Ma kyllä väärin teen,
ja pelkäänpä, ett' isän valitus
taivaasta rangaistusta langettaa
tään lapsen epäkuuliaisen päähän.
Mut järki sanoo myös, ei isätkään
saa liian tiukoin ohjin pidätellä
lastensa rakkautta, estäen
Jumalan luomaa pyhää tunnetta.
_Sialta on helmi kadonnut_.
Vieraanvaraisuus Ravenswoodin kartanossa oli yhtä merkillinen
ylellisyytensä kuin Wolfs Cragin suoma vajavaisuutensa puolesta, joskin
sitä koetettiin turhaan salata. Valtiosinetinvartian sydämessä liikkui
kenties ylpeä tunne tämän johdosta; mutta hän oli liian kohtelias
päästääksensä sitä näkyviin. Päinvastoin hän oli mielihyvällä
muistelevinansa Balderstonin "vanhan-pojan ateriaa", niin hänen sanansa
kuuluivat, ja pikemmin vastenmielisesti kuin nautinnolla katselevinaan
ylellisyyttä omassa, herkkujen painon alla huokaavassa pöydässään.
"Me seuraamme vain toisten esimerkkiä", sanoi hän, "mutta minä olen
kasvatettu rahvaan tapaan isäni herkuttomassa pöydässä, ja mielelläni
minä, jos vaan vaimoni sekä lapseni sallisivat, jälleen tyytyisin
kauravelleihini ja lampaanlapaan."
Tämä oli vähän liikaa. Ravenswood ei vastannut muuta kuin: "Erilaiset
säädyt -- erilaiset varallisuuden kannat, aioin sanoa", paransi hän
puheensa, "vaativat myös erilaista taloudenpitoa."
Tämä kuivakiskoinen vastaus lopetti kaiken keskustelun siitä aineesta,
eikä ole tarpeellista, että me saamme tietää, mikä toinen aine sitten
sijaan tuli. Ilta kului iloisilla, jopa ystävällisilläkin puheilla; ja
Henrikkin oli jo sen verran unohtanut ensihetkisen pelkonsa, että oli
julman ritarin Malisius Ravenswoodin, "Kostajan" perillisen ja elävän
kuvan kanssa solminut sopimuksen hirven-ajosta. Seuraavaksi aamuksi oli
tämä huvitus määrätty. Aikaisin aamulla näkikin toimellisia metsämiehiä
sekä hyvin menestyvän metsästyksen. Sitten tuli päivällinen, ja harras
pyyntö, että Ravenswood vielä viipyisi päivän, sekä esitettiin että
myös sai suostumuksen. Tämän päivän Ravenswood jo oli määrännyt
lähtöpäiväkseen; mutta hänelle muistui mieleen, ettei hän vielä ollut
käynyt sukunsa vanhan, uskollisen palvelijan, Liisa-mummon luona, ja
kohtuullinen kohteliaisuus vaati, että hän käyttäisi yhden aamupuolen
tämän entisen seuralaisensa mielen hyvitykseen.
Käyntiin Liisan luona siis päivä määrättiin, ja Lucy läksi Ravenswoodia
opastamaan. Henrik tosin tuli kolmanneksi parveen, niin että heidän
kävelynsä ei näyttänyt _tête-à-tête_'ltä (kahdenkesken ololta);
mutta kahdenkesken he todentoella kävelivät kuitenkin, sillä tuhansia
pieniä seikkoja yhä sattui, jotka kokonaan käänsivät pojan huomion pois
siitä, mitä hänen kävelykumppalinsa puhuivat. Väliin oli joku naakka
käynyt istumaan oksalle niin likelle että nuoli kantoi; väliin jänis
piipoitti polun poikki, ja Henrik kohta läksi koirineen ajamaan sitä
takaa; toisinaan hänellä oli pitkä keskustelu vastaan tulevan
metsänvartian kanssa, joka viivytti häntä, niin että hän jäi pitkän
matkan jäljelle; toisinaan hänen piti tutkia joku mäyrän pesä, jolle
juoksi pitkät matkat edeltä.
