyt
ja säädetyt', niin enpä olekaan niin hullu, sen saat nähdä. Jos siis
mielesi tekee heiluttaa puukkoasi ja pikariasi kapinallisia maljoja
juoden, niin saat mennä muualle hakemaan itsellesi juomaa ja
juomaveljiä."
"Olkoon vaikka niinkin", suostui kapteeni Craigengelt. "Esitä sitten
malja sinä itse, ja minä lupaan, oli se millainen hyvänsä, juoda lasin
pohjaan, vaikka se olisi peninkulman syväinen."
"Ja minä aionkin esittää maljan, joka sen vaivan maksaa, poikaseni",
sanoi Bucklaw. "Mitäpä jos joisimme neiti Lucy Ashtonin terveydeksi?"
"Olkoon menneeksi", vastasi kapteeni tyhjentäen pikarinsa. "Onhan se
sievin tyttönen koko Lothianissa. Sääli vain, että vanha kettu, hänen
isänsä, on viskaamaisillaan hänet tuon pöyhkeilevän tyhjätaskun,
Ravenswoodin nuorenherran syliin."
"Eipä se vielä niin taattu asia lienekään", vastasi Bucklaw äänellä,
joka, vaikka hän sitä koki kylmäkiskoiseksi teeskennellä, kuitenkin
herätti kumppanin kärkkään uteliaisuuden. Eikä siitä herännyt vain
uteliaisuus, vaan samassa myös se toivo, että hän voisi päästä
salaisuuden perille ja siten tulla isännälleen välttämättömän
tarpeelliseksi. Sillä pelkkään armoillaoloon ei Craigengelt suinkaan
tahtonut tyytyä, heti kun vain tilaisuus tarjoutui viisaudella tai
viekkaudella sitoa Bucklaw'n suosio lujemmalle.
"Minä luulin", virkkoi hän hetken vaiti oltuaan, "asian jo olevan aivan
ratkaistun -- he seurustelevat aina yhdessä, eikä mistään muusta puhuta
Lammerlaw'n ja Traprain'in välillä."
"Puhukoot vain mitä tahtovat", kuului vastaus, "mutta minäpä tiedän
asian paremmin. Ja minä esitän vielä kerran neiti Lucy Ashtonin maljan,
poikaseni."
"Ja minä joisin sen vaikka polvillani", sanoi Craigengelt, "jos
tietäisin, että tuo tyttönen olisi niin sukkela ja peijaisi tuota pirun
vietävää espanjalaisen poikaa."
"Ja minä pyytäisin, ettet toista kertaa yhdistäisi 'peijata' sanaa
neiti Ashtonin nimeen", virkkoi Bucklaw ankarasti.
"Sanoinko 'peijaisi?' 'Hylkäisi', arvoisa isäntäni, -- 'hylkäisi',
aioinkin sanoa, Jupiter auttakoon!" vastasi Craigengelt. "Ja minä
toivonkin, että tyttö hylkää hänet niinkuin joutava kortti
piketti-pelissä viskataan pois ja ottaa herttakuninkaan sijaan,
poikaseni! -- Mutta kuitenkin --"
"Mutta mitä?" kysyi isäntä.
"Mutta kuitenkin kuuluu olevan aivan varmaa, että he kävelevät kaiket
päivät kahdenkesken maita ja metsiä."
"Ne ovat hänen isähupakkonsa hullutuksia -- kyllä ne pian saadaan pois
tytön päästä, jos ne lienevätkään siihen pujahtaneet", vastasi Bucklaw.
"Ja nyt kaada lasisi täyteen jälleen, kapteeni, minä tahdon sinua
oikein ilahduttaa -- minä tahdon ilmoittaa sinulle salaisuuden --
salavehkeen -- solmuun saattavan salavehkeen -- solmu kuitenkin vain
vertauskuvallisesti käsitettynä."
"Naimisliiton?" kysyi Craigengelt, ja hänen nenänsä venyi pitkäksi.
Sillä hän pelkäsi, että hänen paikkansa Girningtonissa, jos ruoanantaja
menisi naimisiin, tulisi paljoa vähemmän taatuksi kuin iloisten
nuorenmiehen päivien vallitessa.
