Kodissaan syrjäisessä suloisempi
hän on kuin Kreikan puroin najadit,
tai neito Vellamon, jok' yksin istuu
rannalla meren.
_Wordsworth_.
Ravenswoodin mietteet olivat sangen sekavat. Hän näki nyt äkkiä
joutuneensa siihen pulaan, jota hän jo jonkun aikaa oli pelännyt.
Seurusteleminen Lucyn kanssa oli tosin tuntunut hänestä viehättävältä,
melkeinpä lumoavalta; mutta sittenkään ei hän ollut koskaan saanut
kokonaan voitetuksi sisällistä vastahakoisuuttaan naida isänsä
vihamiehen tytär. Eikä Ravenswood vielä silloinkaan voinut taivuttaa
mieltään pitämään näiden molempien sukujen välistä liittoa
mahdollisena, kun hän oli jo antanut anteeksi sen pahan, minkä herra
Ashton oli tehnyt hänen isällensä, ja kun hän alkoi tuntea
kiitollisuutta valtiosinetinvartiaa kohtaan siitä ystävällisyydestä,
jota tämä oli ollut hänelle osoittavinaan. Mutta nuoriherra tunsi
sydämessään Liisan sanojen olevan täyttä totta ja että hänen nyt piti
kunniansa vuoksi joko heti lähteä Ravenswoodin kartanosta tai kosia
Lucy Ashtonia vaimokseen. Ja olipa mahdollista, että Lucyn rikas,
mahtava isä kuultuansa tämän kosinnan hylkäisi ja epäisi sen --
rukkasten saanti Ravenswoodin kosiessa Ashtonin tytärtä olisi ollut
liian suuri häväistys. "Minä suon Lucylle kaikkea hyvää", lausui
Ravenswood itsekseen, "ja hänen tähtensä olen valmis antamaan anteeksi
kaiken sen pahan, minkä hänen isänsä on tehnyt suvulleni. Mutta en
tahdo koskaan -- koskaan enää nähdä häntä!"
Tämän päätöksen hän teki katkeralla sydämen tuskalla tultuansa
tienhaaraan, josta toinen polku kulki Haltijan lähteelle, missä hän
tiesi Lucyn odottavan häntä, toinen pitempää mutkatietä kartanolle.
Ravenswood seisahtui hetkiseksi, ennenkuin hän poikkesi jälkimmäiselle
polulle; hän mietiskeli millä tavalla hänen piti selittää tätä
kummalliselta näyttävää käytöstään. Hän oli juuri mutissut itsekseen:
"Äkillisiä sanomia Edinburghista -- mikä tekosyy hyvänsä -- kun vain en
enää viivy täällä", -- samassa nuori Henrik tuli juosten hänen luokseen
ja sanoi aivan hengästyksissään: "Herra Ravenswood, herra Ravenswood,
teidän pitää saattaa Lucy takaisin kartanolle, minä en jouda. Norman
odottaa minua, ja minä saan seurata häntä ympäri koko metsän enkä
tahtoisi jäädä pois, vaikka saisin kultakolikon. Ja Lucya peloittaa
palata yksin kotiin, vaikka kaikki metsähärät nyt jo ovat kuoliaaksi
ammutut, ja sentähden teidän pitää nyt heti mennä Lucyn luokse."
Kun vaa'an lautaset ovat aivan tasapainossa, niin höyhenkin saa toisen
niistä painumaan. "Ei käy laatuun", tuumi itsekseen Ravenswood, "että
jättäisin tämän nuoren neidon yksikseen metsään. Ja mitä haittaa siitä
onkaan, jos näen hänen vielä yhden kerran sen jälkeen kun niin monta
kertaa olemme yhdessä seurustelleet. -- Paitsi sitä vaatiikin
kohteliaisuus, että ilmoitan hänelle aikomukseni lähteä täältä."
