Kun ystävämme, sukulaisemme pulassa pääsemättömässä on, me maailman
miehet emme ojenna hänelle auttavaista kättä, vaan päinvastoin
häntä jaloin poljemme, pulahan painain vielä syvemmälle. Niin
minäkin tein sulle, tos' on se: -- mut nyt kun itse alat hiukan
nousta, mä voin ja tahdon auttaa sua.
_Miten vanhoja velkoja uudella tavalla maksetaan_.
Valtiosinetinvartia kävi lepäämään vuoteelle, joka oli paljoa kovempi
hänen tavallista makuusijaansa, ja hän vei mukanaan kunnianhimoiset
mietteet sekä valtiolliset tuskat, jotka pehmeimmältäkin
untuvapatjalta, komeimmaltakin vuoteelta karkoittavat unen. Hän oli
tarpeeksi kauan aikaa jo purjehtinut aikansa ristiaaltojen ja virtojen
keskitse tunteakseen niiden vaarallisuuden ja käsittääkseen, kuinka
tarpeellista oli laskea laiva myötätuuleen, ettei se myrskyssä joutuisi
haaksirikkoon. Hänen avujensa laatu ja niihin kiinteästi yhtyvä
luonteen pelkuruus olivat tehneet herra Ashtonista joka puolelle
taipuvan miehen. Hän oli samanlainen kuin aikanansa Northamptonin
kreivi, tuo vanha tuuliviiri, joka, kun häneltä kysyttiin millä
taidolla hän oli aina osannut pysyä paikallaan kaikissa valtiollisissa
myllerryksissä, Henrik VIII:n hallituksesta samaan Elisabetin aikoihin
asti, suoraan tunnusti syyn olleen sen, että hän oli pajun eikä tammen
sukua. Herra William Ashtonin viisaus oli siis joka tilaisuudessa ollut
siinä, että hän piti tarkasti silmällä kaikkia muutoksen enteitä
valtiotuulissa ja aina, ennenkuin vielä taistelun onni oli ratkaistu,
ongiskeli itselleen suosiota siltä puolueelta, jonka puolelle voitto
näkyi olevan kallistumassa. Hänen asianhaaroja myöten taipuva
mielenlaatunsa oli hyvin tunnettu, ja kumpaisenkin puolueen johtajat
halveksivat häntä siitä syystä. Mutta hänen luonnonlahjoistaan oli apua
ja hyötyä, ja hänen lakitietojansa pidettiin suuressa arvossa. Nämä
avut olivat niin huomattavana vastapainona mainitulle vialle, että
vallanpitäjät kunakin aikana mielellään käyttivät ja palkitsivat häntä,
vaikkeivät he luottaneet häneen täydellisesti eivätkä katselleet häntä
suurella kunnioituksella.
Markiisi A. oli ponnistanut kaikki voimansa saadakseen Skotlannissa
ministerinmuutoksen toimeen, ja hänen hankkeensa olivat viime aikoina
olleet niin viisaasti tuumitut ja niin taitavasti toimeenpannut, että
olikin sangen luultavaa, että hän lopulla pääsisi voitolle. Ei hän
kuitenkaan pitänyt voimaansa niin suurena ja luotettavana, että olisi
laiminlyönyt mitään keinoa, jolla hän saattoi saada lisärekryyttejä
lippunsa alle. Valtiosinetinvartian taivuttamista puolelleen hän piti
erittäin tärkeänä, ja eräs ystävä, joka tunsi perinpohjin herra
Ashtonin mielenlaadun sekä asianhaarat, otti hänen käännyttämisensä
toimekseen.
Tämä herra tuli Ravenswoodin kartanoon peitellen todellista
tarkoitustansa kohteliaisuuskäynnin nimellä ja huomasi, että pelko,
joka paraikaa pahimmin kiusasi valtiosinetinvartiaa, oli pelko
Ravenswoodin herrasta, joka muka uhkasi hänen henkeänsä. Sokean
ennustajan Liisa-mummon puheet, Ravenswoodin äkillinen ilmaantuminen
hänen alusmailleen aseet kädessä, juuri sen jälkeen, kun häntä oli
varoitettu tämän miehen puolelta uhkaavasta vaarasta, nurjamielisyys ja
ylpeys, jolla Ravenswood oli vastannut hänen ylenpalttisiin
kiitoksiinsa parhaaseen aikaan saadusta avusta, -- kaikki nämä seikat
olivat syvästi vaikuttaneet valtiosinetinvartian mieleen.
