"Pieni kirje minulla olisi teille, sen tuomisesta älkää minuun
pahastuko. Se on tarjous, jonka ystävyys käskee minun esittää; eikä
se suinkaan ole loukkaus teille, sillä en tahdo mitään muuta kuin
oikeutta kumpaisellekin puolelle."
_Kuningas eikä kuitenkaan kuningas_.
Aamulla, kun Ravenswood ja hänen vieraansa jälleen tapasivat toisensa,
oli nuorenherran mieli taas melkein yhtä synkkä. Hänkin oli viettänyt
yönsä pikemmin mietteissä kuin nukkuen; ja rakkaus Lucyyn, jota hän ei
kuitenkaan voinut olla tuntematta, sai kovasti taistella sen vihan
kanssa, jota hän oli sydämessään niin kauan kantanut Lucyn isää
vastaan. Että hänen nyt tuli ystävällisesti puristaa sukunsa vihollisen
kättä, kestitä tätä vihollistaan vieraanaan kattonsa alla ja
seurustella hänen kanssaan tuttavallisen kohteliaasti ja lempeästi, se
oli nöyryytys, johon ei hänen ylpeä henkensä vastustelematta tahtonut
taipua.
Mutta jää oli nyt kerran murtunut, ja valtiosinetinvartia oli päättänyt
estää, ettei se uudelleen saisi mennä umpeen. Hänen tuumaansa kuului
sekin, että hän tahtoi mutkikkaalla ja lakitieteellisellä kertomuksella
heidän sukujensa välisistä riita-aiheista hämmentää ja sekoittaa
Ravenswoodin ajatukset. Täydellä syyllä hän arveli, että niin nuoren
miehen olisi vaikea käsittää harjaantuneen lakimiehen selityksiä
luvunlaskuista ja tilinteoista, sakotuksista ja tuomiopäätöksistä,
lampuotien veron ja maaomaisuuden panttaamisesta ja päätöksistä
laillisen hakemus-ajan loppumisen suhteen. "Tällä tavoin", arveli herra
Ashton, "on minulla oleva se etu, että tekeydyn aivan suorapuheiseksi
ja että riitaveljeni sittenkin saa sangen vähän selkoa kaikista
selityksistäni." Hän veti siis Ravenswoodin syrjään erääseen
salinikkunan komeroon ja palasi eilisiltaiseen keskusteluaineeseen. Hän
sanoi toivovansa, että hänen nuorella ystävällänsä olisi hiukan malttia
kuunnellakseen tarkkaa, kaikkia haaroja myöten käyvää selitystä noista
onnettomista seikoista, jotka olivat olleet riidanaiheina herra
Ashtonin ja Ravenswoodin kunnioitettavan isävainajan välillä. Nuoren
Ravenswoodin kasvot lensivät tulipunaisiksi; mutta hän ei virkkanut
mitään. Ja valtiosinetinvartia, vaikka hänen kuulijansa äkillinen
punastuminen ei ollutkaan hänelle mieleen, alkoi kertoa juttua eräästä
20,000:n markan velasta, jonka hänen isänsä oli antanut nuoren
Ravenswoodin isänisälle. Hän aikoi juuri ruveta selittämään, millä
velanhakutempuilla tämä suuri summa oli tullut kiinnitetyksi
Ravenswoodin maaomaisuuteen -- kun nuoriherra keskeytti hänet.
"Tässä paikassa", lausui hän, "minun ei käy kuuleminen herra Ashtonin
selitystä meidän välisistämme riita-aiheista. Tässä paikassa, missä
isäni surusta särkynein sydämin kuoli, en voi tyynellä mielellä tutkia
hänen onnettomuutensa syytä. Minä ehkä liiaksi muistelisin olevani
isäni poika ja unohtaisin, mitä velvollisuuksia minulla on vieraitani
kohtaan. Se aika on kuitenkin tuleva, jolloin nämä asiat otetaan
keskusteltaviksi semmoisessa paikassa ja semmoisessa kokouksessa, jossa
meillä kumpaisellakin on oleva yhtä suuri puhumisen kuin kuuntelemisen
valta."
"Jokainen aika", vastasi valtiosinetinvartia, "ja jokainen paikka on
sovelias sille, joka ei hae muuta kuin oikeutta. Mutta minusta näyttää
siltä kuin minulla olisi oikeus ennakolta saada jokin selitys niistä
syistä, joiden perustuksella te aiotte yrittää kumota sen laillisen
päätöksen, joka niin hyvin ja viisaasti on tullut tehdyksi meidän
laillisissa oikeusasioissamme?"
