-- -- -- Ja tämä isä
myöskenteleepi tytärtänsä, tahtoo hänet
tukkeeksi panna vanhan riita-haavan,
tai viskata, kuin Joonas profeetta
viskattiin, myrskyn viihdykkeeksi mereen.
_Nimetön_.
Valtiosinetinvartia aloitti kertomuksensa ulkonaisesti
välinpitämättömänä, vaikka hän kuitenkin tyystin tarkasteli, minkä
vaikutuksen se teki nuoreen Ravenswoodiin.
"Te tiedätte, nuori ystäväni", virkkoi hän, "että epäluulo on meidän
rauhattomien aikojemme luonnollinen vika ja saattaa parhaat ja
viisaimmatkin miehet uskomaan viekkaitten hylkiöiden valheita. Jos minä
joku aika takaperin olisin ottanut tämmöiset valheet korviini tai jos
olisin se kavala valtiomies, joksi teitä, herra Ravenswood, on opetettu
minua epäilemään, niin te ette olisi, niinkuin nyt, aivan vapaana
mieltänne myöten minua vastaan puolustamaan luultuja oikeuksianne
valittamalla parlamenttiin ja nostamalla käräjäjuttuja. Te olisitte sen
sijaan nyt Edinburghin linnassa tai jossakussa muussa vankihuoneessa;
tai jos olisittekin sen kohtalon välttänyt, niin se ei olisi käynyt
päinsä muulla keinolla kuin ulkomaille pakenemalla, jolloin siitä
luultavasti olisi ollut seurauksena maanpakolaisuustuomio."
"Herra valtiosinetinvartia", sanoi Ravenswood, "minä toivon, ettette
laske leikkiä tämmöisestä aineesta -- mutta sittenkin minusta tuntuu
mahdottomalta, että se voisi olla totta."
"Viattomuus" vastasi valtiosinetinvartia, "on aina rohkea ja joskus,
sangen luonnollisesta syystä, liiankin uhkarohkea."
"Sitä minä en voi ymmärtää", virkkoi Ravenswood, "kuinka
viattomuudentuntoa missään tapauksessa voi sanoa uhkarohkeudeksi."
"Varomattomuudeksi sitä ainakin saattaa sanoa", virkkoi herra Ashton;
"sillä se saattaa meidät siihen väärään luuloon, että muista tuntuu
silminnähtävän selvältä se, mitä vain me itse tunnemme. Minä olen
nähnyt veijarien juuri tästä syystä puhdistavan tekojansa paljon
paremmalla menestyksellä kuin mitä viaton mies saman epäluulon alaisena
olisi osannut. Tuommoisella lurjuksella ei ole viattomuuden tuntoa
kannatuksenaan, sentähden hän käyttää hyväkseen kaikkia lain juonia, ja
joskus hän voi, jos hänen asianajajansa on taitava mies, pakottaa
tuomarit julistamaan hänet viattomaksi. Muistan esimerkiksi herra
Coolie Condiddlen mainion asian; häntä syytettiin hänen haltuunsa
uskottujen tavaroiden varastamisesta, ja hän olikin syyllinen, niinkuin
koko maailma tiesi; siitä huolimatta hän pääsi vapaaksi, pantiinpa
vielä sittemmin paljoa rehellisempiä ihmisiä tuomitsemaan."
"Sallikaa, että pyydän teitä palaamaan itse asiaan", sanoi Ravenswood.
"Taisittehan mainita minun olleen jonkun epäluulon alaisena?"
"Epäluulon alaisenako, herra Ravenswood? -- Niin, oikein -- ja voinpa
teille näyttää todistuksiakin siitä, jos ne vain sattuivat tulemaan
matkaani. -- Kuules, Lockhard" -- palvelija tuli -- "tuopas tänne pieni
laukkuni, jossa on lukko, se, josta minä käskin sinun pitää erityistä
huolta -- ymmärrätkö?"
"Kyllä, armollinen herra." Lockhard läksi, ja valtiosinetinvartia
jatkoi, ikäänkuin puoleksi itsekseen puhellen.