Huomattuaan, mistä täällä tuuli kävi, markiisin valtiollinen asiamies
rupesi heti herättämään toisenlaistakin epäluuloa ja pelkoa, joiden
piti yhtä voimallisesti vaikuttaa herra Ashtoniin. Teeskennellyn
ystävällisesti hän tiedusti, oliko herra Ashtonin monimutkainen
oikeudenkäynti Ravenswoodien kanssa jo aivan loppunut ja ratkaistu,
niin ettei enää ollut mitään vetoamisen mahdollisuutta jäljellä.
Valtiosinetinvartia vakuutti sen jo olevan peräti ratkaistun; mutta
tiedustelija oli asiasta liian hyvin perillä antaakseen siten pettää
itseään. Hän viittasi selvin todistuksin, että muutamat kaikkein
tärkeimmät pykälät, jotka olivat tulleet ratkaistuksi hänen edukseen ja
Ravenswoodien tappioksi, olivat nyt, Skotlannin ja Englannin
yhdistymisen jälkeen, uudestaan tarkastettavina Britannian yhteisessä
ylähuoneessa, jota riidanratkaisijaa herra Ashton, tietämättä itse
minkä vuoksi, suuresti pelkäsi. Tämä ylähuone näet oli nyt ylin
vetoamis-aste entisen Skotlannin parlamentin sijasta.
Valtiosinetinvartia koetti jonkun aikaa väittää tämmöistä vetoamista
laittomaksi; mutta viimein ei hänelle jäänyt muuta neuvoa kuin
lohduttava toivo, ettei nuorella Ravenswoodilla luultavasti olisi
parlamentissa ystäviä, joilla olisi voimaa saattaa näin tärkeä asia
puheenalaiseksi.
"Älkää lohdutelko itseänne sillä perättömällä toivolla", sanoi viekas
ystävä. "Sillä mahdollista on, että kun parlamentti kokoontuu jälleen,
niin nuorella Ravenswoodilla on siinä enemmän ystäviä ja suosijoita
kuin teillä."
"Sitäpä tahtoisin nähdä", virkkoi herra Ashton ylenkatseellisesti.
"Ja kuitenkin", tiesi ystävä, "tämmöistä on nähty ennen ja meidän omana
aikanammekin. Hallituksen ohjaksissa on nyt useita, jotka vielä
muutamia vuosia sitten piileskelivät surmaa peläten; moni mies syö nyt
hopealautaselta, jonka täytyi puuvadiltakin särpiä velliänsä; ja moni
kenopää maassamme on nyt lyhyessä ajassa kumartunut maan tasalle. Mitä
Scottin, Scottstarwetin kartanon herran 'Skotlannin valtiomiesten
horjahteleva tila', jonka huvittavan kirjan käsikirjoituksen te minulle
näytitte, on meidän aikuisten 'horjahtelujen' rinnalla!"
Valtiosinetinvartia vastasi syvään huoaten: nämä onnen vaihtelut eivät
todellakaan olleet uusia Skotlannissa, vaan semmoisia on nähty jo ennen
mainitun pilkkailevan kirjailijankin aikoja. "Monta vuotta sitten",
lisäsi hän, "Fordun väitti jo vanhentuneeksi seuraavaa sananlaskua:
_Neque dives, neque fortis, sed nec sapiens Scotus, praedominante
invidia, diu durabit in terra_ (Ei mikään rikas, ei urhokas eikä
viisaskaan skotlantilainen voi kauan menestyä tässä maassa, jossa
kateuden valta on niin suuri)."
"Ja se on varmaa, kunnioitettu ystäväni", jatkoi toinen, "etteivät edes
teidän monivuotiset vaivanne valtion palveluksessa eikä teidän syvä
lakitietonne voi pelastaa teitä tai estää teitä lankeamasta, jos
markiisi A:n puoluelaisen onnistuu päästä Britannian parlamenttiin.
Tiedättehän, että lordi Ravenswood-vainaja oli hänen läheinen
sukulaisensa, hänen rouvansa kun oli viidennessä polvessa Tillibardinen
ritarin perillisiä. Ja minä olen varma siitä, että hän on ottava nuoren
Ravenswoodin siipiensä suojaan, niinkuin hyvän suvunvanhimman ja
heimolaisen sopii. Miksei hän sitä tekisi? -- Ravenswood on toimelias,
virkeä nuorukainen, joka itsekin voi auttaa asiaa kielellään ja
kädellään. Semmoiset juuri voivat toivoa apua sukulaisiltaan, ei nuo
saamattomat, kykenemättömät Mephibosetit, joista vain on kiusaa
jokaiselle, ken heidät huostaansa ottaa. Ja jos siis näitä Ravenswoodin
juttuja ruvetaan uudestaan penkomaan ylähuoneessa, niin saattepa nähdä,
että markiisilla vielä on hanhi höyhennettävänä teidän kanssanne."
