Kotihin jääkää, kuulkaa ukon sana.
Miks vieraan lieden ääreen pyritte?
Savumme lämpimämp' on heidän tultaan,
kotoinen ruoka terveellinen, vaikka
on koruton, mut herkut ulkomaiset
on myrkylliset, vaikka makeat.
_Ranskalainen Portto_.
Ravenswood jätti nyt ensi tilaisuuden tarjoutuessa vieraansa antaen
heidän valmistautua matkaan, jolla ajalla hän itse ryhtyi niihin vähiin
järjestelyihin, jotka oli suoritettava, ennenkuin hänen sopi päiväksi
tai pariksi lähteä Wolfs Cragista. Välttämätöntä oli, että hän tästä
asiasta puhui Kalebin kanssa, ja haettuaan hän löysi tämän uskollisen
palvelijansa hänen nokisesta, rappeutuneesta komerostaan. Kaleb oli
kovin iloinen vierasten lähdöstä, ja paraikaa hän laski, miten kauan
tähteiksi jääneet ruokavarat säästäväisesti käyttäen saattaisivat vielä
riittää Ravenswoodin herran pöydän tarpeisiin. "Hän ei ole mikään
vatsan palvelija, Jumalan kiitos; ja Bucklaw on poissa, joka söisi
vaikka hevosen satulankin alta. Krassisalatti ja palanen ohrakakkua,
siinä on kyllin meidän nuorenherran aamiaiseksi samoin kuin minullekin.
Sitten tulee päivällinen -- eipä ole juuri paljon lihaa jäljellä
lapaluussa; mutta kyllä sitä sentään kelpaa paistaa -- kyllä sitä
kelpaa paistaa aivan hyvin."
Hänen riemulliset laskunsa keskeytyivät, kun Ravenswood astui sisään ja
vähän hämillään ilmoitti aikovansa ratsastaa valtiosinetinvartian
seurassa Ravenswoodin linnaan ja jäädä sinne päiväksi tai pariksi.
"Armollinen Herra taivaassa varjelkoon!" sanoi vanha palvelija kalveten
yhtä valkeaksi kuin hänen kädessään ollut pöytäliina.
"Miksi niin, Kaleb?" kysyi hänen herransa. "Miksi armollisen Herran
taivaassa pitäisi varjella minua käymästä valtiosinetinvartian luona
vieraisilla?"
"Voi herra!" päivitteli Kaleb, "voi herra Edgar! Minä vain olen teidän
palvelijanne, eikä minun siis kävisi laatuun näin puhua -- mutta minä,
teidän vanha palvelijanne -- minä olen palvellut sekä teidän isäänne
että myös isänisäänne, muistelenpa nähneeni hänenkin isänsä, lordi
Randalin -- mutta silloin minä olin vain pieni pahanen."
"Ja mitä siitä, Balderston?" kysyi Ravenswood. "Mitä kummaa sillä on
tekemistä sen asian kanssa, että minä kävisin tavallisella
vieraskäynnillä naapurini luona?"
"Voi herra Edgar -- armollinen herra, arvelin sanoa!" vastasi
hovimestari, "tottahan teidän omatuntonnekin sanoo teille, ettei teidän
isänne pojan sovi seurustella tuonkaltaisten miesten kanssa -- ei siitä
suvun kunnia kartu. Vaikka hän olisikin tehnyt sovinnon teidän
kanssanne ja antaisi teille kaiken omaisuutenne takaisin, niin liika
kunnia tapahtuisi sittenkin hänen suvulleen tämmöisen avioliiton
kautta. Ei minun pitäisi kieltää -- sillä tuo nuori neiti on sievä ja
suloinen. -- Mutta pitäkää paikkanne ollessanne heidän kanssaan
tekemisissä -- minä sen joukkion hyvin tunnen -- sitä suuremmassa
arvossa he teitä pitävät."
"Ohoh, Kaleb, menetpä sinä vieläkin kauemmas kuin minä", sanoi
Ravenswood peittäen jonkinmoisen hämilläolonsa väkinäisellä naurulla.
"Nythän tahdot minua vävyksi tuohon perheeseen, vaikka äsken et
tahtonut sallia minun käydä heillä vieraisilla. -- Mitä se merkitsee?
-- Ja kalmankalpealta näytät vielä kaiken lisäksi."
"Voi herra, herra", voivotti Kaleb uudelleen, "te vain nauraisitte
minulle, jos sen kertoisin. Mutta Tuomas Runoseppä, jonka kieli ei
koskaan pettänyt, lausui ennustuksen teidän suvustanne, joka varmasti
on käyvä toteen, jos te tänäpäivänä menette Ravenswoodin linnaan. --
Voi, voi, että sen piti toteutua minun aikanani!"
"Mutta mitä se sitten on, Kaleb?" kysyi Ravenswood, joka tahtoi
viihdyttää palvelijansa pelkoa.