Ravenswood ja Lucy puhelivat sillaikaa keskenänsä hartaasti, miltei
kuin likeiset ystävät. Lucy ei voinut olla ilmoittamatta, kuinka hän
surkutteli Ravenswoodia, jonka sydämeen tietysti koski nähdä ennen
hyvin tutut paikat niin peräti muuttuneina; ja niin lempeästi neiti
Ashton tämän säälinsä ilmoitti, että se Ravenswoodin mielestä sinä
hetkenä täydellisesti korvasi kaikki hänen vastoinkäymisensä. Muutamia
sanoja, jotka tätä tunnetta ilmaisivat, pääsi hänen suustaan, ja Lucy
niitä kuunnellessaan enemmin ujosteli kuin suuttui. Eikä voikaan liioin
moittia häntä siitä, että hän oli niin varomaton ja kuunteli näitä
sanoja, jos muistaa, että hänen isänsä sallima suhde heidän välillään
melkein antoi Ravenswoodille luvan käyttää tämmöisiä sanoja. Sittenkin
Lucy koetti kääntää puhetta toisaalle, mikä onnistuikin; sillä
Ravenswoodkin oli poikennut yli aikomansa rajan, ja hänen omatuntonsa
oli heti varoittanut häntä, kun hän näin oli lausumaisillaan rakkauden
sanoja herra William Ashtonin tyttärelle.
He lähenivät nyt Liisa-mummon mökkiä, joka viime aikoina oli paljoa
paremmaksi korjattu ja siis tällä kertaa näytti paljoa sievemmältä,
vaikkei kenties maalarin silmissä yhtä viehättävältä kuin ennen. Eukko
istui tavallisella sijallaan riippukoivun juurella paahdellen itseänsä
syksyisen auringon paisteessa vanhojen ja heikkojen ihmisten
äänettömällä nautinnolla. Vierasten tullessa hän käänsi kasvonsa heitä
kohti. "Minä tunnen teidän astuntanne, neiti Ashton", sanoi Liisa;
"mutta se herra, joka teidän kanssanne tuli, ei ole teidän isänne."
"Ja miksi niin luulet, Liisa?" virkkoi Lucy; "tai kuinka voit sen niin
varmaan päättää tällä kovalla maaperällä ja ulkoilmassa?"
"Minun kuuloni, lapsi, on tarkistunut sen jälkeen kun silmät tulivat
sokeiksi, ja nyt voin erottaa vienoimmatkin äänenvaihtelut, jotka ennen
aikaan kuuluivat minunkin korviini yhtä epämääräisinä kuin nyt teidän
korviinne. Pakko on ankara, mutta kelpo opettaja, ja sen, jonka silmät
ovat pimenneet, on pakko hankkia itselleen tietoja toisin keinoin."
"No niin, sinä tunsit, että se oli miehen astuntaa; sen myönnän",
virkkoi Lucy. "Mutta miksi, Liisa, se ei voisi olla isäni astuntaa?"
"Vanhan miehen astunta, kultaseni, on pelkurimainen, varovainen --
jalka kohoaa verkalleen maasta ja asetetaan epäröiden jälleen maahan.
Mutta se, jonka nyt kuulin, on nuorukaisen pirteä, luja astunta, ja --
jos niin eriskummallisen asian saisin päähäni -- niin sanoisin sitä
jonkun Ravenswoodin astunnaksi."
"Sinulla tosiaan", sanoi Ravenswood, "on niin tarkka korva, että
töintuskin sitä uskoisin, jollen nyt itse olisi ollut todistajana. --
Minä todellakin olen Ravenswoodin nuoriherra -- entisen isäntäsi
poika."
"Tekö!" sanoi vaimo hämmästyksestä miltei kiljahtaen, -- "tekö olette
Ravenswoodin nuoriherra -- täällä -- tässä paikassa ja tämän tytön
seurassa? -- En voi uskoa sitä. -- Antakaa minun vanhan käteni koetella
teidän kasvojanne, niin että sormet saavat tutkia eivätkö korvani ole
pettäneet."