"Se olisi paha palkka", sanoi valtiosinetinvartia, "monivuotisista
vaivoistani valtion palveluksessa ja suuresta kunnioituksesta, jota
vanhastaan olen osoittanut markiisille sekä hänen suvulleen."
"Olisi kyllä", vastasi markiisin asiamies, "mutta turha on muistella
tehtyä palvelusta ja vanhaa kunnioitusta, korkeasti-kunnioitettava
herra -- vereksiä palveluksia ja uusia kunnioituksen osoituksia
markiisin kaltainen mies vaatii näinä iljankoaikoina."
Valtiosinetinvartia huomasi nyt selvästi, mitä hänen ystävänsä
varoituksillaan tarkoitti; mutta hän oli liian varovainen antaaksensa
mitään ratkaisevaa vastausta.
"En tiedä", sanoi hän, "mitä palvelusta markiisi voi minunlaiseltani
vähäkykyiseltä mieheltä vaatia, joka palvelukseni ei olisi jo aina
ollut hänelle alttiina, tietysti sikäli kuin sopii velvollisuuksiini
kuningasta ja isänmaata kohtaan."
Näin hän ei siis ollut luvannut mitään, vaikka oli ollut lupaavinansa
kaikki; sillä loppulisäys peitti kaiken sen, mitä ikänä hän perästäpäin
saattoi katsoa hyväksi sovelluttaa siihen. Ja sitten herra Ashton
vaihtoi keskusteluaihetta eikä sallinut enää ottaa tätä puheeksi.
Vieraan täytyi lähteä saamatta tuota vanhaa, viekasta valtiomiestä
ilmoittamaan salaisia ajatuksiaan tai antamaan mitään lupausta
vastaisen käytöksensä suhteen; mutta sen hän sittenkin selvään näki,
että hän oli saanut Ashtonin pelon sangen hellästä kohdasta herätetyksi
ja siten lasketuksi vastaisen, ratkaisevamman ehdotuksen perustuksen.
Kun hän sitten teki markiisille tiliä toimestaan, niin he olivat
molemmat sitä mieltä, ettei pitäisi antaa valtiosinetinvartian pelon
jälleen kadota, vaan sitä piti virittää vereksillä aineksilla,
varsinkin niin kauan kuin hänen puolisonsa oli poissa. Sillä rouvan
ylpeä, kostonhimoinen, vallanhaluinen henki, sen he hyvin tiesivät, oli
luultavasti saava miehen horjuvan miehuuden vahvistetuksi. Ja Ashtonin
rouva, sen he myös tiesivät, piti järkähtämättömästi kiinni nyt
vallassa olevasta puolueesta, jonka kanssa hän oli läheisessä liitossa
sekä alinomaisessa kirjeenvaihdossa. Ja lopuksi vielä Ashtonin rouva
vihasi (ilman mitään pelkoa) Ravenswoodin sukua, jonka ikivanhan arvon
rinnalla hänen miehensä äsken saavutettu korkeus näytti mitättömältä;
hän vihasi sitä sukua niin tulisesti, että olisi heittänyt oman
perheensä edun vaaroille alttiiksi, jos hän vain saattoi toivoa sillä
keinoin saavansa tuon vihollisen peräti kukistetuksi.
Mutta rouva Ashton oli nyt poissa. Sama asia, joka niin kauan oli
viivyttänyt häntä Edinburghissa, oli sittemmin pakottanut hänet
matkustamaan Lontooseen. Siellä hän samalla toivoi voivansa tehdä
jotakin haittaa markiisin juonitteluille kuninkaan hovissa; sillä tuo
kuuluisa Marlboroughin herttuan rouva, joka monessa suhteessa oli
hyvinkin samanluontoinen, oli Ashtonin rouvan harras suosija. Piti siis
kovasti ahdistella herra Ashtonia, ennenkuin rouva kerkesi kotiin;
alkutoimekseen markiisi senvuoksi kirjoitti Ravenswoodille kirjeen,
josta eräässä edellisessä luvussa on ollut puhe. Se oli varovaisin
sanoin kyhätty, niin että markiisilla oli vapaa valta sittemmin auttaa
sukulaistansa niin paljon tai niin vähän kuin hänen omien vehkeittensä
menestys saattoi sallia. Valtiomiehenä markiisi ei tahtonut sitoa
sanaansa tai tekeytyä suojelijaksi niin kauan kuin hänellä ei ollut
mitään apua annettavana. Mutta sittenkin, olkoon se hänen kunniakseen
sanottu, hän myös hartaasti halusi auttaa Ravenswoodin nuortaherraa
eikä ainoastaan käyttää hänen nimeänsä pelättinä valtiosinetinvartiaa
kohtaan.