"Herra Ashton", lausui Ravenswood innokkaana, "ne maat, jotka nyt ovat
teidän käsissänne, suotiin minun ensimmäisille esi-isilleni palkinnoksi
siitä, että he miekallaan olivat avustaneet englantilaisia vihollisia
vastaan. Kuinka ne ovat luiskahtaneet meidän hallustamme pitkien
lakitemppujen nojalla, jotka eivät näytä olleen ostoa eikä panttausta
eikä myöskään velkaryöstöä, vaan kaikkien näiden asioiden sanoin
selittämätöntä, monimutkaista sekoitusta -- kuinka vuosikorkoja on
luettu pääoman lisäksi ja kuinka kaikkia lain sekä polvia että pauloja
on käytetty, kunnes omistusoikeutemme perintömaihimme oli sulanut
typötyhjäksi, niinkuin jääkynttilä päivänpaisteessa -- kaiken sen te
tiedätte paremmin kuin minä. Minä tahdon kuitenkin uskoa nähtyäni
teidän vilpittömän käytöksenne minua kohtaan, että olen suureksi osaksi
tuominnut väärin teitä itseänne ja että teidän, taitavan, harjaantuneen
lainoppineen silmissä saattoi moni asia näyttää oikealta, joka minun
oppimattoman mielestä ei ole kovin kaukana vääryydestä eikä törkeästä
sorrosta."
"Hyvä herra Ravenswood", vastasi herra Ashton, "sallikaa minun sanoa,
että minullakin on ollut teistä yhtä väärä käsitys. Minulle oli
uskoteltu teitä hurjaksi, ylpeäksi, tuittupäiseksi nuorukaiseksi, joka
on valmis pienimmästäkin syystä viskaamaan miekkansa oikeuden
vaakalaudalle ja ryhtymään noihin raakoihin, väkivaltaisiin keinoihin,
joista järjestetty yhteiskunnallinen hallitus jo aikaa sitten on
vapauttanut Skotlannin kansan. Koska me siis kumpikin olemme väärin
tuominneet toisiamme, niin miksi nuori aatelisherra olisi vastahakoinen
kuuntelemaan vanhan lakimiehen sanoja, sen verran ainakin, että tämä
saisi selittää, mitkä heidän välisensä riita-aiheet ovat olleet?"
"Ei, korkea herra", vastasi Ravenswood, "Britannian ylimysten
kokouksessa, joiden kunniantunto epäilemättä on heidän säätynsä
vertainen, -- siinä ylimmässä oikeuspaikassa meidän tulee tästä
keskustella. Britannian miekkaakantavat lordit, Britannian ikivanhoista
suvuista syntyneet herrat päättäkööt, saako meidän suvultamme, joka ei
ole halvin heidän joukossansa, ryöstää sen maakartanon, monen
sukupolven isänmaallisista harrastuksista saadun palkinnon, saako sen
ryöstää samalla lailla kuin halvan käsityöläisen pantti joutuu
koronkiskurin omaksi heti kun lunastusaika on loppunut. Jos he
puolustavat velkojan ahnetta kovuutta ja kaikkia ahmivaa
koronkiskomista, joka alkaa syödä maita kuin koi kangasta, niin siitä
on oleva suurempi vahinko heille itselleen ja heidän perillisilleen
kuin Edgar Ravenswoodille -- minulla ainakin on vielä miekkani ja
päällysvaatteeni jäljellä, ja voin saada paikan soturien riveissä,
missä ikänä sotatorvi soi."
Lausuttuaan nämä sanat lujalla, vaikka surullisella äänellä hän kohotti
silmänsä ja äkkiä kohtasi neiti Ashtonin katseen. Lucy oli heidän
huomaamattansa kuunnellut puhetta ja katseli Ravenswoodia niin
hartaalla innolla ja ihmetyksellä, että hän hetkeksi oli unohtanut
toisen voivan huomata sen. Ravenswoodin jalo muoto ja kauniit silmät,
jotka paloivat sukuylpeyttä ja oman arvon tuntoa, hänen äänensä
sulosointuiset ja tuntehikkaat sävelet, hänen onnensa häviö ja
välinpitämättömyys, jolla hän näytti olevan valmis kärsimään ja
kestämään pahintakin, mikä saattoi häntä kohdata, -- kaikki nämä
tekivät hänet vaaralliseksi tytölle, joka jo ennestäänkin oli
taipuvainen mielessään suomaan sijaa hänen muistollensa. Kun heidän
silmänsä kohtasivat toisensa, niin he punastuivat kumpainenkin
tulisesti sydämensä kovaa liikutusta ja välttivät sitten toistensa
katseita.