"Luullakseni ne paperit ovat minun muassani -- arvattavasti, sillä,
koska minun piti oleskella näillä seuduilla, on luonnollista, että
panin ne mukaan. Ainakin ne ovat kotonani Ravenswoodin linnassa, sen
tiedän varmaan -- ja kenties te olisitte hyvä -- --"
Samassa Lockhard tuli ja toi nahkasalkun hänelle. Valtiosinetinvartia
otti siitä pari paperia, jotka koskivat valtioneuvoskunnalle tulleita
tietoja tuosta kapinasta -- siksi sitä oli nimitetty -- lordi Allan
Ravenswoodin hautajaisissa ja jotka todistivat, miten herra Ashton oli
pannut kaikki keinonsa liikkeelle nuorta Ravenswoodia vastaan aiotun
oikeudenkäynnin estämiseksi. Nämä paperit olivat huolellisesti valitut
siten, että ne kiihoittivat, mutta eivät tyydyttäneet Ravenswoodin
luonnollista uteliaisuutta tämän asian suhteen, ne kun ainoastaan
selvästi osoittivat, kuinka herra Ashton tuossa vaarallisessa
tilaisuudessa oli ollut puolustajana ja sovittajana hänen ja
senaikuisen epäluuloisen hallituksen välillä. Annettuansa isännälleen
tutkittavaksi nämä ainekset herra Ashton kävi aamiaispöytään istumaan
ja rupesi iloisiin puheisiin osaksi Kaleb-ukon kanssa, jonka
viha Ravenswoodin kartanon anastajaa vastaan alkoi jo tästä
kohteliaisuudesta leppyä, osaksi tyttärensä kanssa.
Paperit läpi luettuaan nuori Ravenswood seisoi minuutin tai parin ajan
syvissä, tärkeissä mietteissä, käsi otsaa vasten painettuna. Sitten hän
kiireesti silmäsi papereja uudestaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut
etsiä niistä jotain piilevää salajuonta tai väärennyksen jälkeä, joka
häneltä ensi lukemisella ehkä oli jäänyt huomaamatta. Mutta toinen
lukeminen nähtävästi vain vahvisti sitä käsitystä, joka oli ollut
ensimmäisen silmäyksen seurauksena. Ravenswood kavahti siis
kivirahilta, jolla istui, astui valtiosinetinvartian luokse, tarttui
häntä käteen, puristi sitä hartaasti ja pyysi kerran toisensa jälkeen
anteeksi sitä, että hän oli luullut pahaa herra Ashtonista juuri samaan
aikaan, jolloin tämä, niinkuin näkyi, oli suojellut hänen persoonaansa
ja puolustanut hänen käytöstään.
Valtiomies otti nämä kiitokset ensi alussa vastaan taitavasti
teeskennellen kummastusta, sitten samoin teeskennellen sydämellisyyttä.
Kyyneleet tulvivat Lucyn sinisilmistä, kun hän näki tämän
arvaamattoman, liikuttavan näyn. Että nuori Ravenswood, joka äsken
vielä oli ollut niin ylpeä ja vähäsanainen ja jonka Lucy oli aina
luullut kärsineen vääryyttä, nyt anoi anteeksi hänen isältään, se oli
yhtä kummastuttava kuin myös ilahuttava ja liikuttava näky.
"Pyyhi silmäsi, Lucy", virkkoi hänen isänsä; "mitä itket sitä, että
isäsi, vaikka hän onkin lakimies, on havaittu olevan suora,
kunniallinen mies? -- Mistä te, hyvä herra Ravenswood, kiittelette
minua", jatkoi hän kääntyen nuorenherran puoleen, "jota ette itsekin
olisi tehnyt minun sijassani? _Suum cuique tribuito_ (jokaiselle
annettakoon mitä hänelle tulee), semmoinen oli roomalaisten laki, sen
minä opin Justinianuksen lakikirjaa tutkiessani. Paitsi sitä, ettekö
ole jo ylenpalttisesti, tuhansin verroin maksanut veikanne sillä, että
pelastitte rakkaan lapseni hengen?"
"Mutta", vastasi Ravenswood katumuksen itsesyyttein, "se vähäinen
avuntyö, jonka teille tein, oli vain ikäänkuin luonnonvaiston
aiheuttama; mutta se, että _te_ piditte minun puoltani, vaikka
tiesitte, miten paljon pahaa minä teistä ajattelin ja kuinka
taipuvainen olin osoittamaan teille vihamielisyyttä, se oli
jalomielinen, miehuullisen ja maltillisen viisauden hedelmä."
"Loruja!" virkkoi valtiosinetinvartia; "kumpainenkin meistä teki vain
oman luonteensa mukaan; te käyttäydyitte kuin uljas soturi, minä kuin
rehellinen tuomari ja valtioneuvos ainakin. Meidän kenties olisi ollut
mahdotonta toimittaa toinen toisemme osaa -- ainakin minä olisin sangen
surkea toreadori ja te, hyvä herra Ravenswood, olisitte luultavasti,
vaikka teidän asianne olikin hyvä, puolustanut sitä huonommin kuin
minä, joka olisin neuvoskunnan edessä ollut teidän asianajajanne."