Kirjeenviejän matka kulki aivan herra Ashtonin kartanon ohitse;
sentähden hän oli saanut käskyn, että hänen hevosensa piti pudottaa
kenkänsä lähellä kylää, joka sijaitsi kartanon puistoportin suulla. Ja
sillä aikaa kun kylänseppä asetteli sitä paikoilleen, piti
sanansaattajan valittaa tätä välttämätöntä viivytystä ja ikäänkuin
maltittomuutensa vimmassa päästää suustansa tieto, että hän oli
viemässä kirjettä markiisi A:lta Ravenswoodille, asiasta, josta riippui
elämä tai kuolema.
Sanoma tästä, vielä paljon suurennettuna, saapui pian eri haaroilta
valtiosinetinvartian korviin, ja jokainen kertoja erittäin painosti
sitä seikkaa, miten kiireissään kirjeenviejä oli ollut ja kuinka ihmeen
lyhyessä ajassa hän oli matkansa suorittanut. Huolestunut valtiomies ei
vastannut näihin kertomuksiin mitään; mutta salaa Lockhard sai käskyn
väijyä kirjeenviejän takaisintuloa, olla häntä vastassa kylässä,
viekoitella, jos mahdollista, häntä väkevillä juomilla ja kaikilla
muilla keinoilla, hyvillä tai pahoilla, ja koettaa saada tietää, mitä
tuo kirje sisälsi. Mutta tätä väijymistä oli jo ennakolta aavistettu,
jonka takia kirjeenviejä palasi aivan toista, pitempää tietä, ja sillä
keinoin kiersi hänelle viritetyn paulan.
Jonkun aikaa turhaan odotettuaan valtiosinetinvartia antoi käskyn
herra Dingwallille kuulustella tarkoin hänen turvissaan olevilta
wolfs-hopelaisilta, oliko sellainen markiisi A:n palvelija todellakin
saapunut Wolfs Cragin torniin. Tästä saatiin helposti vahvistavia
tietoja. Sillä Kaleb oli eräänä aamuna kello viideltä käynyt kylässä
lainaamassa "kaksi haarikallista olutta sekä vähän suolakalaa" ja
kirjeenviejä parka oli koko vuorokauden ajan sairastanut Smalltrashin
mummon kestikievarissa sen johdosta, että häntä oli ravittu "härskeillä
silakoilla ja hapanneella oluella." Tällä tavoin tuli markiisin ja
hänen köyhtyneen sukulaisensa välinen kirjeenvaihto, jota herra Ashton
välistä oli väittänyt joutavaksi kummitusjutuksi, niin todistetuksi,
ettei enää ollut mitään epäilemisen sijaa.