Herra Ashton oli tietysti tyystin tarkastellut heidän kasvojansa. "Eipä
minun", puhui hän itsekseen, "tarvinnekaan pelätä parlamenttia eikä
vetoamisia; minulla on voimallinen keino, jolla saan tämän tulisen
nuorenherran asettumaan, jos hän paisuisi liian vaaralliseksi. Tätä
nykyä minun pitää kuitenkin varoa, etten mene liian kauaksi. Kala on
ongessa, ei pidä liian hätäisesti tiukata siimaa -- voi olla hyvä, että
minun vallassani on päästää se irti, jos näen, ettei maksa vaivaa vetää
kalaa maalle."
Näin itsekkäästi ja armottomasti perustaessaan hankettansa Ravenswoodin
rakkauteen Lucya kohtaan ei hän vähääkään ajatellut, mikä tuska voisi
edelliselle tulla tämmöisestä leikittelemisestä hänen sydämellään. Ja
yhtä vähän herra Ashton ajatteli, että hänen omakin tyttärensä täten
saattoi joutua onnettoman rakkauden uhriksi; tuntui siltä kuin hän
olisi pitänyt Lucyn mieltymystä nuoreenherraan vahakynttilän leimuna,
jonka voi mieltään myöten sytyttää ja sammuttaa. Mutta ankaraa
rangaistusta maailmojen hallitsija valmisteli tälle tarkkasilmäiselle
ihmismielten tutkijalle, joka kaiken ikänsä oli hankkinut itselleen
etuja viekkaasti yllyttämällä muiden ihmisten haluja ja himoja.
Kaleb Balderston tuli nyt ilmoittamaan, että aamiainen oli pöydässä;
sillä näinä runsaan ravitsemisen aikoina tuli illallisen tähteistä
vielä yltäkylläinen eine. Niin myös Kaleb muisti syvästi kumartaen
tarjota valtiosinetinvartialle aamuryypyn suuresta tinakupista, jonka
reuna oli persiljan ja kuiriruohon lehdillä koristettu. Näin tehden hän
tietysti pyysi anteeksi, ettei hän voinut, niinkuin sopivampi olisi
ollut, tarjota ryyppyä suuresta hopeapikarista, se kun muka oli
par'aikaa Edinburghissa kultasepällä kullattavana.
"Edinburghissa se tosiaankin lienee", virkkoi Ravenswood; "mutta missä
paikassa ja mitä varten, siitä luullakseni ei sinulla eikä minullakaan
ole tietoa."
"No olkoon niinkin!" myönsi Kaleb kärkkäästi. "Mutta onpa jo mies ollut
seisomassa meidän portillamme tänä aamuna -- sen minä ainakin tiedän.
-- Tiedättekö te, armollinen herra, tahdotteko päästää hänet
puheillenne vai ei?"
"Pyrkiikö hän minun puheilleni, Kaleb?"
"Ei hän vähempään tyydy", vastasi Kaleb. "Mutta olisi sentään parasta,
että te ensin ikkunasta hiukan tarkastaisitte häntä ennenkuin me
aukaisemme portin -- ei pitäisi juuri ketä hyvänsä päästää tänne
sisään."
"Mitä, luuletko hänen olevan oikeudenpalvelijan, joka tahtoo viedä
minut velkavankeuteen?"
"Oikeudenpalvelijako, joka tulisi teitä viemään velkavankeuteen,
vieläpä teidän omasta linnastanne! -- Te teette pilaa Kaleb-ukosta tänä
aamuna, armollinen herra." Mutta sittenkin hän seuratessaan
Ravenswoodia ulos kuiskasi tämän korvaan: "En tahtoisi mitenkään
halventaa ketään kunnon miestä teidän silmissänne, armollinen herra;
mutta tarkastaisin kuitenkin tuota miestä kerran tai pari, ennenkuin
päästäisin näiden muurien sisälle."
Eipä se sentään oikeudenpalvelija ollutkaan, mutta ei mikään halvempi
henkilö kuin kapteeni Craigengelt. Hänen nenänsä punersi niin koreana
kuin vain kelpo viinaryyppy voi saada sen punertamaan; hopealla silattu
lippalakki oli hiukan kallellaan hänen mustalla valetukallaan; miekka
riippui vyöltä, pistooleja näkyi satulataskuista; pukuna hänellä oli
vaalenneilla kultanauhoilla reunustettu ratsastusnuttu -- sanalla
sanoen, hän oli ilmikuva semmoisesta, joka huutaisi rehelliselle
miehelle: kukkaro tänne!