Näin rauhoitettuaan mieltänsä sillä, että tämä neuvo muka oli viisas,
jopa aivan välttämätön, hän poikkesi sille polulle, joka vei hänet
turmiota tuottavalle lähteelle. Henrik, samassa kun hän oli nähnyt
Ravenswoodin kääntyvän sinne päin, katosi kuin salama toiseen suuntaan,
seurataksensa metsänvartiaa tuolle retkelle, joka heille molemmille oli
niin hupaisa. Mutta Ravenswood, tarkemmin tutkimatta käytöksensä
sopivaisuutta, astui kiireisin askelin lähteelle, jonka ääressä hän
tapasi Lucyn yksinään raunioilla istumassa.
Hän istui eräällä kivellä, joka kuului lähteen entiseen, hajonneeseen
kattorakennukseen, ja näytti katselevan, kuinka vesi iloisena,
kimaltelevana kuplien kumpuili esiin sen kaarevan, pimeän holvin alta,
jonka rakkaus -- tai kenties katumus -- oli sen suojaksi rakentanut.
Lucy Ashtonin näin istuessa ruutuiseen viittaansa kääriytyneenä, pitkät
kiharat osaksi nauhoistaan irtaantuneina ja hopeanvalkoiselle kaulalle
valuneina, olisi taikauskoinen voinut luulla häntä murhatuksi lähteen
haltija-neidoksi. Mutta Ravenswood ei nähnyt hänessä mitään muuta kuin
erinomaisen kauniin neidon; ja tämä neito hänen silmissään näytti
vieläkin kauniimmalta kuin ennen -- kuinka muuten olisi voinutkaan olla
-- nyt kun hän tiesi, että hän oli kiinnittänyt häneen rakkautensa.
Lucya katsellessaan Ravenswood tunsi päätöksensä sulavan kuin vahan
päivänpaisteessa, ja hän kiirehti sentähden esille piilopaikastaan
läheisestä viidakosta. Lucy tervehti, mutta ei noussut siltä kiveltä,
jolla hän istui.
"Hulivili-veikkoni", virkkoi neiti Ashton, "on jättänyt minut, mutta
minä luulen hänen palaavan muutamien minuuttien kuluttua. Sillä vaikka
hyväksi onneksi mikä asia hyvänsä huvittaa häntä aina hetken, ei mikään
sentään voi huvittaa häntä kauemmin kuin lyhyen hetken."
Ravenswood ei hennonut ilmoittaa Lucylle, että veli oli lähtenyt
kaukaiselle retkelle, jolta hän ei niinkään pian palaisi takaisin. Hän
istuutui nurmelle vähän matkan päähän neiti Ashtonista, ja molemmat
olivat tuokion ääneti.
"Minulle tämä paikka on hyvin mieluinen," sanoi Lucy vihdoin, ikäänkuin
vaitiolo olisi tuntunut hänestä tukalalta. "Tämän kirkkaan lähteen
solina ja puiden suhina ja raunioitten välissä tiheästi kasvavat ruohot
sekä metsäkukkaset, ne kaikki ovat kuin runoelma. Muistanpa sitä paitsi
kuulleenikin, että tästä paikasta on olemassa vanha tarina, josta minä
niin paljon pidän."
"Tämän paikan", vastasi Ravenswood, "sanotaan tuottavan turmiota minun
suvulleni. Ja on minulla itsellänikin hiukan syytä niin sanoa, sillä
tässä paikassa ensi kerran näin neiti Ashtonin -- ja tässä paikassa
minun myös täytyy sanoa hänelle jäähyväiset ikipäiviksi."
Veret, jotka tämän puheen alkupuoli oli ajanut Lucyn poskipäihin,
katosivat taas heti, niin pian kuin hän kuuli sen loppupuolen.
"Jäähyväiset meille, herra Ravenswood!" huudahti hän. "Mitä on
tapahtunut, koska teidän on pakko kiirehtiä pois? Kyllä tiedän, että
Liisa vihaa isääni -- ei pidä isästäni, aioin sanoa -- enkä oikein
käsittänytkään hänen mieltään tänä päivänä, hän oli niin salaperäinen.
Mutta minä tiedän varmaan, että isäni on täydestä sydämestään teille
kiitollinen siitä suuriarvoisesta avusta, jonka teiltä saimme. Sallikaa
minun toivoa, että me kerran voitettuamme teidän ystävyytenne emme
turhista syistä sitä jälleen menetä."