Valtiosinetinvartian pelko kiihtyi tästä sangen suureksi. Vetoamisia
tavallisien tuomarien päätöksistä parlamenttiin, joita ennen aikaan
pidettiin laittomina, oli viimeaikoina, Claim-of-Right-asetuksen
astuttua voimaan, monta kertaa tehty ja useasti sallittukin. Ja sangen
suuri syy oli herra Ashtonilla pelätä asian päätöstä, jos Britannian
yhteinen ylähuone otti käsiteltäväkseen Ravenswoodin nuorenherran
vetoamisen. Se ehkä katsottiin vaatimukseksi, johon oli syytä, kenties
ratkaistiin viimein kohtuuden vapaamielisten sääntöjen mukaan,
jotka eivät olleet valtiosinetinvartian asialle yhtä edulliset kuin
lain kirjain. Sitä paitsi valtiosinetinvartia, päättäen niistä
tuomio-oikeuksista, joita hän itse oli kokenut valtakuntain
yhdistymisen edellisinä onnettomina aikoina, täydellä syyllä saattoi
pelätä, että parlamentissakin mahtoi vallita sama vanha sananparsi,
joka Skotlannissa oli liioinkin tuttu: "Näytä minulle mies, niin näytän
sinulle lain." Englantilaisten tuomarien jalosta, juonittelemattomasta
menettelytavasta ei siihen aikaan Skotlannissa paljon tietty; ja tuon
menettelytavan leviäminen tähän maahan olikin parhaita etuja, jotka
tulivat Skotlannin osalle valtakuntien yhdistymisen kautta. Mutta se
oli siunaus, jota valtiosinetinvartia, elettyänsä aivan toisenlaisissa
oloissa, ei voinut aavistaakaan. Jos hänen valtiollinen valtansa
katoaisi, niin oli muka samassa myös hänen riita-asiansa hukassa. Ja
jokainen hänelle tuleva uusi tieto osoitti yhä luultavammaksi, että
markiisin vehkeet tulisivat onnistumaan; valtiosinetinvartia piti siis
tuiki tarpeellisena ruveta hakemaan itselleen suojaa nousevaa myrskyä
vastaan. Hänen luonnollinen pelkuruutensa teki hänet sovinto- ja
lepytystuumiin taipuvaksi. Tuo metsähärkäjuttu, niin hän arveli,
saattoi, jos sitä taitavasti käynti hyväkseen, antaa aihetta suulliseen
keskusteluun ja sovinnontekoon nuoren Ravenswoodin kanssa. Siinä
tilaisuudessa hän aikoi, jos mahdollista, urkkia tietoonsa, mitä
Ravenswood itse arveli oikeuksiensa laajuudesta sekä näiden oikeuksien
toteuttamisen mahdollisuudesta; ja kenties, koska toinen riitaveli oli
niin rikas, toinen niin perin köyhä, saatettiin silloin asiasta hyvällä
sopia. Ravenswoodin kanssa sovittuaan hänellä oli vapaat kädet hieroa
kauppaa markiisi A:n kanssa. "Ja paitsi sitä", hän virkkoi itselleen,
"teen jalomielisen työn, kun näin autan tämän hävinneen suvun
perillisen jaloilleen; ja jos uusi hallitus todellakin rupeaa hartaasti
ja voimallisesti pitämään hänen puoltansa, niin eipä tiedä, vaikka
minun hyvä tekoni tulisi vielä palkituksikin."
Näin arveli herra William Ashton, peitellen omanvoitonpyyntöänsä
hyväntekeväisyyden kuorella, mikä itsepetos ei olekaan aivan
harvinainen. Ja päästyänsä kerran tähän saakka hänen mielikuvituksensa
alkoi lennellä vieläkin kauemmaksi. Hän rupesi miettimään: "Jos
Ravenswood pääsee korkeaan luottamusvirkaan ja jos semmoisen avioliiton
kautta suurin osa hänen ratkaisemattomia vaatimuksiansa saataisiin
tyydytetyksi -- niin eipä hän olisi pahin mies, jolle Lucy voisi
sattua. Tuomio, joka suvulta riisti lordin nimen, saattaa tulla
peruutetuksi; lordi Ravenswood on vanha, arvokas aatelismies; ja tämä
avioliitto vahvistaisi jollakin lailla omistusoikeuteni enimpään osaan
Ravenswoodin omaisuutta ja tekisi tähteitten poisantamisen vähemmän
vastenmieliseksi."
Pää täpö täynnä näitä sekavia ja monenlaisia tuumia valtiosinetinvartia
päätti lähteä vieraisille lordi Bittlebrainin kartanoon, johon häntä
oli usein pyydetty tulemaan; sillä tavoin hän näet saapui muutamien
virstojen päähän Wolfs Cragista. Lordi itse sattui olemaan poissa,
mutta rouva, joka sanoi odottavansa isäntää pian palaavaksi, otti
vieraat kohteliaasti vastaan. Hän ilmaisi suuren ilonsa sen johdosta,
että hän sai tutustua neiti Ashtoniin ja käski viedä koirat metsälle
valtiosinetinvartian huvia varten. Tämä suostuikin aivan mielellään
ehdotukseen; sillä hän toivoi siten saavansa tilaisuuden katsella
lähempää Wolfs Cragia, ja kenties hänen onnistuisi tutustua sen
omistajaankin, jos metsästysmelu ehkä houkuttelisi hänet ulos autiosta
asunnostaan. Lockhard oli saanut käskyn puolestaan myös pyrkiä Wolfs
Cragin asukasten tuttavuuteen, ja me olemme jo nähneet, miten hän
asiansa toimitti.