Kaleb vastasi, ettei hän koskaan ollut ilmaissut niitä sanoja yhdenkään
ihmiskorvan kuullen; itse oli hän kuullut ne vanhalta papilta, joka oli
ollut lordi Ashtonin isän rippi-isänä siihen aikaan, kun Ravenswoodit
vielä olivat katolilaisia. "Mutta monta kertaa", lisäsi hän, "olen
lausunut noita hämäriä sanoja itsekseni, ja voi, poloinen, päiviäni!
vähänpä arvasin, että ne tänä päivänä kävisivät toteen!"
"Lopeta jo voivottelemisesi ja anna minun kuulla tuo riimirenkutus,
joka on sinulle nostanut päähän tuommoisia tuskia", käski Ravenswood
maltittomasti.
Vapisevalla äänellä ja pelosta aivan kalpeana Kaleb nyt päästi suustaan
seuraavat säkeet:
"Viimeinen Ravenswood kun kotiin ratsastaa,
kuollutta neitoansa kosimaan,
Orhinsa Ahdin virtaan uppoaa,
ja päältä maan nimensä katoaa!"
"Ahdin virran minä tunnen aivan hyvin", sanoi Ravenswood. "Ainakin
luulen sinun tarkoittavan tuota liejuhiekka-rantaa, joka on tämän
tornin ja Wolfs-Hopen kylän välillä. Mutta miksi kukaan täysijärkinen
mies ajaisi siihen oriillansa -- --"
"Voi, älkää sitä koskaan tiedustelko sanallakaan, herra -- Jumala
varjelkoon meitä tietämästä, mitä tuo ennustus tarkoittaa. -- Mutta
pysykää te vain kotona ja antakaa vierasten yksinään lähteä. Me olemme
jo kyllin tehneet heille; mitä enempää vielä tekisimme, se olisi
pikemmin suvun kunnialle halvennukseksi kuin enennykseksi."
"Kuule, Kaleb", sanoi Ravenswood. "Minä kiitän sinua koko sydämestäni
hyvästä neuvostasi tässä tilaisuudessa. Mutta koska en menekään
Ravenswoodiin morsianta kosimaan, en kuollutta enkä elävääkään, niin
toivon, ettei oriinikaan uppoa Ahdin liejuhiekkaan, varsinkin kun olen
sitä aina kovasti pelännyt sen jälkeen kun rakuunapartio siihen hukkui
kymmenen vuotta takaperin. Isäni ja minä näimme tästä tornista, miten
he ponnistelivat voimiansa päästäksensä nousevaa luodetta pakoon; mutta
he hukkuivat siihen paljoa ennen kuin heille ennätettiin apuun."
"Ja hyvin he sen ansaitsivatkin, nuo Etelämaan lurjukset!" virkkoi
Kaleb. "Mitä he läksivätkään urkkimaan meidän hiekkarantojamme pitkin
estäen kunnon ihmisiä tuomasta tilkkasen paloviinaa maahan? Joka kerta
kun näin heidät siinä puuhassa, teki minun aina mieli laukaista heitä
tuolla vanhalla kanuunalla, joka on tornin etelävallilla, jollen olisi
pelännyt sen halkeavan."
Kalebin pää oli nyt aivan täynnä haukkumisia Englannin sotamiehiä ja
tullipalvelijoita vastaan, niin että hänen isäntänsä sai helposti
tilaisuuden päästä hänen kynsistään ja mennä vierastensa luokse. Kaikki
oli nyt valmiina matkaan; ja kun yksi valtiosinetinvartian
tallirengeistä oli satuloinut Ravenswoodinkin hevosen, niin he nousivat
hevosten selkään tornin pihalla.
Kaleb oli suurella työllä ja vaivalla aukaissut linnanportin molemmat
puoliskot selkosen selälleen ja itse käynyt viereen seisomaan koettaen
kunnioittavalla, mutta samalla kuitenkin ylpeällä ryhdillään saattaa
unohduksiin, että hänen laiha, lakastunut ja huononnäköinen persoonansa
seisoi siinä yksin täydellisen, paroninkartanoon kuuluvien
porttivahtien, palvelijain ja univormuihin puettujen palkkalaisten
parven sijasta.
Valtiosinetinvartia vastasi Kalebin syvään kumarrukseen ystävällisin
jäähyväissanoin, samalla kumartuen satulasta hovimestarin puoleen ja
solahuttaen hänen käteensä juomarahan; sillä semmoisen siihen aikaan
vieraat lähtiessään aina antoivat sen kartanon palvelijoille, jossa he
olivat käyneet. Lucy hymyili vanhalle miehelle tavallisella
suloudellaan, lausui jäähyväisensä ja antoi lahjansa mitä
miellyttävimmällä äänellä ja sulavimmalla kädenliikkeellä. Tämä käytös
aivan epäilemättä olisi taivuttanut ukon sydämen hänen puoleensa,
jollei tuota Tuomas Runoseppää ja herra Ashtonin voittamaa riita-asiaa
olisi ollut. Mutta asian ollessa nykyisellään olisi Kaleb voinut puhua
herttuan sanoilla Shakespearen näytelmässä _Miten haluatte_:
"Paremmin tekosi mua miellyttäisi,
jos toinen mies vain oisi isäsi."