"Tekö menettäisitte minun ystävyyteni, neiti Ashton?" virkkoi
Ravenswood. "Ei -- mihin ikänä kohtaloni vie minut -- mikä onni ikänä
minulle lieneekin suotu -- teidän ystävänänne, teidän hartaana
ystävänänne olen minä suorittava työni ja kärsivä vaivani. Mutta minun
kohtaloni käskee, ja minun täytyy lähteä, ettei minun turmioni lisäksi
tulisi vielä muidenkin ihmisten turmio."
"Voi, älkää lähtekö meiltä, herra Ravenswood!" pyysi Lucy; ja
viattomuudessaan, lempeydessään hän laski kätensä Ravenswoodin viitan
liepeelle ikäänkuin pidättääkseen nuortaherraa. "Te ette saa lähteä
meiltä. Minun isälläni on valtaa ja muutamilla hänen ystävillään on
sitä vieläkin enemmän. -- Älkää lähtekö ennenkuin olette nähnyt, mitä
hänen kiitollisuutensa saa aikaan teidän hyväksenne. Uskokaa minua, hän
on jo kirjoittanut neuvoskunnalle teidän puolestanne."
"Saattaa niin olla", vastasi Ravenswood ylpeästi. "Mutta omalla
voimallani enkä teidän isänne avulla minä tahdon saavuttaa onnen sillä
elämäntiellä, jolle nyt lähden. Kaikki, mitä minulla on mukanani
viemistä, on jo valmiina -- miekka ja viitta, uljas sydän ja vahva
käsi."
Lucy peitti kasvonsa käsillään, mutta kyyneleet tulvivat sittenkin
sormien lomitse esille. "Antakaa minulle anteeksi", sanoi Ravenswood
tarttuen Lucyn oikeaan käteen, jonka tämä vähäisen vastusteltuansa
antoi hänelle, vasemmalla yhä edelleen peittäen kasvojansa, "minä olen
kovin jyrkkä, kovin tyly, kovin jäykkä luonteeltani, enkä osaa oikein
kohdella niin hentoa ja niin herkkätuntoista olentoa kuin te olette.
Unohtakaa, että tämä synkkä haamu on kulkenut teidän elämäntienne
poikki -- sallikaa minun lähteä, ja olkaa varma siitä, ettei mikään
kipeämmästi koskeva suru voi sattua minulle tämän hetken jälkeen, joka
erottaa minut teistä."
Lucy itki yhä itkemistään; mutta hänen itkunsa ei enää ollut yhtä
katkera. Sillä joka kerta, kun Ravenswood yritti ilmoittaa aikovansa
lähteä, hänen sanansa yhä uudestaan ilmaisivat, miten kernaasti hän
tahtoi olla lähtemättä. Viimeinpä, sen sijaan että olisi sanonut
lopullisesti jäähyväiset, hän lupasi Lucylle ikuisen rakkautensa ja sai
saman lupauksen vastaukseksi. Kaikki tämä tapahtui niin äkkiä, aivan
hetkellisen hurman yllytyksestä, että heidän huulensa samoin kuin
heidän kätensäkin olivat jo lupauksen vakavuuden vahvistaneet,
ennenkuin Ravenswood oli oikein ennättänyt ajatella, mitä seurauksia
tästä hänen teostaan oli johtuva.
"Ja nyt", sanoi Ravenswood hetken aikaa tuumittuansa, "minun pitää
mennä herra William Ashtonin puheille -- hänen pitää saada tieto
kihlauksestamme. Ei saa edes näyttää siltä kuin Ravenswood oleskelisi
hänen kattonsa alla salaa houkutellen hänen tyttärensä rakkautta."
"Et suinkaan aio puhua isälleni tästä asiasta?" virkkoi Lucy epäröiden;
ja sitten hän lisäsi hartaasti: "oi, älä, älä tee sitä! Kohtalosi
elämässä pitäisi ensin olla varmaan määrätty, sinun paikkasi ja
tulevaisuutesi vakavalla kannalla, ennenkuin käyt isäni puheilla. Hän
kyllä rakastaa sinua, sen tiedän varmaan -- hän kyllä on suostuva, sen
toivon -- mutta äitini -- --"
"Sinun äitisikö, Lucy armaani?" kysyi Ravenswood. "Hän on Douglasin
sukua, ja tämä suku on kolme kertaa tullut liitetyksi naimisten kautta
minun sukuuni silloinkin, kun Douglasien loisto ja valta oli
korkeimmillaan. Mitä sinun äidilläsi voisi olla minua vastaan?"