Tunnettuansa Craigengeltin Ravenswood käski avata portin. "Minun
tietääkseni, kapteeni Craigengelt", sanoi hän, "teidän ja minun välillä
ei ole niin tärkeitä asioita, ettemme saattaisi keskustella niistä
tässäkin paikassa. Minulla on vieraita kartanossani tätä nykyä, ja
tapa, jolla me viime kerralla erosimme toisistamme, olkoon selityksenä,
miksi en pyydä teitä sisään."
Craigengelt oli aika mestari mitä hävyttömyyteen tulee, mutta sittenkin
hän joutui vähän hämilleen tästä epäkohteliaasta vastaanotosta. "En
minä suinkaan", virkkoi hän, "tahdo väkisin pyrkiä teidän vieraaksenne,
herra Ravenswood -- minä tulin vain kunnialliselle asialle ja tuon
teille sanan eräältä ystävältänne; muuten ei teillä, herra Ravenswood,
olisikaan syytä valittaa tätä kutsumatonta tuloani."
"Sanokaa sanottavanne lyhyesti, herra", sanoi Ravenswood; "sillä siten
minä vähemmin paheksun teidän käyntiänne. Kuka herra on niin
onnellinen, että on saanut teistä sanansaattajan?"
"Minun ystäväni herra Hayston, Bucklaw'n kartanon isäntä", vastasi
Craigengelt ylpeillen tärkeästä tehtävästään ja sillä rohkeudella,
jonka hänelle luottamus lähettäjän tunnettuun miehuuteen antoi, "on
mielestään saanut teidän puoleltanne osakseen kohtelun, joka ei juuri
ollut niin kunnioittava kuin mitä hänelle olisi tuleva, ja siitä hän
vaatii teitä miekkasille. Minulla on tässä", hän otti paperiliuskan
taskustaan, "tarkka mitta hänen miekastansa; ja hän pyytää teitä jonkun
ystävänne seurassa ja samanlaisella aseella varustettuna tulemaan mihin
paikkaan tahansa, joka ei ole kauempana kuin virstan päässä tästä
linnasta; ja minun tulee silloin olla läsnä vieraanamiehenä tai
todistajana hänen puoleltaan."
"Kaksintaistelua -- ja yhtäläisiä aseita", matki Ravenswood, joka,
niinkuin lukija muistanee, ei voinut tietää vähimmälläkään tavalla
loukanneensa äskeistä Wolfs Cragin vierasta. "Totta puhuen, kapteeni
Craigengelt, joko te olette keksinyt perättömimmän valheen, joka ikänä
teidän kaltaisen miehen päähän on juolahtanut, tai on teidän
aamuryyppynne ollut jokseenkin väkevä. Mikä olisikaan villinnyt
Bucklaw'n, jotta hän lähettäisi minulle tämmöisen sanan?"
"Mitä siihen tulee, herra", vastasi Craigengelt, "niin minua on
käsketty muistuttamaan teille tuosta teostanne, jota minä, niinkuin
ystävän tulee, en voi muuksi nimittää kuin epäkohteliaisuudeksi, sitä
nimittäin, että te ilmoittamatta minkäänlaisia syitä karkoititte hänet
talostanne."
"Se on mahdotonta", vastasi Ravenswood. "Hän ei voi olla semmoinen
hupsu, että pitäisi välttämättömyyden pakkoa loukkauksena. Enkä
myöskään usko että hän, joka tuntee minun ajatukseni teistä, kapteeni,
olisi käyttänyt teidänkaltaisenne, halpa-arvoisen, joutavan miehen apua
tämmöisessä asiassa; sillä tietysti ei minun käy pyytää ketään kunnian
miestä yhdessä teidän kanssanne toimittamaan kaksintaistelussa
todistajan virkaa."
"Minäkö halpa-arvoinen ja joutava!" huusi Craigengelt korottaen
ääntään ja tavoitellen metsäpuukkoansa. "Jollei ystäväni asia vaatisi
etusijaa ja olisi ratkaistava ennenkuin omani, niin pyytäisin teitä
huomaamaan -- --"
"Minä en voi huomata mitään, mitä te voisitte selittää, kapteeni
Craigengelt. Tyytykää siihen ja tehkää minulle se palvelus, että
lähdette pois täältä."
"Perhana!" mutisi puukkojunkkari; "ja senkö vastauksen minä saan
kunniallisesta sanomastani."