"Jalomielinen ystäväni!" lausui Ravenswood; -- tällä lyhyellä sanalla
"ystävä", jota valtiosinetinvartia oli jo useasti käyttänyt hänestä,
vaikka hän itse sen nyt ensi kerran päästi suustaan, avasi Ravenswood
periviholliselleen ylpeän, mutta kunniallisen sydämensä koko
luottamuksen. Nuori Ravenswood oli samanikäisten nuorukaisten parissa
tunnettu mielevyydestään ja terävästä älystään, mutta samalla myös
sulkeutuneesta, itsepäisestä ja närkästyvästä mielestään. Hänen
epäluulonsa, vaikka se olikin sitkeää, oli kuitenkin sitä laatua, että
se saattoi sulaa kiitollisuuden ja rakkauden vaikutuksesta. Ja tyttären
todellinen suloisuus yhdistyneenä isän aloitettuun avuntekoon sai sen
aikaan, että nuo kostonvalat, joita Ravenswood isänsä hautajaisten
jälkeisenä iltana oli niin vimmatusti vannonut, nyt haihtuivat hänen
muistostaan. Mutta olipa ne jo kuultu ja kirjoitettu kaikkeuden
kirjoihin.
Kalebkin oli tänä merkillisenä hetkenä läsnä, eikä hän voinut selittää
näin kummastuttavaa näkyä miksikään muuksi kuin että avioliitto
molempien perheitten välillä oli solmittu ja Ravenswoodin kartano
luvattu nuoren neidon myötäjäisiksi. Mitä Lucyyn tulee, ei hän,
kuullessaan kuinka tulisesti Ravenswood pyysi anteeksi kiittämätöntä
kylmäkiskoisuuttaan, voinut muuta kuin hymyillä kyyneleisin kasvoin; ja
ojentaen kätensä nuorelleherralle hän sanoi tälle liikutetulla äänellä,
kuinka suuresti iloiten hän näki syntyvän tämän täydellisen sovinnon
isänsä ja pelastajansa välille. Valtiomiehenkin sydämeen vaikutti se
harras, suora, jalomielinen kieltäytyminen, jolla nuori Ravenswood
luopui perintövihastaan ja aivan epäröimättä pyysi häneltä anteeksi.
Herra Ashtonin silmissä kiilsi kyynel, kun hän katseli tätä nuorta
paria, jossa molemmat ilmeisesti olivat rakastuneet toisiinsa ja
näyttivät kuin toistensa onneksi luoduilta. Hän ajatteli, miten
korkealle Ravenswood ylevähenkisellä, ritarillisella mielenlaadullaan
saattaisi kohota monessa suhteessa, jossa herra Ashtonin oli pakko
jäädä jälkeen lyhyen sukujohtonsa ja pelkurimaisen luonteensa vuoksi.
Paitsi sitä hänen tyttärensä -- hänen rakkain lapsensa näytti olevan
kuin luotu onnellisesti elämään yhdessä näin valtavan hengen kanssa;
näyttipä yksin Lucyn hieno, hento, joustava vartalokin ikäänkuin
vaativan tukea semmoiselta vahvalta ruumiilta ja miehuulliselta
mieheltä kuin Ravenswood oli. Ja pitipä herra Ashton kauemmin kuin vain
lyhyen hetken tätä avioliittoa luultavana ja suotavana; kokonainen
tunti kului ennenkuin Ravenswoodin köyhyys ja rouva Ashtonin varma
suuttumus johtuivat hänelle mieleen. Aivan varma on, että tuo tavaton
lempeys, jota valtiosinetinvartia näin suoraan oli osoittanut, salaa
yllytti Ravenswoodin ja Lucyn kytevää rakkautta ja viekoitteli heidät
molemmat siihen luuloon, että heidän yhtymisensä olisi hänelle erittäin
mieluinen asia. Sanotaanpa hänen itsensäkin kauan aikaa tämän rakkauden
onnettoman lopun jälkeen myöntäneen sen seikan todeksi. Hän varoitti
silloin kuulijoitansa, etteivät he koskaan sallisi sydämelleen valtaa
järjen yli, ja vakuutti kipeimmän surun, mikä elämässä oli kohdannut
häntä, juuri johtuneen siitä, että hän kerran vähäiseksi hetkeksi oli
antanut tunteensa päästä voitolle itsekkyydestä. Jos asia oli niin, sai
hän, sitä ei käy kieltäminen, pitkällisen ja kovan rangaistuksen sangen
lyhytaikaisesta hairahduksesta.