"En sanonut, että hänellä olisi jotain vastaan", vastasi Lucy. "Mutta
hän on hyvin arkatuntoinen oikeuksiensa suhteen ja saattaisi vaatia,
niinkuin äidillä onkin oikeus, että häneltä ensiksi pyydettäisiin
suostumusta."
"Tehkäämme niin", sanoi Ravenswood. "Lontooseen tosin on pitkä matka,
mutta kerkeää sentään kirje mennä sinne ja vastaus tulla takaisin
kahdessa viikossa. Voinhan olla vaatimatta, että herra Ashton heti
antaisi ratkaisevan vastauksen pyyntööni."
"Mutta", vastusteli Lucy, "eikö olisi parempi, jos odottaisimme -- jos
odottaisimme vaikka vain muutamia viikkoja? -- Jos äitini saisi nähdä
sinut -- tutustuisi sinuun -- sitten hän myös varmaan suostuisi. Mutta
te ette tunne yhtään toisianne, ja tuo vanha riita sukujemme
välillä -- --"
Ravenswood kiinnitti Lucyyn terävät, mustat silmänsä, ikäänkuin hän
olisi tahtonut katsoa hänen sydämensä viimeisimpään perukkaan saakka.
"Lucy", lausui hän, "minä olen sinun tähtesi luopunut kostotuumista,
jotka jo kauan aikaa kytivät mielessäni ja jotka melkein pakanallisin
menoin olin vannonut panevani toimeen -- niistä kaikista minä luovuin
sinun ulkonaisen kauneutesi tähden, ennenkuin vielä tiesinkään, mikä
kallis aarre sen alla piilee. Sinä päivänä, jona isä-raukkani oli viety
hautaan, minä illalla leikkasin kiharan tukastani, viskasin sen tuleen
ja vannoin vimmoissani ja vihoissani kostavani isäni vihollisille,
kunnes he minun jalkojeni edessä vääntelisivät samoin kuin tuo
kärventyvä hävityksen vertauskuva."
"Se oli kuolemansynti", virkkoi Lucy kalveten, "että vannoit niin
hirmuisen valan."
"Sen myönnän", vastasi Ravenswood, "ja vielä suurempi olisi rikokseni,
jos sen täyttäisin. Sinun tähtesi minä luovuin näistä kostotuumista,
vaikka en itsekään oikein tiennyt, mistä syystä vihani masentui,
ennenkuin toisen kerran nähtyäni sinut huomasin, kuinka suuri sinun
valtasi oli minuun."
"Mutta miksi nyt", kysyi Lucy, "manaat esille nuo hirmuiset tunteet,
jotka ovat niin perin vastakkaisia niille tunteille minua kohtaan,
joiden sanot liikkuvan sydämessäsi -- ja myös niille tunteille, jotka
minä sinun kiihkeitten vaatimuksiesi pakosta olen tunnustanut?"
"Siitä syystä", vastasi Ravenswood, "että tahtoisin mieleesi painaa,
kuinka kalliin hinnan olen maksanut rakkaudestasi ja kuinka suuri
oikeus minulla on vaatia sinulta uskollisuutta. En tahdo sanoa, että
sinun rakkaudestasi olen maksanut sukuni kunnian, ainoan jäljelle
jääneen perintöni -- mutta vaikken niin sano enkä ajattelekaan, niin
maailma saattaa sekä sanoa että ajatella."