"Sanokaa Bucklaw'n herralle", vastasi Ravenswood, "jos hän todellakin
lienee lähettänyt teidät, että hän lähettäköön minulle sanan
suuttumuksestaan jonkun semmoisen miehen kautta, joka on sopiva
välittämään senlaatuisia asioita hänen ja minun välillä; sitten minä
joko annan selityksen tai taistelen hänen kanssaan."
"Ainakin, herra Ravenswood, te lähettänette minun kauttani herra
Bucklaw'lle hänen tavaransa, jotka ovat jääneet tänne teidän
haltuunne."
"Mitä tavaroita Bucklaw'lta on jäänyt tänne, herra", vastasi
Ravenswood, "ne minä lähetän hänelle palvelijani välityksellä, koska
teillä ei näy olevan mitään valtakirjaa häneltä, jonka perustuksella
teillä olisi oikeus ne saada."
"Hyvä on, herra Ravenswood", virkkoi Craigengelt, jonka suuttumusta ei
seurausten pelkokaan enää saanut hillityksi, -- "te olette tänä aamuna
kohdistanut minuun suuren häväistyksen ja loukkauksen, mutta vielä
suuremman toki itseenne. Aateliskartanoko tosiaan tämä olisi!" jatkoi
hän katsoen ympärillensä; "pahempi se on rosvopesää, mihin matkustajia
viekoitellaan siksi, että heiltä saataisiin ryöstää heidän
omaisuutensa."
"Sinä hävytön lurjus!" tiuskaisi Ravenswood kohottaen keppiänsä ja
tavoitellen kapteenin hevosen suitsia, "jollet paikalla lähde sen
enempää hiiskumatta, niin minä piiskaan sinut kuoliaaksi."
Kun Ravenswood teki tämän liikkeen, niin puukkojunkkari pyörähti niin
äkkipäätä hevosensa ympäri, että tämä miltei horjahti maahan.
Craigengelt sai kuitenkin suitsilla hevosen pidätetyksi, kiidätti ulos
portista ja ajaa karautti takaisin kylään päin.
Kääntyessänsä lähtemään pihalta Ravenswood näki, että
valtiosinetinvartia oli tullut ulos ja kuunnellut heidän puhettaan,
kuitenkin seisoen niin paljon syrjässä kuin kohteliaisuus vaati.
"Minä olen", virkkoi herra Ashton, "nähnyt tuon miehen kasvot ei
kovinkaan kauan sitten. -- Hänen nimensä on Craig -- Craig -- jotain
sentapaista, eikö niin?"
"Craigengelt on sen lurjuksen nimi", vastasi Ravenswood; "sitä nimeä
hän ainakin tätä nykyä käyttää."
"Craig-in-guilt"[13] tokaisi Kaleb väliin laskien sukkeluuden. "Jos hän
nyt on Craig-in-guilt, niin saattaapa hänestä vielä joskus tulla
Craig-in-peril, jos jostakin minun näkemästäni miehestä. Tuolla
heittiöllä on hirsinuora kirjoitettuna otsaansa, ja tahtoisinpa lyödä
vetoa vaikka mistä, että hänen kaulaliinansa vielä joskus punotaan
hampusta."
"Te olette tarkka kasvojen tutkija, kunnon Kaleb", sanoi
valtiosinetinvartia hymyillen; "minä voin vakuuttaa teille, että se
herra jo on ollut sangen lähellä semmoista ylennystä. Sillä nyt minä
aivan hyvin muistan, että noin kaksi viikkoa takaperin käydessäni
Edinburghissa näin herra Craigengeltin, tai mikä hänen nimensä lienee,
sangen tiukassa tutkintopinteessä valtioneuvoskunnan edessä."
"Mistä syystä?" kysyi Ravenswood hiukan uteliaasti.
Tämä kysymys johti juuri siihen juttuun, jonka kertomiseen
valtiosinetinvartia jo kauan aikaa oli halukkaasti odotellut sopivaa ja
soveliasta tilaisuutta. Hän kaappasi Ravenswoodia käsivarresta ja vei
hänet takaisin saliin. "Vastaus teidän kysymykseenne, vaikka se asia
onkin naurettavaa laatua, ei sovi muiden kuin teidän omien korvienne
kuultavaksi."
Saliin tultuansa hän veti jälleen Ravenswoodin syrjään erääseen
ikkunakomeroon, minne neiti Ashton, niinkuin on helppo ymmärtää, ei
uudestaan tullut heidän keskusteluansa häiritsemään.