Ravenswood piti kiinni neiti Ashtonin hevosen suitsista rohkaisten
Lucyn pelokasta mieltä ja taluttaen varovaisesti hänen hevostansa sitä
kalliopolkua myöten, joka johti kankaalle. Mutta yhtäkkiä yksi
palvelijoista, jotka seurasivat jälempänä, tuli ilmoittamaan, että
Kaleb huhuili kovalla äänellä pyytäen herraansa takaisin puheilleen.
Ravenswood tunsi, että näyttäisi oudolta, jollei hän noudattaisi tätä
kutsua, vaikka hän salaa itsekseen kiroili Kalebin ylen rohkeaa
avuliaisuutta. Hänen täytyi siis jättää Lockhardille se mieluisa
velvollisuus, jota hän oli ollut täyttämässä, ja palasi takaisin
portille. Sinne saavuttuansa hän alkoi jokseenkin närkästyneenä kysellä
syytä Kalebin huhuilemiseen; mutta kunnon ukko huusi: "Hst, herra! hst!
suokaa minun vain virkkaa sananen, jota ei käynyt sanominen ihmisten
kuullen. -- Kas tässä" -- hän pisti äsken saamansa rahat Ravenswoodin
käteen -- "tässä on kolme kultakolikkoa -- kyllähän te tarvitsette
rahaa matkalla. -- Mutta kuulkaa, hst!" -- sillä Ravenswood rupesi
vastustelemaan tätä lahjaa -- "älkää siitä hiiskuko sanaakaan, katsokaa
vain, että ensimmäisessä kylässä, jonka läpi kuljette, saatte ne
särjetyksi; sillä nämä kolikot ovat upi-uudet, vasta rahapajasta
päässeet, ja siis hiukan liian helpot tuntea."
"Sinä unohdat, Kaleb", virkkoi Ravenswood koettaen saada palvelijaansa
ottamaan takaisin rahat ja päästämään irti suitset, "sinä unohdat, että
minulla itsellänikin vielä on muutamia kultakolikolta jäljellä. Pidä
sinä nämä itse, vanha ystäväni. Ja nyt vielä kerran: hyvästi! Minulla
on tarpeeksi rahaa, sen vakuutan. Tiedäthän itsekin, että elantomme
sinun toimesi kautta on maksanut meille sangen vähän, tuskinpa yhtään
mitään."
"No hyvä", sanoi Kaleb; "nämä käytetään sitten teidän tarpeisiinne
toisen kerran. Mutta katsokaa vain onko teillä tarpeeksi. Sillä
pitäähän teidän sukunne kunnian ylläpitämiseksi antaa vähän juomarahaa
palvelijoille. Ja pitäähän teillä olla jotakin näytettävänä, jos joku
sanoisi: Herra Ravenswood, panetteko kolikon vetoon? Sitten te voitte
ottaa esille kukkaronne ja vastata: Miksikä en? Mutta pitäkää vaari,
ettette kuitenkaan suostu vedon ehtoihin ja pistätte kukkaron takaisin
taas taskuunne, ja -- --"
"En tätä kauemmin voi kärsiä, Kaleb -- minun pitää todella jo lähteä."
"Ja te siis kuitenkin lähdette?" virkkoi Kaleb hellittäen Ravenswoodin
hevosen suitset kädestään ja muuttaen saarnaavan äänensä tunteelliseksi
ja surulliseksi. "Ja te siis _kuitenkin_ tahdotte lähteä huolimatta
siitä, mitä olen kertonut ennustuksesta ja kuolleesta morsiamesta ja
Ahdin liejuhietikosta? -- No niin! itsepäisen miehen pitää saada seurata
omaa päätänsä -- se joka hiiteen pyrkii, menköön hiiteen. Mutta pitäkää
sentään vaari hengestänne, herra, jos menette puistoon metsästämään --
älkää juoko haltijan lähteestä. -- Hän on mennyt! Hän on jo kapean tien
alapäässä kiitäen kuin nuoli tytön perässä! -- Pää on tänäpäivänä
silvottu poikki Ravenswoodin suvulta aivan kuin minä napsahuttaisin
sipulin taimen pään poikki!"
Vanha palvelija seisoi kauan aikaa katsellen herransa jälkeen, usein
pyyhkien pois silmiin nousevan sumun voidakseen niin kauan kuin
mahdollista erottaa Ravenswoodin pulskan vartalon muista ratsumiehistä.
"Taas kiinni tytön hevosen suitsista -- aivan kiinni tytön hevosen
suitsissa! -- Viisaastipa pyhä profeetta puhui: Tästä teidän myös pitää
nähdä, että vaimolla oli valta kaikkien miesten yli. -- Ja ilman tätä
tyttöä meidän häviömme ei olisi tullut perinpohjaiseksi."
Sydän täynnä tämmöisiä surullisia aavistuksia Kaleb palasi tehtäviinsä
Wolfs Cragiin heti kun hänen huolensa esinettä ei enää voitu erottaa
matkajoukosta, joka poistuessaan näytti yhä pienemmältä.