"Jos tunteesi ovat semmoiset", virkkoi Lucy, "niin olet julmalla
tavalla leikitellyt minun kanssani. Mutta ei vielä ole liian myöhäistä
sitä lopettaa -- peruuta sanasi ja lupauksesi, joita et voinut antaa
minulle tahraamatta kunniaasi -- olkoon se, mikä on tapahtunut,
ikäänkuin tapahtumatonta -- unhoita minut -- ja minäkin koetan
unhoittaa --"
"Älä ymmärrä minua väärin", sanoi Ravenswood. "Sinä ymmärrät minua
aivan väärin, sen vannon kaikkien niiden asioiden kautta, joita pidän
tosina ja kunniallisina. Kun minä mainitsin sen kalliin hinnan, jonka
annoin sinun rakkaudestasi, niin tein sen vain siksi, että näkisit,
kuinka kalliissa arvossa pidän sinun rakkauttasi, siksi, että
keskinäinen siteemme siitä vielä vahvistuisi, ja siksi, että siitä,
mitä olen tehnyt saadakseni sydämesi omakseni, arvaisit kuinka haikea
tuskani olisi, jos sinä joskus rikkoisit lupauksesi."
"Ja miksi, Ravenswood", vastasi Lucy, "luulisit sen mahdolliseksi?
Miksi näin kiivaasti puhut minulle uskottomuudesta? Senkö vuoksi, että
pyydän sinua vielä vähän aikaa olemaan puhumatta isälleni asiasta?
Vaadi minulta minkälaista uskollisuudenvalaa tahansa; vaikkei valaa
tarvitakaan minun uskollisuuteni vahvistamiseksi, niin se ehkä
kuitenkin voi vahvistaa sinun uskoasi."
Ravenswood pyysi anteeksi, selitti sanansa, jopa kävi polvilleenkin
saadakseen Lucyn leppymään. Ja Lucy, joka oli yhtä leppyisä kuin
teeskentelemätön, antoi pian anteeksi sen loukkauksen, jonka
Ravenswood epäilyillään oli saanut aikaan. Erimielisyys päättyi siis
siten, että nuori pari vahvisti liittonsa vertauskuvallisella menolla,
jota vielä tätä nykyäkin joskus Skotlannin talonpoikainen kansa
käyttää. He mursivat kahtia ja jakoivat keskenään sen ohuen kultarahan,
jota Liisa ei ollut Ravenswoodilta vastaanottanut.
"Ja tätä säilytän aina povellani", vakuutti Lucy ripustaen rahan
kaulaansa ja peittäen sen huivillaan, "jollet sinä, Edgar Ravenswood,
vaadi sitä pois minulta. Ja niin kauan kuin se riippuu kaulassani, ei
minun sydämeni ole koskaan salliva kenenkään muun rakkautta kuin
sinun."
Samoin vakuuttaen Ravenswoodkin ripusti rahanpuoliskon sydämensä
kohdalle. Ja nyt viimeinkin heille juolahti mieleen, että heidän
puhellessaan oli sangen pitkä aika kulunut, niin että ihmiset
kartanossa saattoivat ihmetellä tätä viipymistä, jopa olla
levottomiakin sen johdosta. Samassa kun he nousivat lähteäksensä
lähteen luota, jonka äärellä he olivat solmineet liittonsa, viuhahti
nuoli ilmassa ja iski korppiin, joka istui kuivalla oksalla vanhassa
tammipuussa, aivan lähellä sitä paikkaa, missä he olivat oleskelleet.
Lintu räpytti siipiään lentäen pari kyynärää ja putosi sitten maahan
Lucyn eteen, jonka vaatteille pari veripisaraa pirskahti.
Neiti Ashton säikähtyi tästä kovin, ja Ravenswood alkoi hämmästyneenä
ja suuttuneena katsoa ympärilleen keksiäkseen ampujan, joka oli
näyttänyt taitoansa tällä arvaamattomalla, epäsuotuisalla tavalla. Hän
ei pysynytkään kauan piilossa; se oli Henrik Ashton, joka nyt juoksi
heidän luoksensa jousi kädessä.
"Kylläpä tiesin, että hämmästyttäisin teitä", riemuitsi hän, "ja
tiedättekö, te olitte niin toimessanne, että minä toivoin linnun
putoavan -- loiskis! -- teidän päänne päälle, ennenkuin sen
huomaisitte. -- Mitä tuo herra Ravenswood paraikaa kertoilikaan
sinulle, Lucy?"