Ravenswood laskeutui eukon viereen turvepenkille ja antoi Liisan
vapisevalla kädellä koetella hänen kasvojaan.
"Niin on todella!" päätti Liisa. "Nämä ovat Ravenswoodin kasvot yhtä
hyvin kuin se ääni, jonka kuulen, on Ravenswoodin -- Ravenswoodien
ylpeät, kauniit kasvonpiirteet ja rohkea, käskevä ääni. -- Mutta mitä
te täällä teette, Ravenswoodin nuoriherra? -- Mitä teette täällä
vihamiehenne tiluksilla ja hänen lapsensa seurassa?"
Liisan posket tulistuivat, kun hän näin lausui, samoinkuin luultavasti
keskiajalla olisivat tulistuneet jonkun vanhan vasallin posket, jonka
läsnäollessa hänen nuori läänitysherransa olisi osoittanut esi-isäin
hengestä turmeltumisen merkkejä.
"Herra Ravenswood", selitti Lucy, joka paheksui tämän tutkinnon
moittivaa luonnetta ja siis halusi lyhentää sitä, "herra Ravenswood on
tullut vieraisille isäni luokse."
"Vai niin!" sanoi vanha vaimo kummastuneella äänellä.
"Minä tiesin", jatkoi Lucy, "että hänestä olisi hauska, jos veisin
hänet teidän mökkiänne katsomaan."
"Missä, totta puhuen, Liisa", lisäsi Ravenswood, "toivoin saavani
ystävällisempää kohtelua."
"Se on oikein ihme!" mutisi vanha vaimo itsekseen. "Mutta Herran tiet
eivät ole samat kuin meidän tiemme, ja hänen tuomionsa tulevat
täytetyiksi keinoilla, joita emme me likimaillekaan ylety käsittämään.
-- Kuulkaa, nuoriherra", lausui hän sitten, "teidän esi-isänne olivat
leppymättömät vihassa, mutta kuitenkin kunnialliset; he eivät pyytäneet
vihamiehiänsä turmioon teeskennellyn ystävyyden peitteen alla. -- Mitä
teillä on tekemistä Lucy Ashtonin kanssa? -- Miksi teidän jälkenne
käyvät samaa polkua kuin hänen? -- Miksi teidän äänenne kajahtaa
yhtaikaa ja sopusoinnussa herra William Ashtonin tyttären äänen kanssa?
-- Nuori mies, se, joka tahtoo kostaa kunniattomilla keinoilla -- --"
"Vaiti, vaimo!" tiuskaisi Ravenswood vihaisesti. "Perkelekö sun kielesi
panee liikkeelle? -- Kuule sanojani, että tällä nuorella neidolla ei
koko maan päällä ole ainoatakaan ystävää, joka mieluummin antautuisi
vaaralle alttiiksi varjellaksensa häntä väkivallasta tai loukkauksia
vastaan!"
"Ja jos niin on laita", virkkoi vanha vaimo muuttuneella, surullisella
äänellä, "niin sitten Jumala teitä molempia auttakoon!"
"Aamen! Liisa", sanoi Lucy, joka ei ollut käsittänyt sokean vaimon
sanojen tarkoitusta, "ja antakoon sinulle järkeä ja iloisemman mielen.
Sillä jos edelleen, sen sijaan että sinun pitäisi lausua ystäväsi
tervetulleiksi, pidät tämmöisiä puheita, niin hekin saattavat ruveta
ajattelemaan sinusta samaa kuin muut ihmiset."
"Ja mitä sitten muut ihmiset ajattelevat?" kysyi Ravenswood, jonka
mielestä vanhan vaimon puhe tuntui myös sekavalta.
"He ajattelevat", kuiskasi Henrik Ashton, joka juuri oli saapunut
paikalle, Ravenswoodin korvaan, "että Liisa on noita-akka, joka olisi
poltettava silloin, kun muutkin noita-akat Haddingtonissa poltettiin."