Sillä välin matkustajat kulkivat iloisesti tietänsä. Kerran päätöksen
tehtyään ei Ravenswood ollut niitä miehiä, jotka toimeenpanossa
epäilevät tai häilyvät. Hän nautti täysin siemauksin sitä iloa, jonka
neiti Ashtonin seura tuotti hänelle, ja hänen harras, kohtelias
keskustelunsa Lucyn kanssa oli niin leikillistä kuin hänen
mielenlaatunsa ja sukunsa tila suinkin sietivät. Valtiosinetinvartiaa
suuresti ihmetytti, kuinka syvämielisesti nuori Ravenswood puhui ja
kuinka tavattoman paljon hän oli hyötynyt tieteellisistä
harjoituksistansa. Valtionsinetinvartian virka- ja seurustelutapa
vaikuttivat sen, että hän oli sangen taitava tuomari tämmöisissä
asioissa; ja hän osasi myös pitää suuressa arvossa erästä nuorenherran
avua, jota hän itse oli peräti vailla -- nimittäin Ravenswoodin
pirteää, neuvokasta uljuutta, joka ei näyttänyt tietävän mistään
pelosta tai epäilyksestä. Sydämessään valtiosinetinvartia iloitsi
siitä, että hän oli saanut näin pelättävän vastustajan lepytetyksi, ja
samalla hän myös pelon sekaisella mielihyvällä ajatteli, mitä mainioita
töitä tämä nuorukainen saattaisi saada toimeen, kun vain hovisuosion
tuuli kerran paisuttaisi hänen purjeitansa.
"Mitä parempaa vaimoni voisikaan toivoa", arveli hän, sillä hänen
mieleensä kohosi aina Ashtonin rouvan haamu vastustamaan tätä hänessä
nyt vallitsevaa ajatusta. "Mitä parempaa vaimoni voisikaan toivoa Lucyn
naimisliitosta kuin että sangen vaarallinen riita tulee hyvällä
sovitetuksi ja että me saamme jalomielisen, uljaan, hyvälahjaisen ja
korkeasukuisen vävyn? -- Että me saamme vävyn, joka varmaan on kohoava
korkealle heti kun tuuli kääntyy hänen puoleensa, vävyn, jonka voima
juuri on siinä, mikä meissä on heikkoa, nimittäin vanhassa sukujohdossa
ja miekkamiehen luonteessa? -- Eihän toki järkevä vaimo panisikaan
vastaan -- mutta, voi!" -- Hänen todistelemisensa keskeytyi tähän, kun
hän muisti, ettei Ashtonin rouva aina ollut järkevä sillä tavalla kuin
hän sen sanan ymmärsi. -- "Jos hän pitäisi jotakuta Mersestä kotoisin
olevaa raakaa maajunkkaria parempana kuin tätä uljasta nuorta herraa
ja sitä hänen mukanaan seuraavaa etua, että saamme huokeilla
sovittajaisilla Ravenswoodin kartanon omistuksen itsellemme
vahvistetuksi -- niin se todella olisi hupakon teko!"
Näin mietiskeli vanha valtiomies, kunnes he joutuivat lordi
Bittlebrainin kartanoon, missä he ennen tehdyn sopimuksen mukaan
aikoivat syödä päivällisensä ja vähän levähtää, ennenkuin iltapuolella
jatkoivat matkaansa.
Heidät otettiin ylenpalttisen vieraanvaraisesti vastaan, ja
korkeasukuinen isäntäväki osoitti varsinkin aivan erinomaista
kohteliaisuutta Ravenswoodin nuorelle herralle. Seikka näet oli se,
että lordi Bittlebrain oli hankkinut itselleen lordi-arvonsa
suurimmaksi osaksi jollakin taidon verukkeella, viisaanmiehen
maineellaan, jonka todellisena perustuksena oli vain sangen tavallinen,
arkipäiväinen puhelemisentaito ja ajanmuutosten tarkka vaarinottaminen,
sekä lopuksi sillä kyvyllään, että hän osasi niille, jotka parhaiten
palkitsivat, tehdä pieniä valtiollisia palveluksia. Hän ja hänen
rouvansa eivät kuitenkaan olleet täydellisesti perehtyneet uuteen
arvoonsa, sillä aika ei vielä ollut totuttanut heitä siihen; siitä
syystä he olivat sangen halukkaat seurustelemaan veljien ja vertaisten
tavalla semmoisten kanssa, jotka olivat syntymästään saakka kotiutuneet
tuohon korkeaan ilmapiiriin, mihin heidät vasta oli alemmasta paikasta
korotettu. Ja heidän erinomainen kohteliaisuutensa Ravenswoodille taas,
niinkuin luonnollista, korotti hänen arvoansa valtiosinetinvartiankin
silmissä. Sillä vaikka herra Ashton täydellä syyllä halveksi lordi
Bittlebrainin taitoa ylimalkaan, niin hän kuitenkin piti häntä
erinomaisen terävä-älyisenä miehenä kaikissa semmoisissa asioissa,
jotka koskivat hänen omaa etuansa.