Vähäisen väliajan jälkeen valtiosinetinvartia jatkoi keskustelua.
"Kummastellessanne sitä, että näette minun olevan rehellisemmän miehen
kuin mitä luulitte, hyvä herra Ravenswood, teiltä näyttää kadonneen
koko uteliaisuutenne tuon Craigengeltin suhteen; mutta tulipa silloin,
samaa asiaa tutkittaessa, teidänkin nimenne puheeksi."
"Se heittiö!" sanoi Ravenswood. "Meidän yhteiset toimemme olivat hyvin
lyhytaikuista lajia, ja hullu olin, kun hänen kanssaan ollenkaan
rupesin tekemisiin. -- Mitä hän minusta kertoi?"
"Sen verran", vastasi valtiosinetinvartia, "että hän sillä herätti
suuren pelon muutamissa meidän uskollisista, viisaista miehistämme,
jotka ovat halukkaat miestä hutkimaan paljaan epäluulon tai palkattujen
vakoojain kielimisten nojalla. Kaikenlaisia joutavuuksia teidän
aikomuksestanne muka mennä Ranskan tai tuon pretendentin,
kruununtavoittelijan palvelukseen, en muista enää kumpaako se oli.
Mutta markiisi A----, joka on teidän parhaita ystäviänne, sekä eräs
toinen mies, jota muutamat ihmiset sanovat teidän häijyimmäksi,
omanvoitonpyyntöisimmäksi vihamieheksenne, eivät kuitenkaan millään
tavalla ottaneet korviinsa noita puheita."
"Suuressa kiitollisuudenvelassa olen kunnioitettavalle
ystävälleni", virkkoi Ravenswood, -- "mutta sittenkin", hän puristi
valtiosinetinvartian kättä, "olen vielä enemmän kiitollinen
kunnioitettavalle vihamiehelleni."
"_Inimico amicissimo_ (ystävällisimmälle vihamiehelle)", sanoi
valtiosinetin vartija vastaten kädenpuristukseen. "Mutta tuo nuori
herra -- herra Bucklaw -- minä pelkään, tuo nuori herra -- minä kuulin
tuon heittiön mainitsevan hänen nimeänsä -- on sangen huonon taluttajan
käsissä."
"Hänellä on tarpeeksi ikää voidaksensa itse ohjata askeleitaan",
vastasi Ravenswood.
"Tarpeeksi ikää kenties, mutta ei tarpeeksi älyä, jos hän on ottanut
tämän heittiön uskolliseksi Achateksekseen. Toipa tuo lurjus esiin
kanteen häntä vastaan -- se on, me olisimme saaneet sen hänen
vastauksistaan tutkinnossa, ellemme olisi panneet enemmän huomiota
todistajan omaan huonoon maineeseen kuin hänen todistuksensa sanoihin."
"Herra Bucklaw", sanoi Ravenswood, "on luullakseni kunniallinen mies
eikä suinkaan taivu mihinkään halventavaan, häpeälliseen tekoon."
"Moneen mielettömään tekoon hän sentään saattaisi taipua, sitä ette
tekään voi kieltää, herra Ravenswood. Kuoleman tapauksen kautta hän on
pian saava kelpo maatilan, jollei jo liene sitä saanut. Vanha rouva
Girnington -- kunnon akka muuten, vaikka hänen piintynyt häijyytensä
vaikutti sen, ettei kukaan maailmassa voinut tulla toimeen hänen
kanssansa -- on luultavasti nyt jo kuollut. Kuusi perinnön osakasta on
kuollut toinen toisensa perästä kartuttaen hänen rikkauttaan. Minä
tunnen ne maat hyvin, ne ovat minun maitteni rajalla -- se on mainio
aateliskartano."
"Minä olen iloinen siitä," sanoi Ravenswood, "ja olisin vielä
iloisempi, jos tietäisin, että Bucklaw, hänen onnensa täten muuttuessa,
samalla myös muuttaisi seurakumppaninsa ja elämäntapansa. Craigengeltin
ilmestyminen hänen uskottuna ystävänään ei juuri ole hyvä enne hänen
siivosta elämästään."
"Craigengelt on pahan ilman lintu, se kyllä on totta", virkkoi
valtiosinetinvartija. "Hän vain vaakkuu vankihuonetta ja hirsipuuta. --
Mutta minä näen, että Kaleb on jo aivan maltiton, kun emme käy
aamiaiseen käsiksi."