"Minä juuri puhuin sisarellesi siitä, miten laiska poika sinä olet, kun
annoit meidän odottaa täällä näin kauan", sanoi Ravenswood auttaaksensa
Lucya, joka oli hämillään.
"Minuako te odotitte? Sanoinhan minä, että teidän piti saattaa Lucy
kotiin, koska minä aioin seurata Norman-ukkoa hänen kiertomatkallaan
Hayberryn metsässä, johon tietysti oli kuluva runsas tunti. Ja nyt
me olemme saaneet selvän kaikista metsäeläinten poluista ja
piilopaikoista, sillaikaa kun te täällä istuitte Lucyn kanssa laiskana
lörppönä."
"Hyvä, hyvä on, Henrik", sanoi Ravenswood. "Mutta saa nähdä, millä nyt
voit puhdistaa itsesi, kun pidän tutkintoa tuon korpin tappamisesta.
Tiedätkö, että kaikki korpit ovat Ravenswoodin herrojen suojelun
alaisena ja että korpin tappo jonkun Ravenswoodin läsnäollessa tuottaa
turmiota ja olisi oikeastaan puukonpistoksella rangaistava?"
"No niinhän Normankin sanoi", vahvisti poika. "Hän tuli minun kanssani
pyssyn kantaman päähän ja kertoi, ettei hän koskaan ollut nähnyt korpin
istuvan niin lähellä eläviä ihmisiä, ja toivoi, ettei se merkitsisi
mitään pahaa. Sillä kaarne on arimpia siivin siukovista, jollei se ole
kesy. -- Mutta minä hiivin hiipimistäni yhä likemmäksi, kunnes olin
päässyt kuudenkymmenen askeleen päähän, ja sitten -- viuhtis! --
nuoleni lensi, ja tässä korppi nyt makaa, se on totinen tosi! Eikö se
ollut hyvin ammuttu? -- Ja kuitenkin, sen voin kehua, en ole vielä
jousella ampunut -- kuin korkeintaan kymmenen kertaa!"
"Se oli aika hyvä laukaus, tosiaankin", kiitti Ravenswood, "ja kyllä
sinusta tulee tarkka pyssymies, jos vain hartaasti harjoittelet."
"No juuri niinhän Normankin puhuu", vastasi poika. "Mutta eipä se
olekaan minun vikani, jollen tarpeeksi harjoittele. Sillä jos minulla
olisi valta, niin enpä paljon muuta tekisikään; mutta isä ja maisteri,
ne aina välistä toruvat. Ja tuo neiti Lucykin teeskenteleikse ja käskee
minua työhön, vaikka kyllä hän itse joutaa istua laiskana lähteen
äärellä koko päivän, kun vain on kaunis nuoriherra puhekumppanina --
olen minä nähnyt hänen niin tekevän sen seitsemänkin kertaa, uskokaa
minua."
Näin puhuessaan poika katsahti sisareensa, ja kesken vallatonta
loruilemistaankin hän huomasi, että tämä puhe koski kipeästi Lucyyn,
vaikka hänen oli mahdoton käsittää, mikä siihen oli syynä tai miten
syvälle se koski.
"Älähän Lucy", lohdutti hän, "älä itke! Ja jos olen sanonut jotain,
joka kävi väärää tietä, niin peruutan sanani jälleen. Ja sitä paitsi,
mitä herra Ravenswood siitä välittää, vaikka sinulla olisi satakin
sulhasta? Älä siis senvuoksi pistä sormiasi silmiin."
Ravenswood ei ensi hetkessä ollut oikein hyvillään siitä, mitä oli
kuullut; mutta hänen terve järkensä ymmärsi pian tämän puheen
vallattoman poikanulikan loruksi, jolla tämä koki kiusata sisartaan
hänen arimmasta kohdastaan. Mutta vaikka Ravenswoodin mieli oli sitä
laatua, joka ei helpolla ota vastaan ulkoa tunkeutuvia ajatuksia eikä
myöskään helpolla päästä kerran vastaanottamiaan, niin Henrikin lorut
herättivät sittenkin hämärän epäluulon. Hän rupesi pelkäämään
joutuvansa tämän kihlauksen kautta samaan tilaan kuin roomalaisessa
voittojuhlassa voitettu vihollinen, joka on pakotettu kulkemaan
triumfivaunun perässä seuraten voittajaa, joka ei välitä muusta,
kunhan saa ylpeytensä tyydytetyksi sotavankinsa häväistyksellä.