"Soisinpa, että vaimoni olisi tämän nähnyt", ajatteli hän itsekseen;
"ei kukaan tiedä niin hyvin kuin Bittlebrain, kumpaisellako puolella
leipää voi on; ja hän liehakoitsee nuoren Ravenswoodin edessä niinkuin
kerjäläisen rakki kokille. Ja rouvakin ajaa paksupäiset neitinsä
vinkumaan ja klaveeria rämpyttämään, ikäänkuin tahtoisi sanoa, valitkaa
ja ottakaa! Eivät he näytä minun Lucyni rinnalla paremmilta kuin
tarhapöllö joutseneen verrattuna, ja sentähden he saavatkin viedä
mustapintaiset otsansa toiselle torille."
Kestityksen loputtua meidän matkalaiset, joilla oli vielä pitempi
matkan puoli kulkematta, nousivat jälleen hevostensa selkään; ja sen
jälkeen kun valtiosinetinvartia, nuori Ravenswood sekä kaikki
palvelijat olivat saaneet piiskaryyppynsä, kukin säätynsä mukaista
juotavaa, jatkoi koko joukko matkaansa.
Pimeä jo oli, kun he saapuivat Ravenswoodin kartanon lehtokujalle, joka
pitkänä ja suorana kulki kartanon etuseinää kohti. Kujan kumpaistakin
vartta reunustavat suunnattomat jalavapuut huojuen huokailivat
yötuulessa, ikäänkuin niiden olisi ollut sääli vanhojen herrojensa
poikaa, jonka piti nyt palata heidän varjoonsa uuden isännän
kumppanina, melkeinpä pelkkänä joukon jatkajana. Jokseenkin
samantapaiset tunteet painoivat Ravenswoodin omaakin mieltä. Hän
vaikeni vähitellen ja jättäytyi vähän jäljemmäksi, oltuansa siihen
saakka ylen harras taluttamaan neiti Ashtonin hevosta. Hän muisti vielä
hyvin, miten hän eräänä päivänä yhtä myöhäisenä iltana seurasi isäänsä,
kun he iäksi poistuivat siitä kartanosta, josta he olivat sukunimensä
ja aatelisarvonsa saaneet. Vanhan kartanon laaja etuseinä, jota hän
muisti katselleensa siinä tilaisuudessa monta kertaa luodessaan
silmänsä taakse, näkyi silloin "mustana kuin murhevaate." Samainen
etuseinä oli nyt valaistu monella kynttilällä, joista muutamat loivat
kauas öiseen pimeyteen kiintonaista, paikallaan pysyvää valoansa,
toiset liikkuivat ikkunasta ikkunaan ilmaisten, että sisällä puuhattiin
ja askaroitiin heidän tulonsa johdosta, josta tieto edeltä ratsastavan
palvelijan mukana jo oli ennakolta joutunut. Tämä muutos kartanon
ulkomuodossa vaikutti niin syvästi Ravenswoodin sydämeen, että vanhat
totutut vihantunteet hänen perintökartanonsa uutta omistajaa vastaan
heräsivät osaksi uudestaan ja että hänen kasvonsa saivat tylyn, ankaran
muodon, kun hän hypättyänsä maahan satulasta astui vieraan omaksi
joutuneen kartanon eteiseen, vieraan lukuisan palvelijajoukon
ympäröimänä.
Valtiosinetinvartia aikoi juuri tervehtiä Ravenswoodia sillä
ystävällisyydellä, joka näytti olevan heidän viimeaikaisen suhteensa
luonnollinen seuraus. Mutta huomattuansa muutoksen nuorenherran
muodossa hän hillitsi itsensä ja otti vieraansa vain vastaan syvään
kumartaen, ikäänkuin osoittaen, että hänkin hyvin käsitti Ravenswoodin
kasvoilla ilmenevät tunteet.
Kaksi palvelijaa, jotka kumpikin kantoivat paria suunnattoman suurta
hopeista kynttiläjalkaa, saattoi nyt edeltä astuen herrasväen avaraan
saliin, jossa verekset muutokset todistivat Ravenswoodin kartanon
nykyisten omistajien suurta rikkautta. Niiden lahonneitten tapettien
sijalla, jotka hänen isänsä aikana osaksi peittivät tämän komean
huoneen seiniä, osaksi riippuivat alas repaleina, oli nyt lattiasta
lakeen asti ylettyvä laudoitus, jonka lakireunus, samoin kuin myös
kaikkien neliöpintojen reunukset, oli koristettu kukkaiskiehkuroilla
sekä linnuilla. Ja niin taitavasti oli nämä koristeet leikattu
tammipuuhun, että näytti aivan siltä kuin linnut todella olisivat
paisuttaneet kurkkuansa ja räpyttäneet siipiään. Muutamia vanhoja
muotokuvia, jotka esittivät Ravenswoodin-suvun sankareita täysissä
sota-aseissa, sekä pari vanhaa rautavarustusta oli tämän salin seinillä
ennen riippunut; nyt niiden tilalla nähtiin Wilhelm kuninkaan ja
Marian, hänen puolisonsa, sekä herra Thomas Hopen ja lordi Stairin,
kahden kuuluisan skotlantilaisen lakimiehen, kuvat. Myöskin oli siellä
valtiosinetinvartian isän ja äidin kuvat. Jälkimmäinen jörötti ynseänä,
juonikkaana ja juhlallisena, päässään musta myssy pitkine riippuvine
nauhoineen. Edellisellä oli mustasilkkinen geneveläinen patalakki, joka
oli niin tiukasti päähän kiinni litistynyt kuin olisi tukka ollut
ajettu; ja tämän lakin alta tuijottelivat ryppyihin puristuneet,
äkäiset puritaanilaiskasvot päättyen harvaan punertavaan pujopartaan.