"Mitä te sanotte?" sanoi Liisa kääntyen pojan puoleen, sokeat kasvot
aivan punaisina vihastuksesta; "että muka minä olen noita-akka, joka
olisi ollut poltettava niiden turvattomien raukkojen kanssa, jotka
Haddingtonissa murhattiin?"
"Näettekö nyt", kuiskasi Henrik jälleen, "ja minä kuiskasin kuitenkin
vienommalla äänellä kuin kyntörastas ruikuttaa!"
"Jos koronkiskuri ja sortaja ja köyhän miehen kasvojen polkija ja
vanhojen rajapyykkien siirtäjä ja vanhojen sukujen hävittäjä pantaisiin
samalle roviolle minun kanssani, niin sittenpä sanoisin: pistäkää tuli
alle, Jumalan nimeen!"
"Tämä on hirmuista!" virkkoi Lucy. "En ole koskaan nähnyt tätä
turvatonta vaimo-parkaa tämmöisessä tilassa. Mutta ikänsä ja
köyhyytensä vuoksi ei häntä sovi moittia. -- Tule, Henrik, lähdetään
nyt -- hän tahtoo puhua herra Ravenswoodin kanssa kahden kesken. Me
menemme kotiin päin ja levähdämme vähän 'Haltijan lähteen äärellä',
lisäsi hän Ravenswoodiin kääntyen."
"Ja, Liisa", virkkoi poika, "jos tunnet jonkun jäniksen, joka juoksee
metsäkaurislaumojen läpi ja saa ne ennen aikaansa poikimaan, niin voit
sanoa sille terveiseni ja ilmoittaa, että jos Normanilla ei ole
valmista hopealuotia häntä varten, niin minä lainaan yhden takkini
napeista siihen tarpeeseen."
Liisa ei vastannut mitään niin kauan kuin sisar ja veli olivat niin
lähellä, että he olisivat kuulleet. Sitten hän sanoi Ravenswoodille:
"Vai tekin suutuitte minuun rakkauteni vuoksi? -- Ei kumma, että se
loukkasi vieraita -- mutta tekin olette suutuksissa!"
"En ole suutuksissa, Liisa", vastasi Ravenswood, "minä vain
kummastelen, että sinä, jonka terävää älyä olen niin usein kuullut
kehuttavan, lausuit ilmi näin loukkaavia ja perättömiä oletuksia."
"Loukkaaviako?" virkkoi Liisa. -- "Niin, ainahan totuus on loukkaava --
mutta perättömiä ne eivät suinkaan ole."
"Ja minä sanon sinulle, vaimo, ne ovat perättömiä", vastasi Ravenswood.
"Sitten maailma on muuttanut tapansa ja Ravenswoodit perityn luonteensa
ja vanhan Liisan äly on vielä sokeampi hänen silmiään. Milloinka joku
Ravenswood on käynyt vihamiehensä talossa muussa kuin koston tuumissa?
-- Ja tänne te olette tullut, Edgar Ravenswood, joko turmiollisissa
tuumissa tai vielä turmiollisemmissa rakkauden hankkeissa."
"Ei kumpaisissakaan", vakuutti Ravenswood, "siitä annan kunnian-sa
-- -- tarkoitan, sen vakuutan."
Liisa ei voinut nähdä, miten Ravenswoodin poski punastui, mutta hän
huomasi, että nuoriherra oli kahden vaiheella ja peruutti lujemman
vakuutuksen, jonka hän ensin oli ollut liittämäisillään kieltoonsa.
"Näin siis on asian laita", lausui Liisa, "ja senpätähden tyttö
lupasikin odottaa Haltijan lähteen äärellä! Usein on sitä paikkaa
väitetty ravenswoodilaisille turmiolliseksi paikaksi -- usein on niin
ollutkin -- mutta tuo vanha sananparsi ei ole koskaan ollut niin tosi
kuin tänä päivänä."