"Oikein, juuri avioliiton, mies", virkkoi Bucklaw. "Mutta miksikä sinun
uljas henkesi on näin masentunut, ja miksi purppura poskiltasi näin
vaalenee? Pöydässäni tulee aina olemaan kulma ja sillä lautanen ja
lautasen vieressä pikari, ja tuo lautanen ja pikari täytetään aina
sinua varten, vaikka kaikki hameet Lothianin maakunnassa vannoisivatkin
päinvastoin. -- Mitä, veikkonen! Minä en ole semmoinen mies, jota voi
kytkyestä taluttaa!"
"Niin minä kyllä sanoisin", virkkoi Craigengelt, "ja moni muukin minun
hyvistä ystävistäni. Mutta piru vieköön ja ymmärtäköön mistä syystä,
mutta eivätpä vaimot ole milloinkaan kärsineet minua, ja heidän on aina
onnistunut ajaa minut pellolle ennenkuin lempiviikot ovat loppuneet."
"Jos olisit edes pysynyt paikallasi kunnes ne viikot olivat kuluneet
loppuun, niin olisit ehkä kuitenkin saanut hyvän vuosi-eläkkeen", sanoi
Bucklaw.
"Mutta eipä se minulta koskaan onnistunut", vastasi alakuloinen
syöttiläs. "Niinpä esimerkiksi lordi Castle-Cuddy -- me olimme kuin
käsi ja kinnas -- minä ratsastelin hänen hevosillaan; minä lainailin
rahaa väliin häneltä, väliin muualta häntä varten; minä kasvattelin
hänen jahtihaukkojaan ja neuvoin häntä, miten hänen piti vetonsa lyödä.
Ja kun hänen mieleensä juolahti naida, niin minä naitin hänelle Kaisa
Gleggin, johon luotin niin lujasti kuin ikänä mies voi naiseen luottaa.
Ja piru vie, pois hän toimitti minut talostaan, niinkuin pyöriä olisi
jaloissani ollut, ennenkuin hän oli kaksi viikkoa ollut rouvana!"
"Entäs sitten!" vastasi Bucklaw. "Minussa, luullakseni, ei ole mitään
Castle-Cuddyn tapaista, eikä Lucyssa Kaisa Gleggin näköistä. Mutta tämä
asia, katsopas, on menevä menoansa huolimatta siitä, onko se sinulle
mieleen vai ei. Ainoa kysymys on vain se, tahdotko siinä olla apuna?"
"Apunako?" huudahti kapteeni. "Sinulle, sinä talokas herrani, sinä
lelli-poikaseni, jonka hyväksi minä vaikka patikoitsisin paljain jaloin
maailman ääreen saakka! Virka minulle vain aika, paikka, asia ja
asianhaarat, niin saat nähdä, enkö auta sinua kaikissa autettavissa
asioissa!"
"Hyvä on; sinun tulee siis ratsastaa kolmesataa virstaa minun asiani
tähden", sanoi syöttäjä.
"Vaikka tuhat, ja pieneksi kirpunharppaukseksi sen sanoisin sittenkin",
vakuutti syöttiläs. "Minä lähden heti käskemään, että satuloivat
hevoseni."
"Parempi on, että viivyt siksi, kunnes saat tietää minne sinun tulee
mennä ja mitä tehdä", virkkoi Bucklaw. "Tiedäthän, että minulla on
sukulainen Northumberlandissa, rouva Blenkensop nimeltään, joka köyhänä
ollessani valitettavasti unohti vanhan tuttavuutemme, mutta nyt on taas
kääntänyt kasvojensa paisteen minun puoleeni, heti kun onneni aurinko
uudestaan koitti."
"Piru vieköön kaikki semmoiset kaksikieliset luntukset!" huudahti
Craigengelt jalomielisesti. "Mutta sen minä voin sanoa John
Craigengeltistä, että hän pysyy ystävänsä ystävänä myötä- ja
vastoinkäymisessä, köyhyydessä ja rikkaudessa, ja sen sinäkin, Bucklaw,
olet kokenut."