Sanalla sanoen, koko miehen ulkomuoto oli semmoinen, ettei siitä voinut
sanoa, ilmaisiko se enemmän ulkokullatun vai saiturin ja veijarin
luonnetta. "Ja siksikö" ajatteli Ravenswood, "minun esi-isieni kuvat
revittiin alas omilta rakentamiltansa seiniltä, että tämmöiset
linnunpelättimet saisivat sijaa!" -- Hän katsoi niihin jälleen, ja
hänen näin katsellessaan Lucyn kuva (neiti Ashton ei ollut astunut
yhdessä heidän kanssaan saliin) ei loistanut enää yhtä kirkkaana kuin
ennen hänen mielessään. Paitsi yllämainittuja riippui salin seinillä
vielä pari kolme hollantilaista _drôleries_, jolla nimellä siihen
aikaan nimitettiin Östaden sekä Teniers'n maalauksia; ja olipa siellä
myöskin italialaisen mestarin tekemä kuva. Lisäksi oli vielä
kokovartalokuva valtiosinetinvartiasta juhlallisessa virkapuvussa, ja
rouva hänen rinnallaan silkissä sekä kärpännahkaturkiksessa, pöyhkeä
kaunotar, jonka kasvojen ilme kuvasi Douglasien, hänen esi-isiensä,
ylpeyttä. Maalari, vaikka hän olikin taitava mies, ei ollut kuitenkaan
osannut -- lieneeköhän todellisuus häneen vaikuttanut vai salainen
veitikkamaisuus viekoitellut häntä -- saada herran muotoon sitä
peloittavaa majesteettisuutta ja valtavuutta, josta käy ilmi, että
isännällä on täysi valta omassa kodissaan. Silminnähtävää oli ensi
katsahduksellakin, että valtiosinetinvartia, vaikka hän pitikin
valtikkaa kädessään ja pöyhkeili kultakoruissa, kuitenkin oli
akkavallan alla. -- Tämän komean salin permanto oli muuten kalleilla
matoilla peitetty, suuria pystyvalkeita oli palamassa kaksinkertaisissa
kamiinitakoissa, ja kymmenen hopeista kynttilähaarukkaa, joiden
kirkkaissa pinnoissa kimalteli niiden kynttiläin loisto, valoi koko
huoneeseen päivän valkeuden vertaisen valon.
"Saanko tarjota jotain virvokkeita, herra Ravenswood?" kysyi herra
Ashton, joka oli halukas lopettamaan tämän kiusallisen äänettömyyden.
Mutta hän ei saanutkaan vastausta; sillä Ravenswood oli niin täydessä
toimessa tarkastellessaan salissa tapahtuneita monenlaisia muutoksia,
että hän tuskin oli kuullut valtiosinetinvartian kysymystä. Mutta kun
yllämainittu virvokkeiden tarjous toistamiseen lausuttiin lisäten, että
illallinen kohta olisi valmis, ei hän voinut olla heräämättä
mietteistään. Ja hän huomasi samassa myös tekevänsä sangen
pehmeäluontoisen, jopa naurettavan vaikutuksen, jos hän antoi
ulkonaisten asianhaarojen täten vallita itseään. Hän pakottautui siis
keskusteluun herra Ashtonin kanssa osoittaen niin suurta huolettomuutta
kuin vain hänen vallassaan oli.
"Ette saa kummeksia, herra Ashton, että uteliaana katselen niitä
parannuksia, joita te olette tässä huoneessa tehnyt. Isäni aikana, kun
vastoinkäymisemme pakottivat hänet elämään hiljaisuudessa, tätä
huonetta käytettiin sangen vähän; minä vain leikittelin täällä, kun
ilma ei sallinut minun päästä ulos. Tuossa komerossa oli pieni
työhuoneeni, missä talletin muutamia puusepän aseita, jotka Kaleb oli
hankkinut minulle ja joita hän oli opettanut minua käyttämään. Tässä
nurkassa, jossa nyt kaunis, hopeinen kynttilähaarukka riippuu, oli
minun onkivapojeni, metsästyskojeitteni, jousieni ja nuolieni paikka."