"Sinä teet minut hulluksi, Liisa", sanoi Ravenswood. "Sinä olet vielä
hupsumpi ja taikauskoisempi kuin Balderston-ukko. Oletko sinä niin
huono kristitty, että luulet minun nyt aikovan nostaa sodan Ashtonin
sukua vastaan, niinkuin muinaisina verisinä aikoina oli tapana? Vai
luuletko minua semmoiseksi narriksi, etten voi kävellä nuoren neidon
kanssa häneen heti silmittömästi rakastumatta?"
"Ajatukseni", vastasi Liisa, "ovat minun ajatuksiani. Ja jos
ruumiillinen näköni ei voikaan nähdä ympärilläni olevia esineitä, niin
näänpä sentään kenties sitä selvemmin tulevia tapahtumia. Oletteko
tullut ajatelleeksi, että teidän pitäisi saman pöydän ääressä, joka
ennen oli teidän isänne oma, istua alimmaisena, nykyisen ylpeän isännän
sukulaisena ja seuralaisena? -- Että teidän tulisi elää hänen
armoillaan -- seurata häntä kaikkialla kavaluuden ja juonittelun
syrjäpoluilla, joilla hän paremmin kuin kukaan muu osaa teitä opastaa?
-- että te saisitte luut kaluttavaksi hänen saaliistaan, sitten
kun hän ensin on itse syönyt lihat? -- Voitteko aina puhua niinkuin
herra Ashton puhuu, ajatella niinkuin hän ajattelee, antaa
valtiopäivä-äänenne niinkuin hän antaa, ja voitteko nimittää isänne
murhaajaa rakkaaksi apeksenne ja kunnioitettavaksi suojelusherraksenne?
Ravenswoodin nuoriherra, minä olen teidän sukunne vanhin palvelija ja
minä näkisin mieluummin teidät arkkuun laskettuna ja haudattuna!"
Myrsky, joka nyt nousi Ravenswoodin mielessä, oli sanomattoman suuri.
Liisa oli koskettanut tuntohermoa, jonka nuoriherra suurella vaivalla
oli hetkeksi saanut turtumaan. Ravenswood astui kiireisin askelin
edestakaisin pienessä puutarhassa ja huusi: "Vaimo! Sinä olet jo haudan
partaalla ja kuitenkin tohdit kehoittaa herrasi poikaa verityöhön ja
kostoon?"
"Jumala varjelkoon!" lausui Liisa juhlallisesti. "Ja sentähden juuri
soisin, että te lähtisitte pois tästä onnettomasta maan-äärestä, missä
teidän rakkautenne yhtä paljon kuin teidän vihannekin uhkaa tuottaa
välttämätöntä turmiota, ainakin häväistystä sekä teille että myös
muille. Minä tahtoisin, jos tässä kuivettuneessa kädessä vain olisi
siihen voimaa, varjella Ashtoneja teiltä ja teitä Ashtoneilta, ja
kumpaisiakin heidän omilta himoiltaan. Teillä ei saa olla mitään -- ei
yhtään mitään tekemistä heidän kanssaan. Lähtekää pois heidän
läheisyydestään; ja jos Jumala onkin päättänyt iskeä kostonsa sortajan
sukuun, niin älkää olko välikappaleena."
"Minä tahdon miettiä sanojasi, Liisa", virkkoi Ravenswood
rauhallisemmin. "Minä uskon, että tarkoituksesi on uskollinen ja
rehellinen, mutta sinä käytät kuitenkin ylenmäärin vanhalle
palvelijalle tulevaa puhumisen vapautta. Mutta nyt, jää hyvästi! Ja jos
Jumala minut joskus parempiin varoihin saattaa, niin kyllä muistan
laittaa elämäsi hiukan mukavammaksi."
Näin sanoen hän pisti kultarahan eukon käteen; mutta Liisa ei tahtonut
ottaa sitä vastaan; ja Ravenswoodin yrittäessä väkisin antaa sitä, raha
putosikin maahan.