Tuo sattumalta noussut ukkosilma oli valtiosinetinvartialle, kun hän
nyt haki tilaisuutta tutustumiseen nuoren Ravenswoodin kanssa,
suuremmaksi avuksi kuin hän rohkeimpina hetkinään oli uskaltanut
toivoa. Hän ei enää niin pahasti pelännyt nuorenherran persoonallista
vihaa, siitä saakka kun hän oli alkanut pitää peloittavina hänen
laillisia oikeuksiansa ja hänen voimaansa toteuttaa näitä oikeuksia.
Hän näet teki sen oikean johtopäätöksen, että ihmiset vain
toivottomassa pulassa ollessaan ryhtyvät hurjiin tekoihin. Mutta
säpsähtipä sentään hänen sydämensä salaisesta pelosta, kun hän huomasi
olevansa Wolfs Cragin tornin muurien sisällä; sillä sen autius ja
vanhuus teki tämän tornin sangen soveliaaksi väkivallan ja koston
harjoittamiseen. Eikä Ravenswoodin tyly kohtelu alussa enempää kuin
herra Ashtonin oma vastahakoisuuskaan ilmoittaa, keitä vieraita oli
saapunut tämän katoksen suojaan, juuri viihdyttänyt tätä pelkoa. Kun
herra Ashton siis kuuli, miten portti väkivallalla paiskattiin heidän
perässään kiinni, soivat hänen korvissaan uudestaan nuo Liisan sanat:
"Te olette syvän kuilun partaalla."
Mutta sitten taas suora kohteliaisuus, jota Ravenswood osoitti heidän
enemmän tutustuttuaan toisiinsa, oli viihdyttänyt mainitun muiston
nostaman pelon; eikä herra Ashton saattanut myöskään olla huomaamatta,
että Lucyn suloisuus ja ihanuus oli saanut aikaan tämän muutoksen
isännän käytöksessä.
Kaikki nämä ajatukset tunkeilivat hänen mielessään, kun hän astui
salakamariin. Rautainen lamppu, huonekaluista tyhjä kamari, joka
pikemmin oli vankihuoneen kuin tavallisen lepokammion näköinen, kolkko,
lakkaamaton loiskina, joka kuului, kun laineet syöksyivät tornin
perustuksena olevaa kalliota vastaan -- kaikki se synkistytti ja
hämmästytti hänen mieltänsä. Hänen omat onnistuneet vehkeensähän
pääasiallisesti olivatkin olleet syynä tämän aatelissuvun häviöön!
Herra Ashton oli kavala luonteeltaan, mutta ei julma. Hänen oma
aiheuttamansa hävityksen ja onnettomuuden näky tuotti siis hänellekin
tuskaa, aivan kuin hellätuntoisen talonemännänkin sydäntä pahoittaisi,
jos hänen täytyisi omin silmin katsella niiden lampaitten ja
kananpoikien tappamista, jotka kuitenkin hänen omasta käskystään saavat
surmansa. Mutta aina kun hän taas ajatteli noita kahta hänelle tarjona
olevaa ehtoa -- että hänen täytyisi joko antaa suuri osa saalista
Ravenswoodille takaisin tai ottaa hänet liittolaisekseen ja oman
perheensä jäseneksi -- hänen tunteensa olivat sittenkin samanlaiset
kuin luulisi hämähäkin tunteitten olevan, kun sen verkon, tuon niin
suurella taidolla kokoonpannun monisolmuisen kudoksen, satunnainen
luudan pyyhkäys on peräti hävittänyt. Ja sitten oli vielä kysymys, jos
hän tähän asiaan antautui, vaarallinen kysymys, johon moni muukaan
kunnon aviomies, kun hänen tekisi mieli vapaana olentona tehdä
päätöksiään, ei löydä tyydyttävää vastausta -- nimittäin: "Mitä vaimoni
-- mitä rouva Ashton tästä on sanova?" Viimeinpä hän tuli päätökseen,
josta heikonpuoliset sielut usein hakevat itselleen turvaa. Hän päätti
odottaa, miten asiat itsestään järjestyisivät, käyttää hyväkseen
kaikkia esiintulevia asianhaaroja ja järjestää menettelynsä niiden
mukaan. Tämä toistaiseksi lykkäämisen keino viihdytti viimein hänen
henkensä lepoon.