"Minullakin on nuori hupakko", virkkoi valtiosinetinvartia, joka
mielellään olisi kääntänyt puheen toiseen suuntaan, "joka on melkein
samantapainen. Hän ei ole koskaan hyvillä mielin, paitsi silloin, kun
pääsee metsään. -- Kummapa, kun ei häntä nyt näy. -- Lockhard, --
lähetäpä Will Shaw Henrik-herraa noutamaan. -- Hän mahtaa olla,
niinkuin tavallisesti, Lucyn helmoissa kiinni -- se tyttö hetukka,
herra Ravenswood, vetää meitä kaikkia perässään mihin ikänä tahtoo."
Mutta ei tämäkään tyttären mainitseminen, niin taitavasti kuin se
olikin keksitty, kääntänyt Ravenswoodia omasta puheenaiheestaan.
"Meidän täytyi", sanoi hän, "jättää tähän huoneeseen muutamia
rautahaarniskoita ja muotokuvia -- saisinko kysyä, mihinkä ne on
pantu?"
"Niin", vastasi valtiosinetinvartia vähän hämillään, "kartano
korjattiin meidän poissa-ollessamme -- _cedant arma togae_ (aseet
jättäkööt sijaa rauhanpuvulle), se on meidän lakimiesten mielilause,
niinkuin tiedätte. -- Ja onpa sitä tässä asiassa, pelkään minä,
liiankin tarkoin, puustavin mukaan, noudatettu. -- Minä toivon -- minä
uskon niiden olevan hyvässä korjuussa -- minä tiedän varmaan antaneeni
sellaisen käskyn -- saisinko toivoa, että te, sitten kun ne ovat
löytyneet ja saatetut hyvään kuntoon, tekisitte minulle sen kunnian ja
ottaisitte ne lahjana minulta, hyvittäjäisiksi siitä, että ne
sattumalta siirrettiin pois sijoiltansa?"
Nuori Ravenswood vastasi jäykästi kumartaen ja jatkoi sitten käsivarret
ristissä rinnalla huoneen katselemista.
Henrik, liian hellitelty viisitoista-vuotias poika, töytäisi nyt sisään
ja juoksi isänsä luokse.
"Tiedättekö, isä, Lucy on tullut kotiin niin ilkeänä ja itsepäisenä,
ettei huolikaan tulla talliin katsomaan uutta ponyhevostani, jonka
Robert Wilson on tuonut Gallowaystä."
"Minun mielestäni oli sangen tyhmää, että pyysitkään häntä sinne
tulemaan."
"Sitten isä on yhtä ilkeä kuin Lucy", vastasi poika. "Mutta annas kun
äiti tulee, kylläpä hän teitä kumpaistakin kynsii!"
"Pidä nokkela suusi, sinä pikku hävytön nulikka", torui isä. "Missä on
maisteri?"
"Mennyt häihin Dunbariin -- toivottavasti hän siellä saa lihahakkelusta
päivällisekseen"; ja niin hän rupesi laulamaan vanhaa skotlantilaista
laulua:
"Dunbarissapa hakkelusta sai --
vallera, valleralla!
Parempaa on ja pahempaakin kai --
vallera, valleralla!"
"Olenpa, näen minä, suuressa kiitollisuuden velassa herra Corderylle
hänen hyvästä huolenpidostaan", sanoi herra Ashton. "Ja virkapas,
Henrik, kuka sitten on pitänyt sinua silmällä minun poissa ollessani?"
"Norman ja Robert Wilson -- paitsi itseäni."
"Metsänvartia ja tallirenki paitsi sinun omaa hupakkopersoonaasi --
todella soveliaita hoitajia nuorelle lakimiehen alulle. -- Ethän sinä,
veikkonen, taida oppia koskaan muita lainsääntöjä kuin niitä, jotka
rajoittavat metsäkauristen ampumista, lohien pyytämistä ja -- --"
"Ja metsäkauriista johtuu mieleeni", tokaisi nuori huimapää aivan
pelkäämättä, epäröimättä keskeyttäen isän puheen, "Norman on ampunut
hirven, ja minä näytin sen sarvet Lucylle, ja hän sanoi, että siinä oli
vain kahdeksan haarukkaa, ja hän kertoi, että te olitte ajaneet hirveä
lordi Bittlebrainin koirilla ollessanne tuolla Lännessä, ja sen
sarvissa -- kuulkaa mitä Lucy sanoo -- oli muka kymmenen haarukkaa --
onko se totta?"
"Saattoi niissä olla vaikka kaksikymmentäkin, vähät minä siitä tiedän.
Mutta jos menet tämän herran puheille, niin hän voi kertoa sinulle
kaikki sellaiset asiat. -- Mene, Henrik, kysy häneltä -- hän on
Ravenswoodin nuoriherra."
Näin puhellessaan isä ja poika olivat seisoneet valkean ääressä; ja
Ravenswood, vetäydyttyänsä salin toiseen päähän, seisoi selin heihin,
katsellen muka erästä seinältä riippuvaa kuvaa. Poika juoksi hänen
luoksensa, nykäisi häntä takin helmasta liiaksi lellitellyn lapsen
rohkeudella ja sanoi: "Kuulkaa, herra -- kertokaapas minulle!"