Ravenswoodilla, sen sanon vielä kerran, ei ollut mitään todellista
syytä semmoiseen pelkoon eikä edes voi sanoa, että hän täydellä todella
olisi ollut semmoisessa pelossa. Mutta ylpeyden ja köyhyyden yhteinen
vaikutus herätti jonkinlaista epäluuloa tämän miehen mielessä, josta
tuo tunne, jolleivät asianhaarat olisi olleet niin onnettomia, samoin
kuin kaikki muutkin halvat tunteet olisi ollut kaukana.
He saapuivat kartanoon, missä herra Ashton, huolissaan heidän pitkästä
viipymisestään, tuli jo eteisessä heitä vastaan.
"Jos Lucy", sanoi valtiosinetinvartia, "olisi ollut jonkun muun
seurassa kuin teidän, joka olette näyttänyt voivanne täydellisesti
turvata häntä, niin olisin minä, sen tunnustan, ollut sangen huolissani
ja lähettänyt väkeä häntä etsimään. Mutta Ravenswoodin nuorenherran
seurassa, sen tiedän, minun tyttärelläni ei ole mitään pelkäämistä."
Lucy alkoi selittää heidän pitkän viipymisensä syytä; mutta koska hänen
omatuntonsa ei ollut aivan puhdas, niin joutui hän hämille kesken
selitystään. Ravenswood yritti tulla avuksi, koetti kertoa seikan
laveammalta ja tyydyttävästi; mutta hänkin kietoutui pian samaan
hämminkiin, aivan kuin mies, joka yrittää vetää kumppaniansa suosta
ylös ja uppoaa samaan sitkeään lietteeseen. Oli aivan mahdotonta, että
näiden nuorten rakastuneitten hämilläolo olisi jäänyt huomaamatta
meidän teräväsilmäiseltä lakimieheltämme, joka sekä luonteeltaan että
virkansa kautta oli tarkka arvaamaan kaikki ihmismielen mutkat. Mutta
hänen nykyiseen aikeeseensa kuului, ettei hän ollut huomaavinaan mitään
tällaista. Hän näki mielellään Ravenswoodin nuorenherran sidottuna,
mutta itse hän tahtoi olla vapaa; hänen mieleensä ei juolahtanutkaan,
että rakkaus, jonka hän toivoi tyttärensä sytyttävän Ravenswoodissa,
saattaisi myös sytyttää Lucyn omankin sydämen. Tosin Lucyn mielessä
saattoi herätä vähäinen romanttinen mielisuosio Ravenswoodia kohtaan,
jonka salliminen sittemmin muuttuneiden asianhaarain tai rouva Ashtonin
taipumattoman vastahakoisuuden vuoksi ehkä nähtäisiin sopimattomaksi.
Mutta se mielisuosio, niin valtiosinetinvartia luuli, saataisiin
silloin helposti haihtumaan ja unohtumaan sillä, että Lucyn kanssa
käytäisiin Edinburghissa tai vaikkapa Lontoossakin saakka ja että
hänelle lahjoitettaisiin kimppu Brysselin pitsejä tai että hänen
ympärilleen ilmaantuisi puolitusinaa suloisesti leperteleviä kosijoita
pyrkien sen sijaan, josta hänen täytyisi luopua. Tämmöinen oli herra
Ashtonin tuuma siinä tapauksessa, että asiat huonosti kävisivät. Mutta
niiden luultavampaan loppupäätökseen nähden oli Lucyn hetkellistä
mielisuosiota Ravenswoodia kohtaan pikemmin yllytettävä kuin
vastustettava.