"En minä suinkaan ole ansioitasi unohtanut", myönsi suojelija. "Kylläpä
muistan, että sinä, minun ollessani pahimmassa pulassa, tahdoit pestata
minut Ranskan kuninkaan tai pretendentin palvelukseen. Ja muistan
senkin, että sinä myöhemmin lainasit minulle parikymmentä kolikkoa,
koska, niinkuin minun varma uskoni on, olit kuullut sanoman vanhan
Girningtonin rouvan halvauksesta. Mutta älä sentään ole näin
alakuloinen, Jussi; uskonhan minä kuitenkin, että sinä ylimalkaan suot
minulle hyvää, ja paha onnesi on vaan siinä, ettei minulla paraikaa ole
parempaa neuvonantajaa. Mutta rouva Blenkensopiin palatakseni, hän, se
sinun pitää tietää, on Marlboroughin herttuan rouvan paras ystävä."
"Mitä Saara Jennigsinkö ystävä?" huudahti Craigengelt. "No, on hän
sitten hyvää lajia!"
"Suus kiinni ja pidä torylais-lorusi omana ilonasi, jos mahdollista",
sanoi Bucklaw. "Kuule nyt, tämä northumberilainen serkkuni on
mainitun Marlboroughin herttuan rouvan kautta tullut rouva
Ashtonin, tuon valtiosinetinvartian puolison, tai paremmin sanoen,
valtiosinetinvartian vartian hyväksi tuttavaksi. Tämä rouva on ollut
niin armollinen ja paluumatkallaan Lontoosta poikennut Blenkensopin
rouvan luo vierailemaan ja on paraikaa siellä serkkuni vanhassa
kartanossa Wansbeck-joen varrella. Näillä rouvilla, katsos, veikkonen,
on aina ollut tapana ja tottumuksena pitää aviomiehiään aivan
mitättöminä semmoisissa asioissa, jotka koskevat perheellisiä oloja. Ja
niinpä he nytkin ovat suvainneet herra William Ashtonin mieltä
tiedustelematta ottaa keskenään puheeksi avioliiton, joka tulisi
solmittavaksi Lucy Ashtonin ja minun kunnioitettavan itseni välillä;
rouva Ashton ajaa asiaa itsemääräämänään valtuusmiehenä aviomiehensä ja
tyttärensä puolesta, ja eukko Blenkensop samalla lailla, ollen minun
pyytämättäni niin armollinen, että ajaa minun asiaani. Olinpa, niinkuin
ymmärtänet, ensin hiukan ällistyksissäni, kun sain tietää, että tämä
liitto, joka koskee minua jokseenkin likeisesti, jo oli melkein
valmiiksi solmittu ennenkuin minulle siitä hiiskuttiin sanaakaan."
"Saakeli soikoon, jos se on rehellisen pelin sääntöjen mukaista",
vastasi ystävä. "Ja mitä, virkapas, sinä vastasit?"
"Ensi hetkenä, totta puhuen, arvelin lähettää sen liiton hiiteen ja sen
solmijat yhteen matkaan, nuo toisten asioihin sekaantuvat ämmät.
Toisena hetkenä minä nauroin sydämeni pohjasta. Ja kolmantena viimein
tulin siihen lujaan päätökseen, että asia ei sentään olisikaan
hullumpi, vaan minulle sangen sovelias."
"Minä luulin, ettet ollut koko tyttöstä nähnytkään kuin sen yhden
ainoan kerran -- ja silloinkin oli hänellä ratsastusnaamio silmien
peittona. Näin minä varmaan muistan sinun sanoneen."
"Niin onkin. Mutta minä ihastuin kuitenkin suuresti häneen silloin. Ja
tuota Ravenswoodin roistomaista tapaa kohdella minua -- kun hän ajoi
minut pois oveltaan lakeijain ruokakumppaniksi siitä syystä, että
hänellä muka oli valtiosinetinvartia tyttärineen vierainaan tyhjässä
nälkälinnassansa -- piru vie, Craigengelt, sitä en anna hänelle
anteeksi ennenkuin olen hänelle kostanut kelpo kepposella!"