Mutta kun Ravenswood kääntyi hänen puoleensa, niin Henrik nähtyään
hänen kasvonsa hämmästyi äkkiä ja peräytyi pari kolme askelta ja
tuijotti sitten Ravenswoodiin pelon ja hämmästyksen ilmein, mikä oli
hänen kasvoiltaan kokonaan karkoittanut sen tavallisen nokkelan
vilkkauden.
"Tule tänne, pikku mies", sanoi Ravenswood, "niin kerron sinulle kaikki
mitä hirvenajosta tiedän."
"Mene herran luo, Henrik", käski isä, "ethän ole ennen ollut noin
jörö."
Mutta kehoitukset ja käskyt eivät vaikuttaneet poikaan vähääkään.
Päinvastoin hän katseltuansa nuorta Ravenswoodia tarkasti kääntyi,
hiipi varovaisesti, ikäänkuin olisi kananmunia myöten astuskellut,
isänsä luo ja likistyi häneen niin lähelle kuin mahdollista. Ravenswood
katsoi kohteliaisuuden vaativan, ettei hän kuuntelisi taistelua isän ja
tämän vallattoman lapsen välillä, minkä vuoksi hän käänsi jälleen
päänsä seinäkuvien puoleen, huolimatta siitä, mitä he keskenään
puhuivat.
"Miksi et tahdo puhella herra Ravenswoodin kanssa, sinä pikku narri?"
kysyi valtiosinetinvartia.
"Minä pelkään", vastasi Henrik sangen matalalla äänellä.
"Mitä sinä pelkäät, pöllö?" kysyi isä vähäisen sivaltaen häntä
kaulukseen. "Mitä kummia sinä pelkäät?"
"Miksi hän on niin ritari Malisius Ravenswoodin kuvan näköinen?" kysyi
poika puolestaan kuiskaavalla äänellä.
"Minkä kuvan, sinä hupsu?" sanoi isä. "Tähän asti olen luullut sinua
vain tyhjäntoimittajaksi, mutta nyt pelkäänkin, että olet pölkkypää
pöllö."
"Sanoinhan minä, että hän on vanhan Malisius Ravenswoodin näköinen ja
hän on niin kerrassaan sen näköinen kuin hän olisi astunut esiin kuvan
kehyksistä. Kuva on tuolla ylhäällä, vanhan paronin kamarissa, missä
pyykkiä pestään, ja sillä on rautavarustukset päällään eikä nuttu
niinkuin tällä herralla -- eikä tällä myöskään ole partaa ja viiksiä
niinkuin kuvassa -- ja toisenlainen röyhelökin on hänellä kaulassa eikä
kaulus niinkuin tällä -- ja" --
"Ja miksikä tämä herra ei saisi olla esi-isänsä näköinen,
poika-hupakko?" kysyi valtiosinetinvartia.
"Niin, mutta jos hän on tullut ajamaan meidät kaikki pois tästä
kartanosta", sanoi poika, "ja jos hänellä on kaksikymmentä miestä
takanaan valepuvussa -- ja jos hän sitten sanoo kolealla äänellä:
_Minä odotan aikaani_ -- ja jos hän surmaa teidät takkakivelle,
niinkuin Malisius teki tuolle toiselle herralle, jonka veren jäljet yhä
vielä ovat näkyvissä?"
"Hss, joutavaa lörpötystä!" virkkoi valtiosinetinvartia, jolle nuo
häijyt, hänen mieleensä tunkeutuvat muistot olivat myös kiusallisia. --
"Herra Ravenswood, Lockhard on juuri ilmoittamassa, että illallinen on
pöydässä."
Ja samassa Lucykin astui saliin toisesta ovesta, muutettuansa ylleen
toisen puvun matkan jälkeen. Hänen kasvojensa erinomainen,
neitseellinen ihanuus, joita vain tuuheat kultaiset kiharat
varjostivat, -- hänen keijunkaltainen vartalonsa, jota ei nyt paksu
ratsastuspuku peittänyt, vaan joka oli puettu tummansiniseen silkkiin
-- hänen käytöksensä ja erittäinkin hänen hymyilynsä suloisuus -- ne
haihduttivat niin joutuisasti, että Ravenswood itsekin sitä ihmetteli,
kaikki ne synkät, häijyt mietteet, jotka vähän aikaa olivat
painostaneet nuorenherran mieltä. Lucyn kasvoissa, jotka olivat niin
viattoman suloiset, Ravenswood ei huomannut pienintäkään jälkeä
pujopartaisen, mustalakkisen puritaanin pingoitetuista rypyistä,
ei hänen vaimonsa jäykkyydestä ja kuivakiskoisuudesta, ei
valtiosinetinvartian silmien viekkaudesta eikä hänen puolisonsa
kasvoilla vallitsevasta kopeudesta. Lucy näytti ikäänkuin olevan joku
maan päälle laskeutunut enkeli, aivan toista sukua kuin ne raaemmat
kuolevaiset, joiden keskellä hän armollisesti tahtoi vähän aikaa
oleskella. Niin voimallisesti vaikuttaa kauneus nuoreen intomieleen.