Jälkimmäinen loppupäätös oli valtiosinetinvartian mielestä sitä
luultavampi, koska hänelle tänä samana aamuna oli tullut kirje, jonka
sisällyksen hän heti luki Ravenswoodille. Postilaukun kantaja oli
valtiosinetinvartialle tuonut paperikäärön ennenmainitulta ystävältä,
joka salaa puuhaili kootakseen joukon isänmaanystäviä liittoon, minkä
johtajana tulisi olemaan herra Ashtonin pahin peloitus, tuo toimellinen
ja kunnianhimoinen markiisi A----. Tällä hyvällä ystävällä, niinkuin
muistamme, oli yrityksessään herra Ashtonia kohtaan ollut sen verran
menestystä, että valtiosinetinvartia ainakin ääneti kuunteli hänen
tarjouksiaan, vaikkei hän niihin antanutkaan suoraa, suostuvaista
vastausta. Tämän oli asiamies kertonut lähettäjälleen, joka siihen
vastasi vanhalla ranskalaisella sananparrella: "_Chateau qui parle,
et jemme qui écoute, l'un et l'autre va se rendre_" (Linna, joka
rupeaa keskusteluun, ja nainen, joka kuuntelee, ovat kumpainenkin
antautumaisillaan). Sillä valtiomies, joka vastaamatta kuuntelee
ehdotusta hallitustavan muutoksesta, oli markiisin mielestä aivan
samassa tilassa kuin linna, joka rupeaa keskusteluihin, ja nainen, joka
kuuntelee tarjouksia. Siitä syystä hän oli päättänyt piirittää
valtiosinetinvartian likemmältä.
Tuotu käärö sisälsi siis kirjeen tuolta ystävältä ja liittolaiselta
sekä toisen itse markiisilta, jossa tämä suoralla tavalla pyysi
kursastelematta käydä katsomassa valtiosinetinvartiaa. Heidän piti
matkallaan etelään päin kulkea sen tienoon kautta, tiet olivat huonot,
kestikievarit mitä kurjimmassa tilassa; valtiosinetinvartia oli
vanhastaan erään markiisin kirjeenvaihtajan likeinen tuttava, vaikkei
niin paljon hänen itsensä; mutta olivathan sentään herra Ashton ja
markiisi sen verran tuttavat, että tämmöinen vieraskäynti saattoi
näyttää aivan luonnolliselta ja että se tuttavuus saattoi tukkia suun
niiltä, joiden ehkä teki mieli selittää sitä valtiolliseksi
salavehkeilyksi. Herra Ashton siis heti suostui pyyntöön, mutta samalla
hän kuitenkin lujasti päätti, ettei hän antautuisi heidän hankkeisiinsa
tuumankaan vertaa syvemmälle kuin mitä _järki_ (sillä hän
tarkoitti omaa etuaan) selvään oli näyttävä soveliaaksi.
Kaksi seikkaa oli tässä tilaisuudessa, jotka näyttivät
valtiosinetinvartian mielestä erittäin edullisilta: se että Ravenswood
oli hänen luonaan ja että rouva Ashton oli poissa kotoa. Siinä, että
Ravenswood oleskeli hänen katoksensa alla, oli hänen mielestään vahva
este kaikkia vaarallisia ja vihollismielisiä hankkeita vastaan, joihin
mainittu nuoriherra muuten markiisin avulla olisi ehkä ryhtynyt. Ja
Lucy, sen herra Ashton käsitti, oli tätä nykyä isänsä viivytys- ja
odotustuumiin nähden paljoa soveliaampi talonemäntä kuin hänen
äitinsä, joka varmaan tavalla tai toisella oli ylpeydellään ja
leppymättömyydellään häiritsevä valtiosinetinvartian viisaita vehkeitä.
Hartaisiin pyyntöihinsä, että nuoriherra viipyisi hänen luonansa
markiisin käynnin yli, herra Ashton tietysti sai helposti suostumuksen;
sillä nyt Haltijan lähteen äärellä tapahtuneen rakkaudentunnustuksen
jälkeen ei Ravenswoodia enää haluttanutkaan äkisti lähteä. Lucy ja
Lockhard siis saivat käskyn tehdä varustuksiaan kumpikin omassa
piirissään, niin että aiotut vieraat saatettaisiin ottaa vastaan
komeudella ja ylellisyydellä, mikä siihen aikaan Skotlannissa vielä oli
sangen tavatonta.