"Toisin ei sinun pidäkään tekemän, jos sinulla on ydintä luissasi",
kehoitti Craigengelt, joka näki, että asia nyt kääntyi hänelle
mieleiseksi. "Ja jos sinä häneltä viet tuon tyttösen, niin siitä hänen
sydämensä särkyy."
"Vielä mitä", vakuutti Bucklaw; "hänen sydämensä on ylt'ympäri
järjellä ja filosofialla vannehdittu -- josta hyvästä et sinäkään,
Craigie-veikkonen, tiedä enempää kuin minä, Jumala parantakoon! --
Mutta minä tahtoisin saada hänen ylpeytensä masennetuksi, sitä minä
tarkoitan."
"Maltas", sanoi Craigengelt, "nythän minä tiedänkin syyn, miksi hän oli
sinulle niin epäkohtelias vanhassa hujanhajaisessa tornissaan. Ei hän
hävennyt sinun seuraasi -- ei, ei suinkaan! -- Hän pelkäsi, totta maar,
että sinä kävisit väliin ja veisit tytön häneltä!"
"Mitä, Craigengelt?" kysyi Bucklaw. "Luuletko todella sitä? -- Mutta
ei, ei! -- Hän on saakelin paljon pulskempi mies kuin minä."
"Kuka -- hänkö?" huusi syöttiläs; "onhan hänen pintansa musta kuin
hakkisen. Ja mitä vartaloon tulee -- kylläpä hän on pitkä mies, sitä ei
voi kieltää -- mutta kas nopea, vahvaraajainen, keski-kokoinen -- --"
"Rutto sinut korjatkoon!" kirosi Bucklaw keskeyttäen hänet, "ja
minutkin, joka lorujasi kuuntelen! Sinä kehuisit vartaloani, vaikkapa
olisin kyttyräselkä. Mutta mitä Ravenswoodiin tulee -- hän ei ole
säästänyt minua enkä minäkään aio säästää häntä -- jos _voin_
viedä tytön häneltä, niin vien hänet!"
"Jos muka voit? Tuhat tulimmaista! Sinä _ehdottomasti_ viet hänet
-- rouva, kuningas, ässä, minun valttivaltiaani! Hän saa paittion,
toisen paittion, ja ajetaan pellolle!"
"Lopeta toki hetkeksi korttilorusi", sanoi Bucklaw. "Asia on nyt jo
niin pitkälle kehittynyt, että minä olen suostunut sukulaiseni
ehdotukseen, myöntynyt huomenlahjan ja myötäjäisten määrään j.n.e. Ja
kaikki menee solmuun, heti kun Ashtonin rouva saapuu kotiin, sillä hän
se yksin hallitsee tyttärensä ja poikiensa asioita. Nyt minun vain
pitäisi lähettää joku luotettava ystävä sinne muutamia papereita
viemään."
"Niin totta kuin tämä on kelpo viiniä, minä sinun tähtesi
ratsastaisin hamaan maailman ääreen asti -- vaikka Jerikon muurille ja
Johannes-papin tuomio-istuimelle saakka!" huusi kapteeni.
"Hyvä on, kyllä uskon, että sinä mielelläsi teet jotakin minun
hyväkseni ja paljon oman hyötysi vuoksi. Nuo paperit, katsos nyt, voisi
kuka hyvänsä viedä sinne; mutta sinun pitäisi vähän enemmänkin tehdä.
Sinun pitää rouva Ashtonin kuullen, sivumennen ja ikäänkuin asia ei
olisi mitään erinomaista, mainita pari sanaa siitä, että Ravenswood
oleskelee Ashtonin kartanossa ja alinomaa seurustelee neiti Lucyn
kanssa. Ja myös voit lisätä, että kaikki naapurit tietävät markiisi
A----nkin olevan tulossa sinne ja aikovan, niinkuin luullaan, solmia
avioliiton Ravenswoodin ja neiti Ashtonin välillä. Tahtoisinpa kuulla
mitä rouva Ashton kaikkeen tähän sanoo; sillä, piru vieköön, enpä
kehtaisi kilvoitteluun lähteäkään, jos Ravenswood, joka jo onkin aika
kappaleen matkaa edellä, lopulta vie voiton."