"Antakaa sen hetken aikaa olla maassa", sanoi Liisa, kun Ravenswood
kumartui sitä nostamaan. "Ja uskokaa minua, tämä kultaraha on
vertauskuva hänestä, jota te rakastatte. Hänkin on yhtä kallisarvoinen,
sen myönnän; mutta saadaksenne hänet teidän täytyisi alentaa itseänne
maan tasalle. Mitä minuun tulee, niin on minulla sangen vähän tekemistä
kullan ja maallisten halujen kanssa. Ja paras sanoma, jota minä
toivoisin, olisi se, että Edgar Ravenswood on sadan penikulman päässä
esi-isiensä maalta eikä koskaan enää aio palata tänne."
"Liisa", sanoi Ravenswood, jonka mieleen juolahti, että tämä kiivaus
johtui jostakin muusta salaisemmasta syystä kuin siitä, mitä sokea
vaimo olisi saattanut arvata tämän satunnaisen käynnin johdosta,
"äitini kehui aina sinun viisauttasi, älyäsi ja uskollisuuttasi. Sinä
et ole mikään hupsu, niinkuin Kaleb Balderston, joka säikähtää jokaista
varjoa ja pelästyy kaikkia vanhoja, taikauskoisia sananparsia. Virka
siis minulle selvään, missä vaara piilee, jos tiedät sen uhkaavan
minua. Jos tunnen sydämeni, niin on se vapaa kaikista sellaisista
tunteista neiti Ashtonia kohtaan, joita sinä luulottelet. Minun on
keskusteltava välttämättömistä asioista herra Ashtonin kanssa -- kun ne
ovat selvillä, lähden täältä. Ja yhtä vähän halua kuin sinulla on nähdä
minua jälleen täällä, yhtä vähän, sen voit hyvin käsittää, on minulla
itsellänikin tulla takaisin tähän paikkaan, joka on niin täynnä
surullisia muistoja minulle."
Liisa käänsi sokeat silmänsä maahan ja näytti vähäksi ajaksi vaipuneen
syviin mietteihin. "Minä tahdon sanoa teille totuuden", sanoi hän
viimein kohottaen päätänsä, "minä tahdon virkkaa teille syyn pelkooni,
olkoon suoralla puheellani hyvät tai pahat seuraukset. -- Lucy Ashton
rakastaa teitä, Ravenswoodin herra!"
"Mahdotonta", väitti Ravenswood.
"Tuhannesta seikasta olen sen todeksi nähnyt", vastasi sokea vaimo.
"Hänen ajatuksissaan ei ole liikkunut mitään muuta kuin teidän
muistonne siitä saakka kuin te pelastitte hänet kuolemasta; sen minun
tottunut älyni on huomannut hänen omista puheistaan. Kuultuanne sen --
jos todella olette kunnian mies ja isänne poika -- te tämän syyn vuoksi
pakenette hänen näkyviltään. Hänen rakkautensa on sammuva niinkuin
lamppu, jonka liekki ei saa palamisen ainetta. Mutta jos viivytte
täällä, niin on hänen turmionsa tai teidän, tai kumpaisenkin,
välttämätön seuraus tästä onnettomasti syttyneestä rakkaudesta. Minä
ilmoitin vastahakoisesti teille tämän salaisuuden; mutta ettehän tekään
olisi kauan ollut sitä itse huomaamatta, ja parempi on, että te sen
minulta kuulette. Lähtekää nyt, Ravensvoodin nuoriherra -- te olette
kuullut salaisuuteni. Jos te vielä tunnin ajan viivytte herra Ashtonin
katoksen alla aikomatta kosia hänen tytärtänsä puolisoksenne, niin
olette petturi -- ja jos aiotte yhdistää itsenne sukulaisuuden siteillä
tähän mieheen, niin olette mieletön, turmioon tuomittu hullu."
Näin puhuttuaan vanha vaimo nousi, otti sauvansa, astua horjahteli
mökillensä, meni sisään ja lukitsi oven jättäen Ravenswoodin omien
ajatustensa valtaan.