"Eipä hitustakaan edellä -- siksi se tyttönen on liian viisas ja siinä
uskossa minä nyt juon hänen terveydekseen vielä kolmannen kerran. Ja
jos tämä aika ja paikka vain olisi sopiva, niin minä joisin sen maljan
polvillani kumarruksissa, ja ken ei siihen tahtoisi yhtyä, sille
sitoisin hänen omat suolensa sukkanauhoiksi sääriin!"
"Kuules, Craigie-veikkonen!" sanoi Bucklaw. "Sinä menet nyt
korkeasäätyisten rouvien seuraan, ja sentähden kiittäisin sinua, jos
vähäksi aikaa voisit unohtaa nuo rosvomaiset kirouksesi ja vannomisesi.
Aion sentään myös kirjoittaa heille, että olet karkea, oppimaton mies."
"Niin, oikein", vastasi Craigengelt. "Suora, karkea, rehellinen,
kursailematon soturi."
"Eipä kovin rehellinen eikä kovin soturimainen sentään. Mutta olit
minkälainen olitkin, asiani vaatii, että minä otan sinut apumiehekseni,
sillä minun pitää kannustaa Ashtonin rouvaa joutuisampaan liikkeeseen."
"Kyllä minä häneen kannustimet isken kantapyöriä myöten", vakuutti
Craigengelt, "ja hänen pitää rientää tänne täyttä neliä, niinkuin
lehmä, jolla on koko pesäkunta ampiaisia ympärillään ja häntä
kierroksessa kuin korkkiruuvi."
"Ja kuules, Craigie-veikkonen", lisäsi Bucklaw, "nämä saappaasi ja
nuttusi kelpaavat kyllä 'pullon ääressä', niinkuin teatterissa kerran
kuulin lausuttavan, mutta ovat ne sentään vähän liiaksi rasvaiset
teepöydässä istuaksesi. Hankipas siis, ole niin hyvä, itsellesi
siivompi ulkokuori, ja tästä saat rahaa kustannusten suorittamiseksi."
"Älähän, Bucklaw -- totta maar, mies -- sinä loukkaat minua. Mutta jos
sentään", lisäsi Craigengelt pistäen rahat taskuun, "tahdot saattaa
minut niin suureen kiitollisuudenvelkaan, niin täytyyhän minun
totella."
"Hyvä on, pois hevosen selkään ja matkalle vain!" käski Bucklaw, "heti
kun olet saanut ratsastuskapineesi kuntoon. Sinä saat ottaa mustan
töpökorvan ratsuksesi -- ja kuules, minä annan sen sinulle lahjaksi
kokonaan."
"Minä juon ensin puolikorttelia toivottaen hyvää menestystä asiallesi",
vastasi lähettiläs.
"Kiitoksia, Craigie-veikko, siihen minäkin vastaan pikarilla. Enkä minä
tiedä asialle muuta estettä kuin jos isä tai tytär rupeaisivat
niskoittelemaan, mutta kylläpä äiti sittenkin, jos huhussa on perää,
saa heidät taivutetuksi niinkuin pajunvesat. Muista vaan, ettet
vihastuta häntä jakobiitti-loruillasi."
"Niin oikein, se on totta -- hän on whigiläinen ja vanhan Marlborough'n
Saaran ystävä -- no, Jumalan kiitos, kyllä minä osaan nostaa minkä
lipun hyvänsä, kunhan minua kyljestä nykäistään. Minä olen tapellut
yhtä urhoollisesti John Churchillin kuin Dundeen ja Berwickin herttuan
lipun alla."
"Kyllä sen mielelläni uskon, Craigie-veikkonen", virkkoi talon isäntä.
"Mutta, Craigie, käypä, ole niin hyvä, kellariin ja noudapa meille
pullo 1678 vuoden Burgundin viiniä -- se on neljännessä hinkalossa
oikealla puolella. -- Ja kuule, Craigie-veikkonen, voisithan tuoda
vaikka puolen tusinaakin, kun kerran noutamaan lähdet. -- Hei, tästäpä
tulee hauska yö!"